Ilona Tuominen: Löytöperhe

Kortteli-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Seurustelusalaliitto ja Normipäivä. Kirjat kertovat saman pihapiirin asukkaista, ja pääosassa on aina eri henkilö. Tähän mennessä estradille ovat päässeet ensimmäisessä kirjassa rakkaudessa pettynyt Sanni ja toisessa opettaja Amalia. Kortteli-sarja on lämminhenkinen hyvän mielen romaanien sarja, jonka ääressä on helppo viihtyä. 

Tällä kertaa on yksinhuoltajaäiti Maijan vuoro olla päähenkilönä. Maijalla on kahdeksanvuotias tytär Iida, jonka isä on kuollut. Maija asuu tyttärensä kanssa Poppeli-korttelissa. 

Niin mukavaa väkeä kuin korttelissa asuukin, pyrkii kirja ärsyttämään minua. Juoni on hyvin kliseinen, eikä se ole turhan koukeroinenkaan. Maija on pienituloinen yksinhuoltaja, joka ei tule toimeen perheensä kanssa (syystä, se myönnettäköön). Maija on joutumassa syvään taloudelliseen ahdinkoon, kun kuin taikaiskusta ilmestyy paikalle hänen nuoruudenrakkautensa Teemu kahdentoista Amerikassa asutun vuoden jälkeen. Teemu on sattumoisin miljonääri. Loppua ei olekaan vaikea arvata. Maija ei muuta mietikään, kuin tykkääkö se vielä musta. 

Toinen ärsytyksen aihe on Maijan tytär Iida, joka on koko ajan äitinsä sylissä, vaikka on kahdeksanvuotias. Pikkuvanha tyttö pyörii pihapiirissä jokaisen huushollissa, ja kaikki ovat ihastuneita häneen. Taloyhtiössä asuu pari muutakin lasta, jotka mainitaan nimeltä pari kertaa. Muuten he ovat näkymättömiä. 

Nopeasti luettu kesäkirja. Mainittakoon vielä, että sarjassa on ilmestynyt myös osa Korttelirauhanjulistus, joka on saatavilla vain e- ja äänikirjana. En ole tätä osaa lukenut, koska inhoan näytöltä lukemista. Tänä syksynä ilmestyy toinen vastaava "välikirja", Haamupäivä, jossa ennakkotietojen mukaan ruoditaan myös Kuisman ja Amalian suhdetta. Tässäpä hyvä syy lopettaa koko sarjan lukeminen, kun ei kirjailija pysy formaatissaan. 

Nilla Kjellsdotter: Ei sinun lapsesi

Rikostutkija Mija Wadöstä kertovassa Murhia Pohjanmaalla -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Kivipuiston tyttö, Taivaankartano ja Jo joutuvi yö.

Lukeminen vähän sakkasi alkuun, kun sattui keskelle helteitä peräkanaa toinen kirja, jossa lapsi katoaa lumisateessa. Tarina itsessään on kuitenkin vetävä ja hyvin monimutkainen. Kirjassa kulkee useampi tarina, joissa kaikissa uhan kohteena on lapsi. Tällainen monesta suunnasta useampaan lapseen kohdistuva pahantahtoisuus voi olla jonkun mielestä ahdistavaa. 

Monta, päällekkäistä lapsiin kohdistuvaa vakavaa uhkaa luo myös epätodellisuuden tuntua. Kaikkea tuntuu olevan liikaa. Kirsikkana kakussa rikostutkija Mija Wadö on raskaana, eikä raskaus suju ongelmitta. Mija myös ajattelee usein teini-iässä saamaansa ensimmäistä lastaan, joka annettiin pois, ja yrittää saada tähän yhteyden. 

Mijan lapsen isä Ronnie tekee työn ohessa muuttoa Mijan luo, eikä Mija ole ihan varma, mitä siitä ajattelee. Kirjan tunnelma on surumielinen ja alavireinen. Kenellekään ei tapahdu iloisia asioita. Aika raskasta luettavaa. 

Suomentanut Anna Heroja

Elly Griffiths: Savuverho

Taikatemppumurhat oli Brightonin mysteerit -sarjan ensimmäinen osa, Savuverho on toinen. Savuverhon tarina käynnistyy joulun alla Brightonissa vuonna 1951. 

Kirjan aihe on kovin surullinen: kaksi lasta, ystävykset, katoaa ja he löytyvät kuolleina muutaman päivän päästä. Rikoskomisario Edgar Stephens yrittää päästä surmaajan jäljille tiiminsä kanssa. Paikalla on sattumoisin myös Edgarin sodanaikainen ystävä, taikuri Max Mephisto, joka esiintyy paikallisen teatterin joulunäytelmässä. Kadonneiden lasten touhutkin ennen katoamista liittyvät teatteriin. 

Ensimmäisen osan kohdalla huomautin, että ajankuvaa oli vaikea hahmottaa lukiessa. Tällä kertaa se ei tuota ongelmia. On talvi ja lumipyryn jälkeen lunta on jopa poliisin vyötäisille saakka. Kävellen pääsee nopeammin perille kuin autolla. Asunnot ovat kylmiä. Myös luokkaerot ovat vähän väliä henkilöiden puheissa tai mielessä. Sotaan palataan puheissa tuon tuosta, ovathan sekä ensimmäinen että toinen maailmansota vielä ajallisesti kovin lähellä. 

Surullisesta aiheestaan huolimatta tarina etenee suorastaan lentävästi. Kirjan parissa olisi viihtynyt kauemminkin. Syyllistä en arvannut tällä kertaa ollenkaan.  

Suomentanut Pauli Tapio

Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Majavan oma kirja

Sattuipa kätösiini Majavan oma kirja. Majava on kovin samaistuttava Kamalan luonnon hahmo. Se viihtyy parhaiten yksin ja kärsii metelistä ja seurasta. Majavalla on yksi ystävä, Kettu, joka tuntuu ymmärtävän Majavan luonteenpiirteitä. Kettua Majava pystyy sietämään sopivina annoksina. Majavan ja Ketun suloinen ystävyys onkin kirjan parasta antia. Vaikka Kettu menee sata lasissa eikä helpolla pysähdy, osaa hän valita Majavalle juuri ne oikeat, kauniit sanat. Alla pari esimerkkiä tästä ystävyydestä. 

Mikko With: Banaani

Meinasi mennä hyvä dekkari ohi, kun en nimestä älynnyt, että Banaani on tosiaan rikosromaani. Kirja ei ole järin paksu, mutta henkilöillä on lihaa luidensa päällä ja he ovat kiinnostavia. Jopa siinä määrin, että Banaanille toivoisi jatkoa. 

Seitsemänkymppinen Pertti on kova syömään banaaneja. Banaani jää myös hänen viimeiseksi ateriakseen. Se kun on terästetty pähkinällä, jolle Pertti on kuolettavan allerginen. Tapauksen selvittämistä seuraa mielenkiinnolla toimittaja Pyry Lammikko, jonka ura junnaa paikallaan. 

Poliiseista keskeisimmissä rooleissa ovat pinttynyt poikamies Aapo Hämäläinen ja urheilullinen Ellinor Karlsson. Kaikilla henkilöillä on myös oma elämänsä, jota lukija seuraa intensiivisesti. Näin hyviä henkilöitä ei kannattaisi heittää haaskuun, vaan kirjoittaa heille lisää tarinoita. 

Tuula Ranta: Ruumis joka meille annettiin

Kriminaalipsykologi Aira Karhun toimintaa on aiemmin saatu seurata kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevat, Helle hautoo Kalmansaarta ja Isät eivät kuole.

Kirjassa käytetään toistuvasti sanaa provinkka, kun tarkoitetaan provikkaa. Myös sana pompöösi on kirjoitettu pomböösi. Myös, jos haluaa käyttää shakki-terminologiaa, olisi hyvä ottaa selvää, tuleeko ensin shakki vai matti. Tällaiset pikkujutut kaihertavat, kun lukeminen töksähtää niihin.

Yhden luvun alussa näyttämölle putkahtaa Henry Pohjalainen, josta ei kerrota sen enempää. Herra lienee asiayhteydestä päätellen vakuutusyhtiön edustaja. Toisessa luvussa kaksi poliisia, Pelle ja Viivi, tapaavat vapaa-ajallaan. Heillä on jokin yhteinen kuvio, jota en muistanut aiemmista kirjoista, eikä se auennut tässäkään. Lukeminen on raskasta, kun henkilöiden kohdalla saa selata ja miettiä, että mikähän juttu tämä nyt olikaan. Onkohan esilukijoita käytetty lainkaan?

Rikoskomisario Tapani Mikkosen ja Aira Karhun välit ovat kiihkeät, mutta kitkerät. Naimisissa olevalla Tapanilla ei tunnu olevan halua muuttaa mitään. Muistaakseni Aira Karhu on jo eläkkeellä, ja Mikkonen häntä nuorempi. Sinällään poikkeuksellinen asetelma. 

Tällä kertaa löytyy ruumis, joka on jo kertaalleen haudattu. Tätä sotkua selvittämään poliisi kutsuu avukseen Aira Karhun, jonka rooli jää vähäiseksi, muttei mitättömäksi. Aira Karhun suhteista parempiin piireihin on hyötyä selvitystyössä. Sivujuonena Karhu saa myös omaan elämäänsä liittyviä, yllättäviä tietoja. 

Tapahtumapaikkana on taas kuvitteellinen Laaksalan kunta, josta tuntuu olevan yhtä pitkä tai lyhyt matka minnepäin Suomea tahansa.

Tiina Martikainen: Verijäljet

Ylikonstaapeli Mira Tulensalon tarina alkaa kirjassa Ruuti, joka on nimetty Tulensalon poliisikoiran mukaan. Martikaisen aiempi sarja kertoi Miran äidistä, Hanna Vainiosta, koirapoliisi hänkin. Siihen kuuluvat kirjat Kasvot pinnan alla, Jäätyneet kasvot, Surman polku ja Pahan kintereillä. Sarjaa on hauska lukea, koska se sijoittuu kotiseudulleni Lohjalle. Päähenkilöt asuvat Sammatissa, joka kuuluu nykyään Lohjaan ja sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Lohjan keskustasta. 

Kirjassa liikutaan taas tutuilla kulmilla, jopa kaupunginosassa, jossa asun. Aika harvassa kirjassa ollaan nykypäivän Lohjalla, joten iloitsen tästä sarjasta. Kirjassa vilisee tuttuja paikkoja. 

Tällä kertaa Sammatin leirikeskuksista löytyy ruumiita, ja juttu kiertyy vuosien taakse sammattilaisten partiolaisten ympärille. Kiusaamistapaus on saanut sarjamurhaajan liikkeelle. Poliisikoira Ruutia, joka haistaa vainajat, tarvitaan monta kertaa. Ruuti onkin keskeisessä roolissa. 

Ihmisten tunteiden käsittely jäi taas vähän lapsipuolen asemaan. Miran ja Marcuksen suhteeseen ei selvyyttä tullut, eikä edes asioita saatu käsiteltyä loppuun, kun murhaaja jo löytyi ja kirja päättyi. Olisi ollut kiva kuulla, mitä muuta kerrottavaa Marcuksella oli. Rikoskomisario Niilo jotakin niin ikään ilmoitti kahvihuoneessa asian, joka sai Miran tunteet kuohumaan. Asia kuitenkin sivuutettiin muutamalla maininnalla. Siitäkin olisi voinut kirjoittaa enemmän, ja Miran keskustelusta Niilon kanssa. 

Teksti luisti sujuvasti, ja kirja oli nopeasti luettu. Tapahtumat etenivät kiivaaseen tahtiin, luppohetkiä ei tullut.

Laura Suomela: Ruusuja ja risteyskohtia

Nelikymppisen Helenan elämästä kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Tulppaanitoiveunia ja Pioneja ja peitetarinoita. 

Aiemmissa kirjoissa on paljastunut, että Helena vaihtoi aarrekarttansa myötä alaa ja meni kukkakauppaan töihin. Hänen miehensä Hartsa puolestaan tilasi netistä DNA-testin ja sai sen myötä tietää, että hänellä on nuoruuden suhteestaan aikuinen poika. Poika on syntynyt, ennen kuin Hartsa ja Helena alkoivat olla yhdessä. Siitä huolimatta tämän paljastuminen on Helenalle valtava kriisi, jota kuvaillaan äärettömän yliampuvin termein (jättimäinen pommi, elämän perusrakenteet putosivat kolahtaen maahan). Kuitenkin Helenakin oli jo 24-vuotias saadessaan esikoisensa, vaikka kirjassa yritetään esittää häntä teiniäitinä. Eli molemmilla lienee ehtinyt olla elämää ennen avioliittoakin.

Lukeminen tökki nyt ihan kunnolla. Yksi syy on ylisanojen käyttö. Kaikki on Helenan mielestä väkevää tai syvää, vaikka asiat eivät niin ihmeellisiä olisikaan. Nimivirheitäkin riittää. Siskonpoika Otto onkin yhtäkkiä Niklas. Helenan ystävä Marika muuttuu välillä Tainaksi, joka kyllä kuuluu ystäväkolmikkoon, mutta noina kertoina hänen mukanaolostaan ei ole muuta mainintaa. 

Kirja myös vilisee englanninkielisiä sanontoja ja väännössuomennoksia. Lukeminen on varmasti raskasta sellaiselle, jonka englannin taidot ovat heikot. Sellaisiakin ihmisiä yhä on. Muutenkin englannin tunkeminen puheessa joka väliin sopii paremmin teineille ja nuorille aikuisille, kuin nelikymppisille.

Naapuririidan keskellä Helena ajattelee: "Saamarin Ove Sundberg!", vaikka naapurin nimi on Jouko. Piti sitten googlettaa tietämättömyyttäni, kuka tällainen Ove Sundberg on. Selvisi, että hän on yksi Solsidan -sarjan keskeisistä henkilöistä, jonka toiminta muistuttaa naapurin toimintaa. Solsidanin henkilökaarti ei kuitenkaan taida olla ihan yleistietoa. Itse en sarjoja katsele, niin en tätäkään tiennyt. 

Jotenkin Helena ja Hartsa vaikuttavat kovin etäisiltä toisilleen, vaikka rakkauttaan vakuuttavatkin. En ihmettelisi, vaikka pari vielä päätyisi eroamaan. Myös parin lapset jäävät hyvin pieneen rooliin. Toki he ovat jo aikuisuuden kynnyksellä. Kirjassa on aika paljon henkilöitä ja ihmissuhteita käsiteltäväksi alle kahdessasadassa sivussa. Väkisinkin tulos jää monilta osin ohkaiseksi ja pinnalliseksi. 

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Minun on vain kovin vaikea samastua Helenaan ylisanoineen ja hörhöilyineen. Joku samanhenkinen taas löytänee Helenasta sielunsiskonsa. 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi

Tunturi, joka ulvoi on Takamailla-sarjan kolmas osa. Edelliset osat ovat Saari, joka repesi ja Suo, joka upposi. Kukin kirja kertoo itsenäisen tarinan jostain Suomen syrjäseudusta. Tämän sarjan kirjoista olen pitänyt eniten kirjasta Suo, joka upposi. 

Tunturi, joka ulvoi on aika raju kirja. Mietin lukiessani, että kirja on ällöttävä ja epäuskottava. ja sen tapahtumat kamalia. 

Janita asustelee pohjoisessa talossa, jonka on saanut isältään. Talossa on uima-allas ja kaikki hienoudet, mutta myös niiden mukanaan tuomat ongelmat. Uima-altaasta seuraa hometta, homeesta hometarkastaja, hometarkastajasta vainaja. Janitalla on vähäiset henkiset resurssit asioiden hoitamiseen, mutta paljon intoa ja apua. Janita kun on sellainen kaunokainen, joka kietaisee miehen kuin miehen pikkusormensa ympärille. Ainakin melkein. 

Janitan tyhjäpäisyys alkaa kirjan loppupuolella todella ärsyttää, kun vastapainona on toisen ihmisen elämä. Janita voisi pelastaa ihmishenkiä, mutta hän valitsee oman nahkansa. 

Ylipäätään kirjassa puuhataan kaikenlaista, mutta asiat menevät enimmäkseen pieleen. Ruumiita syntyy silkasta ymmärtämättömyydestä ja vahingossa. Kirjan pahikset ovat erityisen hulluja ja pahansuopia. Toisaalta vähän kaikki ovat pahiksia. 

Anders de la Motte: Lasiprinssi

Kadonneet sielut -sarjan toisessa osassa jatkaa rikostarkastaja Leo Asker työskentelyä Kadonneiden sielujen osaston eli kellarikerrokseen haudattujen toivottomien kollegoiden kanssa. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Keräilijä. 

Leo Asker on aikamoinen tapaus. Eniten naurattaa hänen kuittailunsa eksälleen Jonakselle. Jonas vei kepulikonstein Askerilta rikososaston pomon paikan ja hautasi hänet kellariin muiden ei-toivottujen tyyppien kanssa. Silti Jonas näkee yhä märkiä unia Askerista. 

Tällä kertaa metsästä löytyy kauan sitten kuollut mies, joka linkittyy Askerin isään, joka on aivan kajahtanut. Siitä huolimatta Asker ryhtyy selvittämään tapausta rikososastolta salaa, koska haluaa pelastaa isänsä nahan. Yliopiston lehtori Martin Hill taas tutkii ufoihin ja urbaaniin löytöretkeilyyn kytkeytyviä asioita. Ystävykset auttavat toisiaan omien hommiensa ohessa. 

Kirjassa tapahtuu aivan päättömiä ja pähkähulluja asioita. Siitä huolimatta paketti pysyy kasassa, vaikka hetkittäin se epäilyttääkin. Tahti kiristyy loppua kohti ja tapahtumat etenevät taas mahtipontiseen loppuhuipennukseen. 

Suomentanut Aki Räsänen

Louise Penny: Sirpaleinen totuus

Sirpaleinen totuus on Three Pines -sarjan kolmastoista osa. Aiemmat osat ovat: Naivistin kuolema, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin, Kiveen hakattu kuolema, Kuolettava kertomus, Kuolleet haudoissaan, Petollinen valo, Murhan alkusointu, Särö pimeydessä, Kohtalokas kotiinpaluu, Pedon mieli ja Salaisuuksien hinta. Sattumoisin kädessäni olevassa kirjassa mainitaan elettävän vuotta 2017 ja kirja näkyy tosiaan ilmestyneenkin silloin. Googlasin sarjan jatkoa ja ilokseni huomasin, että kirjoja on ilmestynyt jo 20. 

Tapahtumat alkavat oikeussalista, jossa ollaan koko kirjan ajan. Yleensä en pidä kirjoista, joissa istutaan oikeudessa keskustelemassa puisevaa dialogia. Onneksi tässä kirjassa oikeussalissa ollaan jopa vain yhden kappaleen verran, sitten palataan Three Pinesin kylään kertaamaan, mitä aiemmin tapahtui. Todistajanpenkillä istuu Quebecin Sûretén ylin päällikkö Armand Gamache. 

Kirjassa on hyvin levollinen tunnelma, vaikka ollaan vakavien asioiden äärellä. Viihdyin tavattoman hyvin pienessä Three Pinesin kylässä. Tapahtumat sijoittuvat tavallista pidemmälle ajanjaksolle: alussa eletään talvea ja lopussa kuumaa kesää. 

Yksi sarjan parhaista kirjoista. 

Suomentanut Ronja Erkko

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Olen lukenut Aubertilta aiemmin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin, josta pidin. 

Meni kotva, ennen kuin tajusin minäkertojan olevan mies. Toki, jos olisin lukenut takakannen tekstin, jossa mainitaan Linnean isä Bård ja ensimmäisen luvun nimen Bård, olisin ollut huomattavasti paremmin kartalla. Vasta toisen luvun alkaessa, ja sen nimen ollessa Hanne, tajusin lukujen nimien olevan henkilöiden nimiä (ja minäkertojan vaihtuvan luvuittain). Bårdin ollessa minulle tuntematon nimi, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Se olisi yhtä hyvin voinut olla paikan nimi. 

Kirja kertoo yhdestä viikonlopusta, jona Linnea pääsee ripille. Linnealla on vaikeuksia ystävyysuhteissa, eikä ripille pääsy tuota oikeanlaista iloa kaveriasioita miettiessä ja murehtiessa. Linnean isällä Bårdilla on omat ongelmansa, jotka läikkyvät yli, koska hän vaikuttaa olevan hyvin herkkä mieheksi. Ainakin itku on herkässä. 

Bårdin sisko Hanne, joka on Linnean kummitäti, saapuu myös viikonlopuksi rippijuhliin naisystävänsä Julian kanssa. Hanne ja Julia asuvat Hannen ja Bårdin isän luona. Tapahtumista kerrotaan vuorollaan Bårdin, Hannen, Linnean ja sisarusten isän Nilsin näkökulmista. Kaikkien elämä tuntuu olevan kovin ongelmaista. 

Ongelmista huolimatta tai juuri niiden ansiosta kirja on viihdyttävä. On perverssin hauskaa seurata sivusta ihmisten tuskailua. 

Suomentanut Aino Ahonen

Nita Prose: Hotellivieras

Huonesiivoojassa alkanut Mollyn tarina jatkuu Hotellivieraassa. Mollyn persoona ärsytti minua jonkin verran edellisessä kirjassa. Hotellivieraassa palataan myös Mollyn lapsuuteen ja moni asia saa selityksensä. Molly on oikeastaan aika sympaattinen hahmo.

Molly on hotellisiivooja ja ylpeä ammatistaan. Siivoustaitonsa hän on perinyt isoäidiltään, samoin lukuisat sananparret, joita hän viljelee. Mollylla on poikaystävä, Juan Manuel, joka lähes koko kirjan ajan on kotimaassaan tapaamassa perhettään. 

Tällä kertaa kuuluisa kirjailija tulee esiintymään hotelliin ja kuolla kupsahtaa. Molly auttaa poliisi tapahtuneen selvittelyssä merkittävästi. Samalla paljastuu mielenkiintoisia asioita Mollyn menneisyydestä. 

Kirja kulkee vetävästi ja on nopeasti luettu. Molly osoittautuu nokkelaksi nuoreksi naiseksi. Muutamia yllätyksiäkin on luvassa. Odotan jo mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa. 

Jostain syystä kustantaja ei ole katsonut tarpeelliseksi laittaa alkulehdille tiedoksi kirjan alkuperäistä nimeä lainkaan. 

Suomentanut Katariina Kallio

Maija Kajanto: Pyykkipäivä

Liekö Puistokadun pesulassa uuden sarjan alku, kun Kajanto on taputellut loppuun Kahvila Koivu -sarjansa (Korvapuustikesä, Taatelitalvi, Sahramisyksy ja Sitruunakevät). Ennen Kahvila Koivu -sarjaa Kajannolta ilmestyi työuupumuksesta kertova sarja (Mittoja ja tilaustöitä, Itsepä tilasit, Kuin tilauksesta). Ja tosiaan kirjan takaliepeestä löytyi tieto uudesta, viisiosaisesta Puistokadun pesula -sarjasta. 

Tartuin kirjaan varauksella, koska selkeästi se on hömppää ja feelgoodia ja ties mitä turhanaikaista. Pesula ei kuulosta kovin omintakeiselta tapahtumapaikalta, onhan se keskiössä Eevi Kuokkasen Rantakaupunki-sarjassakin (Ei sanaakaan, Viimakerroin). Kajanto kuitenkin yllättää taas aivan uudenlaisella sarjalla. 

Inka on palannut muutaman vuoden reppureissultaan Australiasta Suomeen ja asuu vanhempiensa luona pikkukaupungissa. Koska Inkalla on kokemusta pesulatyöstä, hän innostuu oman pesulan perustamisesta löytäessään tyhjän liikehuoneiston. Nopeasti pesulasta tulee suosittu kokoontumispaikka, ja Inka saa uusia ystäviä palvelutalossa asuvasta Hilmasta, tilintarkastaja-Assista ja tämän ompelijasiskosta Annikasta sekä lukioaikaisesta tuttavastaan Eevistä. 

Pesulassa kokoontuvien naisten elämäntarinat ovat kiinnostavia, ja jotain paljastuu varmasti vasta tulevissakin kirjoissa. Inka tapaa myös unelmiensa miehen, joka valitettavasti vaikuttaa vähän munattomalta. Jotain vikaa miehessä on oltava, jos niin täydellinen yksilö on vapaalla jalalla vielä kolmikymppisenä. Inka itse on liikuttavan innostunut muiden petivaatteiden pyykkäämisestä. 

Pyykkipäivä osoittautui huomattavasti odotuksiani paremmaksi kirjaksi, ja jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa. 

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Hydra

Henna Björk -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Isku, Jahti ja Koodi. Olisinpa lukenut aiemmasta kirjasta kirjoittamani arvion uudelleen, ennen kuin Hydraan tartuin. Siellä ilmoitan tämän sarjan seuraamiseni päättyvän. 

Ei pysty, ei kykene. Jos Hydra olisi tv-ohjelma, se olisi kuiva dokumentti. Juoni ei pääse kulkemaan, kun joka välissä on niin paljon selitystä vakoilusta, erilaisten viranomaisten toiminnasta ja ties mistä. En halua täyttä oppimäärää, vaan sulavasti juoksevan tekstin. Päähenkilö Hennakin on aikamoinen puupökkelö. 

Kiitos ja anteeksi. Kesken jäi. 

Yrsa Sigurđardóttir: Muistan sinut

Kuten olen aiemmin maininnut, Yrsa Sigurđardóttirilta on aiemmin suomennettu teokset Kolmas merkki, Perimä, Pyörre, Synninpäästö, Syvyys ja Nukke, joista Kolmas merkki on itsenäinen teos, muut kirjat kuuluvat Freyja ja Huldar -sarjaan. 

Musta jää -sarjan ensimmäisessä osassa Näen sinut esiintyivät poliisi Týr, hänen kollegansa Karó ja oikeuslääkäri Iðunn. Sama kolmikko vetää tutkimusta tässäkin kirjassa.

Kolmikon keskeisin jäsen on oikeuslääkäri Iðunn, jonka kotisaarelle tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat. Iðunnin kotisaari on Vestmannasaariin kuuluvista saarista suurin, Heimaey, josta hän on  lähtenyt aikoinaan opiskelemaan pääkaupunkiin, eikä ole sen jälkeen palannut. Välit lapsuudenperheeseen ovat tulehtuneet. Iðunnin elämä on Islannin ainoana oikeuslääkärinä työntäyteistä ja yksinäistä, eikä hänellä ole puolisoa tai lapsia. 

Kirjassa kulkee päällekkäin sama tarina kahdesta eri näkökulmasta. Toisessa tavataan viisi saarelle entisen opiskelukaverinsa hautajaisiin matkustavaa nuorta aikuista. Heidän saarivierailunsa aikana tapahtuu omituisia asioita ja ruumiitakin tupsahtelee. Toisessa tarinassa poliisi tutkii tapahtumia viikkoa myöhemmin, kun kukaan ei enää ole paikalla kertomassa niistä. 

Kirja on kiinnostava ja jännittävä. Tapahtumat yllättävät pariinkin kertaan. Taustalla vilahtaa Huldar-kirjoista tuttu poliisipäällikkö Erla, josta ei voi erehtyä. Iðunnin elämä muuttuu kirjan lopussa ihanasti.

Kahden keskeisen henkilön nimet ovat hämmentävän samankaltaiset: Guðbjörg ja Guðbjört. Naisten lempinimet ylipäätään olivat kovin samanlaisia: Gugga, Sigga, Ragga. Sekö lie hidastanut lukemista, joka kiinnostavasta juonesta huolimatta sujui tahmeasti.

Suomentanut Marjakaisa Matthìasson

John Ajvide Lindqvist: Maahan kätketty

Julia Malmros -sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Veteen kirjoitettu. Se olikin vauhdikas ja jännittävä kertomus. Sarjan toinen osa on enimmäkseen puuduttava. Samat asiat kerrotaan aina uudelleen seuraavassa luvussa eri näkökulmasta. Kirja jatkuu suoraan ensimmäisen osan tapahtumista, vain kaksi viikkoa myöhemmin. Onkin hyvä, että luin ensimmäisen osan vastikään, koska lukijaa ei liiemmin opasteta aiempiin tapahtumiin. 

Julia Malmros on siis entinen poliisi, nykyinen kirjailija. Hän on rakastunut itseään nuorempaan Kim Ribbingiin, joka puuhailee kaikkea epämääräistä. Kolmantena pyöränä mukana kulkee 14-vuotias Astrid, jonka vanhemmat kuolivat aiemmassa osassa. Kolmikolla on yhteinen projekti, jonka parissa he hääräävät koko kirjan ajan. 

Kirjan lopussa tapahtumat lähtevät yhtäkkiä laukalle ja saavat epäuskottavan käänteen, kun kaikenlaista tapahtuu yhtäaikaa. Aiemmista tapahtumista poiketen kaikkea ei nyt selitetäkään kahteen kertaan, jos yhteenkään. Lopussa kaikki on kuitenkin siististi taputeltu. Seuraavassa kirjassa päästään ehkä uusiin kuvoihin. 

