Ruth Jones: Mikä jäi kertomatta

Paksu kirja, josta on kovin vähän sanottavaa. Kirjassa seurataan neljän sukupolven naisten elämää jossain Britanniassa, ehkä Walesissa. Keskeinen henkilö on yhdeksänkymppinen Grace, joka asuu entisessä täysihoitolassa miehensä ja tämän siskon kanssa. Tai asui, kunnes mies ja tämän sisko joutuivat vanhuuden vaivojen takia siirtymään hoitokotiin asumaan. Grace sen sijaan on terveyden perikuva ja käy yhä meressä uimassa säännöllisesti. 

Gracen tytär Alys on seitsenkymppinen hippi ja entinen alkoholisti, joka on ollut riidoissa äitinsä ja tyttärensä kanssa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Alysin tytär Elin on avioliitossa Gregin kanssa. Heillä on tytär Beca, joka on yhtä onneton kuin suvun muutkin naiset. 

Minun oli hirveän vaikea muistaa Alysin ja Elinin kohdalla, kumpi on äiti ja kumpi tytär. Välillä kirjassa palattiin ajassa taaksepäin, jotta selvisi, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. 

Kirjan pointti jäi saavuttamatta minulta. Luin sen kuitenkin loppuun, joka oli yhtä lattea kuin muukin kirja. Kirjan nimi Mikä jäi kertomatta viittaa ylisukupolviseen puhumattomuuteen kaikista asioista. 

Suomentanut Helene Bützow

Karoliina Timonen: Laina

Laina kertoo kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. En ole lukenut yhtään Päätalon kirjaa, mutta tartuin silti Lainaan. Kirja olisi ehkä antanut minulle enemmän, jos olisin lukenut Päätaloni. Iijoki-sarjassa Päätalo kuulemma kirjoittaa ensimmäisestä vaimostaan, jolle hän kirjoissa on antanut nimen Laina. 

Timosen Laina on yhdenpäivänromaani, jossa Laina työssään linja-auton rahastajana viettää samalla viimeistä päiväänsä Kallen vihittynä vaimona. Eletään tammikuun viimeistä päivää vuonna 1955.  Illalla Kalle muuttaisi pois yhteisestä, itse rakennetusta talosta. Lainan ajatukset palaavat menneisiin, nuoruuden tapahtumiin, Kalleen tutustumiseen, kymmenvuotiseen avioliittoon. Välillä kirjailija vie lukijaa myös ajassa eteenpäin, Lainan vanhuuteen ja hautapaikkaankin. Tämä oli mielestäni vähän hämmentävää. Eihän Laina itse tiedä, mihin hänet haudataan, kuten kirjailijakin toteaa. 

Kirjassa on paljon toistoa. Samoja asioita toistellaan pari kertaa peräjälkeen. Jos olisin lukenut Päätalon kirjoja, tietäisin, pyritäänkö tällä hakemaan Päätalon tyyliä. 

Hassua kyllä, Lainan tuntema Kalle kirjoittelee vasta iltaisin jaksaessaan juttuja lehtiin. Suuri kirjailija ei ole vielä syntynyt. Kallella on kuitenkin jo kova polte kirjoittamiseen. 

Kalle on komea ja kovin naisiin menevä. Tämä aiheuttaa avioparin välille paljon riitoja ja eripuraa. Laina kuitenkin sietää ja antaa anteeksi yhä uudelleen. Vilkkuupa Lainankin silmä komealle Veikolle, mutta Laina ei ole valmis uhraamaan huonoakaan avioliittoa. 

Kirja kertoo Lainasta, Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta, eikä kuitenkaan kerro. Lainan nimi ei ollut oikeasti Laina, eikä Lainan kaikkia ajatuksia tiedä kukaan muu kuin Laina itse. Timonen pyrkii kuitenkin tuomaan Lainan näkökulman elämästä Kalle Päätalon, tulevan kuuluisan kirjailijan kanssa. Kalle oli Lainan ensirakkaus, joka ei koskaan päättynyt, vaikka ero tulikin. 

Lucy Foley: Avain

Olen lukenut Foleylta aiemmin kirjat Jahti ja Kutsuvieraat. Olen pitänyt kummastakin, mutta Avain ei nyt lähtenyt. 

Luin kolmanneksen ja yritin päästä tunnelmaan, mutta ei. Henkilöt ovat irrallisia eikä heihin saa tuntumaa. Tapahtumat ovat liian epämääräisiä, eivätkä herätä kiinnostusta. 

Tämä kirja jää kesken. 

Suomentanut Elina Koskelin

Milla Ollikainen: Mathilda

Mathilda kertoo Hvitträskin kartanon rakentamisesta ja siinä asuneista ihmisistä. Rakennus on todellinen ja olemassa museona tänäkin päivänä, samoin siinä aikoinaan asuivat sen rakennuttaneet todelliset ihmiset. Ollikainen on sukeltanut näiden aikoja sitten kuolleiden, todellisten ihmisten nahkoihin ja luonut värikkään elämän, jota he ehkä elivät aikoinaan Hvitträskissä. 

Alun alkaen arkkitehti Eliel Saarinen otti vaimokseen kauniin Mathildan, jolle hän esitteli Kirkkonummella sijaitsevan kauniin paikan, jonne aikoi suunnitella ja rakennuttaa huvilan yhdessä kollegoidensa Hermann Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa. 

Nuorikko sai kuitenkin pian keskenmenon ja masentui siitä. Avioliitto kariutui, ja molemmat puolisot löysivät uuden rakkauden. Mathilda rakastui Hermann Geselliukseen, ja Eliel viehättyi Hermannin siskosta Lojasta. Loja oli taiteilija, kuten Hermann ja Elielkin. Molemmat pariskunnat muuttivat asumaan Hvitträskiin. Myös Lindgrenit asuivat jonkin aikaa siellä. 

Näiden tosiasioiden ympärille Ollikainen on rakentanut kiehtovan mielikuvitusmaailman. Kirjan minäkertojana toimii kaunis Mathilda, jota hänen oma äitinsäkin pitää tyhjäpäänä, jolla ei ole muuta arvoa kuin kauneutensa. Siitä lienee tullutkin Mathildan elämän tragedia, kun lapsiakaan ei siunaantunut. Loja on toimelias ja reipas, ja pystyy lastenhoidon ohessa pyörittämään kartanon taloutta ja kestitsemään vieraslaumoja, joita aikansa erikoisimmassa rakennuksessa riitti. 

Kirja hyppelee ajassa eteenpäin: välillä lukujen välillä on vain kuukausia, välillä vuosia. Se keskittyy naisten, etenkin Mathildan, elämän merkkipaaluihin. Aikoinaan Mathildan ja Lojan miehet olivat kuuluisia ja arvostettuja arkkitehtejä, nyt naiset saavat äänensä kuuluville. 

Kirja ei ole kovin paksu, ja se olettaa, että kaikki tietävät, keitä nämä aikansa merkkihenkilöt olivat. Ihmisiä ei taustoiteta tai heitä sen kummemmin esitellä. Mathildan elämässä moni asia jää irralliseksi, epämääräisten vihjausten varaan. Kun keksitään, niin miksei samantien keksitä kunnolla. Ehkä kirjan onkin tarkoitus olla yhtä turhamaisen kepeä kuin kaunis Mathilda.

Liane Moriarty: Täällä vain hetken

Täällä vain hetken on kymmenes suomennettu Liane Moriartyn kirja. Pidän hänen kirjoistaan kovasti, ja tämäkin kirja täytti odotukset.

Lentomatkalla Hobartista Sydneyyn nousee paikaltaan vanhahko rouva, joka alkaa osoitella muita matkustajia kertoen heille heidän kuolinpäivänsä ja kuolinsyynsä. Ymmärrettävästi rouvan touhut herättävät muissa matkustajissa pelkoa ja pakokauhua, etenkin, jos oletettu kuolinpäivä on lähitulevaisuudessa.

Kirjassa seurataan matkustajien elämää lennon jälkeen, kun ensimmäiset rouvan ennustuksista valitettavasti toteutuvat. Matkustajien seuraamisen rinnalla kerrotaan rouvan elämäntarinaa, joka sekin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Pidän Moriartyn kirjoitustyylistä, jolle ansiokas suomennos tekee oikeutta. 

Halusin palavasti nähdä, miten kirja päättyy. Se päättyy hyvin. Tietyt asiat selviävät ja odottamattomia yhteyksiä löytyy. 

Suomentanut Helene Bützow

Johanna Mo: Niittoheinä

Saarimurhat-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Yölaulaja, Varjolilja ja Metsämaa. Niittoheinässä ei mainita sen kuulumista kyseiseen sarjaan, mutta koska päähenkilö on sama, niin samaan sarjaanhan se kuuluu. 

Kirjassa seurataan rinnan kahta tapausta. Toinen niistä on kuudenkymmenen vuoden takainen murha, josta poliisi Hanna Dunckerin isä istui vankilassa ja jonka takia isä myös tappoi itsensä. Sittemmin on käynyt ilmi, että murhan tekikin Hannan veli Kristoffer, jonka puolesta isä otti syyt niskoilleen. Loppujen lopuksi Kristofferkaan ei ollut oikea syyllinen, vaan siitä käydään nyt oikeutta. 

Kirjassa tapahtuu myös uusi murha, jonka uhri on Hannan entisen naapurinrouvan tuttava. Tämän murhan syyllistä etsitään kuumeisesti. Suorastaan erittäin kuumeisesti, koska kirjassa korona rantautuu Ruotsiin ja pandemia alkaa. 

Kahden tapauksen aiheuttaman ylettömän henkilömäärän takia minulta meinasi välillä unohtua, kuka kukin on, kun jotakuta taas haettiin kuultavaksi. Tapaukset ja henkilöt sekoittuivat keskenään. Juoni pysyi kyllä hyvin kasassa, vika taisi enemmän olla omassa keskittymiskyvyssäni. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Öölannin saarelle. Paikka on pieni ja idyllinen, vaikkei toki Gotlannin veroinen. 

Suomentanut Kristiina Vaara

Denise Rudberg: Dancing Queen

Rudberg aloittaa uuden sarjan, jossa keskeisessä roolissa on väkivaltarikososaston poliisi Karin Johansson. Sarja sijoittuu 1970-luvun Tukholmaan. Toinen keskeinen henkilö on räjähdyksessä loukkaantunut poliisi Agneta Thorèn. Agneta on pienen tyttären yksinhuoltaja, joka on maalta kotoisin, mutta muuttaa työnsä takia Tukholmaan asumaan tyttärensä kanssa. Kirja muistuttaakin ikävällä tavalla 1970-luvun ajankuvasta lapsen näkökulmasta. Lastenhoito oli hankalaa järjestää, se ei ollut välttämättä kovin tasokasta, lasten odotettiin huolehtivan itse itsestään, tupakkaa poltettiin sisällä. Myös naisiin kohdistuva käytös on aivan ala-arvoista ja nostaa karvat pystyyn.

Kirja on mainio ja nopealukuinen, mutta alle kolmesataasivuinen ja loppuu aivan kesken. Olisin suonut pituutta puolet lisää, jotta asiat olisi saatu päätökseen. Kun seuraava osa aikanaan ilmestyy, ovat tämän kirjan kuviot jo unohtuneet ja paras terä taittunut. Kaikki tapahtumat jäävät vaiheeseen. Se oli havaittavissa jo, kun sivuja oli enää pieni nippu jäljellä ja kaikki aivan levällään. 

Rudberg on sangen tuottelias: Marianne Jidhoff -sarjassa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa (Yksi tappava syrjähyppy, Toinen toista pahempi, Kolmen kohtalokas leikki, Neljä kertaa kosto, Kun kello lyö viisi, Kuuden metrin syvyydessä, Seitsemän syytä kuolla, Kahdeksan askelta pimeässä ja Yhdeksän yön piina. Liittolaiset-sarjassa puolestaan on ilmestynyt neljä osaa (Salainen koodi, Vaarallinen yhteys, Vieras joukossa ja Tehtävä Berliinissä).

Suomentanut Anu Koivunen 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee

Kirja on Saana Havas -sarjan viides osa. Saana on potkut saanut toimittaja, joka jokaisessa kirjassa kiinnostuu vanhasta, usein selvittämättömästä rikoksesta ja alkaa tehdä siitä podcastia. Samalla Saana näppäränä tyttönä selvittää rikoksen ja joutuu itse vaaraan. Saanan poikaystävä, nykyinen avomies Jan puolestaan on rikostutkija, jonka tutkimat rikokset usein yhtyvät Saanan tutkimusten kanssa. Paitsi tällä kertaa. 

Aiempien kirjojen kohdalla olen valitellut tiettyjä maneereita, joista kirjailija on nyt suurimmaksi osaksi päässyt. Edelleen kuitenkin kirjojen teksti on töksähtelevää ja tekstikappaleissa asioiden järjestys viimeistelemätön. Myös turhaa sanojen toistoa on. Esimerkiksi ensin kello lähestyy kymmentä, seuraavassa kappaleessa kello on lähemmäs kymmenen. Myös henkilöiden nimissä on sekaannusta. Kirja kaipaisikin topakkaa oikolukua. 

Koska juoni kuitenkin vaikutti kiinnostavalta, jatkoin kirjan parissa sen raskaslukuisesta kielestä huolimatta. Tällä kertaa Saana matkustaa Mathildedaliin koiravahdiksi. Melkein heti Saana kiinnostuu muutamaa vuotta aikaisemmin kadonneen paikallisen nuoren tytön tapauksesta ja alkaa suunnitella siitä podcastia. Saana ei kokemuksestaan huolimatta tunnu vaistoavan vaaraa, vaan töksäyttelee kysymyksiään kenelle tahansa. Mathildedalin kaunista seutua kuvaillaan ylenpalttisesti.

Jan puolestaan tutkii Helsingissä varakkaiden nuorukaisten kuolemia. Nuoret miehet ovat kohdelleet naisia huonosti ja ilmassa leijuukin koston tuntua. Kirjan paksuudesta huolimatta poliisitutkimuksen esittely jää ylimalkaiseksi, mutta selvitettyä murhat lopulta saadaan joka tapauksessa. 

Kirjan lopussa taputellaan tulevaisuutta pakettiin. Seuraavassa kirjassa lieneekin pääroolissa Janin kollega Susanna eli Rynkky. 

Karin Fossum: Pimennys

Sylvi, hänen serbialaissyntyinen miehensä Miele ja heidän pieni poikansa Elias yöpyvät jostain syystä hotellissa. Aamulla, kun he heräävät, poika on pudonnut parvekkeelta ja kuollut. Molemmat vanhemmat syyttelevät toisiaan. Syytettä ei nosteta, koska poliisi ei pysty selvittämään, mitä on tapahtunut. Vanhemmilla on omat ongelmansa, ja he käyttävät toistensa ongelmia aseina taistelussaan. 

Vanhemmat jatkavat elämäänsä erillään syytellen edelleen toisiaan. Rikoskomisario Konrad Sejer vierailee vuoroin kummankin luona pyrkien saamaan jotain uutta selville. Aikaa kuluu ja asioita tapahtuu, ja lopulta tuleekin eteen päätepiste. Jommankumman on kuoltava. 

Hyvin hidastempoinen ja raskas kirja. Olematon poliisitutkinta matelee eteenpäin. Kirja on raskas lukea myös siksi, että vuorosanoja ei ole erityisesti merkitty mitenkään. Ne huomaa vuorosanoiksi vain johtolauseista. 

Suomentanut Tarja Teva

Jenny Colgan: Onnen silmukoita

Onnen silmukoita on Skotlannin taivaan alla -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Ihmeitä kesätaivaalla, ei herättänyt minussa suurempia innostuksen värähdyksiä. Kaikkiaan tämä on jo kolmastoista Jenny Colganin kirja, jonka luen. 

Onnen silmukoissa jatketaan Moragin elämän seuraamista. Moragin isoisällä on pieni lentoyhtiö, jonka pienellä koneella Morag lentelee pohjoisen Skotlannin saarten välillä. Tai oikeastaan kone kuuluu isommalle lentoyhtiölle, koska edellisessä kirjassa Morag romutti oman koneensa. 

Keskeiseksi henkilöksi nousee Gertrud eli Gertie, valintamyymälän kanssa, jonka Morag palkkaa äitiyslomalle jäävän ystävänsä tilalle lennonjohtoon. Gertie ei ole edes lentänyt koskaan ennen, mutta se on äkkiä korjattu. Gertie unelmoi suuresta rakkaudesta, ja kohteita on parikin kiikarissa. 

Gertie asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa, ja lähes perhettä on myös paikallinen neulontapiiri, joka kokoontuu yleensä Gertien kotona. Neulominen ja neuleet ovat ilahduttavan vahvasti läsnä kirjassa, ja niiden myötä kirja on kiinnostavampi minulle. Lentämisestä ei puhuta ihan yhtä paljon kuin edellisessä kirjassa. Päätin jo alussa, että luen vähän matkaa, ja jos kirja alkaa tökkiä, lopetan. Ei tarvinnut lopettaa. Kirja piti imussaan tiukasti. 

Erityismaininta laajoille maisemien ja luonnon kuvauksille, jotka maalasivat kuvan silmien eteen. 

Tässäkin kirjassa on joitakin käännöstöksähdyksiä, joiden kohdalla asiayhteys katkeaa. En jaksanut kuitenkaan paneutua syvemmin miettimään, mistä ne voisivat johtua. 

Suomentanut Paula Takio

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet

Saila-Mari Kohtalan olen aiemmin "tavannut" Glorian ja Glorian Kodin pääkirjoituksissa, olihan hän pitkään lehtien päätoimittaja. Työuupumuksen myötä Kohtala irtisanoutui ja ryhtyi kirjailijaksi. 

Tiesin kyllä, että Suomessa on Kannus-niminen paikkakunta, tosin ajatuksen tasolla se sekoittui mielessäni Kannakseen eli Karjalaan. Kannus sijaitsee Pohjanmaalla, Kokkolan korkeudella. En myöskään ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Kannus-talot ja kannuswursti liittyisivät Kannus-nimiseen paikkakuntaan. Kirja onkin hyvää mainosta Kannukselle ja sen tuotteille. 

Helsingissä asuva Liza työskentelee viestintätoimistossa, mutta on sairaalloisen kiinnostunut murhista ja niihin liittyvistä asioista. Harrastuksenaan hän selaa Murha.infoa ja Tinderiä, muttei murhaa ketään eikä käy treffeillä. Mediassa uutisoidaan miehen katoamisesta Lizan kotiseudulla Kannuksessa. Muutaman sattuman kautta Liza matkustaa kotiseudulleen Pohjanmaalle ja tapaa siellä Murha.infossa tutustumaansa Niiloon, jonka kanssa alkaa yhdessä selvittää katoamistapauksia. 

Tässäpä on hurjan hyvä esikoisdekkari. Henkilöihin on paneuduttu huolella ja heissä on tarttumapintaa. Liza on erikoisesta nimestään huolimatta hyvin tavallinen, ja häneen on helppo samaistua. Erityisesti ihastuin tähän Lizasta kertovaan kohtaan: 

--- Hän yritti tsempata ja olla positiivisempi ja seurallisempi, mutta aina jostain pingahti esiin hänen ihmisvihaajaerakkokarvansa. ---

Tiedän tuon tunteen. 

Minua ihastuttaa myös Niilon naapurissa asuva "erityissakki" eli ihmiset, joilla on ollut haasteita elämässä ja jotka tukevat toisiaan. Kirjassa Liza tosiaan ajattelee heitä erityissakkina, siitä tuo nimitys. Kirjailija on tosiaan nähnyt vaivaa henkilöiden kehittelyssä. 

Pientä töksähtelyä kirjassa paikoin on, mutta se sallittakoon esikoiskirjalle. Hyvin vetävän juonen imu on kuitenkin vahva, ja kirja on luettava lähes yhdeltä istumalta. Kirjan loppu yllättää ja vetää maton lukijan jalkojen alta.

Peter James: Kuolema jättää viestin

Rikoskomisario Roy Gracesta kertova Kuolema-sarja on edennyt 20:nteen osaansa, ja tämä kirja on omistettu Roy Gracen ammoin kadonneelle vaimolle, Sandylle. Kirja on järisyttävän tylsä. 

Sarjaa seuranneet tietävät Sandyn kadonneen heti sarjan alkumetreillä. Roy etsi vaimoaan, samoin koko poliisivoimat. Royn epäiltiin jopa murhanneen vaimonsa. Sarjan edetessä Roy etsi muun työnsä ohessa väsymättä vaimoaan, vaikka aikanaan rakastui uudelleen ja meni uusiin naimisiin. Sandy pilkahteli aina silloin tällöin jossakin esiin, näyttäen ainakin lukijalle olevansa yhä elossa. 

Koska sarjan alkuosista on jo hyvin kauan, en tietenkään muista, mitä niissä Sandysta kerrottiin. Tuskin paljoa. Tässä paljastuskirjassa kerrotaan nyt Sandyn näkökulmasta, mitä aikoinaan tapahtui ja miksi asiat etenivät, kuten etenivät. Erittäin tylsällä tavalla. Sandyn vaiheista on kuitenkin kuultu joka ikisessä kirjassa jotakin. Lukijan kannalta ei ole kauhean mielenkiintoista tässä vaiheessa kuulla tapahtumien taustoja, kun Sandy on vihdoin kuollut ja kuopattu. Nähtävästi Peter Jamesin on vaikea päästää irti lempihahmostaan. 

Mietin jopa, lopettaisinko sarjan seuraamisen tähän. 

Sarjan aiemmat osat ovat: 

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä 

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Kuolema leikkii tulella

Kuolema merkitsee omansa

Kuolemaan asti sinun

Kuolema ei rakasta ketään

Kuolema sanelee ehdot

Kuolema vaanii verkossa

Kuolema käy oikeutta

Kuolemaan jätetty

Kuolema kätkeytyy kuvaan

Kuoleman koirat

Suomentanut Sirpa Saari

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Savuverho

Savuverho on toinen osa Blix & Ramm -sarjassa. Sarjan ensimmäisen osan nimi on Lähtölaskenta. Alexander Blix on poliisi, Emma Ram toimittaja. 

Uudenvuodenyönä Oslossa tapahtuu räjähdys, jossa kuolee useita ihmisiä. Onnettomuudessa loukkaantuu nainen, jonka tytär on kadonnut kymmenen vuotta aiemmin. Omapäinen Blix yhdistää heti räjähdyksen vanhaan katoamistapaukseen ja alkaa tutkia sitä esimiehen ohjeista piittaamatta. Toimittaja Ramm on kiinnostunut tapauksesta henkilökohtaisista syistä. 

Juoni on ehkä aavistuksen epäuskottava heppoisuudessaan. Ihmiset päätyvät kovin helposti ja miettimättä äärimmäisiin tekoihin. Lopun panttivankikohtaus suorastaan juostaan läpi. Siinä olisi voinut antaa enemmän tilaa eri henkilöiden ajatuksille.

Paljon pitäisi myös muistaa edellisestä kirjasta pienten vihjeiden avulla. Ihan kaikkea en muistanut. Tarina ei pysy niin hyvin kasassa kuin edellisessä osassa. 

Suomentanut Outi Menna

Ilona Tuominen: Löytöperhe

Kortteli-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Seurustelusalaliitto ja Normipäivä. Kirjat kertovat saman pihapiirin asukkaista, ja pääosassa on aina eri henkilö. Tähän mennessä estradille ovat päässeet ensimmäisessä kirjassa rakkaudessa pettynyt Sanni ja toisessa opettaja Amalia. Kortteli-sarja on lämminhenkinen hyvän mielen romaanien sarja, jonka ääressä on helppo viihtyä. 

Tällä kertaa on yksinhuoltajaäiti Maijan vuoro olla päähenkilönä. Maijalla on kahdeksanvuotias tytär Iida, jonka isä on kuollut. Maija asuu tyttärensä kanssa Poppeli-korttelissa. 

Niin mukavaa väkeä kuin korttelissa asuukin, pyrkii kirja ärsyttämään minua. Juoni on hyvin kliseinen, eikä se ole turhan koukeroinenkaan. Maija on pienituloinen yksinhuoltaja, joka ei tule toimeen perheensä kanssa (syystä, se myönnettäköön). Maija on joutumassa syvään taloudelliseen ahdinkoon, kun kuin taikaiskusta ilmestyy paikalle hänen nuoruudenrakkautensa Teemu kahdentoista Amerikassa asutun vuoden jälkeen. Teemu on sattumoisin miljonääri. Loppua ei olekaan vaikea arvata. Maija ei muuta mietikään, kuin tykkääkö se vielä musta. 

Toinen ärsytyksen aihe on Maijan tytär Iida, joka on koko ajan äitinsä sylissä, vaikka on kahdeksanvuotias. Pikkuvanha tyttö pyörii pihapiirissä jokaisen huushollissa, ja kaikki ovat ihastuneita häneen. Taloyhtiössä asuu pari muutakin lasta, jotka mainitaan nimeltä pari kertaa. Muuten he ovat näkymättömiä. 

Nopeasti luettu kesäkirja. Mainittakoon vielä, että sarjassa on ilmestynyt myös osa Korttelirauhanjulistus, joka on saatavilla vain e- ja äänikirjana. En ole tätä osaa lukenut, koska inhoan näytöltä lukemista. Tänä syksynä ilmestyy toinen vastaava "välikirja", Haamupäivä, jossa ennakkotietojen mukaan ruoditaan myös Kuisman ja Amalian suhdetta. Tässäpä hyvä syy lopettaa koko sarjan lukeminen, kun ei kirjailija pysy formaatissaan. 

