Stephen Booth: Henkäys vain

Tämän kirjan lukeminen kesti ja kesti. Aina, kun lukemisen joutui keskeyttämään, uudelleen aloittaessa oli hyvin vaikea päästä taas kiinni ja vauhtiin.

Kirjassa poliisi Ben Cooper palvelee nöyränä poliisivoimia. Minua ärsyttää suunnattomasti brittiläisissä kirjoissa esim. lääkäreiden tai poliisien kesken vallitseva vankkumaton hierarkia. Edes vessassa ei saa käydä lupaa kysymättä. Oma ajattelukin on pahasta.

Kirjan kääntäjä Risto Raitio on tehnyt tarkkaa työtä ja perehtynyt huolella kaivos- ja luolastosanastoon. Kirja vilisee sanoja, joiden merkitystä ei Google tunne. Hauskin sana, jota en entuudestaan tuntenut, on sullopussi. Se tarkoittaa kangaspussukkaa, johon esim. makuupussi sullotaan ja jonka suuaukko kiristetään sitten nyörillä. Muita minulle tuntemattomia sanoja olivat esim. kuurma, joka viittaa jonkinlaiseen luonnonmuodostelmaan tai hiulu, joka on ollut köydenpunojan työväline. Sekä paljon kalkkilouhossanastoa, joka ei ole minulle tuttua.

Lukeminen olikin ehkä raskasta osin juuri siksi, että kirja vilisee tuntematonta sanastoa. Sen lisäksi asiat kerrotaan äärettömän pikkutarkasti. Koko kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään kuin noin kymmenellä sivulla. 

Lopussa ei edes palkittu sinnikästä lukijaa, vaan kaiken pitkäpiimäisen jaarittelun jälkeen tekijä jäi vähän niin kuin hämärän peittoon. 

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Viehättävä hyvän tuulen kirja, joka kertoo elämästä pikkuruisella saarella, jonne pääsee penkerettä pitkin vain vuoroveden ollessa alhaalla. 

Uransa ja ihmissuhteensa kariuduttua konkurssiin Polly muuttaa pienelle saarelle, koska vain sieltä hän löytää rapistuneen asunnon, johon hänellä on varaa. Sattumoisin talo on vanha leipomorakennus ja Polly on aina pitänyt leipomisesta. Näin Polly aloittaa uuden elämän, jossa hän voi elättää itsensä lempiharrastuksellaan. Miehiäkin riittää. 

Kaikki sujuu vähän liiankin helposti. Kirja on kepeää luettavaa. Pollyn tarinalle on tulossa jatkoa lähaikoina. 

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Backmanin esikoisteos on useimmista esikoisteoksista poiketen varsinainen tiiliskivi. Jostain syystä esikoisteokset usein ovat laihanlaisia, vähän niin kuin ujosti kirjoitettuja "ei tästä kukaan tykkää kuitenkaan". Backman on rohkeasti kirjoittanut syvemmän ja monitasoisemman kirjan. 

Kirjan juoni on tuttuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ja siihen on löydetty kiinnostava näkökulma kuningas-viittauksineen. Potkut saanut toimittaja Saana alkaa tutkia lomapaikassaan Hartolassa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin tapahtunutta nuoren tytön selvittämättä jäänyttä kuolemaa. Pääkaupungissa tutkii samaan aikaan rikosylikomisario Jan outoa murhaa. Tuttavien toimesta Saana ja Jan ohjautuvat sokkotreffien kautta yhteen ja ennen pitkää käy ilmi, että tapauksetkin liittyvät toisiinsa. 

Vaikka kirja on paksu ja asiat käsitellään huolella, jää joidenkin tapahtumien kohdalla selvittely ilmaan. Esimerkiksi miksi Saanan täti salaili menneitä asioita? 

Kirjassa käytetty kieli ärsyttää. Kirja voisi olla hyvää yleiskieltä, eikä se laimentaisi lukukokemusta lainkaan. Sen sijaan satunnaiset slangisanat pomppaavat silmille, etenkin kun ne eivät ole henkilön repliikissä. Kirjassa podetaan darraa jankuttamiseen asti, maassa lojuu pudonneita snägärituotteita, mutta bussi on silti bussi. 

Kirjassa on paljon tuotesijoittelua, mikä vaikuttaa alleviivaavalta. Tädin "Marimekon Kurkistusmekon" voisi kuvailla sanoinkin mekoksi, jossa on paljon erivärisiä taskuja. Lukija tietäisi silti, mistä on kyse. 

Selkeitä asiavirheitäkin on. Poliisi on lähettänyt kyselyn Darknetiin. Käsittääkseni sellaista ei ole olemassa, mutta dark web on. Kuplassa ei ole takaluukkua, johon matkakassi nakataan. Siellä on moottori. Heti toisella sivulla on aamun ensimmäinen asiakas kaupassa Hartolassa armon vuonna 1989 aamuseitsemältä. Siihen aikaan maailmassa ei kyllä mikään kauppa Helsingin Asematunnelin ruokakauppaa lukuun ottamatta auennut seitsemältä. Mahtoiko korppukinkkuakaan silloin saada lihatiskiltä. Ainakin muutamaa vuotta aiemmin valikoimat rajoittuivat launtaimakkaraan, gouteriin, sipuliteemakkaraan, palvikinkkuun ja meetvursteihin.

Jäin myös ihmettelemään, kuka on Linden, johon poliisit vitsillä pariin kertaan viittaavat. Tämä ei auennut minulle.

Kirjalle lienee tulossa jatkoa, joten päässemme näkemään, miten nuorenparin suhde kehittyy. Lakkaako Saana päivittelemästä, miten komea ja raamikas Jan on, vai jatkaako hän pinnallista suhtautumistaan? 

Olipa tässä kirjassa ruodittavaa. Kuitenkin se oli kiinnostava ja loppua kohti myös jännittävä. 

Belinda Bauer: Kauniit kuollessaan

Viime aikoina olen lukenut vähemmän murhakirjoja, joten tämä tuntuikin alkuun kauhistuttavalta, kun ruumiita tuli yhtenään. 

Tv: n rikostoimittaja Eve Singer juoksee rikosten perässä ja yrittää aina ehtiä ensimmäisenä rikospaikalle. Sattumoisin sarjamurhaaja ihastuu häneen ja houkuttelee Even tekemään yhteistyötä kanssaan. Eve löytää uusimmat murhat ensimmäisinä, jos murhaaja saa julkisuutta. Tietenkään asia ei jää noin yksinkertaiseksi, vaan murhaaja lisää kierroksia.

Loppua kohti kirja muuttuu hyvin jännittäväksi, kun Eve yrittää pelastaa muistisairaan isänsä murhaajan kynsistä ja saada samalla murhaajan kiinni. 

Bauer on lahjakas kirjoittaja, ja hänen kirjojaan on ilo lukea, olivatpa ne kuinka täynnä ruumiita hyvänsä. 

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Ensimmäinen lukemani Elizabeth Stroutin kirja. Ja taas kirja, jonka toivoisi vain jatkuvan ja jatkuvan. 

Pikkukaupungin tyttö kertoo äidistä ja tyttärestä, Isabellesta ja Amysta. Kirja seuraa heidän elämäänsä yhden kevään, kesän ja alkusyksyn aikana. Ollaan 1970-luvun amerikkalaisessa pikkukaupungissa. 

Äidin ja tyttären suhdetta leimaa puhumattomuus. Ei osata puhua tunteista, vaan toinen moittii ja toinen uhmaa. Läsnä on myös rakkaudettomuus. Siitäkään ei osata puhua. Kumpikin kaipaa elämäänsä rakkautta ja läheisyyttä. 

Äiti ja tytär ovat asuneet pikkukaupungissa jo vuosia, mutta äiti ei ole ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän ei osaa olla luontevasti muiden seurassa, vaan miettii aina, mitä muut hänestä ajattelevat. Tänä ihmeellisenä kesänä hän vihdoin ystävystyy parin työkaverinsa kanssa ja uskaltaa laskea suojapanssarinsa.

Kirjan teemoja ovat puhumattomuus, rakkaudettomuus, katkeruus, häpeä. Niistä kutoutuu mielenkiintoinen tarina pikkukaupungin kesästä. Kirjassa on paljon merkityksettömiä sivuhenkilöitä, jotka tuovat tarinaan eloa ja syvyyttä. 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Kertomus matemaattisesti lahjakkaasta professorista, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt muistinsa. Matemaattinen lahjakkuus on säilynyt, koska muistinmenetys koskee vain onnettomuuden jälkeistä aikaa. Professori muistaa vain edeltävien 80 minuutin aikaiset tapahtumat, sitten muisti pyyhkiytyy ja kaikki alkaa alusta. 

Tämä on myös kertomus taloudenhoitajasta ja tämän pojasta, jotka viettävät päivänsä professorin seurassa ja ystävystyvät tämän kanssa siinä määrin, kuin se professorin rajoitukset huomioon ottaen on mahdollista. 

Viehättävä kertomus, joka tosin pursuaa matemaattisia termejä ja lausekkeita. Niitä ymmärtämätön voi kuitenkin sivuuttaa ne ja keskittyä muuhun sisältöön. Tässäkin kirjassa on vahvana läsnä japanilaisia kirjoja sävyttävä eleettömyys ja nöyryys. Siitä puuttuu kokonaan länsimaisten kirjojen itsekeskeisyys ja pinnallisuus. 

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on (Nuoren lääkärin jouluiset muistiinpanot)

Valitettavasti Kayn jouluiset muistiinpanot eivät vedä vertoja hänen aiemmalle teokselleen Kohta voi vähän kirpaista. Jouluisiin muistiinpanoihin on koottu muistoja seitsemältä joululta, joulu-tammikuun ajalta. Koska muistot on lyhyitä pätkiä, on kirjakin laihanlainen.

Kirja vaikuttaa vähän väkisin kokoon raapaistulta. Perimmäisenä ajatuksena Kaylla lienee nostaa esiin sitä tosiseikkaa, että lääkärit ovat usein joulunakin töissä. Kirja antaa ymmärtää, että kunnallisessa terveydenhuollossa palkka ei silti ole kummoinen. Lääkärit kaipaavat siis lisää arvostusta, koska uhraavat joulurauhansa sairaiden vuoksi. 

Jouluinen kirja ei yllä hauskuudessaan edeltäjänsä tasolle. Sairastaminen tai kuoleminen jouluna ei ole kovin hauskaa. Muulloinhan se toki on ratkiriemukasta.

Kertomalla kamalia tarinoita uransa varrelta Kay hakee ehkä myös hyväksyntää sille, miksi hän ei enää jaksanut valitsemassaan ammatissa. 

Denise Rudberg: Seitsemän syytä kuolla

Kirja on Marianne Jidhoff -sarjan seitsemäs osa. Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Kirja on sujuvaa tekstiä, hyvin käännetty ja nopeasti luettu. Enemmän kuin rikosten selvittelyyn kirjassa paneudutaan kuitenkin Mariannen ylelliseen elämään, josta pääsevät osalliseksi myös hänen lähimmät työkaverinsa. En muista, että sarjan aiemmissa osissa rikos olisi jäänyt näin vähäiseen rooliin. 

Kyllähän kaikkia kiinnostaa liki kuusikymppisen Mariannen kuntokuuri ja viinillä ja suklaalla mässäily enemmän kuin tylsä murha. Niin Rudberg ainakin tuntuu kuvittelevan. 

Kirjan juoni ja siihen liittyvät henkilöt ovat ihan kiinnostavia, mutta jäävät kovin vähälle huomiolle. Tästä jäi tyhjä olo. Vai pitäisikö sanoa tyhmä olo. 

Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen

Taas kerran romaani naisesta, joka etsii ikuista rakkautta. Tai ainakin parisuhdetta itselleen. Toisinaan näissä ikuisuuskertomuksissa pääosassa on mieskin. Tällä kertaa kuitenkin nainen, Marjaana. 

Kuinkahan monta tällaistakin kirjaa olen lukenut, joissa päähenkilönainen käy läpi kaikki aiemmat suhteensa ja niiden hyvät ja huonot puolet. Miksi edes luen tällaisia? 

Manninen kirjoittaa viihdyttävästi, ja koska menneisyyden miehiä riittää, ei kirja käynyt pitkästyttäväksi. Virkistävää on sekin, että loppu jää auki. Amerikkalaisissa vastaavissa romaaneissa hääkellot yleensä soivat viimeisessä luvussa. 

Kale Puonti: Milo

Puonti on kehittynyt sitten esikoisdekkarinsa Mannin. Milossa on jo selvästi enemmän tunnetta mukana, eikä se ole niin kliininen tapauskertomus kuin edeltäjänsä. 

Huumemaailmassa tässäkin kirjassa pyöritään, mutta juoneen tuo lisää sisältöä nuoren tytön kidnappaus. Poliisit ovat taas tietysti ylivertaisia ja päihittävät rosvot kuusi-nolla. 

Vaikka juonen kehittely on edistynyt, on poliisien ja poliisityön kuvaaminen edelleen kovin kaavamaista. Pesonen onkin virkistävä poikkeus kirjan poliiseissa, hän menee omia polkujaan säännöistä piittaamatta. Pientä säröä poliisien kuvaus kaipaakin jalustalle nostamisen lomassa. 

Juoni on kuitenkin vetävä, ja kirjan lukeminen sujuu joutuisasti. Sen verran imua siinä on.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Pitkästä aikaa kirja, jonka ei toivoisi loppuvan. Olisin viihtynyt henkilöiden parissa vielä pidempäänkin. 

Kirja kertoo nelissäkymmenissa olevista kaveruksista, Samista, Markuksesta ja Pesosesta. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia ja päällisin puolin asiat ovat kunnossa. Jokaisen elämässä on kuitenkin ongelmansa, joita ei helposti kerrota muille. Nousiainen kuvailee riemastuttavalla tavalla arjen hankaluuksia. 

Kukin kaveruksista saa kirjassa vuorollaan olla äänessä. Luvut ovat lyhyitä, ja ääneen pääsevät myös muut keskeiset henkilöt. Vaikeina aikoina kaverukset seisovat toistensa tukena, Joskus on vain vaikeaa myöntää, että tarvitsisi apua, tai osata ottaa sitä vastaan. Joskus onni löytyy yllättävästä paikasta.

Kirjan tyypit ovat tosi symppiksiä, ja heille toivoo kaikkea hyvää senkin jälkeen, kun kirja päättyy. 

Maria Grund: Kuolemansynti

Vahva esikoisromaani Grundilta. Täyttä tavaraa alusta loppuun, mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. 

Kirjan tapahtumapaikka on nimeltä mainitsematon saari. Sillä lienee tekemistä Gotlannin kanssa, koska kirjassa puhutaan kehämuurista ja kirjailija asuu Gotlannissa. Hyvä veto jättää saari nimeämättä, koska gotlantilaisdekkareita on jo yllin kyllin. Niiden myötä Gotlanti tuntuu läpikotaisin kolutulta. 

Kirjan henkilöt onkin kätevästi esitelty sisäliepeessä, joten laitan siitä kuvan tähän vaivojani säästääkseni. 

Rikostutkija Sanna Berling saa siis parikseen mantereelta hankalana tunnetun Eir Pedersenin. Koska Sanna itsekin osaa olla hankala, tulee hän toimeen Eirin kanssa. Eir on naisen nimi, mikä ei kyllä heti auennut minulle. Toki olisin sen tiennyt, jos olisin lukenut kansiliepeen ennen kirjan lukemista. Välttelen juonipaljastuksia, enkä lue liepeitä tai takakansia etukäteen. 

Kirjassa tehdään raakoja murhia, ja niiden selvittely vaatii paljon työtä. Aina, kun syyllinen on selviämässä, tulee uusia käänteitä ja asiat mutkistuvat. Ehdokkaita riittää, joten kirja ei käy tylsäksi. 

Kirjan kansikuva on ällöttävä, eikä houkuta tarttumaan kirjaan. 

Marko Annala: Värityskirja

Luettuani Annalan Kuution halusin lukea myös Värityskirjan. Enkä pettynyt.

Annala vaikuttaa jossakin kuuluisassa suomalaisessa yhtyeessä, jonka musiikkia en ole koskaan kuullut. Vieroksuin hänen kirjojaan muusikkotaustan takia. Turhaan. 

Vaikka Värityskirja kertoo Annalan omasta elämästä, se on paljon muutakin kuin bändissä soittamista. Kirja kertoo koulukiusaamisesta, masennuksesta, odottamisesta, rakkaudesta, isyydestä. Annala osaa sanoittaa muistonsa taitavasti ja koskettavasti. 

Pieni kirja, joka ei ole ollenkaan pieni. 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lukeminen lähti vaikeasti käyntiin. Tuntui, että henkilöitä on aivan hirveästi. Yhtäältä ollaan vuodessa 1939 Mississippin varrella jokilaivassa, toisaalla nykypäivän etelävaltioissa.

Sivun 100 tienoilla tuntui, että kaikki oleellinen on jo kerrottu. Olin vähällä laittaa kirjan kiinni ja lopettaa siihen. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja kirja muuttui vähitellen kiinnostavaksi. 

Miinuksena se, että henkilöitä on aivan liikaa. Kehenkään ei ehdi kiintyä, eikä kukaan nouse toista kiinnostavammaksi. Päähenkilö lienee senaattorin tytär, joka myös jää etäiseksi tuttavuudeksi.

Kirja kertoo 1930-luvun orpokotitoiminnasta etelävaltioissa. Se perustuu todelliseen skandaaliin, jossa lapsia kidnapattiin heidän vanhemmiltaan ja myytiin rikkaiden adoptoitavaksi. Lapsille annettiin uudet nimet ja syntymäajat, jotta heitä ei voisi jäljittää. 

Tarina on kiinnostava ja Wingate on vahva kuvailija. Tapahtumien imuun on helppo päästä ja kuvitella paikat ja ihmiset mielessään. 

Kirja toimisi paremmin tv:n minisarjana. Asiaa on kertakaikkiaan ahdettu aivan liikaa yksiin kansiin. 

Kristiina Saha: Minäpäivät

Kirja kertoo Hellevistä, joka elää ankeaa elämää. Hellevin päivät täyttyvät työstä ja terveyskeskuksen vuodeosastolla olevan äidin luona vierailuista. 

Alkuun kirja tuntui tylsältä, mutta sitten se vei mukanaan. Monta kertaa nauraa tyrskähdin ääneen Hellevin ja äidin kohtaamisille. 

Kirja voisi olla eräänlainen kehityskertomus. Oltuaan 20 vuotta samassa työpaikassa Helleville ojennetaan palkkioksi viikonloppu kylpylässä. Viikonloppuun sisältyy elämänparantamiskoulutus, joka tuokin myönteisiä asioita Hellevin elämään. 

Tästä tuli mieleen, että Hellevin kaltaisia yksinäisiä ihmisiä on Suomessa aika paljon. Pienellä sysäyksellä heidänkin elämäänsä voisi tulla positiivisia muutoksia. Totutuista rutiineista on vaan niin vaikea poiketa. 

Stephen King: Mitä enemmän verta

Stephen King on taiturimainen kirjoittaja. Hän kuvailee mitättömätkin yksityiskohdat tarkasti olematta silti pitkästyttävä. En pidä kauhukirjoista enkä dystopioista. Luen silti Kingiä, koska ihailen hänen tekstiään. Nautin jokaisesta lauseesta. 

Kingin uutuus sisältää neljä novellia, joissa tarjoillaan kummituksia, dystopiaa ja yliluonnollisia asioita.

Herra Harriganin puhelin on parasta Kingiä. Tarinassa ollaan pienessä kaupungissa, jossa ei ole mitään erityistä. Nuori poika auttelee vanhusta arkiaskareissa. 

Chuckin elämä rakentuu kolmesta luvusta, joista ensimmäinen tuo mieleen sadan sanan raapaleet, joita olen oppilaillani luetuttanut ja kirjoituttanut ollessani äidinkielenopettaja. Se on kertomus, jonka lopussa lukija huokaa "Ahaa" oivaltaessaan. 

Mitä enemmän verta -kertomuksen pääosassa on Mersumies-trilogiasta tuttu Holly. En pitänyt hänestä silloin, enkä pidä nytkään. Kertomuksessa on myös liikaa yliluonnollisia aineksia minun makuuni. Se on jatkoa Mersumies-trilogialle. 

Rotta muistuttaa Herra Harriganin puhelinta. Molempien opetus on, että paholaisen kanssa ei kannata tehdä kauppoja. 

Ruth Ware: Lumimyrsky

Ruth Waren tuotanto on laadultaan kovin epätasaista. Olen aiemmin todennut, että

Ruth Ware on toden totta löytänyt trillerivaihteen ensimmäisten kirjojensa haparoinnin jälkeen (Synkän metsän siimeksessä, Nainen hytissä 10, Valhepeli). Edellinen kirja, Rouva Westaway on kuollut, oli jo ihan kelvollinen trilleri. Lukitut ovet on huikean jännittävä ja arvaamaton.

Lumimyrsky taas on todella tylsä. Joukko musiikkisovellusfirman työntekijöitä lomailee alppimajalla. Henkilöt ovat kummallisia erikoisuudentavoittelussaan. Ihmissuhteet ovat täyttä kuraa. Kaikki kyräilevät toisiaan. Lomailevan porukan fokuksessa on yrityskauppa tai sen estäminen. Tämä luo jännitteitä, joita puretaan tappamalla toisiaan. 

Luvut ovat lyhyitä, ja kertoja vaihtuu joka luvussa. Tällainen rakenne ei ole erityisen sujuvaa luettavaa. Jokaisella on menneisyydessään salaisuuksia, joista lukija kuulee aina kertojan vuorossa olevan huokaillessa omistaan vihjailevasti. 

En jaksanut lukea kirjaa loppuun. Selailin kyllä nähdäkseni loppuratkaisun. Sainkin selata aika monta sivua löytääkseni jonkinlaisen ratkaisun. 

 

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Alan olla lopen kyllästynyt amerikkalaisista nuorista uraputkiaikuisista kertoviin kirjoihin. Näitä tuntuu riittävän vähän kaikenlaisissa kirjoissa (kuten edellisessä lukemassani kirjassa, Kaikki valheesi). Poikkeuksetta nämä tyypit ovat käyneet huippuyliopistot ja työskentelevät hyvämaineisissa lakifirmoissa kellon ympäri. Ei kauhean mielenkiintoista. Näiden kirjojen kirjoittajat voisivat hetkeksi pysähtyä miettimään muita keinoja, millä saada päähenkilöihin elämää ja kiinnostavuutta. Tv-sarjaa ei pitäisi verrata kirjoihin, mutta eihän huippusuositun Frendit-sarjan hahmoillakaan ollut ihmeempää koulutusta. Yksi oli kokki, toinen tarjoilija, kolmas näyttelijä. 

Viisi vuotta myöhemmin hyppää nykypäivästä ajassa eteenpäin viisi vuotta. Koska se on rakkausromaani, ei siinä pohdita mahdollisia muutoksia yhteiskunnassa tai missään muussakaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan henkilöidensä rakkauselämään ja nousujohteiseen uraputkeen. 

Vaikka kirja tarjoaa myös nyyhkystooriosuuden, on se niin puisevasti kirjoitettu, ettei sekään herätä tunteita. Pinnistelin kirjan loppuun asti, koska halusin nähdä, miten alun unenomainen tapahtuma toteutuu. Ei olisi kannattanut. 

Harriet Tyce: Kaikki valheesi

Tycen uutuus on niin paljon parempi kuin edeltäjänsä Veriappelsiini. Uudessakin kirjassa oikeudenkäynnillä on keskeinen rooli, mutta koska kirjassa on paljon muutakin sisältöä, ei oikeussali nouse pääasiaksi. 

Asianajaja Sadie on muuttanut Yhdysvalloista takaisin Lontooseen tyttärensä kanssa. Muuton syyt jäävät hämäriksi, Sadie ei halua selitellä niitä uusille tuttavuuksilleen. Tytär Robin jatkaa koulunkäyntiä samassa yksityiskoulussa, jota Sadie itse kävi lapsena. 

Uudet, koulun kautta saadut tuttavuudet ovat aika mielenkiintoisia. Mietin, että moinen kanaparvi käytöksineen sopisi paremmin kyllä amerikkalaiseen yksityiskouluun. Englantilaisethan mielletään yleensä aristokraattisen hillityiksi. 

Jännitys tiivistyy mukavasti lopussa, kun Robin katoaa. Kaikenlaista ikävää on ehtinyt tapahtua sitä ennen. Epäilykseni ikävien tapausten aiheuttajasta osuivat oikeaan. Hiljaisissa vesissä kutevat pahat kalat. 

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Ensimmäinen Cleevesin Vera Stanhope -sarjan kirja, jonka luin. Tämä on myös sarjan ensimmäinen suomennettu kirja, vaikka se on sarjan kolmas kirja. Lukiessani Kuolonkukkia minua ärsytti, ettei Vera Stanhopea esitelty sen kummemmin. Mutta se johtuukin varmaan siitä, että hänet on esitelty paremmin sarjan ensimmäisessä kirjassa. 

Näyttää olevan yleistä, että kun dekkarin päähenkilönä on naispoliisi, hän on ylipainoinen ja viinaan menevä. Miespuolisissa päähenkilöissä on aina rouheaa komeutta, tosin hekin ovat usein viinamäen miehiä. Verakin on jykevää tekoa, ainakin omasta mielestään. Monet kirjoja arvioivat bloggaajat paheksuvat sitä, että naispäähenkilöt inhoavat omaa peilikuvaansa. Mielestäni se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harva nainen taitaa rakastaa sitä, miltä näyttää. 

Tämän kirjan lukeminen takkusi. En päässyt sisään sen maailmaan kovin helposti. Piti myös katsoa kartasta, missä päin Englantia ollaan. Se kiinnostaa minua aina, eikä Northumbria ollut minulle tuttua seutua.

Vasta ihan lopussa tapahtumiin tuli vauhtia. Murhaajaehdokkaita oli niin monta, että en osannut arvata, kuka on se oikea. Murhaajaksi valikoituikin aika tylsä vaihtoehto, eivätkä motiivitkaan olleet kovin kummoisia. Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut kovin vakuuttava. Pidän enemmän Cleevesin Jimmy Perez -sarjasta.