Jenni Kokander: Yksi miljoonasta

Tv:stäkin tuttu näyttelijä Jenni Kokander on myös kirjailija. Yksi miljoonasta kertoo rikoksesta, vaikkei varsinainen rikosromaani ehkä olekaan. 

Luettuani kirjan jäi vähän tyhjä olo. Keskeisiä henkilöitä on muutama, mutta kukaan ei nouse toista tärkeämmäksi. Kirja kertoo Orvokin tarinan, mutta se kertoo myös Mikaelin ja Kaisan tarinan. Kirja on lyhyehkö, ja moni asiaa jääkin vähän vaiheeseen. 

Loppu on sekava, eikä kerro mitään. Tai kertoo sittenkin. Antaa ymmärtää. 

Koska Mikaelin hyvinvointi on Kaisalle tärkeä ja kulkee mukana koko kirjan ajan, olisi ollut kiva tietää, miten Mikaelin käy. 

Kokonaisuus on keskeneräisen oloinen. 

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Kirjailija on oikealta nimeltään Emily Jenkins, mutta käyttää toisinaan kirjailijanimeä E. Lockhart. 

Kirjan alussa on kartta ja sukupuu, joita ei oikeastaan tarvita lainkaan. Päinvastoin, ne vain hämmentävät.

Kirja kertoo vauraan suvun kolmesta tyttärestä, jotka lapsineen kokoontuvat joka kesä perheen omalle saarelle omiin kesähuviloihinsa. Oikeastaan se kertoo Cadencesta, joka on yksi näistä tyttärenlapsista. Cadence on viettänyt kaikki kesänsä Johnnyn, Mirrenin ja Gatin kanssa saarella. Nuorten lisäksi saarella lomailevat myös "pikkuiset", eli nuoremmat lapset. 

Cadence joutui saarella onnettomuuteen, jota hän ei muista. Kaksi kesää myöhemmin hän palaa saarelle, ja muiden nuorten kanssa jutellessa muistot vähitellen palaavat mieleen. Takaumissa Cadence muistelee aiempia kesiä. Kirja onkin kirjoitettu Cadencen näkökulmasta. 

Kirja kuuluu ya-genreen, eli on nuorten aikuisten kirja. Siitä huolimatta se on erittäin taitavasti kirjoitettu ja johdattelee vähitellen mysteerin alkujuurille. Lopussa Cadence muistaa kaiken. Lukija yllättyy ja kauhistuu.

Mikko Hyppönen: Internet

Sattumalta sain käsiini mielenkiinnottomalta vaikuttavan kirjan, joka kertoo internetin kehittymisestä. Ajattelin vähän selata sitä, ja sitten laittaa sen palautukseen. 

Toisin kävi. Kirja onkin todella mukaansa tempaava. Mikko Hyppönen on oiva kirjoittaja ja osaa ottaa yleisönsä. Hyppönen on siis F-Securen tutkimusjohtaja, joka on työskennellyt yrityksessä 30 vuotta. Hänellä on kaikki tarvittava tieto internetin ja sen tietoturvan kehittymisestä ja haasteista. 

Kirja sisältääkin paljon Hyppösen omakohtaisia, mielenkiintoisia kokemuksia tietoturva-alalta. Se sisältää myös paljon muuta tietoa internetistä ja siitä, miten sen käyttäjistä kerätään tietoa. Kirja on jokaisen hakkerinörtin unelmakirja. Se avaa bitcoinit, haittaohjelmat, vakoilun ja sodankäynnin verkossa. Siinä kerrotaan monista verkossa tehdyistä rikoksista. 

Internet kiinnostaa myös meitä, jotka käytimme internetiä jo viime vuosituhannella, aikaan ennen Googlea. Monesti jotain googlatessani mietinkin, että ei ennen vanhaan vaan ollut näin helppoa. Jos halusi jollekin verkkosivulle, piti tietää sen tarkka osoite ja myös kirjoittaa se täysin oikein kaikkine kauttaviivoineen. 

Tutustumisen arvoinen kirja, joka on sujuvaa tekstiä ja nopealukuinen. Alla muutamia kuvapoimintoja kirjan sisällöstä. Tapaus Mærsk on erittäin mielenkiintoinen luku. 

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö

Jewellin kolme ensimmäistä kirjaa olivat tosi hyviä (Sitten hän oli poissa, Löysin sinut, Joka askel jonka otat). Neljäs kirja sen sijaan ei vakuuttanut (Kaikista synkimmät salaisuudet). Onneksi Näkymätön tyttö palaa taas aiempien kirjojen tasolle. 

Päähenkilöinä ovat 17-vuotias Saffyre, tämän keski-ikäinen psykologi Roan perheineen sekä syrjäytynyt Owen, joka asuu Roanin naapurissa. Kirjassa on paljon stalkkaamista ja epäilyksiä. 

Ulkona liikkuvien naisten kimppuun on käynyt joku, jota poliisi ei tunnu saavan kiinni. Kaikki päähenkilöt ovat keskeisissä rooleissa asian selvittelyssä. Jännite säilyy loppuun saakka. 

Kirjan nimi viittaa siihen, että Saffyre on keksinyt, miten voi muuttua näkymättömäksi ilman magiaa. 

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Torstain murhakerho jatkaa tutkimuksiaan. Osmanin ensimmäinen kirja, Torstain murhakerhon nimikkokirja, oli hulvatonta luettavaa. Tällä kertaa jatkuva vitsikkyys tuntuu välillä vähän väsyttävältä. Toisaalta harvoin pääsee lukemaan näin nokkelaa tekstiä. 

Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron ovat edelleen voimissaan. Coopers Chasen seniorikylässä tapahtuu taas mielenkiintoisia asioita. Tiedossa on paljon jännittäviä käänteitä. Elizabethin vakoojatausta on omiaan tuomaan yli seitsemänkymppisten arkeen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Näköjään näin flunssaisena ei minusta irtoa kuin kliseitä toistensa perään. 

Osman osaa tuoda yllättäviä käänteitä jatkuvalla syötöllä. Reippaan eläkeläissakin edesottamuksista lukee kyllä ihan ilokseen. 

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat

Jonottelin kirjastosta Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjan viimeistä osaa, kun sain jo käsiini Griffithsin uuden Harbinder Kaur tutkii -sarjan ensimmäisen osan. Jos olen ihan rehellinen, en osaa sanoa, pidänkö uudesta sarjasta vai enkö. Ruth Gallowaysta oli heti helppo pitää. Hän on kirjojensa keskeinen henkilö, jonka ympärillä tarina pyörii. 

Muukalaisen päiväkirjoissa sen sijaan on kolme eri kertojaa. Intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur on vain yksi heistä. Ylipäätään henkilöt ovat nyt monikulttuurisempia kuin edellisessä sarjassa. Olin jotenkin ajatellut, että Harbinder Kaur on mies. En tiedä, mistä moinen mielikuva. Nimestä on vaikea päätellä sukupuolta, kun en tunne intialaisia nimiä. Joka tapauksessa Harbinder on nainen. 

Muiden kertojien ollessa äänessä sarjan nimihenkilö Harbinder unohtuu välillä pitkäksi aikaa. Eri kertojien lisäksi osa luvuista on päiväkirjamerkintöjä. Odotankin mielenkiinnolla, millainen on sarjan seuraavan osan rakenne. 

Kirjassa on hyvin paljon kirjallisuusviittauksia. Keskeiset henkilöt ovat englannin kielen opettajia ja opiskelijoita. Kirjan alkupuoli tuntuu suorastaan tylsältä. Kirja on hyvin erilainen kuin Ruth Galloway -kirjat. Harbinder ei ole yhtä sarkastinen kuin Ruth, ja sekin tuntuu puutteelta. 

Ruth Galloway -sarja on ollut minulle niin mieleinen, etten ihan helpolla ota uutta suosikkia. Harbinder Kaur ei yllä samalle tasolle ensimmäisessä kirjassaan. 

Åsa Larsson: Isien pahat teot

Kirja on Rebecka Martinsson -sarjan kuudes ja viimeinen osa. Edellisen osan suomennoksen ilmestymisestä on kulunut neljä vuotta. Sitä aiemmin sarjaa ilmestyi kirja vuodessa -tahtiin. En tietenkään muista aiemmista osista enää mitään, en edes edellisestä. Onneksi se ei haittaa tätä kirjaa lukiessa. Kaikki oleellinen kerrotaan, ja mitä ei kerrota, se ei ole välttämätöntä tietoa lukemisen kannalta. 

