Eli Åhman Owetz: Parempi ihminen

Olen lukenut Åhman Owetzilta aiemmin kirjat Remonttikohde ja Kirjeystäviä. Molemmat olivat kiinnostavia. Åhman Owetzin kirjat ovat omalla tavallaan hyvänmielenkirjoja, vaikkei niitä hömppänä mainostetakaan. Ylipäätään olen nähnyt varsin vähän hänen kirjojaan somessa esillä. 

Mietin koko kirjan lukemisen ajan, mitä ajattelen päähenkilöstä. Kristina eli Kicki on viisikymppinen kampaaja, jolla on blondattu tukka ja avonainen kaula-aukko. Hänen ystävättärensä Meg ja Mia eivät jää yhtään kakkosiksi hutsahtavassa tyylissä. Kolmikko kiertää tansseja ja huvituksia miehiä iskien. Vaikka Kicki on kampaaja ja ottaa asiakkaita vastaan, kampaajan työtä ei kuvailla juuri lainkaan. Kicki on erityisen ihastunut neon-valomainoksiin, joihin hän on aivan lääpällään. 

Kirjan teema on paremmaksi ihmiseksi muuttuminen. Kicki laiminlyö vanhan äitinsä tapaamista, koska illanvietot tyttökavereiden kanssa ovat tietenkin paljon hauskempia. Kuinka ollakaan, Kicki joutuu painimaan syyllisyydentunteiden kanssa, ja miettii, miten voisi muuttua paremmaksi ihmiseksi. Hän kokeilee niin Punaisen Ristin toimintaa kuin politiikkaakin. Kokeilut jäävät hyvin pinnallisiksi. 

Kickin elämään ilmaantuu myös ylettömän komea mies, Nicke, jonka kanssa Kicki on vain hyvä ystävä. Tietenkin. Kicki on nimittäin päättänyt laittaa miesten kanssa flirttailun jäihin, kunnes on onnistunut tekemään elämässään hyviä asioita. 

Söderbergan pikkukylä, jossa Kicki asuu, kuulostaa sangen viehättävältä. Sama porukka kokoontuu iltapäiväkahveille, joita kutsutaan kolmenkahveiksi, päivittäin Anna-Lisan antiikkimyymälään. Kahveilla syödään herkullisia leivonnaisia ja ruoditaan ajankohtaisia, yleensä kyläläisiä koskevia, asioita.

Puolihuolimattomasti aloin tutkiskella, mitä Åhman Owetzin kirjoja minulla on vielä lukematta. Ja mikä järkytys: Anna-Lisan valinta, Kauppapuodin tytöt, Anna-Lisan antiikki ja Kesä kulkurina ovat ainakin kaikki samaa Söderberga-sarjaa ja oletettavasti ilmestyneet ennen Parempaa ihmistä. Ja vielä olisi hyvästit Söderbergalle, Farväl Söderberga. No, niin mukavaa kuin Söderbergassa olikin, en ehkä jaksaisi useampaa yhtä ponnetonta kirjaa. Etenkin, kun tässä kirjassa pääsi kyllä tutustumaan kaikkien aiempien kirjojen aihepiireihin ainakin niiden nimistä päätellen. Ja vielä lisäjärkytykseksi tajusin, että aiemmin lukemani Remonttikohdekin kertoo samoista henkilöistä. Suurinta osaa Söderberga-sarjasta ei ole saatavilla omassa kirjastossani, joten ne jäävät nyt lukematta. Missään suomennetussa Åhman Owetzin kirjassa ei mainita mitään sarjaan kuulumisesta, mistä iso miinus. 

Kirjan loppuratkaisu sentään yllättää. 

Suomentanut Hanna Arvonen

Nilla Kjellsdotter: Jo joutuvi yö

Nilla Kjellsdotter on kirjailijan uran aloitettuaan osoittautunut tuotteliaaksi. Hänen ensimmäinen suomennettu dekkarinsa on Kivipuiston tyttö ja toinen Taivaankartano. Tämä kolmas kirja, Jo joutuvi yö, on sarjan ehdottomasti paras. 

Vaasalaispoliisi Mija tuntuu poliisintyönsä ohella elävänsä kriisistä kriisiin. Uusimmassa kirjassa ei onneksi kuitenkaan Mijan mielen syövereihin mene kohtuuttomasti aikaa, koska Mija ja hänen kollegansa saavat tutkittavakseen ammutun miehen tapauksen. Uhreja tulee lisää, ennen kuin tutkinta ehtii kunnolla alkaa. 

Juoni on sangen mielenkiintoinen ja lukijallekin jää arvailun varaa uhrien yhteisten tekijöiden etsimisessä. Mijan aavistuksen ärsyttävä persoona jää taka-alalle, kun juonenkäänteitä riittää. Hieman epäuskottavaa on Mijan toiminta psykiatrin vastaanotolla sekä se, miten helposti yksi henkilöistä sai merenrantamökin vuokrattua koko kesäksi. 

Suomentanut Anna Heroja

Laura Suomela: Pioneja ja peitetarinoita

Pioneja ja peitetarinoita jatkaa aiemmasta kirjasta, Tulppaanitoiveunia, tutun Helenan elämän seuraamista. Kirja on vauhdikas ja nopeasti luettu. 

Helena on unelmatyössään kukkakaupassa ja arki sujuu leppoisasti. Tosin Helena on jättänyt kertomatta olennaisia, uuteen työhönsä liittyviä asioita aviomiehelleen Harrille, joten kriisi on tulossa. Harrillakin on salaisuus, josta Helena ei tiedä. Näiden salaisuuksien varaan tarina pitkälti rakentuukin. 

Helenan elämää on mukava seurata. Välillä kyllä mietityttää, miten Helena muka voi olla nelikymppinen. Hänen ajatusmaailmansa ja suhtautumistapansa asioihin vaikuttaa kuusikymppiseltä. Helenan äiti oletettavasti taas on kuusissakymmenissä, tosin ainakin yksi hänen ystävistään on kahdeksankymmenen. 

Helenan ajatusmaailma tosiaan on kovin konservatiivinen ja vanhanaikainen. Erityisesti se ilmenee Harrin elämässä tapahtuvaa mullistusta käsiteltäessä. Lukijan näkökulmasta Helenan reaktiot ovat aivan yliampuvia.

Törmäsin taas kirjassa oman elämäni yksityiskohtiin. Helenan äiti on kova säästämään pussinsulkijoita, rahkapurkkeja yms. Ei ole montakaan vuotta, kun oma tyttäreni pakotti minut heittämään pois hienot jugurttipurkkivarastoni. Myös muovikassiarkistolleni naureskellaan. 

Toinen mielenkiintoinen, mielessäni viime aikoina pyörinyt asia, joka mainitaan kirjassakin, on haluamisen ja tarvitsemisen erottaminen. Helposti sanon tarvitsevani jonkin uuden tavaran, vaikka tosiasiassa vain haluan sellaisen. Mutta onko sillä niin väliä?

Camilla Sten: Vaarallinen taito

Vaarallinen taito aloittaa uuden, kriminaalipsykologi Rebecca Lekmanista kertovan sarjan. Suositun ruotsalaisdekkaristi Viveca Stenin tytär on jo näyttänyt lahjansa aiemmissa teoksissaan Kadonnut kylä ja Perijä, joista etenkin ensimmäinen oli todella hyvä. 

Uuden sarjan aloitus on vetävä ja tarinaltaan vähän erilainen. Päähenkilön seksuaalista suuntautumista korostetaan ehkä vähän liikaa. Toki se liittyy juoneenkin, mutta vähempikin olisi riittänyt. Tai ehkä se on yläluokkaisten tukholmalaisten keskuudessa niin iso juttu. 

Rebecca on eronnut amerikkalaisesta puolisostaan ja palannut kotikonnuille Ruotsiin huolehtimaan vanhenevista vanhemmistaan. Kun Rebekan kouluaikainen ystävä yllättäen kuolee, huomaa Rebekka kiinnostuvansa kovasti tapahtumien syistä. Rebekka on aiemmin toiminut kriminaalipsykologina, muttei tietenkään voi osallistua poliisityöhön, koska tuntee uhrin. 

Juoni on mielenkiintoinen ja tarina etenee hyvin. Loppuratkaisu lässähtää, koska se on arvattavissa. Rebekan tyhmänrohkeudesta menee muutama piste. 

Suomentanut Hanna Arvonen

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Kuinka kuolema kohdataan on jatkoa kirjoille Kun kuningas kuolee, Kun jäljet katoavat ja Ennen kuin tulee pimeää.

Pääroolissa on Saana, jolla ei taida oikein muuta ammattia olla kuin podcastien tekijä. Saana tekee rikosaiheisia podcasteja ja kaivelee mielellään selvittämättömiä murhia. Niitä ei vain tarjottimella tipahtele eteen. En ole ihan varma, mitä Saana tekee elääkseen, kun ei hän muuta tunnu tekevän. 