Suomentanut Anna Heroja

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Kirjasta Lucy meren rannalla tekemässäni postauksessa luettelen kaikki käännetyt ja lukemani Stroutin kirjat. 

Valitettavasti Burgessin pojat ei ole mielestäni yhtä hyvä kuin muut Stroutin kirjat. Alunperin se on julkaistu jo 12 vuotta sitten, mikä voi olla yksi syy. Se ei siis sijoitu ajallisesti siihen paikkaan, mihin sen suomennos sijoittuu. Burgessin pojat ovat kotoisin pikkukaupungista, joka lienee sama kuin muissakin Stroutin kirjoissa. 

Burgessin poikien kertojanäänenä toiminee Stroutin luoma Lucy Barton, josta tuli aikuisena kuuluisa kirjailija. Burgessin pojat ovat Jim ja Bob, sekä heidän siskonsa Susan. Susan on itse asiassa Bobin kaksonen, mutta heidän nuoruutensa aikaiseen eli 1970-lukulaiseen tapaan vain pojilla on merkitystä. 

Poikien elämässä ei tapahdu oikeastaan mitään merkittävää tai kiinnostavaa. Tavanomaisia lapsuuden traumoja, pettämistä ja toisen halveksimista vain. Jim Burgess on itse asiassa erittäin epämiellyttävä hahmo, Bob surullinen ja Susan säälittävä. Bobin nuoruudenaikainen tyttöystävä, myöhemmin vaimo ja vielä myöhemmin entinen vaimo Pam ei ole koskaan päässyt irti Burgessin perheestä. 

Kirjan teemana voisi olla: vaikka muuttaisit kuinka kauas, et pysty unohtamaan, mistä olet tullut. 

Tällaisenaan kirja voisi olla kiinnostava. Siihen on kuitenkin ympätty sivujuoneksi pikkupaikkakunnalle muuttaneet somalipakolaiset, joihin paikkakunnan asukkaiden on vaikea sopeutua. Täysin älytön juonenkäänne on Susanin pojan Zachin tempaus heittää sianpää moskeijaan. Koko kirja punoutuu tämän tapahtuman ja sen jälkiseurausten ympärille, ja on ajoittain suorastaan vaivaannuttavaa luettavaa. Somalipakolaiset eivät istu pikkukaupunkiin eivätkä Stroutin kertomistyyliin ollenkaan. 

Kirjassa on harmittavan paljon kirjoitusvirheitä ja asiavirheitä.

Suomentanut Kristiina Rikman

Eve Hietamies: Hupparizombi

Yksinhuoltaja Antti Pasasesta kertova sarja on edennyt viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Yösyöttö, Tarhapäivä, Hammaskeiju ja Numeroruuhka. 

Antti Pasasen koti on muuttunut teinien taistelutantereeksi, kun auvoinen yhteiselo Ennin kanssa sisältää myös molempien teini-ikäiset lapset. Antin Paavo ja Ennin Terttu tuiskahtelevat vuorollaan ja ovat tehdä Antin hulluksi. Antin haasteena tuntuvat olevan heikot arkielämän taidot ja se, että hän välittää liikaa. Uusperheen elämä ei ole helppoa.

Kuvioissa ovat mukana myös vanhat leikkipuisto-, nykyiset koirapuistoystävät Julia-Kauppakassi, Nelli-Tupperware, Linda-Väsynyt ja Pihla-Puolukka. Tämän sakin kokoontumiset ovat kirjan humoristisinta antia. Sen sijaan koirien puskamoikkailuja toisilleen en muutaman ensimmäisen jälkeen jaksanut lukea. Ne olivat liian pitkiä ja toistivat itseään. Johtuu ehkä siitä, että en ole koiraihminen. 

Seuraavassa osassa perheeseen voisi syntyä iltatähti. En millään haluaisi luopua Pasasesta vielä, vaikka hänen kädettömyytensä monessa asiassa ärsyttääkin. Se on varmaan tarkoituskin, pitäähän päähenkilössä olla särmää. 

S. J. Bennett: Timanttitapaus

Timanttitapaus on neljäs osa Hänen Majesteettinsa tutkimuksia -sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Windsorin solmu, Kolme koiraa haudattuna ja Mitä majesteettisin murha. Näissä aiemmissa kirjoissa seikkaili itse Englannin kuningatar Elisabeth II. Viimeisen kirjan ilmestyessä vanha kuningatar oli juuri kuollut, joten mietin, miten mahtaa sarjan käydä. 

Hyvin kävi: kirjoissa rikoksia ratkoo edelleen kuningatar Elisabet II, nyt vain nuoruudessaan. Tässä kirjassa kuningatar on nuori, kahden lapsen äiti vuonna 1957. Kesti hetken, ennen kuin pääsin sisään ajanmukaiseen tunnelmaan. Jotenkin koko kirja oli kovin raskassoutuinen lukea, vaikka tästä sarjasta pidänkin. Välillä tuntui siltä, että kirjoittajankin on ollut vaikea muistaa, että kuningatar on tässä kirjassa nuori, ei vanhus. 

Tapahtumat alkavat, kun epäsuhtainen pariskunta löytyy kuolleena. Käy ilmi, että he eivät olleet lainkaan pariskunta. Hauraat kytkökset kuningashuoneen suuntaan saavat kuningattarenkin kiinnostumaan tapahtuneesta. Kuningattarella on muitakin huolia: joku yrittää sabotoida hänen elämäänsä. Näppärä sihteeri Joan nousee arvoon arvaamattomaan kuningattaren apuna. 

Kirjaan on ahdettu monenmoista tapahtumaa, ja osa jää kovin vähälle huomiolle. Poliisin tutkimukset ja keskinäiset kähinät jäävät sivurooliin. Joanin ja hänen kämppäkaverinsa suhteelle olisin suonut enemmänkin tilaa. 

Kirjailija on joutunut penkomaan historiallisia lähteitä tapahtumien tueksi. Se lienee verottanut pontta juonen kehittelyltä. 

Suomentanut Marja Helanen

Jenny Bayliss: Talvi kaukana kaikesta

Lainasin kirjan jo hyvissä ajoin ennen joulua, ja nyt siihen on viimeinkin tartuttava. Olen aiemmin lukenut Baylissilta toisen joulutarinan, Jouludeitti x 12, joka oli ihan hauska. Joulukirjojahan ilmestyy pilvin pimein, joten niiden suhteen on suoritettava pientä valikointia. Tämä tosin ei sitten ollutkaan joulu-, vaan talvikirja. 

Kuinkahan mones lukemani tämän lajityypin kirja tämä lienee? Lajityypillä tarkoitan kirjaa, jossa nainen on sinkku tai pettynyt parisuhteeseensa, lähtee sukulaisiin tai muuten maan ääriin pieneen kylään, jossa perustaa kahvilan/kukkakaupan/lankakaupan/kirjakaupan ja tapaa äreän paikallisen komistuksen, jonka kanssa päätyy parisuhteeseen. Sama teema toistuu niin koti- kuin ulkomaisissakin kirjoissa.

Kaikesta kliseisyydestä huolimatta Talvi kaukana kaikesta on ihan hyvää luettavaa. Päähenkilö Annie, joka jättää sarjapetturimiehensä, on yli nelikymppinen eli ei enää mikään tytönhupakko. Muutkin henkilöt ovat kunnolla aikuisia ja muutenkin kiinnostavia. Kirja tarjoaa myös erilaisten vähemmistöjen edustajia turhia alleviivaamatta. 

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Karen M. McManus: Viittä vaille kuolema

Olen lukenut McManusilta aiemmin kirjat Yksi meistä valehtelee, Yksi meistä on seuraava, Kaksi voi säilyttää salaisuuden, Kolme pahan perii ja Neljä askelta murhaan. Nämähän ovat siis nuorten romaaneja.

Aikoinaan Ivy, Mateo ja Cal päättivät lintsata koulusta yhdessä 13-vuotiaina, ja sen myötä heistä tuli tiivis kaverikolmikko, joka kuitenkin myöhemmin hajosi. Muutamaa vuotta myöhemmin he ovat samassa tilanteessa, lintsaamassa, ja tekevät sen taas yhdessä. Kaikenlaista tapahtuu yhden ainoan päivän aikana, alkaen koulukaverin murhasta, jota he melkein todistavat. Kolmikko lähtee yhdessä pakomatkalle ja yrittää samalla selvittää, mitä oikein on tapahtunut.  

Kussakin luvussa kerrotaan tapahtumista aina jonkun kolmesta näkökulmasta, ja kertojan nimi on luvun nimenä. Valitettavasti nuoret ovat ajatuksiltaan kovin samankaltaisia, vaikka heillä onkin erilainen tausta ja yksi kolmesta on tyttö. Kertojaa on vaikea erottaa tekstin perusteella, vaan pitää tarkistella luvun otsikosta tai silmäillä aukeamaa, keiden nimet nyt mainitaan. Kenen nimeä ei mainita, hän on kertoja. Tällainen kertojan vaihtaminen ei oikein toimi, kun kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. He myös liikkuvat koko ajan yhdessä ja tapaavat samoja ihmisiä, joten ympäristökään ei auta kertojan mielessä pitämisessä. Kirja on siis aika raskasta luettavaa. 

Tapahtumat etenevät kyllä vauhdikkaasti, mutta ovat joltisenkin epäuskottavia. Kirja ei ole parasta McManusta. 

Suomentanut Inka Parpola

Kari Levola: Valvon että nukut

Vasiten lukuhaastetta varten valittu kirja, jonka nimessä on alistuskonjunktio.  

Levolan runot lienee kirjoitettu rakkaudesta perheeseen, vaimoon ja lapsiin, joiden unta kirjoittaja valvoo. Runoissa on lämmin tunnelma. Monessa runossa esiintyy lapsi tai ne on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. 

En ole kovin ansioitunut lyriikan ystävä, joten tämä tutustuminen jää pintapuoliseksi raapaisuksi.