Julian Fellowes: Loiston päivät

Pannaan nyt varmuuden vuoksi tännekin muistiin, että jestas, mitä jaarittelua. Ideana on, että tyyppi etsii toiselle tyypille tuttuja menneisyydestä neljänkymmenen vuoden takaa eli 1970-luvun alkuvuosilta. Ei silloinkaan enää mitään loiston päiviä ollut, vaan oltiin jo hyvää vauhtia siirtymässä nykyaikaan, jopa Englannissa. Tyyppi muistelee siis senaikaisia debytanttitanssiaisia.

Juoni voisi olla hyvä, jos se olisi vähemmän jaarittelevasti kirjoitettu. Hyvä tapa kirjoittaa olisi esimerkiksi palata välillä takaumissa menneisyyteen ja kirjoittaa sen ajan näkökulmasta. Mutta ei, vaan tyyppi muistelee menneitä ja selittelee selittelemästä päästyään milloin mitäkin asiaa. Kun dialogikin keskeytyy aukeaman mittaisella muistelulla, se käy tylsäksi. Liian hidastempoista minun makuuni. Myös kappaleet ovat liian pitkiä ja puisevia. Kirja on raskassoutuista luettavaa.

Pinnistelin aikani, mutta päätin lopulta jättää sikseen, kun ei tarinassa päästy puusta pitkään. Kun lisäksi kaikkien ulkomuotoa kuvaillaan monisanaisesti, samoin yhteiskuntaluokkaa ja koko suvun sijoittumista tähän asteikkoon, ja sama taas uudelleen parin sivun päästä, niin ei kulje.

Voi tästä joku hitaampitempoisen luettavan ystävä tykätäkin. Jos pidät puhelinluettelon lukemisesta, tämä on juuri sinulle sopiva kirja.