Eevi Kuokkanen: Viimakerroin

Viimakerroin jatkaa Rantakaupunki-sarjaa, jonka Ei sanaakaan aloitti. Kirjojen rantakaupunki on tietenkin Suomen eteläisimmässä kärjessä sijaitseva Hanko. Tällä kertaa tapahtumat pyörivät kuvitteellisen, paikallisen yrityksen ympärillä.

Perheyrityksessä tuntuu työskentelevän puolet kaupungin asukkaista, eikä kaupungin työllistymismahdollisuudet muuten olekaan kovin hyvät. Toimeentulo on siis vahvasti riippuvaista yrityksestä. Ensin yrityksen työntekijälle sattuu ikävä työtapaturma, sitten toinen kuolee.

Henkilöitä on paljon, mutta tällä kertaa he tulevat hyvin tutuiksi, toisin kuin aiemmassa kirjassa. Edellisen kirjan henkilöitä vilahtelee sivurooleissa, muuten pääosissa ovat yritykseen palkatut ulkopuoliset konsultit Mervi ja Vilma sekä siinä työskentelevät omistajaperheen jäsenet ja liuta muita työntekijöitä. Pienellä paikkakunnalla kun ollaan, kaikki tuntevat toisensa jo vuosien takaa. 

Jännitys jäi kirjassa aika alhaiselle tasolle. Edes loppukahinoissa ei tunnelma päässyt kohoamaan. Jännityksen tiivistämisessä on kirjailijalla vielä harjoittelemista. Muuten kirja oli viihdyttävää luettavaa. Henkilöiden elämässä tapahtui paljon ja ajallisestikin edettiin lokakuusta toukokuuhun. 

Ruth Ware: Viimeinen pari

Olen aiemmin lukenut Warelta kahdeksan kirjaa, joiden taso on ollut hyvin epätasainen. Jotkut ovat mielestäni todella hyviä (Lukitut ovet) ja jotkut todella huonoja. Viimeisen parin lukemista mietin pitkään, koska se kertoo tosi-tv-ohjelmasta, enkä koskaan katso tosi-tv:tä. Päätin sitten kuitenkin antaa sille mahdollisuuden selailtuani kirjaa sieltä täältä. 

Kirja lähtee yllättävän hyvin liikkeelle. Kirjan tosi-tv-seikkailussa pariskunnat kuljetetaan autiosaarelle, josta sitten on tarkoitus tipahtaa henkilö kerrallaan. Tapahtumista lähdetään kertomaan kuuluisuudesta ja näyttelijänurasta haikailevan Nicon ja hänen naisystävänsä Lylan näkökulmasta. Lyla on virustutkija yliopistolla. Mukaan lähtee muutama muukin pari. 

Saaren tapahtumien seuraaminen on suorastaan koukuttavaa. Hahmoissa on särmää ja porukka ei ole liian iso, joten kaikkiin pääsee tutustumaan kunnolla. Heti alkuun nousee myrsky, eikä kuvausporukkaa kuulu takaisin. Yhteydet mantereelle ovat katkenneet ja pariskunnat jäävät oman onnensa nojaan rajallisin vesi- ja ruokavarastoin. Hauskasti nuotion sytykkeenä käytetään kirjailijan omaa, aiempaa kirjaa.

Harmillisesti loppu lässähtää kuin kakkutaikina. Kaikki on lähes sitä, miltä näyttääkin. Mitään grande finalea ei tule. 

Suomentanut Elina Koskelin

Johanna Tuomola: Pelon voima

Pelon voima on itsenäinen jatko kirjalle Kaikki totuudet. Viimeksi isomman roolin sai poliiseista Aksel Nevanlinna, tällä kertaa Mikko Varis. 

Jostain syystä tämä ei nyt lähtenyt yhtä luistavasti kuin aiempi kirja. Keskeisessä roolissa on köyhän perheen poika Leo, kiusattu ja hyvää vauhtia syrjäytyvä. Mikko Variksen veljenpoika Leo on kotoaan imenyt perussuomalaiset asenteet maahanmuuttoa kohtaan, ja huomaa maahanmuuttovastaisuuden kautta löytävänsä elämälleen tarkoituksen ja itselleen uuden ystävän.

Kaikki ei tietenkään suju kuin tanssi, vaan pian Leo on tehnyt peruuttamattoman teon ja joutuu siitä edesvastuuseen. Selviää myös, että Leon teko on osa suurempaa suunnitelmaa, joka poliisin pitää pysäyttää. 

Mikko Varis on ärsyttävän vässykkä mies, joka antaa sukulaistensa heitellä rasistisia kommentteja ulkomaalaiselle vaimolleen ja tämän pojalle. Kirjan teema ja juoni olisivat vaatineet syvällisempää käsittelyä. Nyt asioita raapaistaan sieltä täältä pintapuolisesti ja suurin osa hahmoista jää etäällä häilyviksi, helposti unohtuviksi. Esimerkiksi Leon perheen ajatuksia tämän teosta ei puida lainkaan. 

Elly Griffiths: Viimeinen sana

Harbinder Kaur tutkii -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kirjat Muukalaisen päiväkirjat, Murhan käsikirjoitus ja Särkyneen sydämen murhat. Olen vähitellen alkanut pitää epäsovinnaisesta rikoskomisariosta. 

Valitettavasti tässä sarjan uusimmassa osassa Harbinder Kaur esiintyy hyvin vähän. Hän piipahtaa näyttämöllä muutamaan otteeseen, muttei johda tapahtumia oikein missään vaiheessa. Keskiössä ovat tällä kertaa yksityisetsiväyrityksen perustaneet ystävykset: senioritalossa asuva Edwin, ukrainalaissyntyinen kotihoitoyrityksen työntekijä Natalka ja hänen poikaystävänsä, kahvilanpitäjä Benedict. 

Yksityisetsivät palkataan, kun kuolleen kirjailijan tytär suhtautuu epäuskoisesti äitinsä kuoleman luonnollisuuteen. Seuraa kirjallisuusretriittejä ja lukupiirejä, joihin etsivät osallistuvat vaihtelevilla kokoonpanoilla. Muun aikaa he haastattelevat ihmisiä ja pähkäilevät, kuka voisi olla potentiaalinen murhaaja. 

Lämminhenkinen kirja (murhista huolimatta) toimii hyvin ilman nimihenkilönsä aktiivista esillä oloa. Henkilöt ovat sympaattisia ja huumoriakin on kotitarpeiksi. Kirjan lopussa tapahtuu ihania asioita asianosaisille. Pidän tästä sarjasta koko ajan enemmän.

Suomentanut Riina Vuokko

Aino Leppänen: Pieni pihapiiri pyörii

Olen lukenut Aino Leppäsen nuortenkirjan Positiivinen yllätys sekä äidinkielenopettajasta kertovan Terkuin-sarjan (Terkuin ope, Tujuin terkuin ope ja Odottamattomin terkuin ope).

Pieni pihapiiri pyörii on hyvin hämmentävä kirja. Todellakin pieni piiri pyörii, mutta kaikille löytyy pari kuitenkin. Siskokset Laura ja Kati muuttavat sattumoisin samaan taloyhtiöön asumaan. Siskoksilla on aina ollut viileät välit, eivätkä he tapaa toisiaan juuri sen enempää, vaikka naapuruksina asuvatkin ja heillä on samanikäisiä lapsia. Kuulostaa oudolta, mutta kaipa tuollainen on ihan yleistä. 

Talon asukkaiden elämä on tasaista ja tapahtumaköyhää. Siskoksia rasittavat arkiset askareet ja lastenhoito. Onneksi lastenhoitoon löytyy naapuriapua. Hämmentävintä kirjassa ehkä on, että heteroparien sänkyelämää ei kuvailla suudelmaa pidemmälle, mutta lesboparin nuolemiset kuvaillaan hyvinkin tarkkaan. Myös ystävysten tavatessa toisen yllättävä roisi kielenkäyttö tuntuu oudolta. 

Herkkiä teemoja kirjassa on ystävyyden tai jopa rakkauden säilyminen vuosien ja vuosikymmenten yli. Naapureihin kannattaa rohkeasti tutustua. Apua voi saada yllättäviltäkin tahoilta, kun sitä todella tarvitsee. 

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa

Kate Atkinsonin ihanassa Jackson Brodie -sarjassa on aiemmin ilmestyneet suomeksi osat Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia, Eikö vieläkään hyviä uutisia?, Joka lapsia ja koiria rakastaa sekä Liian kirkas taivas.

Kuolema kulkee kartanohotellissa on tylsähkö nimi kirjalle. Takakannessa viitataan myös murhamysteeriviikonloppuun, mutta siihen päästään vasta kirjan puolivälissä. Alkuosa on ihanan pitkittynyttä henkilöiden esittelyä pikku tarinoiden kautta. 

Entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa selvitettäväkseen kadonneen taulun tapauksen. Brodien vanha tuttu, poliisi Reggie Chase tutkii myös kadonneen taulun tapausta. Kartano nimeltään Burton Makepeace omituisine asukkeineen pyörii vahvasti kuvioissa mukana. 

Pidän kirjan tarinamaisesta kerronnasta. Samoin humoristisesta otteesta. Kirjan henkilöt ovat aivan hulvattomia. 

Suomentanut Kaisa Kattelus

Liina Putkonen: Hiljaisten tarinoiden tupa

Hiljaisten tarinoiden tupa on jatkoa Unohdettujen unelmien kirjastolle ja Varastettujen hetkien puutarhalle. 

Tässä sarjassa on paljon henkilöitä: kaikki Kielokosken kyläläiset plus keskeisten henkilöiden sukulaiset ja tuttavat Italiaa myöten. Kirjailija huomaavaisesti ensimmäisillä kymmenillä sivuilla palauttaa mieleen, kuka kukin on ja miten ihmiset liittyvät toisiinsa. Lukeminen olisi ollut huomattavasti vaivalloisempaa ilman perehdytystä. 

Aina odottelee vauvaa salassa kaikilta. Samalla arki rullaa Kielokoskella joulun odotuksessa. Aina haikailee italialaisen rakkaansa Carlon perään, mutta Carlolla on omat vaikeutensa, eikä sieltä päin kuulu mitään. Kirjan lopussa olikin pettymys, kun ei Ainan miestilanteeseen tullut selvyyttä. Kovasti kuitenkin yksi ja toinenkin häntä kiinnosteli. 

Kirjassa on paljon dramatiikkaa ja suuria tunteita, välillä vähän liikaakin. Kaikki tunteet osoitetaan hämmentävän ylitsepursuavasti. Siinä ohessa eletään kuitenkin tavallista arkea, ja se on kirjan kantava voima. Kirjassa on niin monia tarinoita, joiden etenemistä on hauska seurata. Ja nyt en kyllä malttaisi odottaa jatkoa. 

Sofie Sarenbrant & Carina Bergfeldt: Syntymäpäivä

Sofie Sarenbrant on kirjoittanut Emma Sköld -sarjan, josta olen lukenut kirjat Lepää rauhassa, Kuoleman kintereillä, Avoimet ovet, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki, Häpeänurkka, Valheenpunoja, Suojelusenkeli, Sielunkumppani ja Parasiitti. Carina Bergfeldt on kirjoittanut aiemmin ainakin rikosaiheisia tietokirjoja. Yhdessä naiset aloittavat uuden Frida von Engen -sarjan, jolle näyttäisi jo ruotsiksi ilmestyneen jatkoakin. 

Kirja osoittautui yllättävän hyväksi, kuten Sarenbrantin kirjat yleensäkin. Juoni etenee vauhdikkaasti eikä tekstissä ole kömmähdyksiä. Ainoa, mikä ärsytti, oli yhden keskeisen henkilön nimi Nilo. Siitähän ei pysty päättelemään, onko kyseessä mies vai nainen. Vasta sivulla 189 hän paljastuu naiseksi. Veikkaan, että alkuperäisteoksessa se paljastuu paljon aiemmin persoonapronominin ansiosta. Kääntäjältä toivoisi pelisilmää ilmaista asia jotenkin suomeksikin. 

Sarjan nimihenkilö, Frida von Engen, on kuuluisa tv-toimittaja, jonka entisellä miehellä Tedillä on uusi avovaimo Pernilla. Pernilla on raskaana ja odottaa parin lasta. Fridalla ja Tedillä on niin ikään lapsi, seitsemänvuotias poika Samuel, joka asuu vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Frida ei ole päässyt yli avioerosta ja kolmikon kesken on aikamoista kähinää. Samuelin syntymäpäivän aamuna hän onkin kadonnut. Alkaa syyttelyntäyteinen päivä, ja poliisi aloittaa etsinnöt. Päivän mittaan ehtii tapahtua vaikka mitä. 

Mielenkiintoista nähdä, miten sarja jatkuu. Se kiinnostaa siksi, että Frida ei ole kovin miellyttävä tyyppi, joten mietityttää, miten sarja saadaan pyörimään hänen ympärillään. 

Suomentanut Helene Bützow

Matti Laine: Isänsä tytär

Olen lukenut ennen tätä yhdeksän Matti Laineen kirjaa: Elias Vitikka -sarjaan kuuluvat Pahojen miesten seura, Merkitty mies, Pahuuden hinta, Tappajan vaisto, Pelon liekit ja Kuolemanloukku, sekä Ari Aalto -sarjan Pudotus, Sivukuja ja Eksytetty. Isänsä tytär aloittaa jälleen uuden sarjan, joka kertoo nimensä mukaisesti isästä ja tyttärestä, kahdesta Kovasen perheen jäsenestä. 

Kata Kovanen asuu Saksassa ja työskentelee siellä jossain omituisessa järjestössä, joka auttaa maalittamisen kohteeksi joutuneita ihmisiä. Maalittaminen on siis sitä, että aletaan porukalla syytellä yhtä ihmistä asioista, joita se ei ole tehnyt. Järjestön toiminta vaikuttaa kaikin tavoin yliampuvalta ja tärkeilevältä. Kaikkinensa juonikiemurat ovat niin omituiset ja väkisin keksityn oloiset, että en jaksanut niille monta ajatusta uhrata, vaan ohitin kummallisimmat käänteet. Lyhyesti sanottuna ei meinannut suutari Kata pysyä lestissään. 

Katan isä, entinen poliisi, taas asustaa Lapissa ja tekee töitä siellä. Isään liittyvät juonenkäänteet ohitellaan hyvin ylimalkaisesti. Ikään kuin paljon jää kertomatta, lukijan arvailtavaksi. 

Kumpikaan Kovasista ei ole kovin kiinnostava. Isä-Kovaseen ehtii tuskin tutustua. Tyttärellä taas on bändiä ja prätkää. Kirjassa ollaan vuoroin Suomessa ja Saksassa, mutta sekin jää lukijan pääteltäväksi, kuka on milloin missäkin. 

Kirjassa on paljon juonenkäänteitä, mutta niiden yli hyppelehditään ja kokonaisuus on sekava sillisalaatti. Mietin jo alkuvaiheissa lukematta jättämistä, mutta annoin kuitenkin mahdollisuuden. Ei tämä nyt oikein vakuuttanut. 

Eeva Louko: Suljettu talo

Suljettu talo on toimittaja Ronja Vaarasta kertovan sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Onnellisten saari, Käärmeiden maa ja Pakene ennen aamua. 

Ensin löytyy hienostosairaalasta luuranko, sitten hyvältä asuinalueelta vainaja. Poliisilla on kädet täynnä työtä tapauksia tutkiessa. Vainajan naapurustossa asuu hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka eivät ainakaan helpota tapauksen tutkimista. 

Suljetussa talossa ovat vahvasti keskiössä vainajan eletty elämä ja elämänpiiri. Toimittaja Ronja Vaaran äiti on palannut Ranskasta Suomeen ja käy ilmi, että hänkin on tuntenut vainajan. Ronja innostuu tutkimaan tapausta omine nokkineen. Komisario Anton Koivun ja Ronjan tiet eivät kohtaa, mikä tekee juonelle hyvää. Ronja ei tunnu tekevän mitään varsinaista työtä, kunhan omaksi ilokseen tutkiskelee. Poliisien ihmissuhteisiin on myös panostettu, niissä riittää säätöä. 

Kirjan juoni on kiinnostava ja mielenkiinto pysyy yllä. On aivan pakko nähdä, kuka teki mitäkin, kenen kanssa ja miksi. 

Freida McFadden: Kotiapulainen valvoo

Olen lukenut McFaddenilta aiemmin kirjat Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki ja Sarjamurhaajan tytär. Kotiapulainen-sarjan kolmas osa, Kotiapulainen valvoo, menee heittämällä kärkeen. Se on luettava likimain yhdellä istumalla. 

Aiempien kirjojen tapahtumista on kulunut parikymmentä vuotta. Millie on tavannut italialaistaustaisen Enzon, mennyt naimisiin tämän kanssa ja saanut kaksi lasta, Adan ja Nicon. Perhe on vihdoin saanut säästettyä tarpeeksi rahaa ostaakseen oman pikku talon Long Islandilta. Millie työskentelee sosiaalityöntekijänä, Enzolla on oma puutarha-alan yritys. 

Uuden talon naapurit osoittautuvat valitettavasti sangen omituisiksi. Naapurin rouvan silmäkin vilkkuu vähän liian tiuhaan Enzon suuntaan. Uusi asuinalue ei olekaan ihan niin mukava, kuin Millie ajatteli. 

McFadden kääntää ovelasti lukijan katseen pois olennaisista asioista vähemmän tärkeisiin, ja tekee sen toisenkin kerran. Kirja tarjoaakin yllätyksiä toisensa perään, ja oli varsin vauhdikasta tykitystä alusta loppuun. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi