Camilla Läckberg: Itkijänainen

Itkijänainen on Fjällbacka-sarjan kahdestoista osa. Edellisen osan ilmestymisestä on jo kolme vuotta. Kaikkiaan sarjan alkamisesta on laskujeni mukaan jo 22 vuotta. Aiemmat osat ovat Jääprinsessa, Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Perillinen, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Merenneito, Majakanvartija, Enkelintekijä, Leijonankesyttäjä, Noita ja Käenpoika. Uusimman kirjan nimihenkilö itkijänainen viittaa karjalaistaustaiseen itkuvirsiperinteeseen. 

Itkijänainen on tuttu ja turvallinen. Fjällbackalaisperheessä kaikki on kuin ennenkin. Kirjailija Erica Falckin ja poliisi Patrik Hedströmin perhe on kasvanut jo nelilapsiseksi. Erica on kotona vauvalomalla, joten hänellä on hyvää aikaa kulkea Patrikin perässä ja nuuskia poliisin tekemisiä. Mikään ei Ericaa pidättele, kun hän saa vainun mahdollisesta aiheesta seuraavaan kirjaansa.

Hautausmaalta löytyy sattumoisin kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen tytön luuranko. Tapauksen selvittely sysää liikkeelle hurjaa vauhtia kasvavan lumipallon, johon yhä useampi ihminen joutuu mukaan. Kylän asukkaana Erica voi muina miehinä jutustella asianosaisten kanssa ja nuuskia esiin johtolankoja, jotka hän sitten kiikuttaa puolisolleeen. 

Läckberg osaa kirjoittaa tekstiä, jonka lukeminen on ilo. Kirja pitää tiukasti otteessaan aina yllättävään loppuun saakka. Lopetus on tuttuun tapaan sellainen, joka jättää odottamaan jatko-osaa. Toivottavasti ei tarvitse monta vuotta odotella. 

Tämänkin kirjan historiaosuus ulottuu vain 30 vuoden päähän menneisyyteen. Liekö Läckberg kyllästynyt tekemään tutkimustyötä menneille vuosisadoille. Nykyhistoriaan sijoittuva sivutarina onkin kiinnostavampi, koska se nivoutuu osaksi tarinaa. 

Suomentanut Kristiina Vaara

Mikko With: Saakelin satanen

Olen lukenut Mikko Within Banaanin, ja koska tykkäsin siitä, halusin tarttua myös Saakeli-sarjaan. Osaksi Saakelin satanen kiinnostaa, koska aika moni oppilas valitsi sen genretyönsä aiheeksi. On hyvä olla itsekin ajan hermolla. 

Kirja kertoo Uunosta, jonka elämä on aika ankeaa. Isä on kuollut, rahasta on tiukkaa ja koulussa kiusataan. Onneksi on paras (ja ainoa) kaveri Heikkinen, josta paljastuu kirjan mittaan yllättäviä asioita. Samalla luokalla on ihana Melina, josta voi haaveilla. 

Onneksi Uuno saa kesätyöpaikan, ja voi ansaita vähän omaakin rahaa. Eräänä päivänä rautakaupassa tapahtuu kummia: tuntematon mies lykkää Uunon käteen satasen ja käskee pitää siitä hyvää huolta. Tämä johtaa uskomattomaan tapahtumaketjuun. Aikuista lukijaa hämmentää vauhti, millä Uunon tasaisen tylsä elämä muuttuu gangsterielokuvaksi. 

Kirjan loppukin on elokuvamainen. Se uponnee nuoriin lukijoihin. Ja toki muihinkin, joita Uunon ankea elämä on koskettanut. Ja myönnettäköön: on kirja hauskakin. En voinut estää ajoittaisia naurunpurskahduksia.

Eppu Nuotio: Hevosenkenkä

Raakel Oksa ratkaisee -sarjan neljännessä osassa ollaan ajoittain 1920-luvulla. Sarjan aiemmat osat ovat nimeltään Leinikkimekko, Hopeamedaljonki ja Pitkäsoitto. Jokaisen kirjan kohdalla olen valittanut kirjojen ohuudesta ja siitä, miten henkilöt jäävät etäisiksi ja tapahtumat vilahtelevat ohi liian nopeasti. Silti tartun aina sarjan uusimpaan kirjaan. 

Vasta nyt saan kiinni siitä, miten sarjaa tulee lukea. Puuseppä Raakel Oksa kunnostaa vanhoja taloja ja tavaroita, ja saa aavistuksia niiden historiasta. Joskus löytyy kirje, joskus vaatekappale. Tällä kertaa löytyy vanha sormus. Samaan aikaan kirjassa kerrotaan toista tarinaa aikain takaa. Lukija saa tietää, mitä kauan sitten on tapahtunut. Raakelille se ei kuitenkaan kokonaan paljastu, vaan hän jää arvailujensa varaan. Tämä on ollut minulle vaikea ymmärtää. Yleensähän tämäntyyppisissä kirjoissa juonet ovat kohdanneet toisensa lopussa, ja kaikki langat on solmittu. 

Raakelin melkein-sukulainen Ellen Lähde kipuilee oman elämänsä kanssa. Ellenillä on uusi elämä Helsingissä, eikä kaikki ole kohdallaan. Ellen on onneksi hyvä löytämään itselleen yhteisöjä, kuten martat. Entisen kotikaupungin Turun marttojen kanssa tavatessaan hän ehdottaa: "Teidän pitää sitten ensi syksynä tehdä matka Haagan Alppiruusupuistoon". Selvästikään kirjailijalla ei ole aavistustakaan, milloin alppiruusut kukkivat. Eipä niissä ikivihannissa puskissa paljon katsomista syyssateilla ole. 

Kirja on oikein viihdyttävää lukemista, vaikka loppu onkin vähän haikea. 

Christian Rönnbacka: Armoton

Ollaan jo Hautalehto-sarjan osassa 13 ja meno jatkuu yhtä hulvattomana kuin ennenkin. 

Komisario Antti Hautalehdon henkilökohtaisessa elämässä on muutosten aika. Meinaa Anttia itseäänkin hirvittää, millä tempolla asiat etenevät. Työpaikalla, Porvoon poliisilaitoksella, sentään asiat pysyvät ennallaan, mitä nyt yksi uusi kollega saadaan. 

Kirjan tapahtumat lähtevät pienestä välienselvittelystä liikkeelle. Asiat mutkistuvat ja ennen pitkää ruumiitakin tulee. Juonessa ei ole valittamista, se kulkee hyvin ja mutkittelee sopivasti. Jälleen kerran kirjan parasta antia on Antin ja kollegoiden huulenheitto, joka saa välillä hörähtelemään ääneen. 

Pidän tällaisista kirjoista, joiden juoni kulkee suoraviivaisesti ihmisten välillä. Ei huumekauppaa, ei mafiaa, ei politiikkaa. 

Annukka Salama: Sulamispiste

Luettuani Salaman Asioita, joista en tiennyt pitäväni halusin lukea myös Sulamispisteen. Sulamispiste kertoo jääkiekkomaailmasta, ja tartuin siihen hyvin skeptisenä muistaen yhä Fredrik Backmanin Kiekkokaupungin. Onneksi kirjoissa ei ole mitään samaa. 

Sulamispiste kertoo Oliverista, joka treenaa ampumahiihtoa veren maku suussa, mutta käy myös salaa harjoittelemassa jääkiekkoa yksikseen ja kaupungin ikämiesporukassa. Salaa, koska äidin mielestä jääkiekko on synneistä suurin. Oliverin isä saa kuitenkin salaisuuden selville ja lataa videon pojan kiekon läimimisestä someen. 

Sen jälkeen Oliver kutsutaankin maajoukkuetreeneihin ja urheilulukioon. Kirjassa kerrotaan paljon jääkiekon pelaamisesta, mutta vielä enemmän siinä kerrotaan kahden pojan viha-rakkaussuhteen kehittymisestä – niin, miksi se kehittyy, sen näkee, kun lukee. 

Sulamispiste ei ole yhtä kuuma kuin Asioita, joista en tiennyt pitäväni. Loputtomat kaukalotappelut tuntuvat juonen tarpeettomalta venyttämiseltä. Kun kirja on kuitenkin nuorille suunnattu, kolme ja puoli sataa sivua on aika paljon. Päähenkilöt jäävät ohkaisiksi muilta kuin lätkätaidoiltaan. Joukkueen kapteeni Härkönen nousee erityisen sympaattisena tyyppinä selvästi päähahmoksi. 

Kirjan loppu ei miellytä minua. Tähän kirjaan olisi sopinut asioiden auki jättäminen. Imua tässä kirjassa on: luin sen yhdellä istumalla. 

Kirjassa on jonkin verran Satu Ovaskaisen tekemää japanilaistyylistä kuvitusta, jossa henkilöt ovat suurisilmäisiä. 

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot

Talvikaupungin valot on joulutarina, jonka keskeinen henkilö on Vilma. Vilma ei ole ollut mukana muissa Kajannon kirjasarjoissa. 

Vilman ja Valtterin avioliitto on päättynyt eroon parinkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Lapset ovat teini-iässä, ja vanhemmat asuvat lasten kanssa vuorotellen entisessä yhteisessä kodissa omakotitalossa.  Vilman hermot ovat kireällä, koska entinen mies osaa edelleen esittää avutonta kaikkien yhteisten asioiden hoitamisessa ja ne jäävät Vilman kontolle. Kun Valtteri haluaa viettää joulun lasten kanssa omakotitalossa, päättää Vilma lähteä omalle lomalle Helsinkiin pariksi viikoksi. 

Hesoissa onkin mukavaa, kun saa tehdä, mitä itse haluaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin Vilma on olemassa vain itselleen. Vilma katselee nähtävyyksiä, tutustuu ihmisiin ja onpa hänellä pieni lomaromanssikin. 

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityistä tai ihmeellistä, mutta siinä on lämmin tunnelma. Kun Vilma ottaa etäisyyttä kotiinsa, lakkaa ex-mies ärsyttämästä ja häntä alkaa huvittaa tämän uusavuttomuus. Vilmalla on lehmän hermot, ja hän vain jättää vastaamatta exän puheluihin tai viesteihin. Monikohan oikeasti pystyy moiseen? 

Kirja on mukavan kompakti ja sisältää juuri Helsingin loman, muttei arkea. Se on lukijallekin kiva irtiotto arjesta, kun voi vaipua joulunajan lomatunnelmiin yhdessä Vilman kanssa. 

Tuija Lehtinen: Myrkky vesilasissa

Myrkky vesilasissa on Erja Revon tutkimuksia -sarjan seitsemäs osa. Aiemmat osat ovat Väärä vainaja, Viesti menneisyydestä, Kuollut jättää jäljen, Tornin naakat, Klovnin kahdet kasvot ja Tyttökullat ja kolme vainajaa. 

Erja Repo -sarjan laatu on ollut kovin epätasaista. Edellinen kirja oli vauhdikas ja kommervenkkinen, tämä taas junnaa paikallaan. Keskeiseen rooliin nousee Turo Nykärö, jurottava vastarannan kiiski, joka ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa, onhan hän loistava kirjailija. En muistanut Turon yhteyttä Erja Repoon, ennen kuin se kerrottiin. 

Kirja alkaa Turon matkalla kirjailijavierailulle pikkukuntaan Keski-Suomeen. Turoa vastustaa kovasti, hän ei haluaisi eikä kiinnostaisi. Lukijaakin alkaa pitkästyttää, kun ei Turon kitinöissä ole edes huumoria mukana. Kirjailijavierailu päättyy murhaan, jonka uhri ei valitettavasti ole valittava Turo. 

Poliisi tietenkin selvittää tapausta, mutta omaa tutkimustaan tekee Erja ja hänen epämääräinen ystäväjoukkionsa. On lehtimiestä ja eläkkeellä olevaa poliisia. Tutkimukset eivät oikein etene, eikä Erjaakaan pahemmin kiinnosta. Erja on jo toinen jalka lentokoneessa lähdössä kaukomaille. 

Kirja ei ole järin paksu, mutta alle kolmesataa sivuakin tuntuu paljolta, kun tapahtumat eivät kulje. 

Taina Niemi: Varkaat

Niemen edellinen nuortenkirja, Ämpärikesä, oli viihdyttävä ja sen olisi suonut kestävän pidempäänkin. Varkaat ei yllä samalle tasolle. 

Varkaat kertoo kahden yläkoululaisen elämästä. Amanda on rikkaan perheen tytär, Luka taas köyhän perheen poika. Luka työskentelee iltaisin hampurilaisbaarissa, jonne Amandakin joutuu sovittamaan syntejään. Kumpikin tietää toisensa ennestään, mutta eivät ajattele toisistaan mitään hyvää. Kuinka ollakaan, kun nuoret tutustuvat toisiinsa, kiinnostus herää oitis. 

Kirja on niin simppeli ja yksioikoinen, että se on melkein loukkaus nuorta lukijakuntaa kohtaan. Tuntui, kuin olisi lastenkirjaa lukenut. Kirjassa ei tapahtunut mitään yllättävää tai edes kiinnostavaa. Kaikki tapahtumat ovat ennalta arvattavia. Kirja sopiikin heikosti lukeville, joiden on vaikea seurata monimutkaista juonta.

Henkilöt jäävät etäisiksi. Heissä ei ole mitään kiinnostavaa tai särmikästä. Mitään ei myöskään jää arvailun varaan tai lukijan ymmärrettäväksi, vaan kaikki tarjoillaan valmiiksi pureskeltuna. 

Joel Kangas: Kaamos

Joel Kankaan esikoisdekkari Kaamos on omintakeinen. Päähenkilönä on kiintiösaamelainen, joka pitää nykyään jokaisessa poliisidekkarissa olla. Mikkal Moilanen on etelään muuttanut poliisi, jolla on traaginen tausta. Taustasta tihkuu tietoa pikkuhiljaa. 

Poliisin tutkiessa nuoren naisen murhaa löytyy kosolti johtolankoja. Silti tutkinta junnaa paikallaan. Kirjan alkupuoli on hidastempoinen, ja vasta viimeisellä kolmanneksella tapahtumien vauhti kiihtyy. Ainakin yksi poliisikin ehtii kuolla, ennen kuin lukijalle paljastuu, kuka on syyllinen. Poliisille ei vielä silloinkaan. 

Äidinkielenopettajaa ilahduttaa, kun kirjassa puhutaan suomen ja saamen lisäksi myös kveeniä. Kveeni on suomen sukukieli, jota puhutaan Jäämeren rannalla. Sen sijaan se ei ilahduta, että kirjan henkilöt puhuvat puhekieltä, joka ei kuitenkaan ole kunnon puhekieltä. Ennemmin se on unohtuneita kirjaimia sanojen lopuista. Kirjailija ei myöskään ole oppinut, että "jos sä sanot vielä enään, mä mottaan sua nenään". 

Kaikkiaan kirjan kieli on koukeroista ja tulvillaan kielikuvia. Tekstissä on paljon pitkiä, raskassoutuisia virkkeitä, jotka eivät anna mitään juonelle. Tietyt asiat toistuvat: lasia rikkoutuu, tupakkaa sytytetään. 

Kirjassa on kiinnostavia elementtejä, jotka kannattelevat sitä, kun juoni ei tahdo edetä. On kuitenkin myös sitomattomia langanpätkiä, jotka voisivat kuljettaa juonta, mutta kirjailija hylkää tai unohtaa ne. Loppuratkaisu jää ärsyttävästi levälleen.  

Cilla & Rolf Börjlind: Varjo lankeaa

Varjo lankeaa on Tom Stilton -sarjan yhdeksäs osa. Aiemmat osat ovat Nousuvesi, Kolmas ääni, Musta aamunkoitto, Uinu, paju pienoinen, Polttopiste, Jäätynyt kulta, Laupias samarialainen ja Yön silmä. 

Tällä kertaa ollaan Ruotsin keskiosassa pikkukylässä, jossa löytyy ruumis. Paikallispoliisi tutkii ensin tapausta, mutta kutsuu sitten avukseen NOA:sta Olivia Rönningin. Olivia tarttuu reippaasti toimeen ja saa paikallispoliisin vätykset varpailleen. Tom Stilton astuu kuvaan vasta kirjan loppupuolella, kun tapauksesta löytyy yhtymäkohtia Stiltonin parikymmentä vuotta aiemmin tutkimaan tapaukseen. Stilton on jo eläkkeellä, mutta pitkästyy yhdessä eläköityneen syyttäjän Mette Olsäterin kanssa. Parivaljakko lähtee siis mielellään pikkukylään. 

Pikkukylän rauha järkkyy poliisitutkimusten aikana kerran toisensa jälkeen. Kyläläiset tulevat hyvin tutuiksi, ja joukossa on sangen sympaattisia henkilöitä, kuten taitava piirtäjä Gusum. Kylän omat natsikaksoset ovat myös viihdyttäviä. Kyläläiset tietävät kaiken toistensa asioista, tai ainakin melkein. 

Olivian hahmo kannattelee kirjaa hyvin myös ilman Stiltonia. Sarjalla on siis vielä tulevaisuutta edessään, jos kirjailijat vaan jaksavat. 

Suomentanut Ulla Lempinen

Päivi Lukkarila: Skutsi

Skutsi on ohuehko nuorten aikuisten kirja, joka kuuluu osittain työn puolesta luettaviin. Se on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu ja vei minutkin mukanaan. Kirja on yhdessä illassa luettava: ohut ja suuritekstinen. 

Skutsi kertoo neljästä nuoresta, Sabinasta, Joelista, Nasimista ja Lukasta, joiden vanhemmat ovat passittaneet heidät viikonlopun mittaiselle eräleirille Erä-Jorman kanssa. Älypuhelimet jätetään autoon ja metsässä selvitään kartan ja kompassin avulla.  

Erä-Jorma on kokenut selviytymisleirien vetäjä, joskin hän alkaa olla hiukan leipääntynyt työhönsä ja hankaliin nuoriin. Maasto on vaativa, tarvitaan telttoja ja erävarusteita. Juomavesi otetaan joesta tai järvestä ja keitetään ennen juomista. Nuorille tulee paljon uutta opeteltavaa.

Kirjassa tuodaan hyvin esiin erilaisuuden teemaa. Jokainen nuori, yhtä lukuun ottamatta, on jollain tavalla massasta poikkeava. Yhden salaisuus jää lukijan hoksaamisen varaan. Onkin hienoa, ettei kaikkea anneta tarjottimella, vaan nuortenkirjassakin voi olla loppu, jossa pitää itse huomata asioita. 

Kirjan teemana voisi olla: älä katso kuorta, vaan yritä nähdä sen alle. Nasim tulee erilaisesta kulttuurista, mutta haaveilee suomenkielisistä kirjallisuuden opinnoista. Joel pitää ääntä itsestään ja on olevinaan maailmanluokan koomikko. Siihenkin on syynsä. 

Hieno kirja ja lukusuositus kaikille nuorille. Ja aikuisille, jotka tahtovat kurkistaa nuorten maailmaan. Niille, jotka eivät tiedä: skutsi on slangia ja tarkoittaa metsää. 

Elly Griffiths: Herttaässä

Herttaässä on kolmas kirja Brightonin mysteerit -sarjassa. Aiemmat osat ovat Taikatemppumurhat ja Savuverho. Nämä kirjat ovat alunperin ilmestyneet vuosina 2014-2016, ja niitä näköjään suomennetaan parin kirjan vuosivauhdilla.  

Komisario Edgar Stephens joutuu monenlaiseen pinteeseen kirjan kuluessa. Hän pääsee jopa elämänsä ensimmäiselle lentomatkalle Amerikkaan murhan selvittelyn tiimoilta. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja onko se ihme, kun Edgarin paras ystävä on taikuri Max Mephisto, ja muutkin tuttavat silmänkääntäjiä. 

Edgar haaveilee edelleen häistä Maxin kauniin tyttären Rubyn kanssa. Lukijan silmin suhde etenee kovin verkkaisesti ja alkaakin hirvittää, onko tässä Ruth Gallowayn ja komisario Nelsonin loputtoman suhdevatvonnan toisinto. Toivottavasti ei. 

Kirjassa eletään vuotta 1953 ja on suurten kruunajaisten aika: kansa saa kuningattaren. Ajankuva tosiaankin näkyy tässä kirjassa. Televisio tekee tuloaan joka kotiin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Henkilöt ovat yllättävän sympaattisia ja heidän kanssaan viihtyy. 

Suomentanut Pauli Tapio

Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet

Ruotsiin muuttaneen toimittaja Rosa Riemusen tarina, josta on saatu lukea kirjoissa Ei verta rantaa rakkaampaa ja Maa kauhein isien, jatkuu tässä kirjassa. Rosa on Ruotsiin muuttanut suomalainen eli ruotsinsuomalainen, jolla on identiteettiongelma. Rosa kokee, että hän ei kelpaa ruotsinsuomalaisissa yhteisöissä, koska on asunut niin vähän aikaa Ruotsissa. Rosa ei ainakaan aiemmissa kirjoissa osannut kovin hyvin ruotsia, eli ei hänellä muitakaan vaihtoehtoja ole sosiaalisiin ympyröihin. 

Entinen poliisi ja entinen rikollinen Jani Peranto on tehnyt Rosan kanssa aiemmissa kirjoissa yhteistyötä. Tässä kirjassa Jani työskentelee vartijana, ja niin taas kohtaavat nuorenparin tiet. Rosalla on toki avopuoliso, mutta Janikin houkuttelisi. Avopuoliso jää hyvin pieneen rooliin.

Kirjassa viittaillaan paljon Rosan ja Janin taustoihin ja aiempiin kirjoihin. Harmikseni en muista niistä paljon mitään. Soisin, että aiempia tapahtumia avattaisiin virkkeellä tai parilla tilaisuuden tullen. Nyt jäi moni vihje ilmaan leijumaan. Esimerkiksi se olisi kiinnostanut, miten Janin poliisi-rikollinen-vartija-tarina on edennyt. Sitäkään en muistanut, että Rosan puoliso on jonkin sortin invalidi. Kirjassa kerrotaan, että edellisen kirjan tapahtumista on viisi vuotta. Siinäkin ajassa ehtii tapahtua paljon.

Molemmat ruotsinsuomalaiset päähenkilöt miettivät identiteettiään jopa siinä määrin, että se alkaa kyllästyttää. Myös Rosan itsetunto on heikko, ja hän pohtii pohtimasta päästyään, kelpaako hän kirjailijana tai toimittajana. Jani miettii myös sukulaisiaan, ja tässäkin on paljon hämäräksi jäävää asiaa, kun en muista aiempien kirjojen tapahtumia. 

Kirjan tapahtumat keskittyvät todellisuudessakin tuttuun uutistapahtumaan: Ruotsiin tutkimusmielessä viedyt vanhat suomalaiset pääkallot ovat palautumassa Suomeen. Rosa on tietenkin toimittajana paikan päällä, kun tapahtumasta tiedotetaan medialle. Monenlaista ehtii tapahtua, ennen kuin pääkallot lopulta pääsevät matkaan. 

Kirjan teksti on hiukan kömpelöä ja raskasta pitkine lauserakenteineen. Alkukankeuden jälkeen siihen tottuu. Myös jotkin ilmaisut ovat kovin yliampuvia. Aiemman kirjan kohdalla olen näköjään valittanut siitä, että kirjailija selittää jokaista ruotsalaista kommenttia. Tässä kirjassa ei enää eritellä, puhuvatko henkilöt suomea vai ruotsia. Enimmäkseen taitavat puhua suomea. Sinänsä omituista muuttaa toiseen maahan asumaan, mutta pysytellä tiiviisti omankielisessä ympäristössä vaivautumatta opettelemaan uuden maan kieltä. 

Stacy Willingham: Kaikki vaanivat vaarat

Willinghamin edellinen suomennettu kirja, Välähdys pimeässä, ei vakuuttanut minua, enkä edes lukenut sitä loppuun. Mietin tämän kohdallakin pitkän tovin, aloitanko lainkaan. Aloitin sitten kuitenkin.

