Jenny Colgan: Onnen silmukoita

Onnen silmukoita on Skotlannin taivaan alla -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Ihmeitä kesätaivaalla, ei herättänyt minussa suurempia innostuksen värähdyksiä. Kaikkiaan tämä on jo kolmastoista Jenny Colganin kirja, jonka luen. 

Onnen silmukoissa jatketaan Moragin elämän seuraamista. Moragin isoisällä on pieni lentoyhtiö, jonka pienellä koneella Morag lentelee pohjoisen Skotlannin saarten välillä. Tai oikeastaan kone kuuluu isommalle lentoyhtiölle, koska edellisessä kirjassa Morag romutti oman koneensa. 

Keskeiseksi henkilöksi nousee Gertrud eli Gertie, valintamyymälän kanssa, jonka Morag palkkaa äitiyslomalle jäävän ystävänsä tilalle lennonjohtoon. Gertie ei ole edes lentänyt koskaan ennen, mutta se on äkkiä korjattu. Gertie unelmoi suuresta rakkaudesta, ja kohteita on parikin kiikarissa. 

Gertie asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa, ja lähes perhettä on myös paikallinen neulontapiiri, joka kokoontuu yleensä Gertien kotona. Neulominen ja neuleet ovat ilahduttavan vahvasti läsnä kirjassa, ja niiden myötä kirja on kiinnostavampi minulle. Lentämisestä ei puhuta ihan yhtä paljon kuin edellisessä kirjassa. Päätin jo alussa, että luen vähän matkaa, ja jos kirja alkaa tökkiä, lopetan. Ei tarvinnut lopettaa. Kirja piti imussaan tiukasti. 

Erityismaininta laajoille maisemien ja luonnon kuvauksille, jotka maalasivat kuvan silmien eteen. 

Tässäkin kirjassa on joitakin käännöstöksähdyksiä, joiden kohdalla asiayhteys katkeaa. En jaksanut kuitenkaan paneutua syvemmin miettimään, mistä ne voisivat johtua. 

Suomentanut Paula Takio

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet

Saila-Mari Kohtalan olen aiemmin "tavannut" Glorian ja Glorian Kodin pääkirjoituksissa, olihan hän pitkään lehtien päätoimittaja. Työuupumuksen myötä Kohtala irtisanoutui ja ryhtyi kirjailijaksi. 

Tiesin kyllä, että Suomessa on Kannus-niminen paikkakunta, tosin ajatuksen tasolla se sekoittui mielessäni Kannakseen eli Karjalaan. Kannus sijaitsee Pohjanmaalla, Kokkolan korkeudella. En myöskään ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Kannus-talot ja kannuswursti liittyisivät Kannus-nimiseen paikkakuntaan. Kirja onkin hyvää mainosta Kannukselle ja sen tuotteille. 

Helsingissä asuva Liza työskentelee viestintätoimistossa, mutta on sairaalloisen kiinnostunut murhista ja niihin liittyvistä asioista. Harrastuksenaan hän selaa Murha.infoa ja Tinderiä, muttei murhaa ketään eikä käy treffeillä. Mediassa uutisoidaan miehen katoamisesta Lizan kotiseudulla Kannuksessa. Muutaman sattuman kautta Liza matkustaa kotiseudulleen Pohjanmaalle ja tapaa siellä Murha.infossa tutustumaansa Niiloon, jonka kanssa alkaa yhdessä selvittää katoamistapauksia. 

Tässäpä on hurjan hyvä esikoisdekkari. Henkilöihin on paneuduttu huolella ja heissä on tarttumapintaa. Liza on erikoisesta nimestään huolimatta hyvin tavallinen, ja häneen on helppo samaistua. Erityisesti ihastuin tähän Lizasta kertovaan kohtaan: 

--- Hän yritti tsempata ja olla positiivisempi ja seurallisempi, mutta aina jostain pingahti esiin hänen ihmisvihaajaerakkokarvansa. ---

Tiedän tuon tunteen. 

Minua ihastuttaa myös Niilon naapurissa asuva "erityissakki" eli ihmiset, joilla on ollut haasteita elämässä ja jotka tukevat toisiaan. Kirjassa Liza tosiaan ajattelee heitä erityissakkina, siitä tuo nimitys. Kirjailija on tosiaan nähnyt vaivaa henkilöiden kehittelyssä. 

Pientä töksähtelyä kirjassa paikoin on, mutta se sallittakoon esikoiskirjalle. Hyvin vetävän juonen imu on kuitenkin vahva, ja kirja on luettava lähes yhdeltä istumalta. Kirjan loppu yllättää ja vetää maton lukijan jalkojen alta.

Peter James: Kuolema jättää viestin

Rikoskomisario Roy Gracesta kertova Kuolema-sarja on edennyt 20:nteen osaansa, ja tämä kirja on omistettu Roy Gracen ammoin kadonneelle vaimolle, Sandylle. Kirja on järisyttävän tylsä. 

Sarjaa seuranneet tietävät Sandyn kadonneen heti sarjan alkumetreillä. Roy etsi vaimoaan, samoin koko poliisivoimat. Royn epäiltiin jopa murhanneen vaimonsa. Sarjan edetessä Roy etsi muun työnsä ohessa väsymättä vaimoaan, vaikka aikanaan rakastui uudelleen ja meni uusiin naimisiin. Sandy pilkahteli aina silloin tällöin jossakin esiin, näyttäen ainakin lukijalle olevansa yhä elossa. 

Koska sarjan alkuosista on jo hyvin kauan, en tietenkään muista, mitä niissä Sandysta kerrottiin. Tuskin paljoa. Tässä paljastuskirjassa kerrotaan nyt Sandyn näkökulmasta, mitä aikoinaan tapahtui ja miksi asiat etenivät, kuten etenivät. Erittäin tylsällä tavalla. Sandyn vaiheista on kuitenkin kuultu joka ikisessä kirjassa jotakin. Lukijan kannalta ei ole kauhean mielenkiintoista tässä vaiheessa kuulla tapahtumien taustoja, kun Sandy on vihdoin kuollut ja kuopattu. Nähtävästi Peter Jamesin on vaikea päästää irti lempihahmostaan. 

Mietin jopa, lopettaisinko sarjan seuraamisen tähän. 

Sarjan aiemmat osat ovat: 

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä 

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Kuolema leikkii tulella

Kuolema merkitsee omansa

Kuolemaan asti sinun

Kuolema ei rakasta ketään

Kuolema sanelee ehdot

Kuolema vaanii verkossa

Kuolema käy oikeutta

Kuolemaan jätetty

Kuolema kätkeytyy kuvaan

Kuoleman koirat

Suomentanut Sirpa Saari

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Savuverho

Savuverho on toinen osa Blix & Ramm -sarjassa. Sarjan ensimmäisen osan nimi on Lähtölaskenta. Alexander Blix on poliisi, Emma Ram toimittaja. 

Uudenvuodenyönä Oslossa tapahtuu räjähdys, jossa kuolee useita ihmisiä. Onnettomuudessa loukkaantuu nainen, jonka tytär on kadonnut kymmenen vuotta aiemmin. Omapäinen Blix yhdistää heti räjähdyksen vanhaan katoamistapaukseen ja alkaa tutkia sitä esimiehen ohjeista piittaamatta. Toimittaja Ramm on kiinnostunut tapauksesta henkilökohtaisista syistä. 

Juoni on ehkä aavistuksen epäuskottava heppoisuudessaan. Ihmiset päätyvät kovin helposti ja miettimättä äärimmäisiin tekoihin. Lopun panttivankikohtaus suorastaan juostaan läpi. Siinä olisi voinut antaa enemmän tilaa eri henkilöiden ajatuksille.

Paljon pitäisi myös muistaa edellisestä kirjasta pienten vihjeiden avulla. Ihan kaikkea en muistanut. Tarina ei pysy niin hyvin kasassa kuin edellisessä osassa. 

Suomentanut Outi Menna

Ilona Tuominen: Löytöperhe

Kortteli-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Seurustelusalaliitto ja Normipäivä. Kirjat kertovat saman pihapiirin asukkaista, ja pääosassa on aina eri henkilö. Tähän mennessä estradille ovat päässeet ensimmäisessä kirjassa rakkaudessa pettynyt Sanni ja toisessa opettaja Amalia. Kortteli-sarja on lämminhenkinen hyvän mielen romaanien sarja, jonka ääressä on helppo viihtyä. 

Tällä kertaa on yksinhuoltajaäiti Maijan vuoro olla päähenkilönä. Maijalla on kahdeksanvuotias tytär Iida, jonka isä on kuollut. Maija asuu tyttärensä kanssa Poppeli-korttelissa. 

Niin mukavaa väkeä kuin korttelissa asuukin, pyrkii kirja ärsyttämään minua. Juoni on hyvin kliseinen, eikä se ole turhan koukeroinenkaan. Maija on pienituloinen yksinhuoltaja, joka ei tule toimeen perheensä kanssa (syystä, se myönnettäköön). Maija on joutumassa syvään taloudelliseen ahdinkoon, kun kuin taikaiskusta ilmestyy paikalle hänen nuoruudenrakkautensa Teemu kahdentoista Amerikassa asutun vuoden jälkeen. Teemu on sattumoisin miljonääri. Loppua ei olekaan vaikea arvata. Maija ei muuta mietikään, kuin tykkääkö se vielä musta. 

Toinen ärsytyksen aihe on Maijan tytär Iida, joka on koko ajan äitinsä sylissä, vaikka on kahdeksanvuotias. Pikkuvanha tyttö pyörii pihapiirissä jokaisen huushollissa, ja kaikki ovat ihastuneita häneen. Taloyhtiössä asuu pari muutakin lasta, jotka mainitaan nimeltä pari kertaa. Muuten he ovat näkymättömiä. 

Nopeasti luettu kesäkirja. Mainittakoon vielä, että sarjassa on ilmestynyt myös osa Korttelirauhanjulistus, joka on saatavilla vain e- ja äänikirjana. En ole tätä osaa lukenut, koska inhoan näytöltä lukemista. Tänä syksynä ilmestyy toinen vastaava "välikirja", Haamupäivä, jossa ennakkotietojen mukaan ruoditaan myös Kuisman ja Amalian suhdetta. Tässäpä hyvä syy lopettaa koko sarjan lukeminen, kun ei kirjailija pysy formaatissaan. 

Nilla Kjellsdotter: Ei sinun lapsesi

Rikostutkija Mija Wadöstä kertovassa Murhia Pohjanmaalla -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Kivipuiston tyttö, Taivaankartano ja Jo joutuvi yö.

Lukeminen vähän sakkasi alkuun, kun sattui keskelle helteitä peräkanaa toinen kirja, jossa lapsi katoaa lumisateessa. Tarina itsessään on kuitenkin vetävä ja hyvin monimutkainen. Kirjassa kulkee useampi tarina, joissa kaikissa uhan kohteena on lapsi. Tällainen monesta suunnasta useampaan lapseen kohdistuva pahantahtoisuus voi olla jonkun mielestä ahdistavaa. 

Monta, päällekkäistä lapsiin kohdistuvaa vakavaa uhkaa luo myös epätodellisuuden tuntua. Kaikkea tuntuu olevan liikaa. Kirsikkana kakussa rikostutkija Mija Wadö on raskaana, eikä raskaus suju ongelmitta. Mija myös ajattelee usein teini-iässä saamaansa ensimmäistä lastaan, joka annettiin pois, ja yrittää saada tähän yhteyden. 

Mijan lapsen isä Ronnie tekee työn ohessa muuttoa Mijan luo, eikä Mija ole ihan varma, mitä siitä ajattelee. Kirjan tunnelma on surumielinen ja alavireinen. Kenellekään ei tapahdu iloisia asioita. Aika raskasta luettavaa. 

Suomentanut Anna Heroja

Elly Griffiths: Savuverho

Taikatemppumurhat oli Brightonin mysteerit -sarjan ensimmäinen osa, Savuverho on toinen. Savuverhon tarina käynnistyy joulun alla Brightonissa vuonna 1951. 

Kirjan aihe on kovin surullinen: kaksi lasta, ystävykset, katoaa ja he löytyvät kuolleina muutaman päivän päästä. Rikoskomisario Edgar Stephens yrittää päästä surmaajan jäljille tiiminsä kanssa. Paikalla on sattumoisin myös Edgarin sodanaikainen ystävä, taikuri Max Mephisto, joka esiintyy paikallisen teatterin joulunäytelmässä. Kadonneiden lasten touhutkin ennen katoamista liittyvät teatteriin. 

Ensimmäisen osan kohdalla huomautin, että ajankuvaa oli vaikea hahmottaa lukiessa. Tällä kertaa se ei tuota ongelmia. On talvi ja lumipyryn jälkeen lunta on jopa poliisin vyötäisille saakka. Kävellen pääsee nopeammin perille kuin autolla. Asunnot ovat kylmiä. Myös luokkaerot ovat vähän väliä henkilöiden puheissa tai mielessä. Sotaan palataan puheissa tuon tuosta, ovathan sekä ensimmäinen että toinen maailmansota vielä ajallisesti kovin lähellä. 

Surullisesta aiheestaan huolimatta tarina etenee suorastaan lentävästi. Kirjan parissa olisi viihtynyt kauemminkin. Syyllistä en arvannut tällä kertaa ollenkaan.  

Suomentanut Pauli Tapio

Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Majavan oma kirja

Sattuipa kätösiini Majavan oma kirja. Majava on kovin samaistuttava Kamalan luonnon hahmo. Se viihtyy parhaiten yksin ja kärsii metelistä ja seurasta. Majavalla on yksi ystävä, Kettu, joka tuntuu ymmärtävän Majavan luonteenpiirteitä. Kettua Majava pystyy sietämään sopivina annoksina. Majavan ja Ketun suloinen ystävyys onkin kirjan parasta antia. Vaikka Kettu menee sata lasissa eikä helpolla pysähdy, osaa hän valita Majavalle juuri ne oikeat, kauniit sanat. Alla pari esimerkkiä tästä ystävyydestä. 

Mikko With: Banaani

Meinasi mennä hyvä dekkari ohi, kun en nimestä älynnyt, että Banaani on tosiaan rikosromaani. Kirja ei ole järin paksu, mutta henkilöillä on lihaa luidensa päällä ja he ovat kiinnostavia. Jopa siinä määrin, että Banaanille toivoisi jatkoa. 

Seitsemänkymppinen Pertti on kova syömään banaaneja. Banaani jää myös hänen viimeiseksi ateriakseen. Se kun on terästetty pähkinällä, jolle Pertti on kuolettavan allerginen. Tapauksen selvittämistä seuraa mielenkiinnolla toimittaja Pyry Lammikko, jonka ura junnaa paikallaan. 

Poliiseista keskeisimmissä rooleissa ovat pinttynyt poikamies Aapo Hämäläinen ja urheilullinen Ellinor Karlsson. Kaikilla henkilöillä on myös oma elämänsä, jota lukija seuraa intensiivisesti. Näin hyviä henkilöitä ei kannattaisi heittää haaskuun, vaan kirjoittaa heille lisää tarinoita. 

Tuula Ranta: Ruumis joka meille annettiin

Kriminaalipsykologi Aira Karhun toimintaa on aiemmin saatu seurata kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevat, Helle hautoo Kalmansaarta ja Isät eivät kuole.

Kirjassa käytetään toistuvasti sanaa provinkka, kun tarkoitetaan provikkaa. Myös sana pompöösi on kirjoitettu pomböösi. Myös, jos haluaa käyttää shakki-terminologiaa, olisi hyvä ottaa selvää, tuleeko ensin shakki vai matti. Tällaiset pikkujutut kaihertavat, kun lukeminen töksähtää niihin.

Yhden luvun alussa näyttämölle putkahtaa Henry Pohjalainen, josta ei kerrota sen enempää. Herra lienee asiayhteydestä päätellen vakuutusyhtiön edustaja. Toisessa luvussa kaksi poliisia, Pelle ja Viivi, tapaavat vapaa-ajallaan. Heillä on jokin yhteinen kuvio, jota en muistanut aiemmista kirjoista, eikä se auennut tässäkään. Lukeminen on raskasta, kun henkilöiden kohdalla saa selata ja miettiä, että mikähän juttu tämä nyt olikaan. Onkohan esilukijoita käytetty lainkaan?

Rikoskomisario Tapani Mikkosen ja Aira Karhun välit ovat kiihkeät, mutta kitkerät. Naimisissa olevalla Tapanilla ei tunnu olevan halua muuttaa mitään. Muistaakseni Aira Karhu on jo eläkkeellä, ja Mikkonen häntä nuorempi. Sinällään poikkeuksellinen asetelma. 

Tällä kertaa löytyy ruumis, joka on jo kertaalleen haudattu. Tätä sotkua selvittämään poliisi kutsuu avukseen Aira Karhun, jonka rooli jää vähäiseksi, muttei mitättömäksi. Aira Karhun suhteista parempiin piireihin on hyötyä selvitystyössä. Sivujuonena Karhu saa myös omaan elämäänsä liittyviä, yllättäviä tietoja. 

Tapahtumapaikkana on taas kuvitteellinen Laaksalan kunta, josta tuntuu olevan yhtä pitkä tai lyhyt matka minnepäin Suomea tahansa.

Tiina Martikainen: Verijäljet

Ylikonstaapeli Mira Tulensalon tarina alkaa kirjassa Ruuti, joka on nimetty Tulensalon poliisikoiran mukaan. Martikaisen aiempi sarja kertoi Miran äidistä, Hanna Vainiosta, koirapoliisi hänkin. Siihen kuuluvat kirjat Kasvot pinnan alla, Jäätyneet kasvot, Surman polku ja Pahan kintereillä. Sarjaa on hauska lukea, koska se sijoittuu kotiseudulleni Lohjalle. Päähenkilöt asuvat Sammatissa, joka kuuluu nykyään Lohjaan ja sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Lohjan keskustasta. 

Kirjassa liikutaan taas tutuilla kulmilla, jopa kaupunginosassa, jossa asun. Aika harvassa kirjassa ollaan nykypäivän Lohjalla, joten iloitsen tästä sarjasta. Kirjassa vilisee tuttuja paikkoja. 

Tällä kertaa Sammatin leirikeskuksista löytyy ruumiita, ja juttu kiertyy vuosien taakse sammattilaisten partiolaisten ympärille. Kiusaamistapaus on saanut sarjamurhaajan liikkeelle. Poliisikoira Ruutia, joka haistaa vainajat, tarvitaan monta kertaa. Ruuti onkin keskeisessä roolissa. 

Ihmisten tunteiden käsittely jäi taas vähän lapsipuolen asemaan. Miran ja Marcuksen suhteeseen ei selvyyttä tullut, eikä edes asioita saatu käsiteltyä loppuun, kun murhaaja jo löytyi ja kirja päättyi. Olisi ollut kiva kuulla, mitä muuta kerrottavaa Marcuksella oli. Rikoskomisario Niilo jotakin niin ikään ilmoitti kahvihuoneessa asian, joka sai Miran tunteet kuohumaan. Asia kuitenkin sivuutettiin muutamalla maininnalla. Siitäkin olisi voinut kirjoittaa enemmän, ja Miran keskustelusta Niilon kanssa. 

Teksti luisti sujuvasti, ja kirja oli nopeasti luettu. Tapahtumat etenivät kiivaaseen tahtiin, luppohetkiä ei tullut.

Laura Suomela: Ruusuja ja risteyskohtia

Nelikymppisen Helenan elämästä kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Tulppaanitoiveunia ja Pioneja ja peitetarinoita. 

Aiemmissa kirjoissa on paljastunut, että Helena vaihtoi aarrekarttansa myötä alaa ja meni kukkakauppaan töihin. Hänen miehensä Hartsa puolestaan tilasi netistä DNA-testin ja sai sen myötä tietää, että hänellä on nuoruuden suhteestaan aikuinen poika. Poika on syntynyt, ennen kuin Hartsa ja Helena alkoivat olla yhdessä. Siitä huolimatta tämän paljastuminen on Helenalle valtava kriisi, jota kuvaillaan äärettömän yliampuvin termein (jättimäinen pommi, elämän perusrakenteet putosivat kolahtaen maahan). Kuitenkin Helenakin oli jo 24-vuotias saadessaan esikoisensa, vaikka kirjassa yritetään esittää häntä teiniäitinä. Eli molemmilla lienee ehtinyt olla elämää ennen avioliittoakin.

Lukeminen tökki nyt ihan kunnolla. Yksi syy on ylisanojen käyttö. Kaikki on Helenan mielestä väkevää tai syvää, vaikka asiat eivät niin ihmeellisiä olisikaan. Nimivirheitäkin riittää. Siskonpoika Otto onkin yhtäkkiä Niklas. Helenan ystävä Marika muuttuu välillä Tainaksi, joka kyllä kuuluu ystäväkolmikkoon, mutta noina kertoina hänen mukanaolostaan ei ole muuta mainintaa. 

Kirja myös vilisee englanninkielisiä sanontoja ja väännössuomennoksia. Lukeminen on varmasti raskasta sellaiselle, jonka englannin taidot ovat heikot. Sellaisiakin ihmisiä yhä on. Muutenkin englannin tunkeminen puheessa joka väliin sopii paremmin teineille ja nuorille aikuisille, kuin nelikymppisille.

Naapuririidan keskellä Helena ajattelee: "Saamarin Ove Sundberg!", vaikka naapurin nimi on Jouko. Piti sitten googlettaa tietämättömyyttäni, kuka tällainen Ove Sundberg on. Selvisi, että hän on yksi Solsidan -sarjan keskeisistä henkilöistä, jonka toiminta muistuttaa naapurin toimintaa. Solsidanin henkilökaarti ei kuitenkaan taida olla ihan yleistietoa. Itse en sarjoja katsele, niin en tätäkään tiennyt. 

Jotenkin Helena ja Hartsa vaikuttavat kovin etäisiltä toisilleen, vaikka rakkauttaan vakuuttavatkin. En ihmettelisi, vaikka pari vielä päätyisi eroamaan. Myös parin lapset jäävät hyvin pieneen rooliin. Toki he ovat jo aikuisuuden kynnyksellä. Kirjassa on aika paljon henkilöitä ja ihmissuhteita käsiteltäväksi alle kahdessasadassa sivussa. Väkisinkin tulos jää monilta osin ohkaiseksi ja pinnalliseksi. 

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Minun on vain kovin vaikea samastua Helenaan ylisanoineen ja hörhöilyineen. Joku samanhenkinen taas löytänee Helenasta sielunsiskonsa. 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi

Tunturi, joka ulvoi on Takamailla-sarjan kolmas osa. Edelliset osat ovat Saari, joka repesi ja Suo, joka upposi. Kukin kirja kertoo itsenäisen tarinan jostain Suomen syrjäseudusta. Tämän sarjan kirjoista olen pitänyt eniten kirjasta Suo, joka upposi. 

Tunturi, joka ulvoi on aika raju kirja. Mietin lukiessani, että kirja on ällöttävä ja epäuskottava. ja sen tapahtumat kamalia. 

Janita asustelee pohjoisessa talossa, jonka on saanut isältään. Talossa on uima-allas ja kaikki hienoudet, mutta myös niiden mukanaan tuomat ongelmat. Uima-altaasta seuraa hometta, homeesta hometarkastaja, hometarkastajasta vainaja. Janitalla on vähäiset henkiset resurssit asioiden hoitamiseen, mutta paljon intoa ja apua. Janita kun on sellainen kaunokainen, joka kietaisee miehen kuin miehen pikkusormensa ympärille. Ainakin melkein. 

Janitan tyhjäpäisyys alkaa kirjan loppupuolella todella ärsyttää, kun vastapainona on toisen ihmisen elämä. Janita voisi pelastaa ihmishenkiä, mutta hän valitsee oman nahkansa. 

Ylipäätään kirjassa puuhataan kaikenlaista, mutta asiat menevät enimmäkseen pieleen. Ruumiita syntyy silkasta ymmärtämättömyydestä ja vahingossa. Kirjan pahikset ovat erityisen hulluja ja pahansuopia. Toisaalta vähän kaikki ovat pahiksia. 

Anders de la Motte: Lasiprinssi

Kadonneet sielut -sarjan toisessa osassa jatkaa rikostarkastaja Leo Asker työskentelyä Kadonneiden sielujen osaston eli kellarikerrokseen haudattujen toivottomien kollegoiden kanssa. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Keräilijä. 

Leo Asker on aikamoinen tapaus. Eniten naurattaa hänen kuittailunsa eksälleen Jonakselle. Jonas vei kepulikonstein Askerilta rikososaston pomon paikan ja hautasi hänet kellariin muiden ei-toivottujen tyyppien kanssa. Silti Jonas näkee yhä märkiä unia Askerista. 

Tällä kertaa metsästä löytyy kauan sitten kuollut mies, joka linkittyy Askerin isään, joka on aivan kajahtanut. Siitä huolimatta Asker ryhtyy selvittämään tapausta rikososastolta salaa, koska haluaa pelastaa isänsä nahan. Yliopiston lehtori Martin Hill taas tutkii ufoihin ja urbaaniin löytöretkeilyyn kytkeytyviä asioita. Ystävykset auttavat toisiaan omien hommiensa ohessa. 

Kirjassa tapahtuu aivan päättömiä ja pähkähulluja asioita. Siitä huolimatta paketti pysyy kasassa, vaikka hetkittäin se epäilyttääkin. Tahti kiristyy loppua kohti ja tapahtumat etenevät taas mahtipontiseen loppuhuipennukseen. 

Suomentanut Aki Räsänen