Joel Kankaan esikoisdekkari Kaamos on omintakeinen. Päähenkilönä on kiintiösaamelainen, joka pitää nykyään jokaisessa poliisidekkarissa olla. Mikkal Moilanen on etelään muuttanut poliisi, jolla on traaginen tausta. Taustasta tihkuu tietoa pikkuhiljaa.
Poliisin tutkiessa nuoren naisen murhaa löytyy kosolti johtolankoja. Silti tutkinta junnaa paikallaan. Kirjan alkupuoli on hidastempoinen, ja vasta viimeisellä kolmanneksella tapahtumien vauhti kiihtyy. Ainakin yksi poliisikin ehtii kuolla, ennen kuin lukijalle paljastuu, kuka on syyllinen. Poliisille ei vielä silloinkaan.
Äidinkielenopettajaa ilahduttaa, kun kirjassa puhutaan suomen ja saamen lisäksi myös kveeniä. Kveeni on suomen sukukieli, jota puhutaan Jäämeren rannalla. Sen sijaan se ei ilahduta, että kirjan henkilöt puhuvat puhekieltä, joka ei kuitenkaan ole kunnon puhekieltä. Ennemmin se on unohtuneita kirjaimia sanojen lopuista. Kirjailija ei myöskään ole oppinut, että "jos sä sanot vielä enään, mä mottaan sua nenään".
Kaikkiaan kirjan kieli on koukeroista ja tulvillaan kielikuvia. Tekstissä on paljon pitkiä, raskassoutuisia virkkeitä, jotka eivät anna mitään juonelle. Tietyt asiat toistuvat: lasia rikkoutuu, tupakkaa sytytetään.
Kirjassa on kiinnostavia elementtejä, jotka kannattelevat sitä, kun juoni ei tahdo edetä. On kuitenkin myös sitomattomia langanpätkiä, jotka voisivat kuljettaa juonta, mutta kirjailija hylkää tai unohtaa ne. Loppuratkaisu jää ärsyttävästi levälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti