Jari Salonen: Rikkihappo

Zetterman-sarja on edennyt yhdeksänteen osaansa. En muistanutkaan, että Zetterman menetti vaimonsa edellisessä osassa. Nyt hän sitten suruissaan purjehtii maailman merillä, kunnes tytär Sini hakee hänet ranskalaisesta satamasta takaisin kotimaahan. Vaikka Zetterman on jäänyt eläkkeelle poliisin työstään, joutuu hän tyttärensä pyynnöstä ratkomaan murhatapausta. 

Tapaus on kinkkinen ja kirjassa paljon henkilöitä, joten kärryillä pysymisessä on välillä haasteita. 

Myös nykykirjojen oikoluvun taso jaksaa hämmästyttää. Olen ymmärtänyt, että yleensä jokin taho lukee kirjat ennen julkaisemista. Tässä kirjassa on jonkin verran tyhmiä kirjoitusvirheitä, joissa sana muuttaa merkitystään; esim. nautti, kun pitäisi olla näytti. Lähes joka kirjassa tuntuu nykyään olevan nimivirheitä. Tässäkin kirjassa pöydän ääreen kokoontuvat Ansa, Sirpa ja Raija, joka onkin seuraavan sivun verran Pirkko, kunnes palaa takaisin Raijaksi. Miten tällaisia virheitä ei kukaan muka huomaa? Henkilö nimeltä Rimpula puolestaan jäi hämärän peittoon. En muista tällaista aiemmista kirjoista, vaikka on hän siellä voinut olla. Nytkään häntä ei mitenkään esitelty. En ainakaan löytänyt sellaista kohtaa, vaikka selailin taaksepäin. 

Zettermanin sanailu perheenjäsentensä ja kollegojensa kanssa on aina yhtä riemastuttavaa. Kirjan loppuratkaisu onneksi lupaa jatkoa Zettermanin tarinalle. Pidän kovasti Zetterman-kirjoista. Vähän kyllä mietityttää se, että päähenkilö itsekin on suorittanut rikoksen ja suhtautuu siihen stoalaisen tyynesti. En oikein tiedä, himmentääkö se ex-poliisin kiiltoa. 

Marja-Leena Tiainen: Pikkuskini

Marja-Leena Tiainen kirjoittaa sekä aikuisten että nuorten kirjoja. Vaihteeksi tartuin nuortenkirjaan vuodelta 2002, eli ihan tuore ei tämä kirja enää ole. Aihe on kuitenkin aina tuore: miten tavallisen perheen lapsi lähtee väärille raiteille.

Pikkuskinin tapahtumapaikkana on Joensuu, jossa vuosituhannen vaihteessa oli maanlaajuisesti ja jopa maan rajojen ulkopuolella raportoituja skinheadien ja maahanmuuttajien yhteenottoja. Joensuu sai maineen rasistisena kaupunkina. Asiasta on uutisoinut mm. Yle.

Vaikka kirja on nuortenkirja, on kiinnostavaa seurata päähenkilö Samin elämää. Sami on 15-vuotias tavallisen eroperheen poika. Isä on mennyt uusiin naimisiin venäläisen naisen kanssa, ja Sami osoittaa mieltään isän uutta vaimoa kohtaan. Samin koulumenestys on ollut hyvää, mutta kun tyttöystävän kanssa tulee bänet (kirjassa käytetty termi), alkaa koulu luisua alamäkeä. Sami ystävystyy luokkakaverinsa kanssa, jonka isoveli on skini. 

Sami kavereineen pyörii skiniporukan liepeillä. Sami hankkii myös uusia vaatteita, jotka muuttavat ihmisten suhtautumista häneen. Kirja osoittaa, miten vaikeaa nuoren on pitää oma päänsä, jos haluaa samalla kuulua johonkin porukkaan. Vaihtoehtona voi olla yksinäisyys ja kiusatuksi tuleminen. Johonkin porukkaan voi myös kuulua, vaikkei täysin allekirjoita muiden ajatuksia. 

Kirja oli sopivan mittainen ja piti mielenkiintoni yllä. Sopisi hyvin tämänkin päivän yläkoululaisen luettavaksi. 

Lina Bengtsdotter: Korppi

Korppi aloittaa uuden Sakka Pienni -sarjan, jonka pääosassa on saamelaistaustainen poliisi Sarahkka Pienni, joka työskentelee Tukholmassa. Bengtsdotterin aiemmassa Charlie Lager -sarjassa ovat ilmestyneet kirjat Annabelle, Francesca ja Beatrice. Lisäksi häneltä on suomennettu sarjaan kuulumaton teos Liekit. 

Korppi on mielenkiintoinen ja vetävä kirja. Sakkalla on ongelmansa, mutta niissä ei piehtaroida liikaa. Pääosa on poliisintyöllä. Kirjassa liikutaan Tukholman hienostopiireissä ja selvitetään nuoren äidin murhaa. Keskeiset henkilöt ovat kiinnostavia ja juonikin riittävän sotkuinen. Mikään kovin omintakeinen juonikuvio ei ole, mutta sen käsittely on vakuuttavaa. 

Kirjassa on joitakin pitkiä virkkeitä, joiden rakenne on niin merkillinen, että sisältöä saa vähän aikaa pohtia. Tässä paras:

Hänen ympärillään laukkasi nainen selässään iso ruskea hevonen, jonka suupielet vaahtosivat. 

Siis kuka laukkasi?  Toinen näyte tekstin kömpelyydestä tässä:

         Hän juoksi talolle johtavat pitkät kiviportaat mäen päälle ovelle, - - - .

On siinä allatiivia kerrakseen. 

Suomentanut Anu Koivunen

Freida McFadden: Poikaystävä

Poikaystävä on kahdeksas lukemani McFaddenin kirja. Mikään maata mullistava teos se ei ole. 

Juoni on kovin tavanomainen: New Yorkissa asuvat neitokaiset käyvät treffeillä yrittäen löytää elämänsä miehen, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Sydney on seurannut sivusta ystävättärensä ponnisteluja loputtomilla kohtaamisilla, ja tavannut itsekin monia miehiä pääsemättä kuitenkaan puusta pitkään. 

Juoneen lisää kierroksia tappaja, joka väijyy kauniita neitokaisia. Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Nykypäivää seurataan nuoren naisen, Sydneyn näkökulmasta. Menneisyyttä katsellaan parin nuoren miehen silmin. Lukija voipi arvailla, onko heillä vastineita nykypäivässä. 

Vaikka juoni on aika yksinkertainen ja kirja nopeasti luettu, tarjoaa se myös vähän jännitystä. Ihan kaikkea ei voi ennalta aavistaa. Kirja on omituisen puolivillaisesti tehty. Jotkut asiat kerrotaan hyvinkin tarkasti, toiset sivuutetaan maininnalla. Esimerkiksi murhaajan toimintaan jää paljon aukkoja. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Jørn Lier Horst: Lumen peittämä

Lumen peittämä on William Wisting -sarjan 15. osa. Ikävästi jo käännöksen nimi paljastaa, mistä kadonnut nainen mahtanee löytyä. 

William Wisting saa viestin naiselta, jonka ylläpitämältä keskustelupalstalta on kadonnut henkilö. Yleensä tämä henkilö on ollut aktiivinen keskustelupalstan jäsen, mutta nyt häneen ei saada yhteyttä. Keskustelupalsta keskittyy australialaisen naisen Espanjassa tapahtuneen murhan selvittelyyn. Amatööriporukka kerää tietoa ja yrittää saada selville tapahtumien kulkua. Myös keskustelupalstan ylläpitäjä on australialainen. Sen sijaan nainen, joka nyt on kadonnut, on norjalainen. Tämän takia Wisting vedetään mukaan monimutkaiseen soppaan.  

Juoni on aika yksioikoinen, eikä suuria yllätyksiä ole luvassa. Kirja oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa. 

Suomentanut Päivi Kivelä

Ninni Schulman: Rakas Lena

Rakas Lena on Ingrid Wolt -sarjan toinen osa. Sarjan aloitti Viimeiset leikit. Ingrid Wolt on entinen poliisi, joka joutui vankilaan ammuttuaan väkivaltaista ex-miestään. Näin ainakin muistelen. Suoraan sitä ei tässä toisessa osassa tuotu esiin. 

Päästyään vankilasta Ingrid on tehnyt kaikenlaisia vähemmän arvostettuja töitä, kuten nyt hotellisiivoojana. Samalla Ingrid pyörittää yhden hengen etsivätoimistoa, osin vastentahtoisesti. Tällä kertaa kirjan nimihenkilö Lena on hirttäytynyt. Omaiset kuitenkin suhtautuvat äkilliseen itsemurhaan epäillen ja pyytävät Ingridin apua. 

Taustalla Ingridin ex-mies, poliisi hänkin, ja ampumisessa vammautunut, etsiskelee Ingridiä kostaakseen elämänsä pilaamisen. Niinpä Ingrid joutuu piileskelemään häneltä. 

Tunnelma kirjassa on enimmäkseen ahdistava. Ihmiset ovat surullisia ja synkkiä tai kostonhaluisia ja vihaisia. Salaisuudet paljastuvat vähitellen ja Ingrid saa tehtävänsä ratkaistua. Kirja loppuu ärsyttävään tilanteeseen, josta en taas muista mitään, kun seuraava osa joskus ilmestyy suomennettuna. Ruotsiksi se on jo ilmestynyt, ja kävinkin kustantajan sivulta lukemassa tärkeimmät, eli saako paha palkkansa. 

Suomentanut Anu Heino

Tove Alsterdal: Salakäytävä

Tove Alsterdalilta on aiemmin suomennettu Ådalen-sarjan kirjat Juurakko, Vajoama ja Syväsatama. Salakäytävä ei jatka tätä sarjaa, vaan on aivan erilainen teos. Se kertoo pariskunnasta, joka muuttaa Ruotsista Tšekkiin aloittaakseen uuden elämän. Danielin ja Sonjan lapset ovat jo aikuisia ja asuvat tahoillaan.  

Daniel on masentunut menetettyään työpaikkansa. Pariskunta alkaa haaveilla maatilasta jossain kaukana, ja päätyy ostamaan viinitilan entiseltä sudeettialueelta Tšekistä. Talo vaatii paljon remonttia, ja Daniel purkaa ahdistustaan tekemällä korjaustöitä itse. Kellarista löytyy ikävä yllätys, jonka seurauksena kaikki järkkyy. 

Kirja ei oikeastaan ole jännityskirja, joksi sitä luulin. Suurin osa kirjasta on böömiläisen historian purkamista. Kuinka Tšekkoslovakia joutui luovuttamaan sudeettialueet Saksalle ja sodan jälkeen ne palautuivat takaisin Tšekkoslovakialle, mutta maan presidentti karkotti kaikki saksalaiset alueelta. Hirveän sekavaa asiasta, joka kahdeksannen luokan historian kirjassa kuitataan suunnilleen yhdellä virkkeellä. 

Sekavaa, mutta traagista. Kirjan pariskunta asettuu alueelle, jossa muistetaan yhä, ketkä siellä asuivat ja mitä he omistivat. Ketkä tapettiin ja ketkä joutuivat lähtemään. Danielin ja Sonjan parisuhteessa on käynnissä kriisi, joka jää historian varjoon ja on samalla osa sitä. 

Kirjan anti jää ohueksi, paitsi että nyt pärjäisin tietokilpailussa sudeettialuetiedoillani. Jotain samaa tässä on kuin Karjalan luovutuksessa, mutta täällä ei sentään vissiin ammuttu kaikkia.

Takakansitekstin kirjoittajalle tiedoksi, että maan nimi Tšekki on yksikössä, joten oikea muoto on Tšekkiin, ei Tšekkeihin.

Suomentanut Kari Koski

Carin Gerhardsen: Viimeinen pisara

Hammarby-sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa. Aiemmat osat ovat Piparkakkutalo, Tuhkimotytöt, Unilaulu, Piirileikki, Hyvä haltija, Jääkylmät silmät ja Veri vettä sakeampaa. Valitettavasti kahdeksas osa on myös sarjan viimeinen. 

Hammarbyn poliisilaitoksen väestä on tullut kuin perheenjäseniä. Kirjan piinaavien tapahtumien keskellä mietin, että ei ole reilua, jos kaikille käy huonosti. Toki se olisi kätevä lopetus. Onneksi ei käynyt. Pahoittelen juonipaljastusta. 

Gerhardsen on onnistunut luomaan hahmot, jotka tuntuivat tutuilta jo parin ensimmäisen kirjan jälkeen. Pystyn myös muistamaan monia aiemmissa kirjoissa tapahtuneita asioita, mikä on aika harvinaista minulle. Rikoskomisario Conny Sjöberg on sympaattinen ja empaattinen hahmo, joka vaimonsa kanssa adoptoi orvoiksi jääneet kaksoset yhden tapauksen jälkeen. En tiedä, miten pärjään ilman Connya jatkossa. 

Tällä kertaa tiimi ratkaisee kaksoismurhan, johon liittyy jollakin tapaa 15 vuotta aiemmin tapahtunut pikkupojan surmatyö. Aikajanaa laskettaessa on huomattava, että Viimeinen pisara ilmestyi alkuperäiskielellä jo kymmenen vuotta sitten. Paljon muutakin on ilmassa, eikä taukoja tapahtumiin tule. Kuten muutkin Hammarby-sarjan osat, tämäkin vie mukanaan eikä lukemista malttaisi lopettaa. 

Hyvästi, Hammarby. 

Suomentanut Maija Jokimäki

Tuire Malmstedt: Lintusielu

Lintusielu on Metso ja Vauramo -sarjan viides osa. Aiemmat osat, jotka kaikki olen lukenut, ovat Lasitarha, Lumihauta, Lyijysydän ja Luusaari. 

Mikähän siinä on, että vaikka sarja etenee, Metson ja Vauramon hahmot eivät jää mieleen? En muistanut edes kummankaan etunimeä ennen kirjan aloittamista. Kirjan alussa Elmo käy hautausmaalla jonkun läheisensä haudalla. Ei mitään muistikuvaa, mitä tälle on tapahtunut. Kuolleesta naisystävästä/vaimosta puhutaan useaan otteeseen, muttei sanallakaan siitä, miten tämä kuoli. Matildalla on pieni tytär, joka kutsuu häntä äidiksi. Hämmentyneenä mietin, että muistelen pikkutytön olleen Matildan siskontytär, ja Matildan ottaneen hänet luokseen, kun tytön äiti kuoli. Jossain vaiheessa sitten mainitaankin tyttären olevan adoptoitu. Tutkinnanjohtaja Selma on aiemmassa kirjassa joutunut kokemaan kovia ja kohdannut tragedian, jota ei kuitenkaan avata sen tarkemmin. Rippusia siitäkin paljastuu kirjan loppupuolella. 

Lukiessa ajatus harhautuu ja energiaa kuluu, kun yrittää muistella aiempia tapahtumia. Jossain vaiheessa luovutin ja luin vaan menemään, koska juonihan oli taas hyvää tavaraa. Harmi vain, että hahmot jäävät etäisiksi, kun heidän taustastaan kerrotaan asiat kerran ja se on siinä. Pienellä kertauksella hahmoista tulisi elävämpiä, kun uudet tapahtumat nivoutuisivat vanhoihin. 

Poliisi saa tällä kertaa tutkittavakseen vähissä vaatteissa ulkona harhailevan nuoren tytön, joka ei puhu mitään. Myöhemmin samankaltaisia lapsia löytyy lisää. Löytyy myös miehen ruumis, joten tutkittavaa riittää. Löytyneisiin lapsiin liittyy kammottava tarina, joka sivuutetaan aika vähällä huomiolla. 

Kirjassa onkin aika paljon tavaraa ja liuta poliiseja ahdettuna kolmeensataan sivuun. Väkisinkin käsittely jää pintapuoliseksi. Sinänsä harmi, koska tässäkin juoni on hyvin mielenkiintoinen, samoin poliisien elämään liittyvät käänteet. Kirjan parissa olisi viihtynyt pidempäänkin. 

Arttu Tuominen: Alec

Alec aloittaa uuden Kide-sarjan. Tuomisen aiemmat sarjat, komisario Rautakorvesta kertova sarja ja Delta-sarja, ovat olleet hyvin suosittuja. Kirjojen taso on ollut vaihteleva, johtuen esim. Rautakorpi-sarjan kohdalla kirjailijan kokeilemista erilaisista kirjoitustyyleistä. 

Piti käydä lukemassa vanhat arvioni Tuomisen aiemmista kirjoista, ja tosiaan jo Delta-sarjassa on ollut havaittavissa kovin simppeliä juonikuviota. Nimittäin Alec ei myöskään juonen koukeroisuudella kumartele, vaan tietyt asiat roikkuvat toisteisina vain odottamassa, että niitä niin sanotusti tarvitaan. 

Somessa on näkynyt jo alkukesästä saakka pöhinää Alecin ympärillä, ja taas vähän jännittikin, tykkäänköhän kirjasta. Ja tykkäsinhän minä. Nimihenkilö on juuri sopivan salaperäinen ja epäsovinnainen. 

