Muhos-sarja on edennyt jo kolmanteentoista osaansa. Kerrataanpa, aiemmin ovat ilmestyneet kirjat Joka viisautta rakastaa, Uutta auringon alla, Kolmas oli ensimmäinen, Älä aivan vielä, Kalliolla kukkulalla kuolema, Mitään ei tapahtunut, Montako päivää vielä, Mitä mieleen jää, Aika pahentaa haavat, Kuvien takana kuolema, Ken vierellä kulkee ja Aamu iltaa julmempi.
Tällä kertaa liikkeelle lähdetään Fredrika Runebergin puutarhasta, Runebergin kotimuseon pihalta. Samaisessa syreenimajassa olen itsekin istuskellut. Viimeksi, kun siellä käytiin, oli jo syksy, ja puutarhan polkujen eteen vedetty köydet. Ketäpä puutarhaintoilijaa pieni köysi estäisi. Onneksi silloin syreenimajasta ei löytynyt ruumista, kuten kirjassa.
Ruumiita tulee tiuhaan tahtiin. Poliisi ei silti tahdo löytää punaista lankaa murhien välillä. Poliisilaitoksella soi hankehumppa, joka syö etenkin Muhosen tehoja. Muhosen tiimi on pysynyt mukavasti samana jo pitkään, joten poliisien nimet on helppo muistaa. Kotimuseon henkilökuntaa kuulustellaan ahkerasti, vaikkei siitä mitään hyötyä tunnu olevan. Kun ei muitakaan epäiltyjä oikein ole, on poliisin kyseltävä samoilta ihmisiltä samat asiat yhä uudelleen.
Eniten rikoksen ratkaisemisessa on taas apua eläkeläisneiti Hilkka Alituvasta, joka opashommissaan on aina siellä, missä tapahtuu. Alitupa myös tuntee kaikki keskeiset paikat, koska harrastaa oppaana toimimista. Voisipa melkein kuvitella hänen tuntevan myös lähes kaikki porvoolaiset. Muhonenkaan ei jaksa enää irvistellä Alituvalle, vaan tyytyy nöyrästi kohtaloonsa ja ottaa avun vastaan.
Rikosten selvittämistahti on kyllä niin verkkainen, että nukahtelin lukiessani tuon tuosta. Piti vielä loppuun päästyä uudelleen käydä tarkistamassa murhaajan motiivit. Vähän hämäriksi ne jäivät. Syylliseksi osoittautui se, jota ounastelinkin.
Kunhan Muhonen lepää pari päivää, eiköhän hommat jatku taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti