Jessica Fellowes: Mitfordin skandaali

Kirjassa palataan sadan vuoden taakse seuraamaan Mitfordin perheen kauniiden tytärten elämää. Perheen tyttäristä Diana on menossa naimisiin ja pyytää perheen entistä lapsenpiikaa Louisaa kamarineidokseen. Nuorenparin avioliiton alkuvuosien aikana tapahtuu seurapiireissä monenmoista. Sen ajan vinkkelistä skandaaliksi leimattavia tapauksia on useampia. Kirjan nimeksi noussut skandaali on varmaankin se, joka viimeiseksi mainitaan.

Fellowes osaa kuvata kiinnostavasti aikakauden seurapiirien elämää. Mielenkiintoista on, miten vaivattomasti sen ajan rikkaat ja kauniit matkustelivat junalla ja lautalla ympäri Eurooppaa kaikkine palvelusväkineen. 

Sadan vuoden takaisessa maailmassa palvelusväen tuli olla aina saatavilla, mutta mielellään näkymätöntä ja kuulumatonta. Kirjassakin on tarkkaa, kuka saa puhutella ketä ja miten. Louisa pyrkii rikkomaan näitä rajoja pohjattoman uteliaisuutensa siivittämänä. 

Kamarineito Louisa Cannonin ja poliisissa työskentelevän Guy Fellowesin suhde etenee hyvin hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Tiedä, vaikka mahdollisessa seuraavassa kirjassa Louisa olisi edennyt urallaankin. Louisan haaveenahan on päästä poliisiksi.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Arkeologi Ruth Gallowaysta kertova sarja on todella kiehtova. Tai Griffithsin kirjoitustyylissä on se jokin, joka vetää puoleensa. Sarjan kirjoissa puhutaan poikkeuksellisen paljon uskonnosta ja vertaillaan eri uskontokuntia, niin tässäkin. Uskonnollisia viittauksia on ylenpalttisesti. Aihe ei sanottavasti kiinnosta, mutta pystyn kestämään sen Griffithsin kirjoissa. 

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde saa kiristelemään hampaitaan. Se ei vaan etene mihinkään suuntaan. Pientä toivoa aina vilautetaan, mutta sitten se torpataan. Niin ärsyttävää. 

Taas tapahtuu murhia nummimaisemissa, ja Nelson selvittelee niitä. Tällä kertaa tapauksiin ei liity vanhoja luita, mutta Ruth liihottelee silti tapahtumien tuntumassa. 

Luin kirjan ahmimalla ja nyt on tyhjä olo. 

Stephen Booth: Ei metsää puilta

Neljäs osa Englannin nummialueesta kertovaa Peak District-sarjaa.

Ben Cooper on vihdoin muuttanut kotitilaltaan omaan asuntoon kylän keskustaan. Työkuvioissakin on muutoksia, Ben on siirretty väliaikaisesti toiseen poliisiryhmään ratkomaan rikoksia. Tämä kustannuspaikkojen vaihtelu on jotenkin epäselvästi kuvattu, eikä minulle oikein valjennut, missä Ben milloinkin oli. Eipä sillä niin väliä juonen kannalta olekaan. 

Kirjan alku on jotenkin sekavan oloinen, ja meni jonkin matkaa, ennen sain juonesta kiinni. En pidä aloituksista, joissa kuvataan monia irrallisia tapahtumia ja henkilöitä tulee vilisemällä. Muutenkin juoni on pirstaleinen. Kirja on ennemminkin katsaus senaikaiseen poliisin toimintaan ja elämään maaseudulla, kuin jännittävä poliisiromaani. Sen verran aina kuitenkin tapahtuu, ettei pitkästyä ehdi. 

Tässä kirjassa miellytti se, että Ben ei ole niin suuressa roolissa, vaan keskeisiä poliiseja on monta. Benin suhde Diane Fryn kanssa ei etene mihinkään eikä mitään suhdetta oikeastaan edes ole. Dianen elämässä tapahtuu jotain mullistavaa. 

Lämminhenkinen romaani, jossa on paljon huumoria. Peak District- sarja ei tarjoa elämää suurempia lukukokemuksia, ja kaikki sarjan kirjat ovat oikeastaan aika samankaltaisia, ainakin tähän saakka. 

Tämä nimenomainen kirja löytänee pian tiensä poistomyyntipöydälle. Sivut ovat vuosien saatossa pehmenneet ja alareunat kääntämiskohdasta repaleiset. 

 

Matthew Costello & Neil Richards: Päättäjäisilta

Costello ja Richards ovat julkaisseet parisenkymmentä ääni- ja digikirjaa Cherringhamin mysteerit -sarjassa. Päättäjäisilta on sarjan ensimmäinen täysptkä painettu romaani. Sarja kertoo kahdesta harrastelijaetsivästä, Sarahista ja Jackista, joiden välillä ei yllättävää kyllä ole mitään romanttista. 

Kirja oli aika kamalaa luettavaa. Lukujen nimet ovat naurettavia ja turhia, kun luvut ovat niin lyhyitä. Sankaritar Sarah on ylettömän innoissaan salapoliisipuuhastelustaan, jota hän tekee päivätyönsä ohella. En muista, mikä hänen päivätyönsä oli, jotain turhaa varmaankin. Kirjassa viitataan jatkuvasti kaksikon aiempiin tapauksiin. Milloin mikäkin paikka tai rakennus tuo mieleen jonkin murhan tai muun tapauksen, jota he ovat selvitelleet. Ratkaistujen tapausten määrään nähden Sarahin innostus on aika ylitsevuotavaa. 

Parivaljakko tuntuu olevan omalla alallaan yksityisetsivinä, koska he ovat niin kertakaikkisen nokkelia, että hoksaavat kaikki yhteydet tuosta vaan. Ihmiset kertovat heille kaiken tarpeellisen, koska he nyt vaan ovat niin mukavia ja hyviä kuuntelemaan. Mitään pahaa kaksikolle ei tapahdu, vaikka he pyörivät huumeidenmyyjien kintereillä ja jututtavat mafiapomoa. Kaikki rikolliset suorastaan antautuvat heidät nähdessään. 

Sarahilla on kommunikaatio-ongelmia tyttärensä kanssa. Mitä tahansa Sarah tyttärelleen sanookin, voivottelee hän mielessään, miten taas tuli valittua väärät sanat. Erittäin luontevaa kanssakäymistä. Tytär vaikuttaa aivan tavalliselta nuorelta eikä edes käyttäydy huonosti. Silti hänen teini-iästään tehdään iso numero. 

Ärsyynnyin erityisesti siitä, että kirjassa on kursiivilla korostettu milloin mitäkin noin joka kolmannessa lauseessa. Kursivointi menettää nopeasti tehonsa, kun sitä käytetään näin.

Kirja sopisi hyvin nuortenkirjaksi. Tosin juonen köyhyyden takia se ei varmaan nuoriakaan kiinnosta. 

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu

Jungstedt aloittaa uuden Espanjaan sijoittuvan Andalusia-sarjan, toivottavasti kuitenkin Gotlanti-sarjan rinnalle eikä tilalle. En ole valmis luopumaan Anders Knutaksesta. 

Lisa muuttaa eronsa jälkeen Espanjaan, koska on pitkään haaveillut siitä. Hän on Ruotsissa asuessaan ollut espanjan opettaja, joten hänellä on uuden asuinmaansa kieli hallussaan. Kirja on sikäli mukava, että se ei ihmeemmin korosta espanjalaisia tapoja tai kulttuuria. Kirjan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla Ruotsissa. Minua ei kiinnosta matkailumainonta kirjoissa, joten tämä sopii minulle hyvin. 

Kirja on lajityypiltään dekkari, mutta mukaan on ympätty aimo annos romantiikkaa. Välillä tunsinkin lukevani Tuija Lehtisen tuotantoa tai naistenlehden jatkokertomusta. Olettamus, että dekkarin lukija henkeään pidätellen seuraa, tapaavatko kaksi keskeistä henkilöä toisensa tanssikurssilla suoraan sanottuna vähän tympi. 

Dekkarijuoni oli kiinnostava ja tuttuun aiheeseen oli saatu uutta ulottuvuutta kulttuurin vaihdoksella. Lukukokemus jäi kuitenkin haaleaksi. Sisältöön olisi voinut panostaa vähän enemmän. Samaan kirjaan ei mahdu romanttinen tarina ja dekkarijuoni. Tai kirjan pitäisi ainakin olla huomattavasti paksumpi, jotta kumpikin tarina saisi lihaa luittensa ympärille. 

Roope Lipasti: Aviotärähdys

Lipastin kirja ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Yleensä Lipastin kirjoissa on paljon sanailua ja hyviäkin heittoja. Tämä kirja oli kovin vaisu ja tummasävyinen. Positiivista on se, että lasten suusta -kirjoitustyyli on taaksejäänyttä elämää. 

Kirjan kertoja on nössö tohvelisankari, joka on yliopistossakin opiskellut, mutta päätynyt kaatopaikalle töihin. Minua tämä minäkertoja ärsytti suuresti, koska hän on niin kiltti. Ihmetyttämään jäi, miksi pariskunta ylipäätään on yhdessä.

Kirjan päähenkilöillä on erikoiset harrastukset, jollaisia luultavasti näkee oikeassakin elämässä. Kirjan keskeiset henkilöt ovat kertoja, tämän vaimo ja vaimon sisko. Nämä saavat ihan mukavasti lihaa luidensa päälle. Muut henkilöt jäävät ohuiksi karikatyyreiksi omasta ihmistyypistään. 

Lopetukset ovat edelleen Lipastin heikko kohta. Vaikka tämänkin kirjan loppu jäi vaiheeseen, on se kuitenkin sentään paremmin koossa kuin Jälkikasvukaudessa. 

Kirja oli nopeasti luettu. Siitä jäi vähän keskeneräinen maku. 

Anne Holt: Kuolematon kunnia

Anne Holt aloittaa uuden sarjan, jonka pääosassa on asianajaja Selma Falck, entinen huippu-urheilija. Holtilla on harvinainen taito jättää päähenkilö taakseen tai muutoin saattaa sarja loppuun, kun hänestä ei irtoa enää mitään uutta ja kiinnostavaa. 

Kuolematon kunnia kertoo Norjan huippuhiihdosta ja dopingista. Kumpikaan aihe ei kiinnosta minua vähääkään, koska en seuraa urheilua enkä urheilumaailman tapahtumia. Vähän pelkäsin, että pitkästyn kirjaa lukiessani, mutta toisin kävi. 

Selma Falck on kiinnostava persoona, jonka edesottamuksista riittänee ammennettavaa tuleviinkin kirjoihin. Minua jäi vaivaamaan, miksi Selman perhe hylkäsi hänet. Eivät nuo kerrotut tapahtumat niin pahoja mielestäni ole. 

Kirja on jännittävä ja paljastuksia riittää loppuun saakka. Selman läheisin ystävä on hieman epätavanomainen, mikä on aina virkistävää.

Holt ei ole kirjoittanut yhtään huonoa sarjaa. Selma Falck ei ole poikkeus ainakaan ensimmäisen kirjan otannalla. 

Kale Puonti: Manni

Esikoisdekkari jälleen. Niitä tuntuu nykyään olevan liikkeellä yhä enemmän. 

Manni kertoo Helsingin poliisilaitoksesta ja huumekaupasta. Mukana kuvioissa ovat tietysti myös virolaiset. Mannista tulee huumekauppias sattumalta. Hän tuntuu kuitenkin oppivan toimintatavat nopeasti, suorastaan epäuskottavan nopeasti. 

Kirjan juonta ei ole koukeroisuudella pilattu. Kliimaksi on virolaisten ja liivijengiläisten kohtaamisessa huumekauppojen tiimoilta, eli ei kovin kummoinen. Juoni on myös hyvin yksioikoinen, sivujuonteita ei ole. 

Kirjailija työskentelee huumepoliisissa, joten hänellä on sisäpiirin tietoa siitä, kuinka asiat hoidetaan. Kirja tuntuukin keskittyvän turhan paljon poliisin eri osastojen ja venäläisten rahanpesusysteemien esittelyyn. Ohimennen mainitaan mediasta tuttuja rikoksia niin poliisissa kuin kriminaalien joukossa.

Manni voisikin olla jonkun rikollisen elämäkerta, tai se voisi olla dokumentti huumepoliisin työstä. Ollakseen kunnon dekkari se kaipaisi enemmän sattumanvaraisuutta ja yllätyksellisyyttä. Henkilöt jäivät ohuiksi, eikä heitä jää miettimään. 

Minua ärsytti myös lyhenteiden käyttö. Mietin pitkin kirjaa, mikä on tekti, kunnes lopussa hoksasin sen olevan varmaan tekninen tiimi.