Saana on viettämässä juhannusta pienellä saarella Kotkan edustalla. Vaikka saari on pieni, asuu siellä yllättävän paljon ihmisiä, joilla on salaisuuksia ja menneisyys. Kuinka ollakaan, Saana pääsee kiinni uuteen kiinnostavaan podcast-aiheeseen. Saanan poikaystävä Jan tutkii samaan aikaan Helsingissä murhia, jotka taitavat liittyä yhteen Saanan tutkiman tapauksen kanssa. Juoni menee aina samaa rataa Backmanin kirjoissa. 

Saana kyselee ihmisiltä kolmenkymmenen vuoden takaisista tapauksista. Saanan tyyli kysellä on tosi töksähtelevä ja epäaidon tuntuinen. Kirjailija ei ehkä ole osannut kirjoittaa auki sitä, miten yleensä vieraita ihmisiä on tapana lähestyä aranpuoleisilla asioilla. Kirjassa on myös suoranainen asiavirhe maasta löytyneen piirroksen kohdalla. 

Tapahtumapaikka on kiinnostava, ja juhannuksenvietto saaressa viehättävästi kuvattu. Se pelastaa paljon. Positiivista on myös se, että monet turhat maneerit, jotka ovat aiemmin ärsyttäneet, on jätetty pois. Tällaisia olivat ylenpalttinen tuotesijoittelu ja Saanan poikaystävän jumalainen ulkomuoto. 

Jenny Colgan: Ihmeitä kesätaivaalla

Tämän uusimman Colganin alkusivulle on huomaavaisesti koottu kaikki Colganin eri sarjoissa julkaistut kirjat. Siitäpä on kätevä tarkistaa, onko kaikki luettu. Ihmeitä kesätaivaalla aloittaa uuden Skotlannin taivaan alla -sarjan. Kun aiemmissa minisarjoissakin on ilmestynyt maksimissaan neljä kirjaa, voi miettiä, pitääkö taas aloittaa uusi sarja. Vai onko viisautta lopettaa sarja ajoissa, ennen kuin se on ammennettu tyhjiin? 

Ihmeitä kesätaivaalla vie lukijan aivan uuden aluevaltauksen pariin: päähenkilö Morag on lentäjä. Kirjan alkupuoli onkin loputonta paasaamista lentokoneista ja lentämisestä. Olin jo viittä vaille jättää kirjan kesken päästyäni puoliväliin, koska lentäminen ei kiinnosta minua lainkaan, varsinkaan sen tekniset yksityiskohdat. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun voidakseni arvioida sen. 

Morag on kotoisin Skotlannin pohjoisimmasta kolkasta, mutta muuttanut Lontooseen lentäjän uransa takia. Jouduttuaan osalliseksi lento-onnettomuuteen Morag ei tiedä, pystyykö enää lentämään. Sopivasti Morag kutsutaan takaisin kotiin pohjoiseen lentämään perheen omaa pienkonetta. Pohjoisessa Morag tutustuu Gregoriin ja lopun voittekin arvata. 

Kirjan juoni on kovin yksitotinen. Keskeisten henkilöiden elämän suuret tragediat jäävät vähälle käsittelylle. 

Etenkin kirjan alkupäässä suomennos tuntuu paikoin luokattoman huonolta. Jotkin virkkeet töksähtävät, jotkin tuntuvat siltä, että oikeaa tai parempaa käännöstä ei ole vaivauduttu pohtimaan. Piti ihan googlettaa, kuka on kääntänyt aiemmat Colganit. Yllättävää kyllä, ainakin katsomillani on sama kääntäjä. Liekö ollut kiire tai huono päivä tätä kääntäessä.  

Puolivälin jälkeen kirja lähtee kulkemaan tasaisemmin. Lentäminen jää hetkeksi sivurooliin. Silti yleiskuvaksi jää, että lentämisen teknisten yksityiskohtien selittäminen on vienyt kaistaa juonen kehittelyltä. 

Kirjan alkusanoissa Colgan ylistää lentämisen hauskuutta ja ihmeellisyyttä. Sanallakaan hän ei huomioi lentämisen haittavaikutuksia esim. ilmastolle, joiden luulisi jo olevan kaikkien tiedossa. 

Suomentanut Paula Takio

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kuiskaaja on kahdeksastoista Karin Fossumin kirja, jonka olen lukenut. Samalla se on kolmastoista Konrad Sejer -sarjan kirja. Kirjan takaliepeeseen on kirjattu kaikki tähänastiset Sejer-sarjan kirjat, kuva alimpana. 