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1992 tapahtumapaikka on Lapin Salla. Siellä poliisi ja Rajavartiolaitos yrittävät pitää kurissa rajan yli pyrkiviä huumekuriireita. Yhteenottojahan siitä seuraa. Sallan poliisissa keskeisenä hahmona toimii Sami Aho, jonka raskaana oleva vaimo pyörittää kahvilaa. Parilla on 14-vuotias tytär Liina, joka on kaikin tavoin epätyypillinen nuori. Huippuälykkään Liinan ja selkeän juonen takia kirjaa voisi jopa suositella nuortenkirjaksikin. 

Lyhyempiä ajanjaksoja ollaan Helsingissä vuonna 2027 eli 35 vuotta myöhemmin. Rikoskomisario Tommi Kivi joutuu ampumatapauksen myötä kaivamaan vanhat niin sanottujen Sallan surmien aikaiset paperit esiin. Tommi Kiven hahmo on traaginen surullisen hahmon ritari, jonka elämään ei mahdu kuin ikäviä asioita. Hän jää kuitenkin tässä vaiheessa hyvin etäiseksi. 

Ruumiita kirjassa tulee niin, että heikompia huimaa. Keskeinen teesi on, että kehenkään ei voi luottaa. Ampumisen räiske ja nokkela viisikkotyyliin seikkaileva koulutyttö ovat yliampuvan epäuskottavia. 

Alec ei ole paksuudella pilattu, ja sen lukeekin nopeasti, koska vauhdikkaat tapahtumat eivät anna laskea kirjaa kädestä. Pidin kirjan henkilöistä ja Lapin maisemista. Kirja ylitti odotukseni. 

Freida McFadden: Opettaja

McFaddenin kirjoja suomennetaan nyt urakalla. Olen lukenut tähänastiset eli Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki, Sarjamurhaajan tytär, Kotiapulainen valvoo ja Työkaveri. Toisista olen pitänyt enemmän, toisista vähemmän. 

Opettaja tuntui heti alusta lähtien olevan kovin köykäinen ja löyhäjuoninen kirja. Olin mielessäni toivonut psykopaattiopettajaa, jonka kierossa mielessä kirjailija liikkuisi. Vaan kirjassa onkin opettajapariskunta Nate ja Eve, joiden avioliitto sakkaa huolella. Molemmat työskentelevät samassa lukiossa, Nate opettaen äidinkieltä ja Eve matematiikkaa. Keskeisessä roolissa on myös oppilas Addie, joka on tehnyt jotakin kamalaa, minkä takia yksi suosituista opettajista on joutunut lähtemään koulusta. Tämän takia Addien epäsuosio onkin huipussaan. 

Tapahtumista kerrotaan vuoroin Even, vuoroin Addien näkökulmasta. En viitsi paljastaa juonesta sen enempää, koska se on hyvin yksioikoinen ja yksitasoinen. Tapahtumat ovat varsin ennalta arvattavia.

Kirjan lopetus sentään palkitsee lukijan tarjoamalla yllätyksen. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Saila-Mari Kohtala: Kallan lapset

Kallan lapset on jatkoa Kohtalan esikoisdekkarille Kannuksen kadonneet. Helsingissä asuva Liza ottaa kesän vapaaksi ja palaa Kannakseen murha.infossa tutustumansa Nilsin luokse. 

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta kovasti. Toinen osa ei saa minua yhtä haltioituneeksi. Nyt tulee paljastuksia minua ärsyttäneistä asioista. 

Ensinnäkin Nilsin oikea nimi on Niilo, mutta hän käytti murha.info-sivustolla nimimerkkiä Nils, ja tämän takia Liza on alusta asti kutsunut häntä Nilsiksi. Voisi luulla, kun kirjassa murha.info on yhä vähemmässä määrin esillä ja ystävykset koko ajan yhdessä, että kaveria voisi kutsua tämän oikealla nimelläkin. Mutta ei tunnu voivan. 

Toiseksi viisikymppinen Liza tuntuu olevan nainen himokkaimmillaan, koska arvioi jokaisen tapaamansa miehen ulkonäön heti mielessään. Ja käy kuumana yhteen jos toiseenkin. Nilsin kanssa aikaa viettäessäänkin hän vähän väliä mielessään kommentoi tämän ulkonäköä.

Ja vielä sekin ärsyttää, että tapauksia selvitellessään taistelupari hyökkää aina suoraan asiaan, ilman pehmittelypuheita. Ja ihmiset nöyrästi vastaavat, vaikka mitä kysyttäisiin. Toki kirja pitenisi, jos turhaa lätinää olisi enemmän. 

Sekin vähän nyppii, että kun lopulta selviää, mitä Nilsille edelliskesänä tapahtui, se sivuutetaan nopeasti, vaikka sen luulisi vaikuttavan moneen ihmiseen. 

Kallan lapsissa Liza ja Nils viettävät kesää Kallankarien itsehallintoalueen saarella. Kallankarit sijaitsevat Kalajoen hiekkasärkkien tuntumassa. Kirjassa kuolee teini-ikäisiä nuoria, vaikka lapsista siinä puhutaankin. Aika kammottavaa viimekesäisen uutisoinnin kannalta on, että yksi lapsista kuolee hukkumalla hiekkasärkillä, toinen putoamalla kerrostalon katolta. Kirja on kuitenkin ilmestynyt jo toukokuussa, ennen kesän ikäviä todellisia tapahtumia. 

Kirja on taas loistavaa matkailumainosta, tällä kertaa Kalajoen hiekkasärkille ja Kallankarien saarille. Kuolleet lapset jäävät etäisiksi sivuhahmoiksi. Liza on kovin itsekeskeinen, eikä ajattele muiden tunteita. Aikamoinen lokkeilijakin hän tuntuu olevan. En muista, onko Nilsin toimeentulosta puhuttu, mutta eläkkeellähän hän on. Silti Nils ostaa ja myös laittaa ruuat. Liza yleensä istuskelee jossain sivummalla omissa fantasioissaan. Ulkona syödään harva se päivä. 

