Ruth Ware: Viimeinen pari

Olen aiemmin lukenut Warelta kahdeksan kirjaa, joiden taso on ollut hyvin epätasainen. Jotkut ovat mielestäni todella hyviä (Lukitut ovet) ja jotkut todella huonoja. Viimeisen parin lukemista mietin pitkään, koska se kertoo tosi-tv-ohjelmasta, enkä koskaan katso tosi-tv:tä. Päätin sitten kuitenkin antaa sille mahdollisuuden selailtuani kirjaa sieltä täältä. 

Kirja lähtee yllättävän hyvin liikkeelle. Kirjan tosi-tv-seikkailussa pariskunnat kuljetetaan autiosaarelle, josta sitten on tarkoitus tipahtaa henkilö kerrallaan. Tapahtumista lähdetään kertomaan kuuluisuudesta ja näyttelijänurasta haikailevan Nicon ja hänen naisystävänsä Lylan näkökulmasta. Lyla on virustutkija yliopistolla. Mukaan lähtee muutama muukin pari. 

Saaren tapahtumien seuraaminen on suorastaan koukuttavaa. Hahmoissa on särmää ja porukka ei ole liian iso, joten kaikkiin pääsee tutustumaan kunnolla. Heti alkuun nousee myrsky, eikä kuvausporukkaa kuulu takaisin. Yhteydet mantereelle ovat katkenneet ja pariskunnat jäävät oman onnensa nojaan rajallisin vesi- ja ruokavarastoin. Hauskasti nuotion sytykkeenä käytetään kirjailijan omaa, aiempaa kirjaa.

Harmillisesti loppu lässähtää kuin kakkutaikina. Kaikki on lähes sitä, miltä näyttääkin. Mitään grande finalea ei tule. 

Suomentanut Elina Koskelin

Johanna Tuomola: Pelon voima

Pelon voima on itsenäinen jatko kirjalle Kaikki totuudet. Viimeksi isomman roolin sai poliiseista Aksel Nevanlinna, tällä kertaa Mikko Varis. 

Jostain syystä tämä ei nyt lähtenyt yhtä luistavasti kuin aiempi kirja. Keskeisessä roolissa on köyhän perheen poika Leo, kiusattu ja hyvää vauhtia syrjäytyvä. Mikko Variksen veljenpoika Leo on kotoaan imenyt perussuomalaiset asenteet maahanmuuttoa kohtaan, ja huomaa maahanmuuttovastaisuuden kautta löytävänsä elämälleen tarkoituksen ja itselleen uuden ystävän.

Kaikki ei tietenkään suju kuin tanssi, vaan pian Leo on tehnyt peruuttamattoman teon ja joutuu siitä edesvastuuseen. Selviää myös, että Leon teko on osa suurempaa suunnitelmaa, joka poliisin pitää pysäyttää. 

Mikko Varis on ärsyttävän vässykkä mies, joka antaa sukulaistensa heitellä rasistisia kommentteja ulkomaalaiselle vaimolleen ja tämän pojalle. Kirjan teema ja juoni olisivat vaatineet syvällisempää käsittelyä. Nyt asioita raapaistaan sieltä täältä pintapuolisesti ja suurin osa hahmoista jää etäällä häilyviksi, helposti unohtuviksi. Esimerkiksi Leon perheen ajatuksia tämän teosta ei puida lainkaan. 

Elly Griffiths: Viimeinen sana

Harbinder Kaur tutkii -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kirjat Muukalaisen päiväkirjat, Murhan käsikirjoitus ja Särkyneen sydämen murhat. Olen vähitellen alkanut pitää epäsovinnaisesta rikoskomisariosta. 

Valitettavasti tässä sarjan uusimmassa osassa Harbinder Kaur esiintyy hyvin vähän. Hän piipahtaa näyttämöllä muutamaan otteeseen, muttei johda tapahtumia oikein missään vaiheessa. Keskiössä ovat tällä kertaa yksityisetsiväyrityksen perustaneet ystävykset: senioritalossa asuva Edwin, ukrainalaissyntyinen kotihoitoyrityksen työntekijä Natalka ja hänen poikaystävänsä, kahvilanpitäjä Benedict. 

Yksityisetsivät palkataan, kun kuolleen kirjailijan tytär suhtautuu epäuskoisesti äitinsä kuoleman luonnollisuuteen. Seuraa kirjallisuusretriittejä ja lukupiirejä, joihin etsivät osallistuvat vaihtelevilla kokoonpanoilla. Muun aikaa he haastattelevat ihmisiä ja pähkäilevät, kuka voisi olla potentiaalinen murhaaja. 

Lämminhenkinen kirja (murhista huolimatta) toimii hyvin ilman nimihenkilönsä aktiivista esillä oloa. Henkilöt ovat sympaattisia ja huumoriakin on kotitarpeiksi. Kirjan lopussa tapahtuu ihania asioita asianosaisille. Pidän tästä sarjasta koko ajan enemmän.

Suomentanut Riina Vuokko

Aino Leppänen: Pieni pihapiiri pyörii

Olen lukenut Aino Leppäsen nuortenkirjan Positiivinen yllätys sekä äidinkielenopettajasta kertovan Terkuin-sarjan (Terkuin ope, Tujuin terkuin ope ja Odottamattomin terkuin ope).

Pieni pihapiiri pyörii on hyvin hämmentävä kirja. Todellakin pieni piiri pyörii, mutta kaikille löytyy pari kuitenkin. Siskokset Laura ja Kati muuttavat sattumoisin samaan taloyhtiöön asumaan. Siskoksilla on aina ollut viileät välit, eivätkä he tapaa toisiaan juuri sen enempää, vaikka naapuruksina asuvatkin ja heillä on samanikäisiä lapsia. Kuulostaa oudolta, mutta kaipa tuollainen on ihan yleistä. 

Talon asukkaiden elämä on tasaista ja tapahtumaköyhää. Siskoksia rasittavat arkiset askareet ja lastenhoito. Onneksi lastenhoitoon löytyy naapuriapua. Hämmentävintä kirjassa ehkä on, että heteroparien sänkyelämää ei kuvailla suudelmaa pidemmälle, mutta lesboparin nuolemiset kuvaillaan hyvinkin tarkkaan. Myös ystävysten tavatessa toisen yllättävä roisi kielenkäyttö tuntuu oudolta. 

Herkkiä teemoja kirjassa on ystävyyden tai jopa rakkauden säilyminen vuosien ja vuosikymmenten yli. Naapureihin kannattaa rohkeasti tutustua. Apua voi saada yllättäviltäkin tahoilta, kun sitä todella tarvitsee. 

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa

Kate Atkinsonin ihanassa Jackson Brodie -sarjassa on aiemmin ilmestyneet suomeksi osat Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia, Eikö vieläkään hyviä uutisia?, Joka lapsia ja koiria rakastaa sekä Liian kirkas taivas.

Kuolema kulkee kartanohotellissa on tylsähkö nimi kirjalle. Takakannessa viitataan myös murhamysteeriviikonloppuun, mutta siihen päästään vasta kirjan puolivälissä. Alkuosa on ihanan pitkittynyttä henkilöiden esittelyä pikku tarinoiden kautta. 

Entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa selvitettäväkseen kadonneen taulun tapauksen. Brodien vanha tuttu, poliisi Reggie Chase tutkii myös kadonneen taulun tapausta. Kartano nimeltään Burton Makepeace omituisine asukkeineen pyörii vahvasti kuvioissa mukana. 

Pidän kirjan tarinamaisesta kerronnasta. Samoin humoristisesta otteesta. Kirjan henkilöt ovat aivan hulvattomia. 

Suomentanut Kaisa Kattelus

Liina Putkonen: Hiljaisten tarinoiden tupa

Hiljaisten tarinoiden tupa on jatkoa Unohdettujen unelmien kirjastolle ja Varastettujen hetkien puutarhalle. 

Tässä sarjassa on paljon henkilöitä: kaikki Kielokosken kyläläiset plus keskeisten henkilöiden sukulaiset ja tuttavat Italiaa myöten. Kirjailija huomaavaisesti ensimmäisillä kymmenillä sivuilla palauttaa mieleen, kuka kukin on ja miten ihmiset liittyvät toisiinsa. Lukeminen olisi ollut huomattavasti vaivalloisempaa ilman perehdytystä. 

