Lisa Jewell: Haudatut muistot

Olen lukenut Jewellilta aiemmin kirjat  Sitten hän oli poissa, Löysin sinut, Joka askel jonka otat, Kaikista synkimmät salaisuudet, Näkymätön tyttö ja Yöhön kadonnut. Kuten olen aiemminkin todennut, Jewellin kirjat eivät ole jatkuvajuonisia, vaan joka kirjassa on aina uudet henkilöt. Haudatut muistot on kuitenkin jatkoa kirjalle Kaikista synkimmät salaisuudet.

En tietenkään muista aiemmasta kirjasta (Kaikista synkimmät salaisuudet) mitään. Kirjan jos toisenkin -nimisessä blogissa kerrotaan varsin kattavasti ko. kirjan juoni. Niin kattavasti, että ärsyyntyisin, jos en olisi jo kirjaa lukenut. Nyt siitä oli kuitenkin hyötyä. Pystyin palauttamaan mieleeni ainakin osan aiemman kirjan sekavasta juonesta. 

Kirjan alussa ei lukijaa juurikaan briiffailla aiempiin tapahtumiin. Henkilöitä on paljon ja liikutaan kahdessa aikakerroksessa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Yhtä sekava meno kuin aiemmassa kirjassa, siis. Kirjan alussa on pieni henkilöluettelo muistin virkistykseksi. 

Alun epätoivo haihtui nopeasti, sillä Jewell kirjoittaa hyvin ja tapahtumat etenevät jouhevasti. Pienten vihjeiden avulla aiemmat tapahtumatkin alkavat pikkuhiljaa palata mieleen, eikä enää oikeastaan haittaakaan, ettei aiemmasta kirjasta muista mitään. 

Kirja käy suorastaan kiinnostavaksi ja luin sen loppuun ahmien. Jotkut menneisyyden asiat selviävät, jotkut eivät. Sellaista se on. 

Suomentanut Karoliina Timonen

Tuire Malmstedt: Luusaari

Metso ja Vauramo -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lasitarha, Lumihauta ja Lyijysydän. 

Tällä kertaa nuoria katoilee, ja vähitellen poliisikin kiinnostuu aiheesta. Ensin nuoria katoilee noin kerran kuussa, lopussa tiuhempaan. Nuorten sieppaaja lähestyy poliisia kirjeposteilla, joiden tuojaa poliisi ei tunnu saavan selville. Tai ehkä ne tulevat postissa, mahdettiinko sitä mainita. Postien järjestys ei mielestäni ollut sama kuin nuorten sieppaamisjärjestys, mitä ihmettelin. Voi olla, että olen väärässä. En jaksanut selailla tarkistaakseni. Sitäkin mietin, että jos ensimmäinen nuori siepattiin jo maaliskuussa, miten hän selvisi niissä oloissa kesään saakka hengissä. 

Malmstedtilla olisi rahkeita paksumpiinkin kirjoihin, joissa joitain asioita ei tarvitsisi jättää kertomatta tai harppoa kohti seuraavaa tapahtumaa. Poliisin toimet jäävät taas hajanaisiksi, enemmän paneudutaan Metson ja Vauramon yksityiselämiin. Toki nekin ovat kiinnostavia. Koiralla on mielestäni liian suuri rooli näin ohuessa kirjassa, jossa ihmishenkilöitäkin riittää. Poliisien henkilökemiakin olisi kaivannut tarkempaa selitystä. Nyt ynseä käytös uutta paria kohtaan jäi mietityttämään. Numeroiden merkitystäkin mietin ja ihmettelin, miksei poliisi hoksannut kokeilla sitä vaihtoehtoa, joka lopulta oli oikea. Odotin pitkään, koska tajuavat kokeilla sitäkin. 

Joka tapauksessa kirja on hyvä ja juonen alkulähde omaperäinen. Utoyan tapahtumia ei taida olla kovin monessa kirjassa vielä sivuttu, tapaus on niin tuore. Kymmenen vuotta on lyhyt aika haavojen arpeutumiseen. Jännitystä riittää viimeisille sivuille asti. 

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Lähtölaskenta

Lähtölaskenta aloittaa uuden Blix & Ramm -sarjan. Lukeminen alkoi pykiä heti, kun tajusin, että Alex Blix on poliisi ja Emma Ramm toimittaja. Horstin William Wisting -sarjassahan rikoskomisario Wistingin tytär on toimittaja, ja kirjat seuraavat aina samaa kaavaa: toimittaja kiinnostuu rikoksesta, jota poliisi selvittää, alkaa itsekin etsiä tietoa ja saa selville enemmän kuin poliisi, jonka jälkeen toimittaja kaapataan/kidnapataan/pahoinpidellään tms. ja poliisi pelastaa. Olen lopen kyllästynyt tähän kaavaan. 

Luin kuitenkin sisukkaasti eteenpäin ja yllätyin positiivisesti. Ramm on oma persoonansa, jolla on omat salaisuutensa, ja hän antaa kirjaan muutakin kuin ärsyttävän toimittajan. Toki klassinen kaavakin nähdään (pahoittelen juonipaljastusta). Se on sinänsä sangen laimea esitys, koska jos uuden sarjan nimi on Blix & Ramm, Ramm tuskin kuolee ensimmäisessä osassa. 

Kun tapahtumat alkuesittelyjen jälkeen lopulta lähtevät käyntiin, ne etenevät vauhdikkaasti, eikä hiljaista hetkeä tule. Niinpä kirjan lukeminenkin sujuu nopeasti. Kirja voisi aivan hyvin olla pelkästään Horstin kirjoittama. Engerin panosta on vaikea havaita. Ihme kyllä kirjan kansiliepeissä ei esitellä kirjailijoita, joten sitä kauttakaan ei voi päätellä, mikä olisi Engerin vahvuusaluetta.

Suomentanut Outi Menna

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Pikku murha vain jäi minulta kesken. Henkilöt eivät herättäneet kiinnostusta, ja toinen päähenkilö Siri, entinen näyttelijä, ei saa kiinnostusta heräämään. Hän jauhaa samoja asioita mielessään uudelleen ja uudelleen. Sirin 25-vuotias veljenpoika Anton, jonka luo Siri jostain syystä muuttaa asumaan, on vielä värittömämpi. Vuorosanat ovat lyhyitä ja töksähteleviä. Dialogikaan ei ole mukaansatempaavaa, vaan tylsää. 

Siri ja Anton aikovat perustaa taimitarhan vanhaan rikkinäiseen kasvihuoneeseen ilman minkäänlaista osaamista. Parivaljakko on muutenkin niin onnettoman oloinen, etten halua jäädä katsomaan tätä yritelmää. Harmi, koska kuvittelin kirjan olevan kiinnostava. 

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Beth Cowan-Erskine: Sekasortoa Loch Down Abbeyssa

Pidin kovasti Beth Cowan-Erskinen edellisestä kirjasta Loch Down Abbey, joka kertoo suuressa, skotlantilaisessa kartanossa asuvasta aatelissuvusta. Edellisen kirjan lopussa suku joutui köyhdyttyään myymään kartanonsa palvelusväelleen, joka laitettuaan roposensa yhteen osoittautui yllättävän vauraaksi. 

Palvelusväki on perustanut kartanoon hotellin ja hoitelee sitä menestyksekkäästi entisen taloudenhoitajan, rouva MacBainin johdolla. Näin palvelusväestä onkin tullut henkilökuntaa. Aatelissuvun vesa Fergus toimii hotellin johtajana. Myös leskikreivitär asustelee maisemissa Ruusumökissä hotellin tiluksilla. 

Kuinka ollakaan, toisen maailmansodan kynnyksellä leimahtelee ympäri maailman ja aatelissuvun jälkeläiset palaavat yksi toisensa jälkeen kotikonnuilleen. Hauskuutta riittää, kun herrasväki ei meinaa muistaa olevansa maksavia asiakkaita. Yksi ruumiskin ilmaantuu tanssiaisten jälkeen paikalle. Paikallinen poliisi osoittautuu onnettomaksi tunariksi, ja rouva MacBain yllättää nokkeluudellaan rikoksen selvittelyssä. 

Sekasortoa Loch Down Abbeyssa on yhtä viihdyttävä ja sujuvasti etenevä kuin edeltäjänsä. Nyt muistin henkilötkin jo paremmin, eikä heitä tarvinnut luntata alkulehdiltä tuon tuosta. Toivottavasti jatkoa seuraa pian, en malttaisi odottaa. 

Suomentanut Pirjo Lintuniemi

Ninni Schulman: Viimeiset leikit

Viimeiset leikit aloittaa uuden Ingrid Wolt -sarjan. Vasta vankilasta vapautunut entinen poliisi Ingrid muuttaa Taalainmaalle pakoon ex-miestään. Ingrid yrittää koota elämänsä palasia uudelleen kokoon, tärkeimpänä tyttären takaisin saaminen. Vähitellen lukijallekin selviää, miksi Ingrid oli joutunut vankilaan. 

Ingrid avaa etsivätoimiston, kun ei muutakaan työtä löydä. Hän saa heti tehtävänannoksi etsiä vuotta aikaisemmin kadonneen pikkupojan. Pikkukylässä ei pidetä siitä, että Ingrid möyhii kaikkien salaisuuksia, sillä niitä riittää yhdellä jos toisella. 

Kirja etenee hyvin ja tarina pysyy kasassa. Hämmästyin, kun huomasin kirjan olevan melkein lopussa, ja silti tapahtumat olivat yhä hyvin sakeita ja kaikki auki. Tunnelma säilyy siis tiiviinä loppuun saakka. Jotain jäi myös leijumaan seuraavaan kirjaan. 

Kirjan tapahtuma-aika on 1980-luvun alkupuolella. Kirjailija on huolella perehtynyt ajankuvaan, joten kirja on myös mielenkiintoinen aikamatka lähimenneisyyteen. 

Suomentanut Sirpa Hietanen

Liina Putkonen: Varastettujen hetkien puutarha

Varastettujen hetkien puutarhassa jatkuu Aina Varjorannan tarina, joka alkoi Unohdettujen unelmien kirjastossa.

Siis mitä kaikkea ihanaa Ainalla onkaan ympärillään: ruukki ja kartanon vanha puutarha, hylätty talvipuutarha sitruunapuineen, ruusutarha... aistin suurta kateutta täällä päässä. Aina pääsee matkustamaan myös Pohjois-Italian huikeisiin maisemiin. Kirja on täynnä ihastuttavaa kauniiden maisemien kuvailua, mikä nosti kirjan kiinnostavuutta monta pykälää.

Aina saa edelleen viestejä vuosi taikka kaksi sitten kuolleelta äidiltään. Ei telepaattisesti, vaan edesmenneen äidin juristiystävän kautta. Äidillä on ollut paljon salaisuuksia, joita hän vähitellen raottaa kuolemansa jälkeen. Ainalla on nyt uusi elämä Kielokoskella, jossa hänellä on paljon ystäviä ja työ kirjastonhoitajana. Yksi äidin salaisuuksista johdatti Ainan Kielokoskelle. 

Kirjassa viehättää maisemien lisäksi se, miten kirjaston kautta saadaan ihmiset kiinnostumaan lukemisesta, runoista ja kirjoittamisesta. Kirja tarjoaa lukuisia ideoita, joita toivoisi todellisten, oikean elämän kirjastojen hyödyntävän. Ehkä ne jossain ovatkin olemassa ja sitä kautta päätyneet kirjaan, ken tietää.  

Kielokoskella on parisuhdeongelmia vähän yhdellä jos toisellakin. Ainan edellisessä kirjassa alkanut romanssi Maunon kanssa rakoilee pahasti. Ainan roikkuminen Maunossa on niin ärsyttävää. Jos mies käyttäytyy perheasioissa Maunon tavoin, se on kiitos ja näkemiin. Kyllä ne silmät joskus aukeaa ja jos ei aukea, niin oma on häpeänsä. 

Kirjan loppua kohti päästessäni silmäilin huolestuneena jäljellä olevia sivuja. Millään kaikki käänteet eivät ehdi selvitä ennen kirjan loppumista. Eivätkä ehtineet. Odotan hartaasti seuraavaa kirjaa.

Sofie Sarenbrant: Parasiitti

Emma Sköld -sarjan tähänastiset kirjat ovat oikeassa ilmestymisjärjestyksessä: Lepää rauhassa, Kuoleman kintereillä, Avoimet ovet, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki, Häpeänurkka, Valheenpunoja, Suojelusenkeli ja Sielunkumppani. Arvostaisin kovasti sitä, että minkä tahansa sarjan kirjat suomennettaisiin ilmestymisjärjestyksessä. 