Tarina vei heti mukanaan. Isabelle Draken pieni poika on kadonnut vuotta aikaisemmin, ja Isabelle vetoaa väsymättä eri medioiden kautta yleisöön saadakseen poikansa takaisin. Isabellen perheessä on tapahtunut murhenäytelmä hänen lapsuudessaan, ja se varjostaa yhä hänen elämäänsä. 

Pojan katoamisen myötä Isabellen ja hänen aviomiehensä Benin täydellinen avioliitto särkyi, ja Benillä on jo uusi nainen katsottuna. Paljon enempää kirjasta ei voikaan kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa. Monet pienet tapahtumat punoutuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy: kuka vei pojan. 

Kaikki vaanivat vaarat oli parempi kuin odotin. Se on monisäikeinen, ja siinä on harvemmin nähtyjä elementtejä, jotka luovat tunnelmaa. 

Suomentanut Einari Aaltonen

Ragnar Jónasson: Repeämä

Repeämä on kolmas osa poliisi Ari Thorista kertovassa sarjassa. Aiemmat osat ovat Lumisokea ja Tuhkayö. 

Ari Thor alkaa vihdoin sopeutua elämäänsä Siglufjörðurin kaupungissa kaukana pohjoisessa Islannissa. Työ sujuu omalla painollaan, ja poliisiaseman päällikkö Tómasin kanssa yhteistyö toimii. Suhde naisystävä Kristíniinkin on elpymässä tauon jälkeen. 

Kaikki on siis hyvin, kun pikkukaupunkiin saapuu virus, joka aiheuttaa tappavaa verenvuototautia. Kaikki paikat suljetaan ja kaupunki eristetään. Ari Thorilla on aikaa selvitellä poliitikon pojan yllättävää kuolemaa, lapsen kidnappausta ja vieläpä vanhan valokuvan arvoitusta. Sivuroolissa toimittaja Ísrún on kiinnostunut samoista asioista. 

Juonessa on niin monta säiettä, että kirja on vähän liian ohut tähän kaikkeen. Asioita selviää, mutta niistä jää puolivillainen maku suuhun. Toimittajan rooli jää ihmeteltäväksi, tarina olisi toiminut ilmankin häntä. Väkeä on paljon, tapahtumia on paljon. Jokin jää väkisinkin häilyväksi. 

Pidän silti Ragnarin rauhallisesta, peri-islantilaisesta kirjoitustavasta. 

Kirja on suomennettu englannin kielestä. Suomentanut Antti Saarilahti

Lina Areklew: Häpeäpilkku

Areklewilta on aiemmin suomennettu Juhannusruusut ja Lumimyrsky. Häpeäpilkku on Ulvönin murhat -sarjan kolmas osa. 

En paljon muistanut aiemmista tapahtumista, joten kirjan alku sujui haparoiden hämärässä. Komisario Sofia Hjortén palailee äitiyslomaltaan töihin. Vauvan isyys tuntuu olevan vähän epävarma, paitsi isänä itseään pitävän mielestä. Sofia saa apua vauvanhoidossa kummisedältään Thorilta sekä naimisissa olevalta ex-rakastajaltaan Kajlta ja tämän vaimolta. 

Sofian entinen ihastus Fredrik Fröding on menossa naimisiin tyttöystävänsä kanssa, ja muuttanut Tukholmasta Sofian kotikaupunkiin Örnsköldsvikiin. Fredrik aloittaa vihdoin opiskelut poliisiksi, ja työskentelee sen ohessa vartijana. Sofia ja Fredrik eivät oikeastaan tapaa toisiaan kirjassa juuri lainkaan. Sofian työn ohella seurataan Fredrikin kamppailua rasittavan morsiamensa kanssa. 

Poliisi saa tutkittavakseen vanhasta kaivosluolasta löytyneen käden. Sen omistaja pitää selvittää, samoin missä on muu ruumis, kuka se on ja kuka sen tappoi. Siinäpä onkin puuhaa. Tapahtumat etenevät intensiivisesti ja joutuisasti. Lopussa on luvassa useita yllättäviä käänteitä. 

Suomentanut Helene Bützow

Mari Johanna Hauta-aho: Sit mutsi vietiin maijal ja faija lanssil

Järkyttävä kirja. Mari Johanna Hauta-aho kertoo lapsen äänellä tähänastisesta elämästään. Kirjassa on parisataa sivua, joista jokaiselle mahtuu henkistä väkivaltaa ja lapsen kaltoinkohtelua.

Kirjan murre sopii suuhuni, kirjaa oli helppo lukea, koska puhun ite samal taval.

Mari Johanna joutui pienestä pitäen olemaan perheen aikuinen, kun vanhempia veti vahvempi voima, päihteet. Vanhemmat eivät käyneet töissä, vaan ryyppäsivät ja käyttivät aineita päivät pääksytysten, milloin eivät nukkuneet humalaansa pois.

En ois ikin uskaltanu viel kuusvuotiaana sanoo mitää takas missää tilantees. Mä koin silti, et tajusin aika paljon asioita. Tiesin, koska mul oli kuumetta ja koska olin kipee ja piti jäädä kotiin ja ilmottaa kouluun. Tiesin, millon piti maksaa laskut tai ostaa ruokaa. Tiesin, koska piti siivota. Ei must tuntunu silt, et oisin kuusivuotias.

Perhe asui Helsingissä ja Vantaalla lähiöissä. Aina, kun vanhempien ryyppäämisen, juhlimisen ja riitelemisen takia tuli häätö, siirryttiin seuraavaan lähiöön. Ja pieni tyttö vaihtoi koulua. Joskus häntä kiusattiin tai syrjittiin, joskus hän onnistui saamaan hyvän kaverin, jonka luona oli turvallista viettää aikaa ja sai ruokaakin. 

Vanhemmat saattoivat olla ryyppyreissuillaan päiväkausia. Välillä he olivat putkassa tai sairaalassakin. Tällöin isovanhemmat ottivat Mari Johannan hoteisiinsa. Siellä ei ollut sen parempi olla. Tyttö näki selvästi, miksi äiti aina dissasi häntä, oli kylmä ja puhui ikävästi. Hän oli oppinut mallin kotoaan, ukki kohteli tytärtään ja tyttärentytärtään samalla tavalla, haukkui ja vähätteli. 

Suuri osa Mari Johannan lapsuudesta kuluikin yrittäen miellyttää äitiä ja hakea tämän hyväksyntää. Koskaan ei tuntunut siltä, että äiti rakasti häntä. Isä kyllä rakasti, mutta vanhempien riitojen takia isää näki yhä harvemmin, ja isälläkin oli omat ongelmansa.

Riipaisevimpia ovat syntymäpäivät ja joulut. Yksin kotona, vanhemmat teillä tietymättömillä. 

Aikuistuessaan Hauta-aho löysi rinnalleen turvallisen ja luotettavan ystävän, Jussin, jonka kanssa hän on perustanut perheen. Perheellä on yhteinen musiikkiharrastus ja Mari Johanna Hauta-aho (s. 1987) on nykyään tunnettu räppäri. Omille lapsilleen hän on pystynyt olemaan turvallinen vanhempi ja siten katkaisemaan huonon vanhemmuuden jatkumon. 

Hyvinvointiyhteiskunnallakin on varjoisa puolensa. Kirjan lopussa Hauta-aho valaa uskoa tulevaan nuorille, jotka elävät samanlaista elämää kuin hän joutui elämään. 

Vaik sun vanhemmat tai muut lähimmäiset ois käyttäneet päihteitä tai käyttäis nyt päihteitä, se ei tarkota, että sun elämä tulis aina olee sitä. Vaik sua kohdeltais kuinka kaltoin, tääl on aina joku, joka pystyy auttaa sua. Älä unohda sitä koskaan. 

 Edit: En näköjään osaa lukea, kun olin kirjoittanut kirjailijan nimen väärin kautta linjan. Nyt se on korjattu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja sodankäynnin taito

Mielensäpahoittaja ja sodankäynnin taito on jo neljästoista Mielensäpahoittaja-kirja. Voisi kuvitella, että vanhus on jo loppuun kaluttu, vaan yhä löytyy jutunjuurta. 

Mielensäpahoittajan mailla on malmisuoni, jota kaivosyhtiö havittelee. Hänpä ei olekaan rahalle perso eikä halua myydä maitaan. Tästähän sitten soppa syntyy.

Kirjan alkuosa on vähän puiseva eikä edes tunnu perinteiseltä Mielensäpahoittajalta. Ukko painaa menemään sata lasissa ja matkustaa yksin jopa pääkaupunkiin. Kun kirja etenee, löytyy oikea vire ja Mielensäpahoittaja alkaa tuntua taas tutulta tyypiltä. Välillä pärskähtelin puoliääneen parhaille heitoille. Peräkamarin aikamiespoika äiteineen on aivan hulvaton. Muutenkin Mielensäpahoittaja on sanavalmis ja ajattelee usein vahingossa ääneen. 

Viihdyin, taas kerran. 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Lainasin tämän kirjan kauan sitten, koska kasien äikänkirjassa oli tästä katkelma. Ajattelin lukea koko kirjan, jotta voin kertoa tarkemmin siitä vaikuttavana kirjana. Sittemmin vaihdoin koulua ja opetuskirjasarjakin vaihtui, eikä uudessa äidinkielen oppikirjassa puhuta tästä kirjasta enää mitään. Aion silti nostaa sen esiin, koska se teki minuun vaikutuksen. 

Alkuun kirjan lukeminen tuntui raskaalta, koska se kertoo niin erilaisesta maailmasta kuin se, jossa elän. Vaatii totuttelua asettua tummaihoisen, teini-ikäisen tytön nahkoihin.  Päähenkilö Starr asuu kuvitteellisessa Garden Heightsin kaupunginosassa, jossa asuu ensimmäkseen tummaihoisia ja joka on huonomaineinen lähiö huumekauppaa käyvien jengiläisten takia. Starrin perheeseen kuuluvat isä Maverick, äiti Lisa ja sisarukset Seven ja Sekani. 

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Starr on kotibileissä, joissa aletaan ammuskella. Starr pakenee paikalta lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa. Pari joutuu poliisin pysäyttämäksi ja tilanne eskaloituu nopeasti siihen, että poliisi ampuu Khalilin. Kirja voisi aivan hyvin mainostaa perustuvansa tositapahtumiin, koska tällaistahan Yhdysvalloissa tuntuu tuon tuosta tapahtuvan. Lukiessa tuntuikin välillä siltä, kuin olisi uutisten ytimessä. 

Alkukankeuden väistyttyä kirja vei minut mukanaan. Vaikeiden asioiden ja ikävien tapahtumien rinnalla kirjassa on paljon huumoria. Perheenjäsenten välit ovat lämpimät ja he vitsailevat paljon. Koulutytön silmien kautta katsottuna gettoarjessakin on paljon kaunista ja hyvää. Tärkeitä ovat oikeanlaiset vaatteet ja somesovellukset, kuin kenellä tahansa samanikäisellä koululaisella. 

Viha jonka kylvät antaa ajattelemisen aihetta ja näkökulman toisenlaiseen elämään. 

Suomentanut Kaijamari Sivill

Marja-Leena Tiainen: Englantilainen aamiainen

Marja-Leena Tiaisen uutuuskirjassa eletään enimmäkseen nykyaikaa. Tiainenhan on kirjoittanut parikin sarjaa, joissa liikutaan menneillä vuosikymmenillä. 1960-luvulla ollaan kirjoissa Kulmakaupan naiset, Suoraa saumaa ja siksakkia ja Kanslian naiset. Kinnaslahti-sarjassa puolestaan eletään 1980-1990-lukua. Siihen kuuluvat kirjat Sydänystäväni Kirsti, Lauantaitanssit ja Jäämeren vettä, Laatokan laineita. 

Eeva ja Eero ovat eläkeikäinen pariskunta, joka matkoillaan on tavannut englantilaisen pariskunnan, Sheilan ja Robbien. Ystävystyttyään parit ovat tavanneet toisiaan vuoroin kummankin kotikonnuilla. Kirja perustuu näihin tapaamisiin, jotka jatkuvat puolisoiden kuoltuakin. Eeva ja Sheila pitävät edelleen yhteyttä, vaikka ikä alkaa jo painaa.

Kirjassa on paljon henkilöitä. On lapsia, lapsenlapsia, sisaria, naapureita ja muuta väkeä. Välillä meinaa väkisinkin mennä henkilöt sekaisin ja pitää pysähtyä miettimään, kuka oli mummo, kuka lapsenlapsi. Nykypäivän tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2023. Joissakin luvuissa palataan ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin. Paljastuu asioita Eevan tyttären menneisyydestä. 

Koska henkilöitä on paljon ja ajallinen haitari pitkä, jää asioiden käsittely pakostakin pintapuoliseksi. Se on harmi, sillä syvällisemmällä tarkastelulla olisi ihmissuhteista saanut paljon enemmän irti. Esimerkiksi Eevan tyttärentyttären Annin elämässä tapahtuu isoja asioita, mutta ne eivät saa ansaitsemaansa huomiota. Myös sukupolvien välisten kahnausten tarkempi kuvaus olisi kiinnostavaa luettavaa. Nyt riitoja on, mutta ne vain haipuvat eikä osapuolten ajattelua avata.

Kirja on puutteistaan huolimatta viihdyttävää luettavaa. Naisten ääni nousee esiin, kun puolisot eivät enää ole pätemässä tapaamisissa. Eeva ja Sheilahan ovat sitä ikäluokkaa, joka tyytyi pysymään taustalla miehen johtaessa keskustelua. Vierailuilla korostuvat pikkuasiat: kuka tarjoaa illallisen, viihtyvätkö kaikki, mitä ärsyttäviä piirteitä vieraissa on. Vierailujen välissä seurataan Eevan ja hänen tyttärensä Hannan elämää kotimaassa.

Kirjassa on hurmaava kansi, joka takakannen mukaan on kustantajan, Tatu-Pekka Kekäläisen käsialaa. Kekäläinen tuntuu olevan Icasos-kustantamon monitoimimies. Olen käynyt hänen kanssaan kirjeenvaihtoa pari kertaa pyytäessäni Tiaisen kirjojen arvostelukappaleita. Oikein mukava tyyppi. 

MAINOS: kirja on saatu arvostelukappaleena.