Pohjois-Ruotsiin sijoittuvia jännityskirjoja on viime vuosina tullut useammalta kirjailijalta. Karut tunturimaisemat ovat yllättävän kiinnostava tapahtumapaikka. Larsson vie lukijat Kiirunan kaivoskaupunkiin, joka on tuhoutumassa vajoavan maaperän takia. Koko kaupunki pitää siirtää uuteen paikkaan. Kirjassa sivutaan useasti kaupungin siirtämistä ja paikallisten ajatuksia siitä. Yksi keskeisistä henkilöistä toteaakin, että vaikka kaupunki siirretään uuteen paikkaan, se ei enää ole sama kaupunki, johon liittyy muistoja eletystä elämästä. 

Syyttäjä Rebecka Martinssonin elämässä on haasteita niin työssä kuin yksityiselämässä. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, ja heidän elämäänsä paneudutaan antaumuksella. Rikosten selvittely jää sivurooliin ihmissuhteiden koukeroiden täyttäessä tilan. Sivutarinana kulkee yhden nyrkkeilijän elämäntaival. Kirjassa tapahtuu niin paljon, että on vaikea poimia siitä jotain erityistä sanottavaa. Kirjan loputtua piti oikein jäädä miettimään, miten se alkoikaan. Alussa tietysti löytyy kuolleita ihmisiä, ja yksi asiaa johtaa toiseen ja kolmanteen. 

Harmillista, että sarja päättyy. Toivottavasti Larsson kirjoittaisi kuitenkin jotakin jatkossakin.

Ragnar Jónasson: Saari

Saari on Hulda Hermannsdóttirista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Pimeys kertoo Huldan elämästä juuri ennen eläkepäiviä. Toinen osa kertoo kymmenen vuotta aikaisemmasta ajasta, kun Hulda on viisikymppinen. Kolmas osa palaa sitten ajassa vielä kauemmas taaksepäin. 

En tietenkään enää muista, mitä ensimmäisessä osassa kerrottiin Huldan elämän suurista tragedioista. Onneksi kolmas osa on jo matkalla noutopisteeseen, eli voin lukea sen piakkoin. Uskon saavani siitä enemmän irti, kun tämän kirjan tapahtumat ovat tuoreena mielessä, vaikka ne eivät varsinaisesti olekaan aiempia tapahtumia. 

Saari kertoo neljästä nuoresta, jotka matkustavat yksinäiselle saarelle muistellakseen kymmenen vuotta aikaisemmin kuollutta ystäväänsä. Ystävän murhasta syytetty henkilö on jo kuollut, mutta nyt tapahtuu saarella uusi murha. Hulda on samaan aikaan Yhdysvalloissa etsimässä isäänsä, jota ei ole koskaan tavannut. Kotiin palattuaan Hulda kyseenalaistaa aiemman murhan tutkinnan ja ratkaisee koko jutun. 

Rakastan tapaa, jolla Hulda vetää maton ylimielisen miespoliisin jalkojen alta. Sille olisi voinut antaa enemmänkin palstatilaa. Nyt se ohitetaan turhan nopeasti. 

Kaikkiaan kiinnostava kirja. Etukäteen vähän hirvitti, miten islantilaisuus on säilynyt kirjassa, joka on suomennettu englanninnoksesta. Onneksi sitä ei lukiessa huomannut. 

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli

Siitä onkin kauan, kun olen viimeksi lukenut Hawkinsin kirjoja. Hawkinsin esikoinen, Nainen junassa, johon tämän uutuudenkin kannessa viitataan, oli sangen suhruinen teos. Toisen kirjan, Tummiin vesiin, olen näköjään lukenut kirjallisuusopintojeni aikana. Nauratti, kun huomasin käyttäneeni termiä kohosteinen. Enpä moista sanaa enää muistanutkaan. Heippa vaan kirjallisuusopinnot, teistä ei paljon jäänyt käteen. Molemmat kirjat olivat mielestäni raskassoutuisia ja hitaita luettavia.

Hidas on tämäkin kirja. Kuitenkin juoni kulkee kepeämmin ja henkilötkin pysyvät lukijan hanskassa. Alussa kirja on aika sekavan tuntuinen. Henkilöiden tarinat ovat kovin irrallisia eikä niistä saa otetta. Vähitellen tunnelma tiivistyy ja loppua kohden kirja alkaa olla jopa trillerimainen. Jotain koukuttavaa tässä oli.

Kirja oli minulla jo syksyllä kertaalleen lainassa. En kuitenkaan ehtinyt sitä lukea, ennen kuin se piti palauttaa varausjonossa seuraavalle odottajalle. Tämä harmitti kovasti. Ei ehkä olisi pitänyt ladata tähän teokseen niin paljon odotuksia. 

Cara Hunter: Pimeyteen

Rikoskomisario Adam Fawley tiimeineen ratkoo näppärästi kiperiä tapauksia. Tämä on sarjan toinen osa. Jo edellisen osan, Jäljettömiin, kohdalla olen todennut, että kirjassa taajaan esiintyvät lehtileikkeet ja tekstiviestiketjut tekstin seassa ärsyttävät minua. Toivoisin mieluummin, että ne kirjoitettaisiin tarinaan auki sen sijaan, että ne roikkuvat täysin irrallisina tekstin seassa. Silti niiden sisältö vie usein juonta eteenpäin, mikä tuntuu kovin epäloogiselta.

Osassa lukuja toimii minäkertojana Adam Fawley itse, muissa luvuissa on ulkopuolinen kertoja. Mitään järkevää selitystä en tälle ratkaisulle keksi. Se hidastaa lukemista, kun pitää aina ensin sisäistää, kuka tällä kertaa on kertojana. 

Tämän valitusvirren jälkeen voinkin todeta, että kirjan juoni on kekseliäs ja lopuksi kaikki kääntyy lähes ylösalaisin. Kirjan alussa remonttimiehet löytävät kellarin viereisestä asunnosta naisen. Seuraa pitkiä ja polveilevia selvittelyitä siitä, kuka nainen on ja miten hän on kellariin joutunut. Fawleyn tiimi on mielenkiintoinen ja jännitteitä riittää. 

Kirja piti hyvin imussaan. eikä sitä olisi malttanut jättää kesken työpäivän ajaksi. Osan juonesta arvasin jo aika alussa, mutta se ei lukemista haitannut. 

Erityismaininnan saa tekstin käännöskukkanen. Eräällä työpöydällä on mietelause, jossa ei ole mitään järkeä: Täällä ei tarvitse työskennellä ollakseen hullu, mutta se auttaa. Olisiko mahdollista, että sen kuuluisi mennä näin: Ei tarvitse olla hullu työskennelläkseen täällä, mutta se auttaa? Tai sitten en vain ymmärrä merkityksen yhteyttä kontekstiin.

Joka tapuksessa jään odottelemaan jatkoa Adam Fawley -sarjaan. 

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Tällä kertaa en valita kuvitteellisesta tapahtumapaikasta, saaresta nimeltä Doggerland. Enkä Adolfssonin keksimästä kielestä, doggerista, jota siellä puhutaan. Olen paneutunut näihin seikkoihin riittävästi Doggerland-sarjan aiempia kirjoja lukiessani (Harha-askel, Myrskyvaroitus ja Meren ja pirun välissä), ja päässyt vihdoinkin yli siitä. Tyydyn toteamaan, että Adolfsson on luonut upean tapahtumapaikan, ja pystyy koko ajan pitämään langat käsissään. Mistään ei huomaa, että Doggerlandia ei oikeasti ole olemassakaan. 

Rikoskomisario Karen Eiken Hornby on viimeisillään raskaana 49-vuotiaana, ja siitä huolimatta nappaa joukkomurhaajan ja estää viimeisen murhan. Tietenkin. Tämä on paljon epäuskottavampaa kuin kuvitteellinen saarivaltakunta, missä nämä asiat tapahtuvat.

Kirjassa on hyvä jännite. Salaisuuksia paljastuu Karenin ja hänen tulevan lapsensa isän Leon menneisyydestä. Loppuhuipennuksessa jännitys on käsinkosketeltavaa.

Sarja vain paranee edetessään. Ainoa häiritsevä seikka tässä kirjassa oli se, että henkilöt puhuvat puhekieltä. Mä, sä, mun ja sun tökkii, kun muuten teksti on kuitenkin kirjakieltä. Puhekieli ei edes sovi henkilöiden suuhun. Johtuuko puhekieli kääntäjästä vai alkuperäisestä kirjasta, sitä en tiedä. 

Kale Puonti: Aribo

Sain nyt lukea kaksi uusinta Pasilan Myrkky -sarjan kirjaa suht peräkkäin. Edellinen oli lainassa, kunnes uusimiskynnys ylittyi, ja sitten sainkin jo varaamani uusimman kirjan. Ei haittaa, näitä lukee ihan ilokseen. 

Kirjan nimihahmo Samuel Aribo on Suomeen päätynyt nigerialaispakolainen, joka saa toimeentulonsa huumekaupasta ja prostituoitujen välittämisestä. Nigerialaiset reissaavat ahkerasti Helsingin ja Tukholman väliä kuljettaessaan kauppatavaraa. Kaartamon ryhmä pääsee huumekaupan jäljille ja ajojahti voi alkaa. 

Sivujuonena it-konsultti Pekko Aalto saa selville, että hänen ikääntynyt äitinsä on syytänyt koko omaisuutensa Facebookissa tapaamalleen komealle, amerikkalaiselle upseerille. Pekko ryhtyy selvittämään, mihin rahat ovat joutuneet. Sivujuoni jää vähän irtonaiseksi, vaikka yhtyykin pääjuoneen. Pekon rohkea ja kekseliäs toiminta vaikuttaa joltisenkin epäuskottavalta.

Muuten kirja etenee kuin juna. Pasilan Myrkky -sarjan kirjoissa on sopiva pituus (alle 300 sivua). Tiiliskiviä julkaistaan nykyään aivan liikaa.

 

Gustaf Skördeman: Geiger

Kirja alkaa vauhdikkaasti takakannessa kuvatuilla tapahtumilla. Agneta katoaa ammuttuaan miehensä Stellanin, joka on menneiden vuosien kuuluisa tv-tähti. Perheen tytärten lapsuudenystävä Sara Nowak on nykyään poliisi. Mielenkiinnosta vanhoja tuttujaan kohtaan hän alkaa omalla ajallaan selvittää Stellanin kuolemaa.

Tapahtumia riittää. Taustalta paljastuu niin vakoilua kuin hyväksikäyttöäkin. Sara hämmästyy kerran toisensa jälkeen penkoessaan 1970- ja 1980-lukujen tapahtumia. Yllättäviä käänteitä riittää hamaan loppuun saakka.

Ajattelin, että kirja, jonka teemana on muurin sortuminen ja vakoilu, olisi tylsä. Olin väärässä. Geigerille on ilmestynyt jo jatko-osakin, jossa myös on pääroolissa poliisi Sara Nowak. Annan kuitenkin ajan kulua ennen siihen tarttumista. Jatko-osa Faustin teemanakin näkyy nimittäin olevan terrorismi ja vakoilu kommunismin kultaisina vuosina. 

Beth O'Leary: Törmäyskurssi

Törmäyskurssi kertoo Addien ja Dylanin rakkaustarinan. Kirja on pelkkiä vavahtelevia hengenvetoja ja kiihkeitä katseita. Addie ja Dylan ovat pari vuotta aiemmin olleet rakastavaisia ja sitten eronneet syystä, jota ei paljasteta ennen kuin kirjan loppupuolella. Kun pari kohtaa uudelleen matkalla samoihin häihin, on tunnesoppa valmis. Vuoroin ollaan nykyajassa, vuoroin kerrotaan, mitä tapahtui pari vuotta aiemmin. 

Addie on keskiluokkainen, Dylan yläluokkainen. Sen jälkeen, kun kirjan alkupuolella Addie toteaa Dylanin yläluokkaisen aksentin kuulostavan aivan Hugh Grantilta, aloin nähdä kirjan tapahtumat mielessäni elokuvana, jonka pääosan esittäjät ovat samanoloisia kuin Notting Hill -elokuvassa, joka sattumoisin on lempielokuviani. 

Kirja on melko tyhjänpäiväinen rakkausromaani. O'Leary kirjoittaa sujuvaa tekstiä, joten kirjan jaksaa lukea, vaikka jatkuvat kipinöivät katseet, hätäiset kosketukset ja tukahdutettua halua uhkuvat huokaukset käyvätkin hermoille. Dylan osoittautuu myös varsinaiseksi itkupillinössöksi, mikä himmentää hänen hohtoaan huomattavasti, ei tosin Addien silmissä. 

David Lagercrantz: Mies pimeästä

Mies pimeästä on uuden Rekke & Vargas -sarjan avausosa. Lagercrantz on aiemmin kirjoittanut jatko-osia Stieg Larssonin Millennium-trilogiaan, mutta se kaivo lienee nyt tyhjiin ammennettu. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alkupuolelle. Siinä näkyy Lagercrantzin kirjoittaman Zlatan Ibrahimovićin elämäkerran tuoma jalkapallo-osaaminen.

Mies pimeästä on aivan erityylinen kirja kuin Lagercrantzin aiemmat jännityskirjat. Tukholman poliisi selvittää vaihtelevalla menestyksellä tunnetun jalkapalloerotuomarin surmaa. Tutkintaan pääsee osallistumaan nokkela chileläistaustainen poliisi Micaela Vargas. Vargas tapaa tutkinnan yhteydessä kuuluisan psykologian professorin Hans Rekken, jolla on sherlockholmesmainen taito nähdä ensi silmäyksellä ihmisen tausta ja harrastukset. Surman tutkinta ei poliisilta suju, mutta Vargas ja Rekke päätyvät tutkimaan tapausta keskenään. 

Henkilöt ovat kiinnostavia, mutta kirja on tosiaan poikkeuksellinen rikosromaaniksi, koska se koostuu lähestulkoon yksinomaan dialogista. Juuri mitään ei tapahdu, mutta Rekke ja Vargas keskustelevat toistensa ja monien muiden kanssa saaden pikkuhiljaa selville, mitä tapahtui. 

Toivon, että kirjan perinpohjainen henkilöiden taustan ja tapojen ruopiminen on tarkoitettu pohjatyöksi sarjan tuleville osille. Kaipaisin ehkä hiukan enemmän jännitystä ja tihenevää tunnelmaa. 

Kauko Röyhkä & Anneli Aunola: Liian lempeä mies

Kirjailijat esitellään kirjan kansiliepeissä. Kauko Röyhkä ei juuri esittelyä kaipaa, hänhän on tunnettu muusikko. Sitä en tiennyt, että Röyhkä on julkaissut kolmisenkymmentä teosta, joista yksi on ollut jopa ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Anneli Aunola puolestaan on eläkkeelle jäänyt poliisi, jolla on takanaan monipuolinen työkokemus. Pikanttina yksityiskohtana mainitaan, että Aunola on työskennellyt Matti Yrjänä Joensuun työparinakin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle. Veikkaan, että ajankohta on valittu ainakin osaksi siksi, että Aunolan työkokemus perustuu senaikaisiin menetelmiin. Aikaan ennen älypuhelimia.

Kirjailijapari pelaa loistavasti yhteen. Aunolan osuutta lienee etenkin vahva asiantutemus poliisin toimintatavoista. Kirja on kuin tapauskertomus yhden rikoksen selvittelystä alusta loppuun saakka. 

Konstaapeli Alisa Aro saa pöydälleen ikävän jutun, jossa luotetuksi luultu miestuttava on osoittautunut pedofiiliksi. Aro selvittää juttua parhaansa mukaan, ja tapaus paisuu paisumistaan. Esimies yrittää toppuutella Aroa, koska varoja kovin laajaan tutkintaan ei ole. Kirja onkin myös hyvä kuvaus siitä, miten 1990-luvun laman aikaan painettiin villaisella vakaviakin lastensuojelutapauksia, kun resursseja tutkintaan ei ollut tai salassapitovelvollisuus esti tiedonsiirron eri osapuolten välillä. 

Kirja on inhorealistinen tapauskuvauksissaan, mutta pitää samalla otteessaan intensiivisellä kerronnallaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan Alisa Aro -sarjan seuraavaa osaa. 

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Kuisma kuvaa sujuvasti yhteiskunnan epäkohtia ja huono-onnisia. Kerrostalo toi lähelle huono-osaiset. Syyllinen puolestaan paneutuu mielenterveyden ongelmiin. 

Nimettömäksi jäävän päähenkilön puuhailu Instagramin parissa on ajoittain suorastaan hulvatonta. Päähenkilö tuntuu olevan varsin vapaa yhteiskuntaa normittavista kontrolleista, ja tekee mitä huvittaa, ainakin ajatuksen tasolla. Päähenkilön elämä on varsin raskasta pikavippien, syömishäiriöiden ja vähitellen heikentyvän mielenterveyden hajottaessa arkea. 

Kun aloitin kirjan, tuli ensi sivuilla tunne, ettei tällaista hashtagien täyttämää, täydellistä elämää jaksa seurata. Parin pirskahtelevan teennäisen luvun jälkeen alkaa kuitenkin kirjan ironia paljastua. 

Kirjan lopussa paljastuu karu totuus, josta tulee aavistus jo ennen viimeisiä sivuja.

Erinomainen teos Kuismalta taas kerran. 

Kale Puonti: Saarni

Puonti parantaa ulosantiaan kirja kirjalta. Saarni on hyvin mukaansatempaava ja juoni kulkee letkeästi. Kirjassa on mukavasti huumoria ryydittämässä poliisin arkea. 

Saarni on jo kolmas Pasilan Myrkky -sarjan kirja. Sarja kertoo rikosylikonstaapeli Kaartamon ryhmästä, josta kukaan ei nouse toista keskeisemmäksi hahmoksi. 

Nimihenkilö Saarni on Poliisihallituksen ylitarkastaja, joka on joutunut mukaan lapsuudenystävänsä hämäräpuuhiin. Paljon käänteitä ehtii tulla, ennen kuin Saarnin rooli selviää. 

Hauskana yksityiskohtana kirjassa mainitaan minullekin tuttu paikka: huumetrokarit kohtaavat Meiramitien puutarhamyymälän parkkipaikalla. Kyseisessä puutarhamyymälässä on tullut käytyä aika monta kertaa. 

Eeva Louko: Onnellisten saari

Pitkästä aikaa kirja, joka piti otteessaan ja jossa riitti yllättäviä käänteitä aina uudelleen ja uudelleen. 

Onnellisten saari on tietysti Helsingin Lauttasaari. Kirjan tapahtumat keskittyvät tiukasti Lauttasaaren Kasinonrannan tuntumaan. Ulkomailla asuva Ronja on tulossa käymään isänsä luona Suomessa, kun hän saa kuulla isänsä kuolleen. Ronja asettuu isänsä asuntoon asumaan, ja kaikenlaista kummallista tapahtuu. 

Poliisi selvittää isän väkivaltaista kuolemaa. Tapausta selvittävä poliisi Anton Koivu vaikuttaa kovin omahyväiseltä. Hän antaa itsestään tylyn ja epämiellyttävän kuvan. Koivun menneisyyden tapahtumien annetaan ymmärtää vaikuttavan hänen käytökseensä. Niistä ei kuitenkaan kerrota tarkemmin, joten Onnellisten saari saanee jatkoa. 

Erikoista kirjassa on, että kaikilla henkilöillä on luontoaiheinen sukunimi (Koivu, Vaara, Rinne, Laine, Rannikko jne.). Lyhyistä luontoaiheisista sukunimistä huolimatta kaikkien sukujuuret eivät kuitenkaan liene Länsi-Suomessa.

Pidin tästä kirjasta ja odotan mielenkiinnolla sille jatkoa. 

Stephen King: Billy Summers

Tätä kirjaa olen odottanut. Sen lukeminen oli kovin hidasta. Kirja on paksu järkäle ja tapahtumat etenevät verkkaisesti. Tyydyin siihen ja keskityin nauttimaan lukemisesta. 

Billy Summers on palkkamurhaaja, joka odottelee viimeiseksi aikomaansa keikkaa. Billy on kärsivällinen, ja kirja etenee yhtä verkkaisesti kuin Billyn odotus. Lukijalta kysytään hyviä istumalihaksia. Odotellessaan Billy kirjoittaa kirjaa menneisyydestään. Lukijakin pääsee lukemaan Billyn kirjaa sitä mukaa, kun se etenee.

Keikan jälkeen Kingin kirjasta on kulunut vasta kolmannes. Sen jälkeen se vasta verkkaisesti eteneekin. 

Kirjan loppu yllättää kahdesti. Jää haikea olo: miksi juuri tällainen loppu?

Stephen King on taituri. Lukisin vaikka puhelinluettelon alusta loppuun, jos se olisi Kingin kirjoittama.