Ihan viimeisillä riveillä tulee suurin pettymys Lizan hahmoon. Kaiken kaikkiaan olen pettynyt muutenkin: olisin halunnut pitää kirjasta enemmän. 

Jaana Lehtiö: Aamu iltaa julmempi

Porvoon rikospoliisissa työskentelevän kuvitteellisen rikoskomisario Juha Muhosen edesottamuksista kertova sarja on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Kirjassa on mukavan kodikas tunnelma, kun kaikki poliisit ovat ennestään tuttuja. 

Ensin löytyy yksi kuollut mies. Tutkinnan junnatessa paikallaan tulee ruumiita lisää. Mukana pyörii myös piikkinä Muhosen lihassa tunnettu paikallinen opas Hilkka Alatalo, joka saa jälleen kerran sangen keskeisen roolin.

Poliisin työskentelyn suhteen olisi sananen sanottavana. Puolivaloilla mennään. Tutkinnan kannalta olennaiset asiat ja toimet eivät juolahda tutkijoiden mieleen kuin päivien päästä. Toki ei kaikkea voi heti hoksata, mutta jos dekkareita lukemalla jonkinasteisen rikostutkijan pätevyyden saavuttanut lukijakin ihmettelee, miksei tätäkin asiaa nyt hoksata, niin luulisi tiiminkin siihen pystyvän. Kuitenkin pariin otteeseen mainitaan tiimin selvitysprosentin olevan erityisen korkean. Onnea vaan niille kehnommille tutkijoille. 

Muhonen ei ainakaan laihdutuskuurilla ole. Sen verran kyltymättömällä innolla maistelee hän erilaisia leivonnaisia pitkin matkaa. Pitäisi olla itselläkin jokin pulla käden ulottuvilla, niin ei tarvitsisi kadehtia. 

Maria Adolfsson: Vaikene kuin muuri

Vaikene kuin muuri on jo seitsemäs osa kuvitteelliseen Doggerlandiin sijoittuvaa sarjaa.

Komisario Karen Eiken Friisin ja Leo Friisin tytär on jo kolmivuotias. Perhe matkustaa mittumaaria eli juhannusta viettämään Nooröhön Karenin sukulaisten luo. Karen joutuu tietenkin selvittämään katoamistapausta, mikä ei ole helppoa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. 

Kirjan juoni ei ole monimutkaisuudella eikä yllättävyydellä pilattu. Tarina kulkee tasaista tahtia käänteestä toiseen, eikä lukijalla ole vaikeuksia pysyä menossa mukana. Kirja on kuitenkin hyvä ja pitää otteessaan. 

Adolfssonin fiktiivisessä Doggerlandissakin kaikki on kohdallaan, eikä mikään yksityiskohta onnahtele. Doggerland-sarja onkin hyvin tasalaatuinen ja lukija tietää, mitä saa. 

Suomentanut Terhi Vartia

Ruth Jones: Mikä jäi kertomatta

Paksu kirja, josta on kovin vähän sanottavaa. Kirjassa seurataan neljän sukupolven naisten elämää jossain Britanniassa, ehkä Walesissa. Keskeinen henkilö on yhdeksänkymppinen Grace, joka asuu entisessä täysihoitolassa miehensä ja tämän siskon kanssa. Tai asui, kunnes mies ja tämän sisko joutuivat vanhuuden vaivojen takia siirtymään hoitokotiin asumaan. Grace sen sijaan on terveyden perikuva ja käy yhä meressä uimassa säännöllisesti. 

Gracen tytär Alys on seitsenkymppinen hippi ja entinen alkoholisti, joka on ollut riidoissa äitinsä ja tyttärensä kanssa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Alysin tytär Elin on avioliitossa Gregin kanssa. Heillä on tytär Beca, joka on yhtä onneton kuin suvun muutkin naiset. 

Minun oli hirveän vaikea muistaa Alysin ja Elinin kohdalla, kumpi on äiti ja kumpi tytär. Välillä kirjassa palattiin ajassa taaksepäin, jotta selvisi, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. 

Kirjan pointti jäi saavuttamatta minulta. Luin sen kuitenkin loppuun, joka oli yhtä lattea kuin muukin kirja. Kirjan nimi Mikä jäi kertomatta viittaa ylisukupolviseen puhumattomuuteen kaikista asioista. 

Suomentanut Helene Bützow

Karoliina Timonen: Laina

Laina kertoo kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. En ole lukenut yhtään Päätalon kirjaa, mutta tartuin silti Lainaan. Kirja olisi ehkä antanut minulle enemmän, jos olisin lukenut Päätaloni. Iijoki-sarjassa Päätalo kuulemma kirjoittaa ensimmäisestä vaimostaan, jolle hän kirjoissa on antanut nimen Laina. 

Timosen Laina on yhdenpäivänromaani, jossa Laina työssään linja-auton rahastajana viettää samalla viimeistä päiväänsä Kallen vihittynä vaimona. Eletään tammikuun viimeistä päivää vuonna 1955.  Illalla Kalle muuttaisi pois yhteisestä, itse rakennetusta talosta. Lainan ajatukset palaavat menneisiin, nuoruuden tapahtumiin, Kalleen tutustumiseen, kymmenvuotiseen avioliittoon. Välillä kirjailija vie lukijaa myös ajassa eteenpäin, Lainan vanhuuteen ja hautapaikkaankin. Tämä oli mielestäni vähän hämmentävää. Eihän Laina itse tiedä, mihin hänet haudataan, kuten kirjailijakin toteaa. 

Kirjassa on paljon toistoa. Samoja asioita toistellaan pari kertaa peräjälkeen. Jos olisin lukenut Päätalon kirjoja, tietäisin, pyritäänkö tällä hakemaan Päätalon tyyliä. 

Hassua kyllä, Lainan tuntema Kalle kirjoittelee vasta iltaisin jaksaessaan juttuja lehtiin. Suuri kirjailija ei ole vielä syntynyt. Kallella on kuitenkin jo kova polte kirjoittamiseen. 

Kalle on komea ja kovin naisiin menevä. Tämä aiheuttaa avioparin välille paljon riitoja ja eripuraa. Laina kuitenkin sietää ja antaa anteeksi yhä uudelleen. Vilkkuupa Lainankin silmä komealle Veikolle, mutta Laina ei ole valmis uhraamaan huonoakaan avioliittoa. 

Kirja kertoo Lainasta, Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta, eikä kuitenkaan kerro. Lainan nimi ei ollut oikeasti Laina, eikä Lainan kaikkia ajatuksia tiedä kukaan muu kuin Laina itse. Timonen pyrkii kuitenkin tuomaan Lainan näkökulman elämästä Kalle Päätalon, tulevan kuuluisan kirjailijan kanssa. Kalle oli Lainan ensirakkaus, joka ei koskaan päättynyt, vaikka ero tulikin. 

Lucy Foley: Avain

Olen lukenut Foleylta aiemmin kirjat Jahti ja Kutsuvieraat. Olen pitänyt kummastakin, mutta Avain ei nyt lähtenyt. 

Luin kolmanneksen ja yritin päästä tunnelmaan, mutta ei. Henkilöt ovat irrallisia eikä heihin saa tuntumaa. Tapahtumat ovat liian epämääräisiä, eivätkä herätä kiinnostusta. 

Tämä kirja jää kesken. 

Suomentanut Elina Koskelin

Milla Ollikainen: Mathilda

Mathilda kertoo Hvitträskin kartanon rakentamisesta ja siinä asuneista ihmisistä. Rakennus on todellinen ja olemassa museona tänäkin päivänä, samoin siinä aikoinaan asuivat sen rakennuttaneet todelliset ihmiset. Ollikainen on sukeltanut näiden aikoja sitten kuolleiden, todellisten ihmisten nahkoihin ja luonut värikkään elämän, jota he ehkä elivät aikoinaan Hvitträskissä. 

Alun alkaen arkkitehti Eliel Saarinen otti vaimokseen kauniin Mathildan, jolle hän esitteli Kirkkonummella sijaitsevan kauniin paikan, jonne aikoi suunnitella ja rakennuttaa huvilan yhdessä kollegoidensa Hermann Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa. 

Nuorikko sai kuitenkin pian keskenmenon ja masentui siitä. Avioliitto kariutui, ja molemmat puolisot löysivät uuden rakkauden. Mathilda rakastui Hermann Geselliukseen, ja Eliel viehättyi Hermannin siskosta Lojasta. Loja oli taiteilija, kuten Hermann ja Elielkin. Molemmat pariskunnat muuttivat asumaan Hvitträskiin. Myös Lindgrenit asuivat jonkin aikaa siellä. 

Näiden tosiasioiden ympärille Ollikainen on rakentanut kiehtovan mielikuvitusmaailman. Kirjan minäkertojana toimii kaunis Mathilda, jota hänen oma äitinsäkin pitää tyhjäpäänä, jolla ei ole muuta arvoa kuin kauneutensa. Siitä lienee tullutkin Mathildan elämän tragedia, kun lapsiakaan ei siunaantunut. Loja on toimelias ja reipas, ja pystyy lastenhoidon ohessa pyörittämään kartanon taloutta ja kestitsemään vieraslaumoja, joita aikansa erikoisimmassa rakennuksessa riitti. 

Kirja hyppelee ajassa eteenpäin: välillä lukujen välillä on vain kuukausia, välillä vuosia. Se keskittyy naisten, etenkin Mathildan, elämän merkkipaaluihin. Aikoinaan Mathildan ja Lojan miehet olivat kuuluisia ja arvostettuja arkkitehtejä, nyt naiset saavat äänensä kuuluville. 

Kirja ei ole kovin paksu, ja se olettaa, että kaikki tietävät, keitä nämä aikansa merkkihenkilöt olivat. Ihmisiä ei taustoiteta tai heitä sen kummemmin esitellä. Mathildan elämässä moni asia jää irralliseksi, epämääräisten vihjausten varaan. Kun keksitään, niin miksei samantien keksitä kunnolla. Ehkä kirjan onkin tarkoitus olla yhtä turhamaisen kepeä kuin kaunis Mathilda.

Liane Moriarty: Täällä vain hetken

Täällä vain hetken on kymmenes suomennettu Liane Moriartyn kirja. Pidän hänen kirjoistaan kovasti, ja tämäkin kirja täytti odotukset.

Lentomatkalla Hobartista Sydneyyn nousee paikaltaan vanhahko rouva, joka alkaa osoitella muita matkustajia kertoen heille heidän kuolinpäivänsä ja kuolinsyynsä. Ymmärrettävästi rouvan touhut herättävät muissa matkustajissa pelkoa ja pakokauhua, etenkin, jos oletettu kuolinpäivä on lähitulevaisuudessa.

Kirjassa seurataan matkustajien elämää lennon jälkeen, kun ensimmäiset rouvan ennustuksista valitettavasti toteutuvat. Matkustajien seuraamisen rinnalla kerrotaan rouvan elämäntarinaa, joka sekin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Pidän Moriartyn kirjoitustyylistä, jolle ansiokas suomennos tekee oikeutta. 

Halusin palavasti nähdä, miten kirja päättyy. Se päättyy hyvin. Tietyt asiat selviävät ja odottamattomia yhteyksiä löytyy. 

Suomentanut Helene Bützow

Johanna Mo: Niittoheinä

Saarimurhat-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Yölaulaja, Varjolilja ja Metsämaa. Niittoheinässä ei mainita sen kuulumista kyseiseen sarjaan, mutta koska päähenkilö on sama, niin samaan sarjaanhan se kuuluu. 

Kirjassa seurataan rinnan kahta tapausta. Toinen niistä on kuudenkymmenen vuoden takainen murha, josta poliisi Hanna Dunckerin isä istui vankilassa ja jonka takia isä myös tappoi itsensä. Sittemmin on käynyt ilmi, että murhan tekikin Hannan veli Kristoffer, jonka puolesta isä otti syyt niskoilleen. Loppujen lopuksi Kristofferkaan ei ollut oikea syyllinen, vaan siitä käydään nyt oikeutta. 

Kirjassa tapahtuu myös uusi murha, jonka uhri on Hannan entisen naapurinrouvan tuttava. Tämän murhan syyllistä etsitään kuumeisesti. Suorastaan erittäin kuumeisesti, koska kirjassa korona rantautuu Ruotsiin ja pandemia alkaa. 

Kahden tapauksen aiheuttaman ylettömän henkilömäärän takia minulta meinasi välillä unohtua, kuka kukin on, kun jotakuta taas haettiin kuultavaksi. Tapaukset ja henkilöt sekoittuivat keskenään. Juoni pysyi kyllä hyvin kasassa, vika taisi enemmän olla omassa keskittymiskyvyssäni. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Öölannin saarelle. Paikka on pieni ja idyllinen, vaikkei toki Gotlannin veroinen. 

Suomentanut Kristiina Vaara

Denise Rudberg: Dancing Queen

Rudberg aloittaa uuden sarjan, jossa keskeisessä roolissa on väkivaltarikososaston poliisi Karin Johansson. Sarja sijoittuu 1970-luvun Tukholmaan. Toinen keskeinen henkilö on räjähdyksessä loukkaantunut poliisi Agneta Thorèn. Agneta on pienen tyttären yksinhuoltaja, joka on maalta kotoisin, mutta muuttaa työnsä takia Tukholmaan asumaan tyttärensä kanssa. Kirja muistuttaakin ikävällä tavalla 1970-luvun ajankuvasta lapsen näkökulmasta. Lastenhoito oli hankalaa järjestää, se ei ollut välttämättä kovin tasokasta, lasten odotettiin huolehtivan itse itsestään, tupakkaa poltettiin sisällä. Myös naisiin kohdistuva käytös on aivan ala-arvoista ja nostaa karvat pystyyn.

Kirja on mainio ja nopealukuinen, mutta alle kolmesataasivuinen ja loppuu aivan kesken. Olisin suonut pituutta puolet lisää, jotta asiat olisi saatu päätökseen. Kun seuraava osa aikanaan ilmestyy, ovat tämän kirjan kuviot jo unohtuneet ja paras terä taittunut. Kaikki tapahtumat jäävät vaiheeseen. Se oli havaittavissa jo, kun sivuja oli enää pieni nippu jäljellä ja kaikki aivan levällään. 

Rudberg on sangen tuottelias: Marianne Jidhoff -sarjassa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa (Yksi tappava syrjähyppy, Toinen toista pahempi, Kolmen kohtalokas leikki, Neljä kertaa kosto, Kun kello lyö viisi, Kuuden metrin syvyydessä, Seitsemän syytä kuolla, Kahdeksan askelta pimeässä ja Yhdeksän yön piina. Liittolaiset-sarjassa puolestaan on ilmestynyt neljä osaa (Salainen koodi, Vaarallinen yhteys, Vieras joukossa ja Tehtävä Berliinissä).

Suomentanut Anu Koivunen 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee

Kirja on Saana Havas -sarjan viides osa. Saana on potkut saanut toimittaja, joka jokaisessa kirjassa kiinnostuu vanhasta, usein selvittämättömästä rikoksesta ja alkaa tehdä siitä podcastia. Samalla Saana näppäränä tyttönä selvittää rikoksen ja joutuu itse vaaraan. Saanan poikaystävä, nykyinen avomies Jan puolestaan on rikostutkija, jonka tutkimat rikokset usein yhtyvät Saanan tutkimusten kanssa. Paitsi tällä kertaa. 

Aiempien kirjojen kohdalla olen valitellut tiettyjä maneereita, joista kirjailija on nyt suurimmaksi osaksi päässyt. Edelleen kuitenkin kirjojen teksti on töksähtelevää ja tekstikappaleissa asioiden järjestys viimeistelemätön. Myös turhaa sanojen toistoa on. Esimerkiksi ensin kello lähestyy kymmentä, seuraavassa kappaleessa kello on lähemmäs kymmenen. Myös henkilöiden nimissä on sekaannusta. Kirja kaipaisikin topakkaa oikolukua. 

Koska juoni kuitenkin vaikutti kiinnostavalta, jatkoin kirjan parissa sen raskaslukuisesta kielestä huolimatta. Tällä kertaa Saana matkustaa Mathildedaliin koiravahdiksi. Melkein heti Saana kiinnostuu muutamaa vuotta aikaisemmin kadonneen paikallisen nuoren tytön tapauksesta ja alkaa suunnitella siitä podcastia. Saana ei kokemuksestaan huolimatta tunnu vaistoavan vaaraa, vaan töksäyttelee kysymyksiään kenelle tahansa. Mathildedalin kaunista seutua kuvaillaan ylenpalttisesti.

Jan puolestaan tutkii Helsingissä varakkaiden nuorukaisten kuolemia. Nuoret miehet ovat kohdelleet naisia huonosti ja ilmassa leijuukin koston tuntua. Kirjan paksuudesta huolimatta poliisitutkimuksen esittely jää ylimalkaiseksi, mutta selvitettyä murhat lopulta saadaan joka tapauksessa. 

Kirjan lopussa taputellaan tulevaisuutta pakettiin. Seuraavassa kirjassa lieneekin pääroolissa Janin kollega Susanna eli Rynkky. 

Karin Fossum: Pimennys

Sylvi, hänen serbialaissyntyinen miehensä Miele ja heidän pieni poikansa Elias yöpyvät jostain syystä hotellissa. Aamulla, kun he heräävät, poika on pudonnut parvekkeelta ja kuollut. Molemmat vanhemmat syyttelevät toisiaan. Syytettä ei nosteta, koska poliisi ei pysty selvittämään, mitä on tapahtunut. Vanhemmilla on omat ongelmansa, ja he käyttävät toistensa ongelmia aseina taistelussaan. 

Vanhemmat jatkavat elämäänsä erillään syytellen edelleen toisiaan. Rikoskomisario Konrad Sejer vierailee vuoroin kummankin luona pyrkien saamaan jotain uutta selville. Aikaa kuluu ja asioita tapahtuu, ja lopulta tuleekin eteen päätepiste. Jommankumman on kuoltava. 

Hyvin hidastempoinen ja raskas kirja. Olematon poliisitutkinta matelee eteenpäin. Kirja on raskas lukea myös siksi, että vuorosanoja ei ole erityisesti merkitty mitenkään. Ne huomaa vuorosanoiksi vain johtolauseista. 

Suomentanut Tarja Teva

Jenny Colgan: Onnen silmukoita

Onnen silmukoita on Skotlannin taivaan alla -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Ihmeitä kesätaivaalla, ei herättänyt minussa suurempia innostuksen värähdyksiä. Kaikkiaan tämä on jo kolmastoista Jenny Colganin kirja, jonka luen. 

Onnen silmukoissa jatketaan Moragin elämän seuraamista. Moragin isoisällä on pieni lentoyhtiö, jonka pienellä koneella Morag lentelee pohjoisen Skotlannin saarten välillä. Tai oikeastaan kone kuuluu isommalle lentoyhtiölle, koska edellisessä kirjassa Morag romutti oman koneensa. 

Keskeiseksi henkilöksi nousee Gertrud eli Gertie, valintamyymälän kanssa, jonka Morag palkkaa äitiyslomalle jäävän ystävänsä tilalle lennonjohtoon. Gertie ei ole edes lentänyt koskaan ennen, mutta se on äkkiä korjattu. Gertie unelmoi suuresta rakkaudesta, ja kohteita on parikin kiikarissa. 

Gertie asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa, ja lähes perhettä on myös paikallinen neulontapiiri, joka kokoontuu yleensä Gertien kotona. Neulominen ja neuleet ovat ilahduttavan vahvasti läsnä kirjassa, ja niiden myötä kirja on kiinnostavampi minulle. Lentämisestä ei puhuta ihan yhtä paljon kuin edellisessä kirjassa. Päätin jo alussa, että luen vähän matkaa, ja jos kirja alkaa tökkiä, lopetan. Ei tarvinnut lopettaa. Kirja piti imussaan tiukasti. 

Erityismaininta laajoille maisemien ja luonnon kuvauksille, jotka maalasivat kuvan silmien eteen. 

Tässäkin kirjassa on joitakin käännöstöksähdyksiä, joiden kohdalla asiayhteys katkeaa. En jaksanut kuitenkaan paneutua syvemmin miettimään, mistä ne voisivat johtua. 

Suomentanut Paula Takio

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet

Saila-Mari Kohtalan olen aiemmin "tavannut" Glorian ja Glorian Kodin pääkirjoituksissa, olihan hän pitkään lehtien päätoimittaja. Työuupumuksen myötä Kohtala irtisanoutui ja ryhtyi kirjailijaksi. 

Tiesin kyllä, että Suomessa on Kannus-niminen paikkakunta, tosin ajatuksen tasolla se sekoittui mielessäni Kannakseen eli Karjalaan. Kannus sijaitsee Pohjanmaalla, Kokkolan korkeudella. En myöskään ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Kannus-talot ja kannuswursti liittyisivät Kannus-nimiseen paikkakuntaan. Kirja onkin hyvää mainosta Kannukselle ja sen tuotteille. 

Helsingissä asuva Liza työskentelee viestintätoimistossa, mutta on sairaalloisen kiinnostunut murhista ja niihin liittyvistä asioista. Harrastuksenaan hän selaa Murha.infoa ja Tinderiä, muttei murhaa ketään eikä käy treffeillä. Mediassa uutisoidaan miehen katoamisesta Lizan kotiseudulla Kannuksessa. Muutaman sattuman kautta Liza matkustaa kotiseudulleen Pohjanmaalle ja tapaa siellä Murha.infossa tutustumaansa Niiloon, jonka kanssa alkaa yhdessä selvittää katoamistapauksia. 

Tässäpä on hurjan hyvä esikoisdekkari. Henkilöihin on paneuduttu huolella ja heissä on tarttumapintaa. Liza on erikoisesta nimestään huolimatta hyvin tavallinen, ja häneen on helppo samaistua. Erityisesti ihastuin tähän Lizasta kertovaan kohtaan: 

--- Hän yritti tsempata ja olla positiivisempi ja seurallisempi, mutta aina jostain pingahti esiin hänen ihmisvihaajaerakkokarvansa. ---

Tiedän tuon tunteen. 

Minua ihastuttaa myös Niilon naapurissa asuva "erityissakki" eli ihmiset, joilla on ollut haasteita elämässä ja jotka tukevat toisiaan. Kirjassa Liza tosiaan ajattelee heitä erityissakkina, siitä tuo nimitys. Kirjailija on tosiaan nähnyt vaivaa henkilöiden kehittelyssä. 

Pientä töksähtelyä kirjassa paikoin on, mutta se sallittakoon esikoiskirjalle. Hyvin vetävän juonen imu on kuitenkin vahva, ja kirja on luettava lähes yhdeltä istumalta. Kirjan loppu yllättää ja vetää maton lukijan jalkojen alta.