Fossumin kirjat ovat psykologisen trillerin tapaisia, mutta suoraviivaisempia. Konrad Sejer on jämäkkä ja rauhallinen poliisi, kuin Horstin William Wisting ja Salosen Zetterman. Pidän tällaisista tyynistä ja ajattelevista poliiseista. Tai komisarioitahan he yleensä ovat. 

Kuiskaaja kertoo Ragnasta, joka puhuu kuiskaamalla. Ragnan elämässä on tapahtunut jotakin, minkä takia hän on pidätettynä ja poliisikuulustelussa. Kirjassa käydään vuoroin keskustelua Ragnan ja Sejerin välillä, vuoroin ollaan Ragnan elämässä ennen tapahtunutta. Vähitellen tapahtumien kulku selviää. 

Kirja on hyvin intensiivinen. Puheenvuorot ovat usein pitkiä ja tekstikappaleet sivun mittaisia. Teksti etenee kuitenkin joutuisasti, kun pääsee Ragnan kanssa samalle aaltopituudelle. 

Suomentanut Tarja Teva

Jørn Lier Horst: Yömies

 Ja näin on saatu koko tähänastinen William Wisting -saaga suomennettua.

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006 (suom. Hiljainen meri, 2023)

Den eneste ene, 2007 (suom. Yksi ja ainoa, 2023)

Nattmannen, 2009 (suom. Yömies, 2024)

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Illvilja, 2020 (suom. Pahan otteessa, 2023)

Yömies on vähän vaisu. Olen aiempien kirjojenkin kohdalla todennut valittavani aina samoista aiheista: siitä, että kirjat on suomennettu missä järjestyksessä sattuu, ja siitä, että Wistingin toimittajatytär Line ilmestyy aina paikalle ja sekaantuu samaan tutkintaan kuin isänsä. Taas toistuu sama kaava. Line saa tietenkin vielä tietää kaikki tärkeimmät johtolangat ennen poliisia. 

Kirjojen sisällöstä ei oikein ole sanottavaa. Tässäkin kirjassa juoni on hyvin monimutkainen ja osa linjoista jääkin vähän hämäriksi. Line sekaantuu vähintäänkin arveluttaviin tapahtumiin, mutta selviää niistä kuin koira veräjästä. 

William Wisting on kuitenkin rauhallisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan hyvänmielen poliisi. Hauska yksityiskohta kirjassa on, kun poliisit piipahtavat Ruotsin puolella Göteborgissa ja kerrostalon nimitaulussa on etsityn kanssa samassa kerroksessa nimi Benny Skacke. Tietäjät tietää. 

Suomentanut Päivi Kivelä

Eppu Nuotio: Pitkäsoitto

Pitkäsoitto on Raakel Oksa ratkaisee -sarjan kolmas osa. Aiemmat osat ovat Leinikkimekko ja Hopeamedaljonki. Sarjassa seikkailee myös aiemmasta sarjasta (Ellen Lähteen tutkimuksia) muiden asioista kiinnostunut eläkeläisrouva Ellen Lähde, joka on melkein sukua Raakelille. 

Raakel on puuseppä, joka korjailee vanhoja asuntoja ja huonekaluja. Työssään hän usein törmää menneisyyden epäselviin tapahtumiin, joita alkaa sitten itsekseen tutkiskella. Hyvänä apuna hänellä on Ellen, jolle ei ole mikään ongelma kysellä ihmisiltä kaikenlaista. 

Pitkäsoitto on ohuehko, parisataasivuinen kirja. Sinänsä se on nopeasti luettu, mutta kaipaisin ehkä vähän syvempää perehtymistä henkilöiden suhteisiin. Kaikki oleellinen kyllä tulee kerrotuksi, mutta moni asia jää ohuesti raapaistuksi. 

En muista, olenko aiemmin valittanut vastaavasta, mutta tällä kertaa tuotesijoittelu tökkää silmään. 

Kirjan lopussa tarjotaan ratkaisu tämänkertaisiin tapahtumiin, mutta Raakelin rakoileva parisuhde jää odottelemaan seuraavaa kirjaa. 

Colleen Hoover: Verityn varjo

Olen lukenut Hooverilta aiemmin suositut Se päättyy meihin ja Se alkaa meistä. Verityn varjo on aivan erityylinen kirja. Se on trilleri, jossa on rutkasti tylsää pehmopornoa. Tosin juuri, kun se alkaa tympäännyttää, todetaan kirjassakin, että sitä on liikaa. 

Lowen on kirjailija, joka kutsutaan jatkamaan kuuluisan Verityn kirjasarjaa. Verity itse on ollut onnettomuudessa ja kykenemätön kirjoittamaan. Lowen tietysti rakastuu Verityn puolisoon Jeremyyn ja sitä rataa. Lowen lukee Verityn muistiinpanoja ja kirjoittaa romaania samalla, kun tutustuu salaa löytämiinsä Verityn omaelämäkerrallisiin muistiinpanoihin. 

