Kirja on Kotisatama-sarjan toinen osa, ja siinä jatketaan Meriön perheen sisarusten elämän seuraamista. Ensimmäisessä osassa, Tuuli kääntyy etelään, pääosassa oli perheen tytär Henna. Nyt on Heikki-veljen vuoro päästä parrasvaloihin.
Saaristossa tuntuu olevan pulaa miehistä, ihme kyllä, koska hiljaisella, komealla ja käsistään kätevällä Heikillä riittäisi ottajia. Eronneesta Heikistä ovat kiinnostuneita kouluavustaja Erin, Heikin pojan Jasperin eskarikaverin äiti Päivi ja saarelle päätynyt toimittaja Ella. Myös entinen vaimo Annukka havittelee Heikkiä takaisin itselleen. Heikki pitää tunteet visusti sisällään ja niin kuluu viikkoja sen kummemmitta tapahtumitta. Välillä vaihdellaan viestejä tai soitellaan, mutta Heikin tunteet eivät leisku mihinkään suuntaan. Miehet lienevät toden totta vähissä, kun moisesta puupökkelöstä ollaan niin kiinnostuneita.
Vaikka kirjan pitäisi kai kertoa eniten Heikin elämästä, ei kirjan alkuosassa kukaan henkilöistä nouse kohosteiseksi. Kertoja on hyvin etäinen ja kertoo vain, mitä näkee. Hyvin keskeistä on myös matkustaminen eri satamien välillä. Itse en aina ollut varma, missä nyt ollaan, kun koko ajan matkattiin paikasta toiseen. Hämäävää on myös se, että asumuksia on monella kahdessa paikassa.
Ongelma ei taidakaan olla Heikki, vaan se, miten kirjassa asioista kerrotaan. Tekninen tietous purjehduksesta ja saaristolaiselämästä on piirulleen kohdallaan, mutta tunteiden kuvaus onnahtelee. Ihmiset ovat pitkämielisiä ja puhuvat toisilleen jäykästi, etenkin tunteikkaissa kohdissa. Kirjan henkilöille tapahtuu paljon isoja asioita, joiden pitäisi herättää suuria tunteita. Silti lukijan silmäkulmat eivät kostu kertaakaan.
Kirja on kuitenkin kiinnostava, koska se kertoo erilaisesta elämästä ulkosaaristossa. Kuvaus eronneen vanhemman elämästä ja huoltajuudesta on tarkkaa. Niin ilot kuin murheetkin tuodaan hyvin esiin. Kirjan painopiste onkin vanhemmuudessa ja sen kaikissa muodoissa ja puolissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti