Beth O'Leary: Kimppakämppä

Enpä olisi arvannut tämän kirjan olevan niin koukuttava! En olisi illalla malttanut millään alkaa nukkua, kun halusin vain lukea eteenpäin ja eteenpäin.

Tiffy muuttaa Leonin alivuokralaiseksi pikkuruiseen asuntoon Lontoossa. Koska Leon on työssä öisin ja Tiffy päivisin, he mahtuvat asuntoon hyvin ja voivat nukkua samassa sängyssä eri aikaan. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta asuinkaverusten toisilleen jättämät post it -laput antavat tarinalle lihaa luiden päälle.

Vaikka Tiffy ja Leon eivät kohtaa toisiaan, he oppivat tuntemaan toisensa viestilappujen välityksellä. Ja senhän tietää, miten tarina etenee. Tietenkin dramaattinen kohtaaminenkin on lopulta edessä. Juoni kuulostaa edelleen tylsältä, mutta tarinassa on niin paljon kiinnostavia sivujuonteita, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistään.

Hauska ja hyvin kirjoitettu kirja.

Camilla Sten: Kadonnut kylä

Camilla Sten on suositun ruotsalaisdekkaristi Viveca Stenin tytär, eikä ole omena kauas puusta pudonnut.

Kadonnut kylä kertoo viidestä nuoresta aikuisesta, jotka lähtevät tutkimaan 1950-luvulla yllättäen tyhjentynyttä kylää. Kukaan ei tiedä, minne kylän 900 asukasta tuolloin katosivat. Kylä on saanut raunioitua autiona siitä saakka, eikä sinne edes johda kunnon tietä. Yksi nuorista on yhden entisen kyläläisen lapsenlapsi, jonka isoäiti oli jo katoamisaikaan muuttanut kotoaan suurempaan kaupunkiin. Hänellä on suunnitelmissaan tehdä elokuva, jossa selvitellään asukkaiden kohtaloa.

Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että kylä itsessään ei kadonnut mihinkään. Vain kyläläiset katosivat.

Kylässä tapahtuu tietenkin jännittäviä ja kauhistuttavia asioita, ja osalle nuorista käy kalpaten. Kirjassa liikutaan nykyajan lisäksi menneessä ajassa, jonka tapahtumia kerrotaan isoäidin perheen näkökulmasta. Tallella on myös isoäidin pikkusiskoltaan saamia kirjeitä, joita on kirjassa välilukuina. Vähä vähältä kokonaisuus alkaa rakentua.

Kirja vaikuttaa paikoin nuorille aikuisille kirjoitetulta eli YA-lajityypin edustajalta. Se johtuu ehkä siitä, että kirjoittaja on vielä alle kolmikymppinen sekä siitä, että hän on aiemmin kirjoittanut nuortenkirjoja. Hyvin jaksoi aikuinenkin sen kuitenkin lukea.

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Bakkeidin kirjojen sankari Thorkild Aske ajoi huumepäissään kuolonkolarin, sai potkut poliisista ja joutui vankilaan. Aske on yrittänyt tappaa itsensä parikin kertaa ja saanut sen seurauksena aivovamman. Hän on ruhjeilla ja arpinen, enimmäkseen lääkepöllyssä ja riippuvainen kipulääkkeistä. Aske arvelee myös olevansa impotentti. Silti kaikki kirjan naiset ovat hulluina häneen. Sitä ihmettelevät myös kirjan miehet.

Paratiisin kutsu on mielestäni parempi kuin edeltäjänsä Meren aaveet. Tässä kirjassa ei liikuta niin yliluonnollisissa asioissa, eivätkä kuolleet pahemmin puhele. Aske on edelleen hyvin sympaattinen ja selittelee tässä kirjassa aiempia tapahtumia aivovammallaan. Aske on myös ihanan suorasanainen.

Vaikka Aske ei enää työskentele poliisissa, auttaa hän silti poliisia selvittämään kummallisia katoamisia ja kuolemantapauksia. Juttu onkin kiperämpi kuin kukaan kuvittelee, ja myönnän itsekin epäilleeni väärää henkilöä syylliseksi.

Täytyy myöntää, että kirjan huumori puree minuun.

Nikki Owen: Vanki 375

Ennen pidin kunnia-asianani lukea jokaisen aloittamani kirjan loppuun vaikka hampaat irvessä. Nyttemin olen muuttunut vähän armollisemmaksi itselleni: kaikkia kirjoja ei vaan voi lukea edes puoliväliin, jos oikein takkuaa.

Valitettavasti Nikki Owenin Vanki 375 on niitä kirjoja, jotka jäävät kesken ainakin minulta. Kirja voisi olla mielenkiintoinen, mutta se on niin sekavasti kirjoitettu ja juoneltaan hajanainen, etten jaksa paneutua siihen. Päähenkilöllä on Aspergerin oireyhtymä, josta tehdään aivan liian iso numero. Toki hänen erityispiirteensä ovat isossa roolissa, mutta silti en pidä tavasta, jolla hänen aspergeriaan käsitellään.

Kirjassa ollaan luultavasti useammassa aikakerroksessa, mutta koska niitä ei mitenkään sen tarkemmin ilmaista, saa lukija vain ihmetellä, onko meneillään oleva luku samassa ajassa vai jälkeen muiden tapahtumien.

Päähenkilöllä on valokuvamuisti, mutta silti hänellä on hatara muisti. Tai niin hänelle ainakin uskotellaan. Hän muistaa häilyviä muistikuvia menneisyydestä, ja muistissa on isoja aukkoja joidenkin tapahtumien kohdalla. Kukaan ei usko hänen kertomuksiaan. Silti hänen perässään ovat tappajat. Eiköhän tämä yliälykäs sankaritar selvitä koko vyyhdin ja lopussa varmaan paljastuu sekin, onko hän syyllinen murhaan, jota ei muista tehneensä, mutta josta on vankilassa. Pystyn elämään ilman sitä tietoa ja jätän kirjan kesken.

Jørn Lier Horst: Koodi

Viimeksi valitin Horstin kirjojen suomentamisjärjestyksestä, kun aiemmassa kirjassa rikostutkija William Wistingin tytär synnytti, mutta seuraavassa kirjassa vauvasta ei ollut tietoakaan.

Kun katsoo Horstin julkaistujen kirjojen listaa, huomaa, että ilmestymisjärjestys suomeksi on ihan mitä sattuu. Kiinnostaisi tietää, miksi. Kuka mahtaa valikoida suomennettavat kirjat? Hän tuskin itse lukee dekkareita. Lista kopioitu Dekkarinetin sivulta.

Nøkkelvitnet, 2004. Felicia forsvant, 2005. Når havet stilner, 2006. Den eneste ene, 2007. Nattmannen, 2009. Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019). Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015). Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016). Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017). Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018). Når det mørkner, 2016. Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020). Det innerste rommet, 2018.

Tässä kirjassa Wistingin toimittajatyttärellä Linellä on vauvansa. Vauva on itse asiassa niin suuressa roolissa, että jännitin kovasti vauvaan liittyvää ikävää juonenkäännettä, jota ei onneksi tullut.

Koodi oli muutenkin kyllin jännittävä. Wistingin poliisipiiriin tulee Keskusrikospoliisin tutkija auttamaan vanhan tapauksen selvittelyssä. Hän värvää myös Linen selvittelemään samaa tapausta toimittajana. Tavanomaisesta kadonneen naisen tapauksesta on saatu yllättävän kiinnostava juoni aikaiseksi. Wistingkään ei ole ihan tavanomaisen jahkaileva.

Erinomainen kirja William Wisting -sarjassa.

Stephen King: Keveys

Paras Stephen Kingin kirja, jonka olen lukenut. Kirja on ohut, mikä oli positiivinen yllätys tiiliskivimäisen Laitoksen jälkeen. Keveys voisi melkeinpä olla novelli, niin isolla fontilla se on painettu paksulle paperille.

Keveys kertoo Scott Careystä, jolla on ongelma. Hän tulee päivä päivältä kevyemmäksi. Scott on hyvä ihminen, kuten monet Kingin kirjojen hahmoista ovat. Scott saakin paljon hyvää aikaan. Kingille ominaiseen tapaan tämäkin kirja kertoo arkisesti tapahtumista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin arkisia.

Kirjan loppu on hyvin kaunis. Ja liikuttava.

Tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

Emelie Schepp: Jaakko kulta

Viides osa syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovasta sarjasta, ja ehdottomasti paras tähänastisista.

Naisia katoaa ja löytyy murhattuna. Nopeasti poliisit löytävät yhtymäkohtia vuotta aiemmin tapahtuneeseen perhesurmaan. Yhden poliisin oma elämäkin kytkeytyy läheisesti tapahtumiin.

Kirjassa on alusta saakka hektinen tunnelma, ja tapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä vauhdilla. Janan menneisyydestä tuttu Danilo on myös kiinteästi osana tutkintaa. Janalla on paljon salattavaa, mutta hän ei ole kovin huolellinen pimeän puolensa kanssa. Kirja loppuukin mielenkiintoiseen koukkuun, joka lupailee jatkoa sarjalle.

Henkilöt jäävät jotenkin etäisiksi, vaikka kukin vuorollaan pääsee keskeiseksi hahmoksi. Se johtuu ehkä siitä, että henkilöitä kuvataan kyllä tarkasti, mutta heidän ajatuksiaan ei kuitenkaan avata. Lukijan ratkaistavaksi jää, onko esimerkiksi Mia pahansuopa vai epävarma ja kateellinen, vai saisiko hän jonkin nepsydiagnoosin.

Pidin tästä uusimmasta Scheppin kirjasta kuitenkin enemmän kuin aiemmista. Kirja eteni sujuvasti eikä väkivallalla mässäilty.

Arttu Tuominen: Hyvitys

Ikävä tunnustaa, että tartuin tähänkin Tuomisen uutuuteen varovaisesti, koska Tuomisen ensimmäiset neljä dekkaria olivat niin epätasalaatuisia. Delta-sarjan aiempi kirja, Verivelka, oli kuitenkin erinomainen, samoin on Hyvitys. Tällainen kirjoitustyyli miellyttää minua.

Kuten Verivelan luettuani arvelin, on Hyvityksen pääosassa ylikomisario Henrik Oksman, jolla on kiusallinen salaisuus. Tai ei salaisuus itsessään ole kiusallinen, mutta Oksman pelkää sen paljastumisen aiheuttavan kiusallisia tilanteita. Hän pelkää myös menettävänsä työtovereidensa kunnioituksen, jos salaisuus paljastuisi. Niinpä Oksman syyllistyy virkavirheeseen peitellessään salaisuuttaan.

Oksmanin salaisuus sopii hyvin ajan henkeen ja pride-teemaan. Kirjassa tuodaan hyvin esiin, miten vaikeaa on, kun hyväksyntää ei tunnu tulevan miltään suunnalta, ja millaisiin ratkaisuihin se voi johtaa.

Kirja on sujuvaa kieltä, aiheeltaan kiinnostava ja loppua kohti hyvin jännittävä. Toivottavasti tähän sarjaan tulee jatkoa.

Julian Fellowes: Loiston päivät

Pannaan nyt varmuuden vuoksi tännekin muistiin, että jestas, mitä jaarittelua. Ideana on, että tyyppi etsii toiselle tyypille tuttuja menneisyydestä neljänkymmenen vuoden takaa eli 1970-luvun alkuvuosilta. Ei silloinkaan enää mitään loiston päiviä ollut, vaan oltiin jo hyvää vauhtia siirtymässä nykyaikaan, jopa Englannissa. Tyyppi muistelee siis senaikaisia debytanttitanssiaisia.

Juoni voisi olla hyvä, jos se olisi vähemmän jaarittelevasti kirjoitettu. Hyvä tapa kirjoittaa olisi esimerkiksi palata välillä takaumissa menneisyyteen ja kirjoittaa sen ajan näkökulmasta. Mutta ei, vaan tyyppi muistelee menneitä ja selittelee selittelemästä päästyään milloin mitäkin asiaa. Kun dialogikin keskeytyy aukeaman mittaisella muistelulla, se käy tylsäksi. Liian hidastempoista minun makuuni. Myös kappaleet ovat liian pitkiä ja puisevia. Kirja on raskassoutuista luettavaa.

Pinnistelin aikani, mutta päätin lopulta jättää sikseen, kun ei tarinassa päästy puusta pitkään. Kun lisäksi kaikkien ulkomuotoa kuvaillaan monisanaisesti, samoin yhteiskuntaluokkaa ja koko suvun sijoittumista tähän asteikkoon, ja sama taas uudelleen parin sivun päästä, niin ei kulje.

Voi tästä joku hitaampitempoisen luettavan ystävä tykätäkin. Jos pidät puhelinluettelon lukemisesta, tämä on juuri sinulle sopiva kirja.

Johanna Tuomola: Liekit yössä

Kirja on kuudes osa rikosylikonstaapeli Noora Nurkka -sarjasta. Edellinen osa on ilmestynyt vuonna 2013, joten ei liene ihme, etten muista sen tapahtumista yhtään mitään. Kirja jatkaa sujuvasti siitä, mihin edellinen jäi. Sarjan ensimmäiset osat olen lukenut aikaan, jolloin tein vain lyhyitä muistiinpanoja lukemastani. 

Aiempien osien ongelmana on ollut huono suomen kieli. Ainakin osa aiemmista kirjoista on ollut Tuomolan omakustanteisia. Uusin kirja on Myllylahden kustantama, ja nähtävästi sitä kautta on saatu myös oikoluku käyttöön, koska tämän kirjan lukeminen oli oikein miellyttävää.

Nappasin kirjan Viikon laina -hyllystä. Koska Tuomolan kirjojen tapahtumat sijoittuvat kotipaikkakunnalleni, on niissä kotikylän kirjastossa aina pitkät lainausjonot. Itsekin olen lukenut aiemmat Noora Nurkka -kirjat ihan mielenkiinnosta tuttuja paikkoja kohtaan, vaikka kirjojen kieli on välillä ollut sietämättömän huonoa. Tässä uusimmassa kirjassakin pyöritään tutuilla kulmilla. Voi, miten tyydyttävää onkaan bongata kirjasta paikkoja ja reittejä, jotka tunnistaa. Suurin osa lukemistani kirjoista kun sijoittuu sellaisiin paikkoihin, joissa en paljon liikuskele tai joita en niin hyvin tunne.

Kumma kyllä, henkilöt tuntuivat tutuilta, vaikka edellisestä kirjasta on vierähtänyt vuosia. Kirja kertoo eläinten oikeuksia puolustavan järjestön toiminnasta ja sen toimintaan kytkeytyvistä tihutöistä. Vähitellen tapahtumat kulminoituvat murhaan, ja sen jälkeen alkaakin paljastua, ketkä ovat osallisina tapahtumissa. Kirja on jännittävä ja vetoa riittää loppuun saakka.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kirjan päähenkilö Sirkka saisi varmaan aika helposti parikin diagnoosia, jos eksyisi neuropsykiatrisiin testeihin. Sirkka rakastaa järjestystä ja rutiineja. Elämä on parasta, kun kaikki pysyy ennallaan eikä mitään tapahdu.

Vähän Sirkka pohtii parisuhdettakin, kun sellainen tuntuu olevan tapana. Sirkka kuitenkin järkiintyy ja viihtyy yksinkin.

Kerrassaan hauska kertomus Sirkasta, jolla on harmaa elämä ja se on hyvä niin. Vielä kun muut antaisivat olla rauhassa.

Saastamoisen kieli on rikasta ja hän keksii omia, uusia sanoja, kuten menninkäisehtävä.

Peter James: Totuuden kirous

Peter James kirjoittaa Roy Grace -poliisitarinoiden lisäksi yliluonnollisia kertomuksia, jollainen Totuuden kirouskin on. Kirjan innoittajana on alkupuheen mukaan toiminut Rosemaryn painajainen.

Kirja kertoo pariskunnasta, joka on päättänyt, ettei hanki lapsia. Miehen firmalla menee huonosti, ja rahaa pitäisi saada jostain nopeasti ja paljon. Yllättävä rahoittaja löytyy, mutta mitä hän haluaakaan vastalahjaksi. Se ei varmaan yllätä.

En yleensä pidä yliluonnollisuuksista, mutta Stephen King ja Peter James osaavat arkipäiväistää ne niin, että pystyn kestämään ne. Vaikka Totuuden kirouksessa ei tapahdu mitään mullistavia käänteitä, pitää sen juoni tiukasti imussaan ja kirja on hyvin koukuttava.

Henriikka Rönkkönen: Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

Rönkkösen kirjat ovat viihdyttäviä, ja monessa kohtaa sai nauraa ääneen. Minua kuitenkin ihmetyttää pakonomainen tarve ympätä jokaiseen virkkeeseen joku "tuhma" sana. Toki kaikki ne elintoiminnot ja ruumiineritteet, joista Rönkkönen koko ajan puhuu, ovat luonnollisia, mutta pitääkö niistä silti koko ajan puhua? Luonnollisten asioiden ylikorostaminen ei kuulosta enää kovin spontaanilta ja luonnolliselta. Onkohan Rönkkösellä koprolalia?

Kirja on oiva opas Tinder-deittailun saloihin. En taatusti ikipäivinä lataa Tinderiä. Kirja paneutuu onnistuneesti vain yhteen osa-alueeseen päähenkilönsä elämässä. Kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu seksin tai poikaystävän etsimisen tiimoilta. Vaikuttaa siltä, ettei päähenkilö ehdi edes töissä käydä näiltä kiireiltään.

Sinkkuelämän kuvailu on hulvatonta. Mietityttää, miksi päähenkilö niin kovasti haluaisi parisuhteen, kun hän kuitenkin tuntuu tiedostavan, ettei se välttämättä onnellisuutta takaa.

Lopuksi terveisiä kirjastolle (katso alin kuva). Kivasti liimasitte takaliepeen tekstin päälle. Olisihan tuon lipareen voinut vain leikata poiskin, ja vetää tuohon pelkän kontaktin.

Arne Dahl: Vapaus

Arne Dahlin kirjoissa tapahtumat etenevät hyvin intensiivisesti, hyvä kun lukija muistaa välillä hengittää. Kaikista lukemistani Dahlin kirjoista Vapaus on kuitenkin ensimmäinen, jonka tapahtumista tunnen saavani otteen. Se johtuu ehkä siitä, että Sam Berger on poliisista poispotkimisensa jälkeen perustanut turvallisuuskonsulttiyrityksen, eli hän toimii yksityisetsivänä. Edellisen kirjan lopussa Molly Blom oli raskaana Samille, mutta katosi hänen elämästään.

Tässä kirjassa Molly palaa pienen vauvan äitinä. Se ei estä häntä osallistumasta aktiivisesti kadonneen naisen etsintään, jossa Sam tarvitsee apua. Vauvanhan voi jättää milloin kenenkin hoiviin. On kyllä vaikea kuvitella lähes vastasyntyneen äitiä, jolle työ menee vauvan edelle. Tasa-arvon nimissä todettakoon, että sama koskee kirjassa myös lapsen isää.

Kuten aina ennenkin, Bergeriä ja Blomia huijataan mennen tullen milloin kenenkin toimesta. Siitä tulee tapahtumiin kivasti lisää jännitystä.

Paras tähänastisista Dahlin kirjoista.

Koska olin aika skeptinen kirjan suhteen, laitan sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 3: kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti.

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Romaani, joka tarjoilee joka luvussa uuden, yllättävän käänteen, kuin paraskin trilleri. Voisi kuvitella, että äidille annettavasta lahjasta ei riitä kertomista kokonaiseksi romaaniksi. Kyllä riittää. Kerrankin takakannen mainosteksti, "koukuttava romaani", pitää paikkansa.

Heikura osaa myös tiivistää. Riittää, kun kerrotaan olennainen, tai annetaan ymmärtää, mitä tapahtuu. Lukiessa tulee hetkiä, kun kirjailija vie jo eteenpäin, mutta lukija jää henkeä haukkoen hämmästyneenä pohtimaan juonikuviota. Sitten ei auta kuin jatkaa lukemista kirjailijan viitoittamaan suuntaan. Tästä kirjasta ei oikeastaan voi kertoa enempää, muuten paljastaisi liikaa. Lue itse.

Nautittavaa lukukokemusta himmensivät kirjan kovin monet kirjoitusvirheet, puuttuvat tavut ja kirjaimet.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19: kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Pertti Laine: Kohtalokas kutsu

Pertti Laineen kolmas Tampereelle ja sen liepeille sijoittuva dekkari on parempi kuin aiemmat (Pisto sydämeen, Vainotut). Tämä sarja selvästikin paranee edetessään. Pidin jo aiemmissa kirjoissa sympaattisesta poliisitiimistä, joka ei riitele keskenään.

Rikoskomisario Simpan ryhmä saa selvittääkseen kiperiä murhia, joiden johtolangat ovat vähissä. Kuin ihmeen kautta asiat lopulta selviävät. Tiimissä tuntuu useammalla poliisilla vaisto ja intuitio johdattelevan eteenpäin, kun muut tiet ovat tukossa.

Kirjan teema on tärkeä: netin välityksellä tapahtuva alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö.

Edelleen hämmästelen seitsenkymppisen kirjailijan ilmaisun tuoreutta. Lempäälän paikalliskuvaus saa suunnittelemaan kesäretkeä paikan päälle.

Mari Frisk: Neliöjuuri

Virkistävän iloinen kansi väriltään ja kuvitukseltaan. 

Kirja on erilainen kuin kuvittelin. Kati haluaa vauvan ja sen hän myös saa, keinoja kaihtamatta. Kun avomies ei suostu siittämään, houkuttelee Kati kaksossiskonsa miehineen mukaan vauvatalkoisiin. Kirja keskittyy kuvaamaan enimmäkseen Katin raskausaikaa, eikä sisarusten välisiä suhteita juuri ruodita. Sisarussuhde näytetään vain Katin näkökulmasta. Kati näkee siinä kilpailuasetelman, jossa hän on ollut häviöllä alusta asti, b-kaksonen kun on. Vauva tuo kerrankin Katille etulyöntiaseman. 

Sivujuonteena siskokset perivät vanhan huvilan etäiseltä sukulaiselta. Tämäkin käänne jää vähän ohueksi, vaikka huvilaan muuttamisesta olisi voinut tehdä isommankin numeron. 

Kerronta on humoristista ja naurattaakin aika ajoin. Se on tämän kirjan ehdoton vahvuus.

Kirjan loppu jää täysin levälleen, mikä ärsyttää minua. Olisin halunnut selkeän lopetuksen, jossa kävisi ilmi, miten elämä jatkuu. 

Kicki Sehlstedt: Koskematon

Sehlstedtin edellinen kirja, Älä silmä pieni, kärsi huonosta suomennoksesta. Koskematon on paremmin käännetty, en huomannut lukiessani yhtään onnahdusta. Yllättävää kyllä, molemmat kirjat on kääntänyt Petri Stenman.

Sehlstedt on löytänyt tähänkin kirjaan erilaisen lähestymistavan ja näkökulman. Teemana on edelleen naisviha ja naisten hyväksikäyttö. Kirjassa kulkee kaksi erilaista kertomusta, jotka eivät varsinaisesti kohtaa.

Päähenkilöt kriminologi Kajan Berglund ja toimittaja Aida Svantesson selvittelevät tahollaan samoja tapauksia. Kajan Berglundin asenne on riemastuttava ja hän tallookin poliisilaitosta jalkoihinsa mennen tullen. Aidalla on pieni tytär, ja vaikeudet työn ja lastenhoidon yhteensovittamisessa ovat ilmeisiä.

Kirja on koukuttava ja mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Vaikka kirjassa on selkeä feministinen teema, sen käsittely ei vie tilaa juonen kehittelyltä. Tilaa jää myös huumorille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18: sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja. Tuntematon aihe on incel, mutta ei siitä sen enempää, etten paljasta liikaa.

Mooses Mentula: Toiset meistä

Olen lukenut aiemmin Mentulalta kirjat Isän kanssa kahden ja Jääkausi. Pidin molemmista kovasti. Valitettavasti tähän uusimpaan petyin pahasti.

Kirja kertoo Tinosta, joka on hyvin ahdistunut, pelkää sosiaalisia tilanteita ja saa paniikkihäiriökohtauksia. Tinolla on harhoja, joiden aikana hänelle ilmestyy Charles Bukowski. Jotta tämän kirjan ymmärtäisi paremmin, pitäisi tuntea Bukowskin kirjallisuutta, jota en valitettavasti tunne. Niinpä en ihan pysynyt kärryillä. Tai en tiedä, olisiko se auttanut asiaa. Oletettavasti.

Todelliset ja harhaiset tapahtumat nivoutuvat yhteen, eikä lukija tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tino kokee kaiken Bukowskin luomien henkilöiden tai kirjailijan itsensä kautta. Samalla Tino yrittää itsekin kirjoittaa kirjaa. Osa luvuista muodostuukin näistä Tinon kirjallisista tuotoksista, mikä sekoittaa lukijaa entisestään.

Myönnän, etten jaksanut lukea ihan koko kirjaa, vaan plarasin osan matkaa kohti loppua nähdäkseni, miten Tinon käy. Loppu jätti minut ymmälleni: mikä loppujen lopuksi oli harhaa? Toiset meistä eivät ihan ymmärtäneet tätä kirjaa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kirjan teemaksi sopisi: värillä on väliä. Tapahtumien alku sijoittunee 1950- ja 1960-lukujen tienoille. Sen voi päätellä ajankuvasta, musiikista, vaatteista ym. asioista. Ajankohta lienee tahallaan häivytetty tapahtumien fiktiivisyyden korostamiseksi. Kirjan lopussa kirjailija mainitsee joitakin todellisia tapahtumia, joita on käyttänyt tekstinsä luomisessa apuna. Nickelin pojat on kuitenkin täysin fiktiivinen.

Whitehead on taitava kertoja, ja hän osaa luoda elävän kertomuksen. Nickel on rangaistuslaitos, jonne lähetetään sekä värillisiä että valkoisia nuoria, jotka eivät osaa elää sääntöjen mukaan. Mustien kohdalla säännöt ovat hyvin häilyviä, ja rangaistus saattoi tulla kirjan tapahtuma-aikaan lähes mistä hyvänsä. Kirjan alkupuolella kirjailija käyttää aikaa mustien kehnon aseman korostamiseen etenkin etelävaltioissa 1950-luvulla. Ihonväri nousee pitkin matkaa merkitykselliseksi tekijäksi milloin missäkin asiassa. Ihonvärin mukanaan tuomat rajoitukset ovat niin olennainen osa värillisten elämää, että niitä pitääkin painottaa.

Kirjan päähenkilö Elwood Curtis joutuu Nickeliin, vaikka ei ole tehnyt mitään väärää. Elwood on nuhteeton, ahkera työntekijä ja menestyy koulussa. Ihonväristä koituva vääryys vaivaa lukijaa, mikä lienee tarkoituskin. Kirja kertoo myös Nickelin jälkeisistä tapahtumista Elwoodin näkökulmasta.

Kirja sopisi hyvin yläkoululaisten tai lukiolaisten luettavaksi ja keskusteltavaksi.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 43: kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Otavalla näkyy tosiaan olevan oma sarjansa Otavan kirjasto – Elämyksiä maailmalta.