Jännitys tiivistyy kirjassa ihan mukavasti, mutta loppu valitettavasti lässähtää kuin lehmän häntä. 

Verityn varjo on sujuvaa tekstiä ja lukeminen etenee nopeasti. Huomaan mainitsevani aina, kun kirja on sujuvasti kirjoitettu ja lukeminen sujuu kangertelematta. Lukukokemuksen kannalta se on minulle tärkeä asia. En jaksa lukea töksähtelevää tekstiä. 

Suomentanut Taina Wallin

Sanna Kajander-Ruuth: Kaikki iloista keskiluokkaa? 10 tositarinaa luokkamatkasta

Sanna Kajander-Ruuth on sosiaalipolitiikasta kiinnostunut toimittaja. Olen lukenut aiemmin hänen teoksensa Laman lapset - Mitä meille tapahtui? Uusi teos Kaikki iloista keskiluokkaa? 10 tarinaa luokkamatkasta pohtii, miten luokkaerot näkyvät Suomessa. 

Aihe on nykyään pinnalla tuon tuosta, mikä johtunee siitä, että yhä useammat puhuvat erilaisuuden kokemuksistaan ääneen. Kirja sisältää kymmenen ihmisen kertomukset siitä, miten he ovat kokeneet luokkanousun omassa elämässään sekä paljon teoriaa aiheesta. Kajander-Ruuth on löytänyt virkistävän erilaisia ihmisiä kertomaan elämäntaipaleestaan. 

Luen kiinnostuneena näitä kertomuksia, olenhan itsekin yliopistossa kaksi tutkintoa suorittanut työläisperheen lapsi, joka uskalsi hakea yliopistoon vasta viisikymppisenä. Selailin kyllä aikoinaan ylioppilasvuonna painettua opasta, jossa oli kaikki yliopistojen suuntautumisvaihtoehdot. Kuitenkaan en osannut tarttua mihinkään, kun en tiennyt, miten sinne mentäisiin, missä sitten asuisin ja miten eläisin. En muista, että minua olisi ylipäätään kannustettu hakemaan. Kotona ei puhuttu lainkaan ylioppilaskirjoitusten jälkeisestä elämästä ja teinkin sitten omat ratkaisuni. Kirjassa mainitaankin mahdollisuuksien horisontti, jonka puuttuminen vaikutti minunkin elämääni. Olin kyllä kova lukemaan kirjallisuutta lapsena ja nuorena, mutta se ei ollut riittävä pääoma. 

Työläisperheen lapsena näen selvästi, että Suomessa on edelleen erilaisia luokkia. Itse en muuttunut akateemisesti sivistyneeksi, vaikka suoritin kaksi maisterintutkintoa, koska kulttuurisessa ja sosiaalisessa pääomassani on niin paljon puutteita. Pelkkä yliopistossa opiskelu ja tutkinnon suorittaminen ei muuta ihmisen perusolemusta. Perimä ja tausta istuvat lujassa. 

Parasta tällaisessa kirjallisuudessa onkin huomata, että en ole yksin. Vertaisiani löytyy Suomesta vaikka millä mitalla. 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi

Saari, joka repesi on Takamailla-sarjan ensimmäinen osa. Sarja vie lukijat teittömien teiden päähän jumalanhylkäämiin loukkoihin. Tai jotain sentapaista. 

Ensimmäisessä osassa ollaan Korppoon saaristossa, joka aika monen mielestä taitaisi olla aivan unelmapaikka asua. Jenni, joka on nimennyt itsensä uudelleen Jenniferiksi, on ostanut saarennokan, johon haluaa perustaa ravintolan. Kuinka ollakaan, myös maisemissa pyörivät venäläiset ovat kiinnostuneita Jennin ostamasta paikasta omien bisnestensä takia. Tapahtumien keskiössä ovat Jennin lisäksi muutama saarelainen vanhus, punatukkaiset sisarukset sekä venäläisrikolliset. 

Kukaan henkilöistä ei ole järin pidettävä. Kaikilla on ongelmansa ja tarvittaessa hankalista tyypeistä hankkiudutaan eroon. Väkeä listitään jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan tunnu tietävän, kuka kaiken takana on. Monella on kyllä omat visionsa asiasta. 

Vauhdikas kirja, jossa riitti käänteitä. Siitä erikoinen kokonaisuus, ettei kirjassa ole selkeää päähenkilöä.