Aina odottelee vauvaa salassa kaikilta. Samalla arki rullaa Kielokoskella joulun odotuksessa. Aina haikailee italialaisen rakkaansa Carlon perään, mutta Carlolla on omat vaikeutensa, eikä sieltä päin kuulu mitään. Kirjan lopussa olikin pettymys, kun ei Ainan miestilanteeseen tullut selvyyttä. Kovasti kuitenkin yksi ja toinenkin häntä kiinnosteli. 

Kirjassa on paljon dramatiikkaa ja suuria tunteita, välillä vähän liikaakin. Kaikki tunteet osoitetaan hämmentävän ylitsepursuavasti. Siinä ohessa eletään kuitenkin tavallista arkea, ja se on kirjan kantava voima. Kirjassa on niin monia tarinoita, joiden etenemistä on hauska seurata. Ja nyt en kyllä malttaisi odottaa jatkoa. 

Sofie Sarenbrant & Carina Bergfeldt: Syntymäpäivä

Sofie Sarenbrant on kirjoittanut Emma Sköld -sarjan, josta olen lukenut kirjat Lepää rauhassa, Kuoleman kintereillä, Avoimet ovet, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki, Häpeänurkka, Valheenpunoja, Suojelusenkeli, Sielunkumppani ja Parasiitti. Carina Bergfeldt on kirjoittanut aiemmin ainakin rikosaiheisia tietokirjoja. Yhdessä naiset aloittavat uuden Frida von Engen -sarjan, jolle näyttäisi jo ruotsiksi ilmestyneen jatkoakin. 

Kirja osoittautui yllättävän hyväksi, kuten Sarenbrantin kirjat yleensäkin. Juoni etenee vauhdikkaasti eikä tekstissä ole kömmähdyksiä. Ainoa, mikä ärsytti, oli yhden keskeisen henkilön nimi Nilo. Siitähän ei pysty päättelemään, onko kyseessä mies vai nainen. Vasta sivulla 189 hän paljastuu naiseksi. Veikkaan, että alkuperäisteoksessa se paljastuu paljon aiemmin persoonapronominin ansiosta. Kääntäjältä toivoisi pelisilmää ilmaista asia jotenkin suomeksikin. 

Sarjan nimihenkilö, Frida von Engen, on kuuluisa tv-toimittaja, jonka entisellä miehellä Tedillä on uusi avovaimo Pernilla. Pernilla on raskaana ja odottaa parin lasta. Fridalla ja Tedillä on niin ikään lapsi, seitsemänvuotias poika Samuel, joka asuu vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Frida ei ole päässyt yli avioerosta ja kolmikon kesken on aikamoista kähinää. Samuelin syntymäpäivän aamuna hän onkin kadonnut. Alkaa syyttelyntäyteinen päivä, ja poliisi aloittaa etsinnöt. Päivän mittaan ehtii tapahtua vaikka mitä. 

Mielenkiintoista nähdä, miten sarja jatkuu. Se kiinnostaa siksi, että Frida ei ole kovin miellyttävä tyyppi, joten mietityttää, miten sarja saadaan pyörimään hänen ympärillään. 

Suomentanut Helene Bützow

Matti Laine: Isänsä tytär

Olen lukenut ennen tätä yhdeksän Matti Laineen kirjaa: Elias Vitikka -sarjaan kuuluvat Pahojen miesten seura, Merkitty mies, Pahuuden hinta, Tappajan vaisto, Pelon liekit ja Kuolemanloukku, sekä Ari Aalto -sarjan Pudotus, Sivukuja ja Eksytetty. Isänsä tytär aloittaa jälleen uuden sarjan, joka kertoo nimensä mukaisesti isästä ja tyttärestä, kahdesta Kovasen perheen jäsenestä. 

Kata Kovanen asuu Saksassa ja työskentelee siellä jossain omituisessa järjestössä, joka auttaa maalittamisen kohteeksi joutuneita ihmisiä. Maalittaminen on siis sitä, että aletaan porukalla syytellä yhtä ihmistä asioista, joita se ei ole tehnyt. Järjestön toiminta vaikuttaa kaikin tavoin yliampuvalta ja tärkeilevältä. Kaikkinensa juonikiemurat ovat niin omituiset ja väkisin keksityn oloiset, että en jaksanut niille monta ajatusta uhrata, vaan ohitin kummallisimmat käänteet. Lyhyesti sanottuna ei meinannut suutari Kata pysyä lestissään. 

Katan isä, entinen poliisi, taas asustaa Lapissa ja tekee töitä siellä. Isään liittyvät juonenkäänteet ohitellaan hyvin ylimalkaisesti. Ikään kuin paljon jää kertomatta, lukijan arvailtavaksi. 

Kumpikaan Kovasista ei ole kovin kiinnostava. Isä-Kovaseen ehtii tuskin tutustua. Tyttärellä taas on bändiä ja prätkää. Kirjassa ollaan vuoroin Suomessa ja Saksassa, mutta sekin jää lukijan pääteltäväksi, kuka on milloin missäkin. 

Kirjassa on paljon juonenkäänteitä, mutta niiden yli hyppelehditään ja kokonaisuus on sekava sillisalaatti. Mietin jo alkuvaiheissa lukematta jättämistä, mutta annoin kuitenkin mahdollisuuden. Ei tämä nyt oikein vakuuttanut. 

Eeva Louko: Suljettu talo

Suljettu talo on toimittaja Ronja Vaarasta kertovan sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Onnellisten saari, Käärmeiden maa ja Pakene ennen aamua. 

Ensin löytyy hienostosairaalasta luuranko, sitten hyvältä asuinalueelta vainaja. Poliisilla on kädet täynnä työtä tapauksia tutkiessa. Vainajan naapurustossa asuu hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka eivät ainakaan helpota tapauksen tutkimista. 

Suljetussa talossa ovat vahvasti keskiössä vainajan eletty elämä ja elämänpiiri. Toimittaja Ronja Vaaran äiti on palannut Ranskasta Suomeen ja käy ilmi, että hänkin on tuntenut vainajan. Ronja innostuu tutkimaan tapausta omine nokkineen. Komisario Anton Koivun ja Ronjan tiet eivät kohtaa, mikä tekee juonelle hyvää. Ronja ei tunnu tekevän mitään varsinaista työtä, kunhan omaksi ilokseen tutkiskelee. Poliisien ihmissuhteisiin on myös panostettu, niissä riittää säätöä. 

Kirjan juoni on kiinnostava ja mielenkiinto pysyy yllä. On aivan pakko nähdä, kuka teki mitäkin, kenen kanssa ja miksi. 

Freida McFadden: Kotiapulainen valvoo

Olen lukenut McFaddenilta aiemmin kirjat Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki ja Sarjamurhaajan tytär. Kotiapulainen-sarjan kolmas osa, Kotiapulainen valvoo, menee heittämällä kärkeen. Se on luettava likimain yhdellä istumalla. 

Aiempien kirjojen tapahtumista on kulunut parikymmentä vuotta. Millie on tavannut italialaistaustaisen Enzon, mennyt naimisiin tämän kanssa ja saanut kaksi lasta, Adan ja Nicon. Perhe on vihdoin saanut säästettyä tarpeeksi rahaa ostaakseen oman pikku talon Long Islandilta. Millie työskentelee sosiaalityöntekijänä, Enzolla on oma puutarha-alan yritys. 

Uuden talon naapurit osoittautuvat valitettavasti sangen omituisiksi. Naapurin rouvan silmäkin vilkkuu vähän liian tiuhaan Enzon suuntaan. Uusi asuinalue ei olekaan ihan niin mukava, kuin Millie ajatteli. 

McFadden kääntää ovelasti lukijan katseen pois olennaisista asioista vähemmän tärkeisiin, ja tekee sen toisenkin kerran. Kirja tarjoaakin yllätyksiä toisensa perään, ja oli varsin vauhdikasta tykitystä alusta loppuun. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Peter James: Täydellinen vaimo

Täällä olen luetellut aiemmin lukemani Peter Jamesin kirjat, joita ei olekaan aivan vähän. 

Täydellinen vaimo on kirjoitettu jo vuonna 2000, ja se näkyy nykytekniikan puuttumisena. Esimerkiksi karttaa tarvitessaan henkilö ostaa paperikartan kioskilta. 

Täydellinen vaimo ei oikein lähtenyt. Juoni vaikutti liiankin itsestäänselvältä. Ross on kuuluisa plastiikkakirurgi, jolla on kaunis omin käsin muokattu vaimo Faith. Avioliitto rakoilee ja yhtenä syynä siihen ovat Rossin lapsuudenaikaiset traumat. Siitäpä tarina sitten jatkuu ennalta arvattavaa rataa. 

Suomentanut Saana Rusi

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie on Yhdysvalloissa asuva nigerialaissyntyinen kirjailija. Huominen on liian kaukana sisältää 12 novellia, joiden aiheena on afrikkalaisen naisen elämä. Kuten Adichie itsekin, kirjan novelleissakin moni muuttaa parikymppisenä Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Osa jää Yhdysvaltoihin, osa palaa kotimaahan.

Novelleissa tuntuu kuumana paahtava aurinko, harmattanin puhaltama hiekkapöly ja tuoksuva ruoka. Kirjassa useasti mainittu harmattan on siis juuri se kuuma tuuli, joka puhaltaa Saharan hiekkaa ympäri maapalloa. 

Kertomusten henkilöiden arki ja elämä on hyvin toisenlaista kuin hyvinvointivaltiossa elävän. Se on kiinnostavaa ja herättää halun tietää lisää. Nigeriahan on yksi valtioista, joiden väkiluku kasvaa kaikkein nopeimmin tällä hetkellä. Maassa on paljon rikollisuutta, eikä laki ole sama kaikille. 

Vaikka novellit kertovat elämästä Nigeriassa ja sen varjopuolista, on ne kirjoitettu länsimaisen ihmisen silmin helppotajuisesti. Niihin pääsee vaivatta sisään ja voi nähdä henkilöt ja paikat silmissään. Adichie on erinomaisen tarkka ja taitava kuvailija. 

Kirjan nimen alkuperä yllättää (sama nimi on yhdellä novellilla, jossa nimen tausta paljastuu).

Suomentanut Sari Karhulahti

Stephen King: Pimeällä puolella

Pimeällä puolella -teokseen on koottu 12 Kingin kirjoittamaa novellia. Osa niistä on uudehkoja, osa kirjoitettu joskus aikaisemmin. Novellit ovat erimittaisia. Kirjan alkupuolelle sijoittuu parikin lyhyehköä novellia peräkkäin. Niitä lukiessa tuntui, että kirjan lukeminen on hidasta, kun tarina vaihtuu aina, kun pääsee juoneen kiinni. Pidempien novellien kohdalla tarinan sisään pääseminen on helpompaa. 

Stephen King on syntynyt 1947, joten hän on jo 78-vuotias. Novelleissa se näkyy päähenkilöiden iässä: aika monen novellin päähenkilö viettää jo eläkepäiviään ja on elämänsä ehtoopuolella. Tekstien laadussa se ei kylläkään näy. 

Novelleissa on niin kauhua kuin yliluonnollisia asioitakin. Niistä on vaikea valita parasta, koska kaikki ovat hyviä. Tavanomaisen tasalaatuista tavaraa Kingiltä.

Kirjan suomennos on laadukas ja siinä käytetään vivahteikasta kieltä. Kiitos siis suomentajalle!

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Ann Rosman: Myrskyn silmä

Karin Adler -sarja etenee verkkaisesti. Tähän mennessä ovat ilmestyneet Majakkamestarin tytär, Noitavasara, Porto Francon vartija, Sukellus syvyyksiin, Marstrandin myrkyttäjä ja Arvoitus pinnan alla. 

Myrskyn silmä on ollut minulla lainassa jo pitkään, nyt sitä ei saa enää uusittua. Olen taas ihan turhaan vetkuttanut sen lukemista. Tylsä nimi ja ankea, tummanpuhuva kansi eivät tee oikeutta kirjalle. 

Karin on kotona äitiyslomalla pikkuisensa kanssa ja vaikuttaa tyytyväiseltä oloonsa. Kun Karinin tuntemalla laivalla tapahtuu murha, pääsee Karin kuitenkin taas mukaan työn touhuun ja huomaakin kaivanneensa kovasti töihin.

En muistanutkaan, miten kiinnostavia Rosmanin kirjat ovat. Rinnan nykypäivän tapahtumien kanssa Marstrandin saarella seurataan silloisten asukkaiden toimia 1800-luvun puolivälissä samoilla paikoilla. Menneisyyden tapahtumat vaikuttavat hyvin totuudenmukaisilta ja ajankuva on saatu vangittua erinomaisesti. Kirjoittaminen on vaatinut valtavasti taustatyötä. Siitä kerrotaankin kirjan loppusivuilla.

Suomentanut Anu Heino

Lars Kepler: Unissakävelijä

Joona Linna palaa estradille jo kymmenettä kertaa. Aiemmat kirjat ovat nimeltään Hypnotisoija, Paganini ja paholainen, Tulitodistaja, Nukkumatti, Vainooja, Kaniininmetsästäjä, Lazarus , Peilimies ja Hämähäkki. Edellisen kirjan kohdalla valitin seksikohtausten määrästä. Taas naiset voihkivat äänekkäästi, kun mies liukuu sisään, aivan liian monta kertaa. 

Hugo on 17-vuotias poika, joka kävelee unissaan ja herää mitä kummallisimmista paikoista. Hugo joutuu jopa epäillyksi murhasta unissakävelynsä takia. Kun murhia tulee lisää, Joona Linna ratsastaa (kuvaannollisesti) paikalle selvittämään ne. 

Joona Linna on aika lailla yksinäinen susi, ja muu tiimi jää etäiseksi. Hädin tuskin nimiä mainitaan. 

Tällä kertaa kaupungissa riehuu hullu kirvesmurhaaja ja meno on aivan päätöntä, kirjaimellisesti. Hiljaisia hetkiä ei tule, poliisi tai murhaaja on koko ajan täydessä työn touhussa aina kiihkeään loppuhuipennukseen saakka. Juoni kulkee kerrassaan ketterästi ja lukijan mielenkiinto säilyy yllä.

Kirjan loppu on ihana.

Suomentaneet Antti Saarilahti ja Anu Heino

Camilla Grebe & Carl-David Pärson: Vaihdokkaat

Camilla Grebe on sangen tuottelias niin yksin kuin kimpassa kollegoiden kanssa. Grebe on kirjoittanut siskonsa Åsa Träffin kanssa jo ainakin kolme kirjaa, ja nyt on vuorossa yhteiskirja Greben oman pojan kanssa. 

Pariskunta Marika ja Leo vuokraavat talon kaukaa maalta, koska haluavat olla ja elää rauhassa pienen tyttärensä Bissen kanssa. Perheen vanhempi tytär on kuollut onnettomuudessa vuoden tai pari aiemmin ja perhe toipuu yhä siitä. Talon vuokraaminen osoittautuu virheratkaisuksi, koska kummallisia asioita alkaa tapahtua: maa järisee, tavaroita katoilee.

Nuori poliisi Alba joutuu työssään vaikeuksiin temperamenttinsa takia, ja hänet lähetetään pieneen kylään tutkimaan kylmiä tapauksia. Alba saa työparikseen Toren, joka on aika erikoinen tyyppi. 

En tykännyt tästä kirjasta ollenkaan. Homma alkoi haiskahtaa yliluonnolliselta varsin varhaisessa vaiheessa ja se taas nostaa minulla karvat pystyyn. Jatkoin kuitenkin lukemista toivoen, että asioille tulisi luonnollinen selitys. Ei tullut. Kirjan loppukin jäi repsottamaan auki sen sijaan, että asioihin olisi tullut joku selvyys. 

Henkilöt jäävät etäisiksi eivätkä he onnistu olemaan kovin kiinnostavia. Yliluonnollisista elementeistä huolimatta kirja jää vaisun tasapaksuksi. 

Suomentanut Petri Stenman

Kale Puonti: Topi

Puontin ytimekkäästi nimettyjen kirjojen Pasilan Myrkky -sarja on edennyt jo seitsemänteen osaansa. Aiemmat osat ovat Manni, Milo, Saarni, Aribo, Fadi ja Joni. 

Tällä kertaa pääosassa on pikkurikollinen Topi. Kirja alkaa vähän tavanomaisesti rikkaiden liikemiesten juhlilla, joihin hankitaan luksushuoria. Juoni ei ole kummoinen kaiken kaikkiaankaan. Enemmän lienee tarkoitus esitellä poliisin eri osastojen toimintaa. 

Huumepoliisin väki on kuitenkin sanavalmista ja hörähtelin lukiessani muutaman kerran puoliääneen. Parasta kirjassa onkin yhteen hitsautunut poliisiporukka, joka tuntee toisensa läpikotaisin. 

Kirsi Karhu: Jätkänkynttilä

Kirsi Karhu lähestyi minua tarjoten esikoisdekkarinsa luettavaksi. Hän itse kuvailee kirjaa "pehmodekkariksi ripauksella pohjoista tummuutta". Kirja on jo jonkin aikaa odotellut, että olen saanut purettua kirjastokirjojen muodostamaa sumaa. 

Jätkänkynttilä on rovaniemeläinen silta, paikallinen maamerkki. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Rovaniemelle revontulten alle. Tapahtumien keskiössä on paikallisten runosivusto netissä, tosin runoryhmäläisten runot ovat kovin samanlaisia sisällöltään ja teemoiltaan. En ole kovin harjaantunut runojen tutkija, mutta runojen samankaltaisuus on silmiinpistävää. 

Jätkänkynttilän kieli on paikoin kömpelöä ja hieman harjaantumattoman oloista, kuten usein esikoisdekkareissa tuppaa olemaan. Kirjassa on yksi minäkertoja, Marina, joka kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan. Muutoin kaikkitietävä kertoja seuraa tapahtumia. Muutaman kerran minä-vetoisessa osassa puhutaan vahingossa yhtäkkiä Marinasta tai viittaussuhteet ovat väärin. Epäselväksi jää, miksi juuri tämä henkilö on saanut minäkertojan roolin. Hän ei vaikuta olevan muita keskeisemmässä asemassa. Kirja olisi hyötynyt vielä parista oikolukukierroksesta ja joidenkin kohtien selkeyttämisestä. 

Yllä mainittu Marina työskentelee paikallisessa hotellissa, ja se ja sen työntekijät ovatkin tapahtumien polttopisteessä. Yhden hotellivirkailijan puoliso on poliisi, ja tätä kautta myös poliisilaitoksen väki tulee tutuksi. Poliiseista Jukka avaa eniten ajatuksiaan lukijalle, Jukan lähipiirin naiset jäävät etäisemmiksi. Outoja tyyppejä riittää, ja kun nainen löydetään kuolleena, epäillyistä ei tule pulaa. Osa hahmoista on kiehtovan kummallisia. En osannut itsekään arvata syyllistä. Siksi kirja olikin aivan pakko lukea loppuun. 

Pienistä puutteistaan huolimatta kirjassa on outoa vetovoimaa. Tapahtumat ja henkilöt ovat tavallista kummallisempia. Mielenkiintoisena yksityiskohtana silta herätetään henkiin ja elollistetaan alku- ja loppusanojen kertojaksi. 

Kirjassa on potentiaalia. Takakannessa mainitaan sen olevan Rovaniemi-dekkarisarjan ensimmäinen osa, joten jatkoa lienee odotettavissa. Aion lukea seuraavankin osan.

Riina Law: Puolikkaat pojat - Perheen tarina kiusaamisesta ja kouluväkivallasta

Olen sanaton. Aivan järkyttävää sontaa, mitä Law'n perhe on joutunut kestämään. 

Kirja on tositapahtumiin perustuva narratiivinen tietokirja, joka kertoo Law'n perheen kahden pojan peruskoulutaipaleesta kahdeksan vuoden ajalta. Toinen joutui opiskelemaan yhdeksännen luokan kotona kiusaamisen takia, toinen lopulta vaihtoi koulua. Kiusaaminen sai aivan järkyttävät mittasuhteet. 

Kaikki alkaa tavanomaisesta (vaikka kiusaaminen ja väkivalta ei koskaan saisi normalisoitua tavanomaiseksi) pelottelusta ja tuuppimisesta kotimatkalla. Vaikka perheen äiti puuttui tilanteeseen heti ja soitti kiusaajien kotiin, kiusaaminen jatkui. Pikku hiljaa kiusaajien määrä lisääntyi ja he liikkuivat isoina laumoina, käyden perheen oven takana ja pihalla uhkailemassa ja kiviä heittelemässä. Kun tilanteet alkoivat eskaloitua, yritti perhe kaikkensa saadakseen apua pojilleen ja kiusaajille. 

Kiusaamista tapahtui myös koulussa, jossa sen selvittely ei useinkaan sujunut kovin hyvin. Vaikka koulussa käytettiin selvää väkivaltaa perheen poikaa kohtaan, ei koulu toiminut asianmukaisesti. Koulun toiminta näyttäytyy kirjassa varsin kädettömänä. Toki kiusaamisen huomaaminen ja siihen puuttuminen on yhä vaikeampaa yhä suuremmissa kouluissa, joissa kukaan opettaja ei tunne kaikkia oppilaita. Kasvottoman massan osana on helppo tehdä ilkeyksiä. Silti koulun henkilöstöllä on tiedossaan Opetushallituksen ohjeistus kiusaamistapauksissa toimimiseksi. 

Riina Law'lla on puolellaan vahva tausta viestinnästä, sovittelusta ja pedagogiikasta. Hän osaa valita sanansa ja tietää, miten lähestyä vastapuolta kiusaamistapauksia selviteltäessä. Law jaksaa uskomattoman pitkään kohdata kiusaajat ja heidän vanhempansa yhä uudelleen, vaikkei siitä lopulta mitään hyötyä näytä olevan. Lukija voi vain kuvitella, miten heikommilla vuorovaikutustaidoilla varustettu vanhempi pärjäisi tässä suossa. Tapa, jolla Law käsittelee tapahtumia kiusaajien, näiden perheiden, poikiensa ja miehensä kanssa, saa toivomaan vastaavanlaisilla taidoilla varustettuja aikuisia jokaiseen kouluun. 

Kirjassa nousee keskeisiksi tekijöiksi erityisesti kaksi kiusaajaa, jotka pelottelevat muutkin osallistumaan kiusaamiseen. On mielenkiintoista ja surullista, miten tämän parivaljakon toimia eivät viranomaisetkaan saa loppumaan. Kirja jääkin pitkäksi aikaa mieleen pyörimään: miten kiusaamisen lopettaminen ei onnistu aikuisilta tai viranomaisiltakaan. 

Law kirjoittaa selkeästi ja johdonmukaisesti. Kirjan alussa on selkeästi kerrottu, että henkilöiden nimet on muutettu ja tapahtumia sekoiteltu sen verran, ettei ketään pysty tunnistamaan. Kirjassa on paljon informaatiota, mutta se on ujutettu kertovan tekstin sekaan eikä hidasta lukemista. Kirja onkin nopeasti luettu, koska se ei päästä otteestaan. 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen

Kirja on jatkoa Ikolan (nykyään Viitala) kirjalle Oikein nurin, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 2011, mutta kertoo 2000-luvun alusta. Uudessa kirjassa palataan Annin elämään viitisentoista vuotta myöhemmin. 

Kirjan alussa mietin, jaksankohan lukea tätä, kun Anni tuntui niin kovin naiivilta ja menneessä elävältä. Kun Anni saa vieraakseen ystävänsä teini-ikäisen tyttären, muuttuu Annin elämä mielenkiintoiseksi ja kirjaan tulee imua. 

Luinkin kirjan sitten liki yhdellä istumalla päivässä. Annin seisahtunut elämä saa Liinan visiitin myötä uutta potkua ja Anni palaa rakastamansa neulomisen pariin. Annin sosiaalinen elämäkin virkistyy neeuleporukan myötä ja yllättäen treffikutsujakin alkaa tulla. Ainoa, mikä tökkii, on Annin jatkuva menneiden muistelu. Vaikka avioerosta on 15 vuotta, miettii hän yhä eroamisen aikoja ja jahkailee, ettei ehkä olisi kuitenkaan halunnut erota. Samalla tapaa Anni haikailee blogien kulta-aikaa ja jaksaa pähkäillä blogien ja sosiaalisen median eroja. Itsekin olen aikoinaan kirjoitellut blogia, mutten sitä nykyään muistele. Ajat muuttuvat. 

Kirjassa on mainio tunnelma, oikea hyvänmielen kirja, jossa on sopivasti huumoriakin.