Miksi kirjan kannessa kirjailijan etunimi on suuremmalla fontilla kuin kirjan nimi? 

Stephen Booth: Jääkylmät jäljet

Peak District -sarjan kirjoissa on lämminhenkinen tunnelma. Vähän niin kuin tutussa tv-sarjassa Sydämen asialla. Pienet ympyrät ja kaikki tuntevat toisensa. Tai näissä kirjoissa kaikki tuntevat ainakin konstaapeli Ben Cooperin, joka on ikänsä asunut Pohjois-Englannin vuoriseudulla pienessä kylässä.

Tienoolta löytyy pari ruumista, ja niiden parissa vierähtääkin koko kirja. Cooper jutustelee ystävällisesti kaikille ja saa selville kaikenlaista. Lukijaa hämmästyttää brittiläisen poliisilaitoksen tiukka ja jäykkä hierarkia. Vessassakaan ei taida saada käydä ilman esimiehen lupaa. Cooperin esimies Diane Fry ärsyyntyykin suunnattomasti Cooperin omapäisyydestä. Cooperia se ei haittaa.

Lukija aavistelee tulevaisuudessa ehkä pientä romanssinpoikasta. Nähtäväksi jää. Onneksi sarjassa riittää lukemattomia lukemattomia osia. 

Marjut Pettersson: Silittäjä

Petterssonin aiemman trillerin, Niin kuin sinä sen muistat, ja tämän uusimman, Silittäjän, päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat mieleltään hyvin sairaita. 

Silittäjä on aiemman trillerin itsenäinen jatko-osa, eikä todellakaan edellytä aiemman lukemista. Niiltä osin kuin tapahtumat liittyvät aiemmin tapahtuneisiin, ne briiffataan hyvin. Yksi aiemman kirjan sivuhenkilöistä nousee tässä kirjassa varsin keskeiseksi henkilöksi. 

Silittäjä on hyvin monimutkainen juoneltaan. Aina, kun jotain selviää, tulee uusia mutkia. Henkilöiden väliset suhteet yllättävät yhä uudelleen. Lopussa asiat kuitenkin selviävät ja paha saa rangaistuksensa. Samalla hän saa myös selityksen sille, miksi asiat menivät niin kuin menivät. 

Todella mielenkiintoinen kirja. Kirjoitettu hyvin ovelasti. Minulla meni pitkään, ennen kuin pääsin selvyyteen siitä, onko minä-kertoja nainen vai mies. 

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

Kirjassa on häiritsevä kirjoitustyyli, sinä-muotoinen. Kertoja kuvailee jonkun tekemisiä sinä-muodossa. Tätä oli alkuun todella raskasta lukea, koska sinusta kerrottuja kirjoja tulee vastaan hyvin harvoin. Vähitellen siihen tottui.

Kirjan juonikin on kummallinen, eikä minulle kyllä selvinnyt, kenen murhasta päähenkilöä syytetään. Selasin vielä alun ja lopun uudelleen, mutta ei valjennut. 

Kirjan sinä on toimittaja Kirsimari Uitto, jonka elämästä ei ongelmia puutu. Päähenkilön, jota myös Kitiksi kutsutaan, ajatukset ovat virkistävän epäsovinnaisia. Välillä nauroin ääneen. 

Kirjassa oli paljon yllättäviä käänteitä ja se piti otteessaan.

Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

Korkein tarjous kuolemasta jatkaa Ohlssonin Martin Benner -sarjaa, jonka aikaisempia osia ovat Lotus blues ja Mion blues. En näköjään ole kovin paljon pitänyt aiemmistakaan osista, enkä pitänyt tästäkään. 

Martin Benner on itserakas ja ylimielinen asianajaja, joka kehuu itseään estoitta joka välissä. Hän on pakahtua siihen, miten siistiä on olla hyvännäköinen, varakas asianajaja. Eikä hän lakkaa sitä ihmettelemästä. Ensin ajattelin, että tähän itsekehuun sisältyy ehkä jokin nokkela juonenkäänne, mutta eipä valitettavasti sisälly. Se on aivan sisällötöntä höpinää. 

Kirjan juoni on muutenkin suorastaan kliseinen: viestejä välitetään arvoesineiden salalokeroiden välityksellä näin kännykkäaikaan. Juoni ei tarjoa mitään yllättävää tai kiinnostavaa. On itsestään selvää, että lennellään maasta toiseen toimittamaan jotain pikku asiaa tai kysäisemään jotakin. 

Myönnettäköön, että en jaksanut lukea kirjaa loppuun saakka. Taistelin pitkälti yli puolivälin, mutta tarinan muuttuessa yhä kiemuraisemmaksi kaikkine mahdollisine juonenkäänteineen, luovutin. Minua ei kiinnosta tippaakaan, miten kenenkin käy. 

Christian Rönnbacka: Ruska

Kirjan alku tuntui siltä, että nyt on lajityyppi, josta en tykkää. Komisario Antti Hautalehto on lähdössä lomalle Lappiin, kun hän saakin paimennettavakseen kiinalaisen miljardööriseurueen. Samaan aikaan toisaalla epämääräinen joukkio räplää pyssyjään ja suunnittelee jotain seurueen pään menoksi. Mietin, että tuskinpa Hautalehto sovinnolla antautuu, joten tiedossa on kuivakkaa takaa-ajoa pitkin Lappia.

Jatkoin kuitenkin lukemista ja yllätyin iloisesti. Takaa-ajolta ei vältytä, mutta Rönnbacka saa siihenkin ripoteltua huumoria. Pääosassa ei ole pyssynpauke vaan Hautalehdon toiminta. Ja hänhän on kuin paraskin toimintasankari. Kaiken kaikkiaan hyvin epäuskottava kokonaisuus, tämä kirja. Suorastaan yliampuvan epäuskottava, mikä tekee kirjasta hyvän.

Loppu oli vähän pettymys. Ensin Hautalehto käyttäytyy hyvin epäortodoksisesti ja sitten tapahtumat jäävät leijumaan välitilaan. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

Eräänlainen puolifiktiivinen elämäkerta tämä kai on, kun Kyrö kirjoittaa autofiktiota omasta elämästään. Nelikymppisten elämäkerrat ovat tulleet yhä yleisemmiksi. Useimmilla lienee kuitenkin haamukirjoittaja, mutta Kyrö ruotii itse elämäänsä Mielensäpahoittajista tutulla tyylillään. Varma tyylivalinta, joka lisännee myyntiä. 

Kirja on ylettömän pitkä ja paikoin myös pitkäveteinen. Kyrö rönsyilee välillä pitkälle sivupoluille. Kirjan puolivälissä (itse asiassa sivulla 164) Kyrö toteaa: 

Elämäkerroille pitäisi asettaa ehdoton maksimimitta: 72 sivua. Silloin tekijä joutuisi punnitsemaan, mikä elämässä onkaan kertomisen arvoista. 

Hän ei kuitenkaan nähnyt itse tarpeelliseksi noudattaa tätä ohjettaan. 

Kirjoituskonevaras on kirjoittajansa elämäntarinan lisäksi kunnianosoitus suomalaiselle kirjallisuudelle (ja urheilulle). Kirjassa vilisee kirjailijoiden nimiä ja parhaat teokset referoidaan huolella. Kirjailijaosuus onkin mielestäni kirjan parasta antia. Mielensäpahoittajien syntytarina on myös kiinnostava. Urheiluista riittää yhtä paljon puhetta, mutta koska se on minulle kovin etäinen aihe, on sitä mielestäni aivan liikaa. 

Itse asiassa Kyrö kertoo kirjassa itsestään varsin vähän. Tuomas Kyröä koskevat osuudet ovat luultavasti vahvasti väritettyjä ja parhaista muistoista koottuja. Huumorin taakse on hyvä piiloutua. 

Kun olin ottanut takakannesta kuvan, kännykän kamera ilmoitti: "Joku on ehkä räpäyttänyt silmiään". 

Delia Owens: Suon villi laulu

Vähän jännitti ja hirvittikin tarttua tähän kirjaan. Olin nähnyt Instagramissa niin monen lukeneen tämän jo, ja poikkeuksetta kaikki olivat myös tykänneet siitä. Monta kertaa on käynyt niin, että itse en olekaan pitänyt kirjasta, joka on ollut myyntimenestys ja saanut pelkkää kiitosta. 

Selasin kirjaa ensin varovasti ja totesin, että näyttää tylsältä. Laitoin kirjan jo sivuun ja ajattelin jättää sen lukematta. Päätin sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista ja aloittaa lukemisen.

Kirja on kasvukertomus yksinäisestä, hylästystä lapsesta yksinäiseksi, hylätyksi aikuiseksi. Kirjassa ei tapahdu paljon mitään, ja kannessa mainittu sana murhamysteeri on vahvaa liioittelua. Kuitenkin kirja imaisi mukaansa. Owensilla on selvästi kertomisen lahja, ja hän onnistuu tekemään arkisetkin tapahtumat kiinnostaviksi. 

Vuodet vierivät kirjassa vauhdilla. Toisista tapahtumista kerrotaan enemmän, toisista vähemmän. On kertojan lahjakkuutta nostaa esiin vain tiettyjä tapahtumia, jolloin kirjasta ei tule jaarittelevaa puuroa. Samalla lukija jää miettimään kaikkia niitä asioita, joita ei kerrota. 

Pakko myöntää, että minä pidin tästä kirjasta. 

Eva Frantz: Tästä pelistä pois

Ehdottomasti paras tähänastisista Anna Glad -dekkareista! En malttanut lähteä töihin aamulla, ennen kuin sain kirjan luettua loppuun, niin yllättäviä ja jännittäviä käänteitä lopussa tuli. 

Kirjassa kerrotaan monen henkilön tarinaa, nykyajassa ja menneessä ajassa. Kaikki tarinat ovat yhtä kiehtovia. Kirjaa onkin vaikea laskea käsistään, kun haluaisi vain jatkaa ja kuulla lisää. 

Vanhempi konstaapeli Anna Glad on raskaana, ja hän onkin vähän erilainen tuleva äiti. Frantz on tehnyt Gladin raskaudesta kiinnostavaa seurattavaa. Anna Glad sysää vauvaan liittyvät ajatukset syrjään, eikä aina edes muistaisi olevansa raskaana, jos maha ei olisi tiellä. 

Vaikka kirjassa selvitellään monenmoisia sotkuja ja henkilöillä on paljon kohinaa ihmissuhteissaan, pysyvät Frantzilla langat käsissään loppuun saakka. Loppu onkin yhtä tykitystä, kun kaikki ratkeaa yhtä aikaa. 

Joonas Koskimaa: Rautasalo

Olen näköjään ruotinut kirjoittajan tekemät, kustantamon ignooraamat kielivirheet varsin perusteellisesti luettuani Koskimaan esikoisteoksen Sankaripoliisin kuolema. Tällä kertaa riittänee siis toteamus, että vieläkään en ole tyytyväinen. Samanlaisia virheitä kuin aiemmassa kirjassa on tässäkin. 

Koko sen ajan, kun Rautasalo on ollut pinossa odottamassa lukemista, olen kuvitellut mielessäni Rautasalon olevan komisarion nimi. Siltähän se kuulostaa, jykevältä ja luotettavalta. Vaan Rautasalopa onkin syrjäytyneiden ja narkkareiden kansoittama, rappeutunut lähiö. Jykeviä ja luotettavia poliiseja tässä kirjassa ei ole lainkaan.

Rautasalossa jatkuu sama teema kuin Sankaripoliisin kuolemassa: poliisilaitos on korruptoitunut ja läpeensä mätä. Ylikonstaapeli Niemelää alkaa ketuttaa Rautasalon avoin huumekauppa, etenkin kun prostituoituja katoaa ja tulee uudelleen esiin pahoin silvottuina. Kun poliisijohto peittelee rikoksia, mitä voi rivipoliisi tehdä? 

Kirjassa käydään tapahtumien kulku huolellisesti ja perusteellisesti läpi. Välillä suorastaan pitkäveteisesti. Koska kaikki kieroilevat parhaansa mukaan, piti kirja lukea loppuun saakka. 

Jens Henrik Jensen: Oxen – Jäätyneet liekit

Kävin katsomassa omista kirjoituksistani, mitä olen aiemmista Oxen-sarjan kirjoista sanonut. En näköjään ole ollut kovin liekeissä sarjan ensimmäisestäkään osasta. Edellisen osan luettuani olen päättänyt, etten edes lue kolmatta. Kannattaisi näköjään tarkistaa nämä asiat ennen kirjaan tarttumista. 

Ei siis ihme, etten innostunut tästä uusimmasta Oxen-sarjan kirjasta. Kirjan alku oli ihan vetävä, mutta juonen kulku alkoi pian takkuamaan. Tiedän, että valitan usein siitä, ettei kirjailija viitsi yhtään briiffata lukijaa aiemmista tapahtumista. No, tässä kirjassa briiffataan kaikkien muidenkin edestä. Aiempien kirjojen tapahtumat käydään yksityiskohtaisesti läpi. Ihan joka ikinen. Olisin vähän vähemmästäkin päässyt kartalle. Tuntuu, ettei uusia tapahtumia tule lainkaan, kun vatvotaan vain menneitä. 

Juoni etenee hitaasti ja vaivalloisesti, koska aina pitää jotain kerrata juurta jaksain. Sotaveteraani ja mitali-ihme Niels Oxen palaa maisemiin ja haluaa palauttaa maineensa ja kunniansa. Edelleen, tämänkin kirjan luettuani, olen sitä mieltä, että suuressa roolissa oleva valtaeliitti Danehof kuulostaa mielikuvituksen tuotteelta. Sen tuhoamisen yrittämisessä kuluu painomustetta ja sivuja kilokaupalla. Myönnettäköön, että jossain puolivälin jälkeen plarasin useita sivuja ohi, kun en vaan jaksanut enää perinpohjaista jaarittelua. 

Ihan loppupään sivut kuitenkin luin tarkemmin saadakseni tietää, miten kirja päättyy. Yhtään ei haitannut, vaikka olin vähän harpponut.

Niels Oxenin hahmo on mielenkiintoinen, mutta siitä ei oteta kaikkea irti. Vähemmän lavertelevalla kertomistyylillä Oxen olisi enemmän edukseen. Tapahtumien selvittelystä kertovat osiot ovat myös kiinnostavia.

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Ensimmäinen yllätys oli se, että kirjailija on suomalainen. Kirjailijan nimen perusteella kuvittelin kirjan ruotsalaiseksi. Kirjailija on kuitenkin Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta kotoisin ja taustaltaan siis suomenruotsalainen. Koska kääntäjän nimeä ei mainittu, lienee kirjan alkuperäiskieli suomi. 

Toinen yllätys oli se, miten toimiva kirja on esikoisdekkariksi. Kirja kertoo teknologiajuristi Mia Lundista, joka on tarkka siitä, millaisia toimeksiantoja ottaa vastaan. Teknologiajuristi kuulostaa äärettömän tylsältä, mutta onneksi Mia joutuukin pois mukavuusalueeltaan aivan toisenlaista juttua selvittämään. Kirjan tapahtumapaikkana on Helsinki. 

Mian persoona tulee hyvin läheiseksi, samoin hänen arkensa pienen tyttären yksinhuoltajana. Rohkea veto mieskirjailijalta ottaa sankariksi naishahmo. Se voisi helposti epäonnistua. Lindfelt kuitenkin selviää sankaristaan kunnialla. 

Kirjassa on mielenkiintoinen, vähän erilainen juoni, joka pysyy hyvin kasassa. Henkilöitä on sopivasti, jotta niistä pysyy kärryillä. Yksinhuoltajan arki on kuvailtu uskottavasti. 

Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisdekkari, joka vie mukanaan heti alusta saakka. Toivottavasti se saa jatkoa. 

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Tartuin tähän kirjaan epäilevin mielin, koska kansi on kiinnostava ja nimi hupaisa. Kirjahan ei silloin voi olla hyvä.

Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ihana kirja. Harmi, että se loppui. Olisin toivonut lisää uusia lukuja ja onnellisia loppuja.

Kirja kertoo kirjastovirkailija Ninasta, jonka työpaikka lakkautetaan säästöjen merkeissä. Ninalla on unelmia, ja hän hyppää uhkarohkeasti toteuttamaan niitä. Unelmien tähden Etelä-Englannissa asuva Nina joutuu käymään Skotlannissa ja rakastuu siihen niin, että muuttaa sinne asumaan.

Koska kirja on hyvän tuulen romaani, on Skotlannissa aina ihanaa ja ystävällisiä ihmisiä. Joskus on mukava lukea ankeiden dekkareiden välissä jotain kaunista ja lempeää. Kirja on suorastaan ylitsevuotavan lämminhenkinen ja pursuaa romantiikkaa. En viitsi valittaa puutteista, niin paljon kirjasta pidin.