Nilla Kjellsdotter: Ei sinun lapsesi

Rikostutkija Mija Wadöstä kertovassa Murhia Pohjanmaalla -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Kivipuiston tyttö, Taivaankartano ja Jo joutuvi yö.

Lukeminen vähän sakkasi alkuun, kun sattui keskelle helteitä peräkanaa toinen kirja, jossa lapsi katoaa lumisateessa. Tarina itsessään on kuitenkin vetävä ja hyvin monimutkainen. Kirjassa kulkee useampi tarina, joissa kaikissa uhan kohteena on lapsi. Tällainen monesta suunnasta useampaan lapseen kohdistuva pahantahtoisuus voi olla jonkun mielestä ahdistavaa. 

Monta, päällekkäistä lapsiin kohdistuvaa vakavaa uhkaa luo myös epätodellisuuden tuntua. Kaikkea tuntuu olevan liikaa. Kirsikkana kakussa rikostutkija Mija Wadö on raskaana, eikä raskaus suju ongelmitta. Mija myös ajattelee usein teini-iässä saamaansa ensimmäistä lastaan, joka annettiin pois, ja yrittää saada tähän yhteyden. 

Mijan lapsen isä Ronnie tekee työn ohessa muuttoa Mijan luo, eikä Mija ole ihan varma, mitä siitä ajattelee. Kirjan tunnelma on surumielinen ja alavireinen. Kenellekään ei tapahdu iloisia asioita. Aika raskasta luettavaa. 

Suomentanut Anna Heroja

Elly Griffiths: Savuverho

Taikatemppumurhat oli Brightonin mysteerit -sarjan ensimmäinen osa, Savuverho on toinen. Savuverhon tarina käynnistyy joulun alla Brightonissa vuonna 1951. 

Kirjan aihe on kovin surullinen: kaksi lasta, ystävykset, katoaa ja he löytyvät kuolleina muutaman päivän päästä. Rikoskomisario Edgar Stephens yrittää päästä surmaajan jäljille tiiminsä kanssa. Paikalla on sattumoisin myös Edgarin sodanaikainen ystävä, taikuri Max Mephisto, joka esiintyy paikallisen teatterin joulunäytelmässä. Kadonneiden lasten touhutkin ennen katoamista liittyvät teatteriin. 

Ensimmäisen osan kohdalla huomautin, että ajankuvaa oli vaikea hahmottaa lukiessa. Tällä kertaa se ei tuota ongelmia. On talvi ja lumipyryn jälkeen lunta on jopa poliisin vyötäisille saakka. Kävellen pääsee nopeammin perille kuin autolla. Asunnot ovat kylmiä. Myös luokkaerot ovat vähän väliä henkilöiden puheissa tai mielessä. Sotaan palataan puheissa tuon tuosta, ovathan sekä ensimmäinen että toinen maailmansota vielä ajallisesti kovin lähellä. 

Surullisesta aiheestaan huolimatta tarina etenee suorastaan lentävästi. Kirjan parissa olisi viihtynyt kauemminkin. Syyllistä en arvannut tällä kertaa ollenkaan.  

Suomentanut Pauli Tapio

Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Majavan oma kirja

Sattuipa kätösiini Majavan oma kirja. Majava on kovin samaistuttava Kamalan luonnon hahmo. Se viihtyy parhaiten yksin ja kärsii metelistä ja seurasta. Majavalla on yksi ystävä, Kettu, joka tuntuu ymmärtävän Majavan luonteenpiirteitä. Kettua Majava pystyy sietämään sopivina annoksina. Majavan ja Ketun suloinen ystävyys onkin kirjan parasta antia. Vaikka Kettu menee sata lasissa eikä helpolla pysähdy, osaa hän valita Majavalle juuri ne oikeat, kauniit sanat. Alla pari esimerkkiä tästä ystävyydestä. 

Mikko With: Banaani

Meinasi mennä hyvä dekkari ohi, kun en nimestä älynnyt, että Banaani on tosiaan rikosromaani. Kirja ei ole järin paksu, mutta henkilöillä on lihaa luidensa päällä ja he ovat kiinnostavia. Jopa siinä määrin, että Banaanille toivoisi jatkoa. 

Seitsemänkymppinen Pertti on kova syömään banaaneja. Banaani jää myös hänen viimeiseksi ateriakseen. Se kun on terästetty pähkinällä, jolle Pertti on kuolettavan allerginen. Tapauksen selvittämistä seuraa mielenkiinnolla toimittaja Pyry Lammikko, jonka ura junnaa paikallaan. 

Poliiseista keskeisimmissä rooleissa ovat pinttynyt poikamies Aapo Hämäläinen ja urheilullinen Ellinor Karlsson. Kaikilla henkilöillä on myös oma elämänsä, jota lukija seuraa intensiivisesti. Näin hyviä henkilöitä ei kannattaisi heittää haaskuun, vaan kirjoittaa heille lisää tarinoita. 

Tuula Ranta: Ruumis joka meille annettiin

Kriminaalipsykologi Aira Karhun toimintaa on aiemmin saatu seurata kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevat, Helle hautoo Kalmansaarta ja Isät eivät kuole.

Kirjassa käytetään toistuvasti sanaa provinkka, kun tarkoitetaan provikkaa. Myös sana pompöösi on kirjoitettu pomböösi. Myös, jos haluaa käyttää shakki-terminologiaa, olisi hyvä ottaa selvää, tuleeko ensin shakki vai matti. Tällaiset pikkujutut kaihertavat, kun lukeminen töksähtää niihin.

Yhden luvun alussa näyttämölle putkahtaa Henry Pohjalainen, josta ei kerrota sen enempää. Herra lienee asiayhteydestä päätellen vakuutusyhtiön edustaja. Toisessa luvussa kaksi poliisia, Pelle ja Viivi, tapaavat vapaa-ajallaan. Heillä on jokin yhteinen kuvio, jota en muistanut aiemmista kirjoista, eikä se auennut tässäkään. Lukeminen on raskasta, kun henkilöiden kohdalla saa selata ja miettiä, että mikähän juttu tämä nyt olikaan. Onkohan esilukijoita käytetty lainkaan?

Rikoskomisario Tapani Mikkosen ja Aira Karhun välit ovat kiihkeät, mutta kitkerät. Naimisissa olevalla Tapanilla ei tunnu olevan halua muuttaa mitään. Muistaakseni Aira Karhu on jo eläkkeellä, ja Mikkonen häntä nuorempi. Sinällään poikkeuksellinen asetelma. 

Tällä kertaa löytyy ruumis, joka on jo kertaalleen haudattu. Tätä sotkua selvittämään poliisi kutsuu avukseen Aira Karhun, jonka rooli jää vähäiseksi, muttei mitättömäksi. Aira Karhun suhteista parempiin piireihin on hyötyä selvitystyössä. Sivujuonena Karhu saa myös omaan elämäänsä liittyviä, yllättäviä tietoja. 

Tapahtumapaikkana on taas kuvitteellinen Laaksalan kunta, josta tuntuu olevan yhtä pitkä tai lyhyt matka minnepäin Suomea tahansa.

Tiina Martikainen: Verijäljet

Ylikonstaapeli Mira Tulensalon tarina alkaa kirjassa Ruuti, joka on nimetty Tulensalon poliisikoiran mukaan. Martikaisen aiempi sarja kertoi Miran äidistä, Hanna Vainiosta, koirapoliisi hänkin. Siihen kuuluvat kirjat Kasvot pinnan alla, Jäätyneet kasvot, Surman polku ja Pahan kintereillä. Sarjaa on hauska lukea, koska se sijoittuu kotiseudulleni Lohjalle. Päähenkilöt asuvat Sammatissa, joka kuuluu nykyään Lohjaan ja sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Lohjan keskustasta. 

Kirjassa liikutaan taas tutuilla kulmilla, jopa kaupunginosassa, jossa asun. Aika harvassa kirjassa ollaan nykypäivän Lohjalla, joten iloitsen tästä sarjasta. Kirjassa vilisee tuttuja paikkoja. 

Tällä kertaa Sammatin leirikeskuksista löytyy ruumiita, ja juttu kiertyy vuosien taakse sammattilaisten partiolaisten ympärille. Kiusaamistapaus on saanut sarjamurhaajan liikkeelle. Poliisikoira Ruutia, joka haistaa vainajat, tarvitaan monta kertaa. Ruuti onkin keskeisessä roolissa. 

Ihmisten tunteiden käsittely jäi taas vähän lapsipuolen asemaan. Miran ja Marcuksen suhteeseen ei selvyyttä tullut, eikä edes asioita saatu käsiteltyä loppuun, kun murhaaja jo löytyi ja kirja päättyi. Olisi ollut kiva kuulla, mitä muuta kerrottavaa Marcuksella oli. Rikoskomisario Niilo jotakin niin ikään ilmoitti kahvihuoneessa asian, joka sai Miran tunteet kuohumaan. Asia kuitenkin sivuutettiin muutamalla maininnalla. Siitäkin olisi voinut kirjoittaa enemmän, ja Miran keskustelusta Niilon kanssa. 

Teksti luisti sujuvasti, ja kirja oli nopeasti luettu. Tapahtumat etenivät kiivaaseen tahtiin, luppohetkiä ei tullut.

Laura Suomela: Ruusuja ja risteyskohtia

Nelikymppisen Helenan elämästä kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Tulppaanitoiveunia ja Pioneja ja peitetarinoita. 

Aiemmissa kirjoissa on paljastunut, että Helena vaihtoi aarrekarttansa myötä alaa ja meni kukkakauppaan töihin. Hänen miehensä Hartsa puolestaan tilasi netistä DNA-testin ja sai sen myötä tietää, että hänellä on nuoruuden suhteestaan aikuinen poika. Poika on syntynyt, ennen kuin Hartsa ja Helena alkoivat olla yhdessä. Siitä huolimatta tämän paljastuminen on Helenalle valtava kriisi, jota kuvaillaan äärettömän yliampuvin termein (jättimäinen pommi, elämän perusrakenteet putosivat kolahtaen maahan). Kuitenkin Helenakin oli jo 24-vuotias saadessaan esikoisensa, vaikka kirjassa yritetään esittää häntä teiniäitinä. Eli molemmilla lienee ehtinyt olla elämää ennen avioliittoakin.

Lukeminen tökki nyt ihan kunnolla. Yksi syy on ylisanojen käyttö. Kaikki on Helenan mielestä väkevää tai syvää, vaikka asiat eivät niin ihmeellisiä olisikaan. Nimivirheitäkin riittää. Siskonpoika Otto onkin yhtäkkiä Niklas. Helenan ystävä Marika muuttuu välillä Tainaksi, joka kyllä kuuluu ystäväkolmikkoon, mutta noina kertoina hänen mukanaolostaan ei ole muuta mainintaa. 

Kirja myös vilisee englanninkielisiä sanontoja ja väännössuomennoksia. Lukeminen on varmasti raskasta sellaiselle, jonka englannin taidot ovat heikot. Sellaisiakin ihmisiä yhä on. Muutenkin englannin tunkeminen puheessa joka väliin sopii paremmin teineille ja nuorille aikuisille, kuin nelikymppisille.

Naapuririidan keskellä Helena ajattelee: "Saamarin Ove Sundberg!", vaikka naapurin nimi on Jouko. Piti sitten googlettaa tietämättömyyttäni, kuka tällainen Ove Sundberg on. Selvisi, että hän on yksi Solsidan -sarjan keskeisistä henkilöistä, jonka toiminta muistuttaa naapurin toimintaa. Solsidanin henkilökaarti ei kuitenkaan taida olla ihan yleistietoa. Itse en sarjoja katsele, niin en tätäkään tiennyt. 

Jotenkin Helena ja Hartsa vaikuttavat kovin etäisiltä toisilleen, vaikka rakkauttaan vakuuttavatkin. En ihmettelisi, vaikka pari vielä päätyisi eroamaan. Myös parin lapset jäävät hyvin pieneen rooliin. Toki he ovat jo aikuisuuden kynnyksellä. Kirjassa on aika paljon henkilöitä ja ihmissuhteita käsiteltäväksi alle kahdessasadassa sivussa. Väkisinkin tulos jää monilta osin ohkaiseksi ja pinnalliseksi. 

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Minun on vain kovin vaikea samastua Helenaan ylisanoineen ja hörhöilyineen. Joku samanhenkinen taas löytänee Helenasta sielunsiskonsa. 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi

Tunturi, joka ulvoi on Takamailla-sarjan kolmas osa. Edelliset osat ovat Saari, joka repesi ja Suo, joka upposi. Kukin kirja kertoo itsenäisen tarinan jostain Suomen syrjäseudusta. Tämän sarjan kirjoista olen pitänyt eniten kirjasta Suo, joka upposi. 

Tunturi, joka ulvoi on aika raju kirja. Mietin lukiessani, että kirja on ällöttävä ja epäuskottava. ja sen tapahtumat kamalia. 

Janita asustelee pohjoisessa talossa, jonka on saanut isältään. Talossa on uima-allas ja kaikki hienoudet, mutta myös niiden mukanaan tuomat ongelmat. Uima-altaasta seuraa hometta, homeesta hometarkastaja, hometarkastajasta vainaja. Janitalla on vähäiset henkiset resurssit asioiden hoitamiseen, mutta paljon intoa ja apua. Janita kun on sellainen kaunokainen, joka kietaisee miehen kuin miehen pikkusormensa ympärille. Ainakin melkein. 

Janitan tyhjäpäisyys alkaa kirjan loppupuolella todella ärsyttää, kun vastapainona on toisen ihmisen elämä. Janita voisi pelastaa ihmishenkiä, mutta hän valitsee oman nahkansa. 

Ylipäätään kirjassa puuhataan kaikenlaista, mutta asiat menevät enimmäkseen pieleen. Ruumiita syntyy silkasta ymmärtämättömyydestä ja vahingossa. Kirjan pahikset ovat erityisen hulluja ja pahansuopia. Toisaalta vähän kaikki ovat pahiksia. 

Anders de la Motte: Lasiprinssi

Kadonneet sielut -sarjan toisessa osassa jatkaa rikostarkastaja Leo Asker työskentelyä Kadonneiden sielujen osaston eli kellarikerrokseen haudattujen toivottomien kollegoiden kanssa. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Keräilijä. 

Leo Asker on aikamoinen tapaus. Eniten naurattaa hänen kuittailunsa eksälleen Jonakselle. Jonas vei kepulikonstein Askerilta rikososaston pomon paikan ja hautasi hänet kellariin muiden ei-toivottujen tyyppien kanssa. Silti Jonas näkee yhä märkiä unia Askerista. 

Tällä kertaa metsästä löytyy kauan sitten kuollut mies, joka linkittyy Askerin isään, joka on aivan kajahtanut. Siitä huolimatta Asker ryhtyy selvittämään tapausta rikososastolta salaa, koska haluaa pelastaa isänsä nahan. Yliopiston lehtori Martin Hill taas tutkii ufoihin ja urbaaniin löytöretkeilyyn kytkeytyviä asioita. Ystävykset auttavat toisiaan omien hommiensa ohessa. 

Kirjassa tapahtuu aivan päättömiä ja pähkähulluja asioita. Siitä huolimatta paketti pysyy kasassa, vaikka hetkittäin se epäilyttääkin. Tahti kiristyy loppua kohti ja tapahtumat etenevät taas mahtipontiseen loppuhuipennukseen. 

Suomentanut Aki Räsänen