Parasiitti on paras ilmestyneistä Emma Sköld -sarjan kirjoista. Emman ja hänen siskonsa välinen kateus ei saa liikaa palstatilaa, ja lapsiinsakin Emma suhtautuu kaipaavasti, toisin kuin monesti aiemmin. Emman parisuhde häntä nuoremman Krillen kanssa kukoistaa, ja pariskunta lomailee saaristossa, kun Emma yllättäen saa soiton töistä ja palaa tietysti viivana töihin.

Kirjassa on erittäin hyvin kudottu juoni ja paljon mielenkiintoisia henkilöitä. Sarenbrantin sujuva kirjoitustapa tekee lukemisen hyvin intensiiviseksi, ja kirja eteneekin nopeasti. Oikeastaan kirjassa ei tällä kertaa ärsyttänyt mikään. Ja taas jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa. 

Suomentanut Helene Bützow

Tuula Ranta: Isät eivät kuole - rikosromaani

Aira Karhu on eläkkeellä oleva kriminaalipsykologi, josta on aiemmin kerrottu kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevat ja Helle hautoo Kalmansaarta.

Olen aiemminkin sadatellut sitä, että kirjan tapahtumapaikka on jossain Keski-Pohjanmaalla, mutta kadunnimet suoraan Helsingistä. Tällä kertaa olin aivan vakuuttunut siitä, että ollaan itäisessä Suomessa, koska yhdistin mielessäni Kallan Kallaveteen ja Kuopioon (plus takaliepeen maininta itäsuomalaisesta kirjailijasta). Lopulta sain aivoni taipumaan rannikkoseudun suomenruotsalaiseen kaupunkiin. Hyvä kirja vesittyy sillä, että joudun pähkäilemään, missähän hitossa sitä ollaan. Etsin mielelläni kirjojen tapahtumapaikkoja kartalta, mutta tämän sarjan kanssa se ei onnistu, koska kaikki keeskeiset paikat ovat keksittyjä. Kirjassa vilahtelee myös paikannimiä tyyliin Varisluoto, Pihlajakari ja Koivukari, ja lukijan pitäisi muistaa, mikä on kaupunkiasunto, mikä kesämökki. Miten, kun nimet ovat täysin samanarvoisia? Tämä on iso miinus.

Myös kirjan aikajana aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Ensimmäisessä luvussa ollaan nykyajassa, seuraavan luvun alussa on vuosiluku, ja se onkin sitten voimassa puoli kirjaa, mitä en lainkaan tajunnut. Luulin, että sen luvun jälkeen palailtiin taas nykyaikaan. Vika on varmaan ihan lukijassa tässä kohtaa. En myöskään muista aiemman kirjan tapahtumia, ja saan arvailla, pitäisikö jokin käänne tietää, vai kerrotaanko siitä ensimmäistä kertaa. Valitettavasti kerronta on paikoin epäselvää tältä osin. 

Tämän avautumiseni jälkeen voin kertoa, että kirjan juoni ja tapahtumat ovat erittäin kiinnostavia, samoin Aira Karhun ja rikoskomisario Tapani Mikkosen välillä leijuva jännite. Pidän urputuksestani huolimatta tästä sarjasta erittäin paljon. Henkilöiden sanailussa on sopivasti tilannehuumoria. Aira Karhun ja Tapani Mikkosen suhde tai sen poikanen etenee samanlaisella tempolla kuin Elly Griffithsin  arkeologi Ruth Gallowayn ja komisario Nelsonin suhde. Eli lukijan kannalta piinallisen hitaasti. 

Emma Hamberg: Au revoir ja näkemiin, Agneta

Au revoir ja näkemiin, Agneta on jatkoa kirjalle Je m'appelle Agneta. Toisessa osassa Agneta asustelee tyytyväisenä ranskalaisessa pikkukylässä, johon hän ensimmäisessä osassa päätyi. 

Edelleen vaiheessa ovat niin Agnetan avioero ruotsalaiseen mieheensä kuin ranskankielentaito. Agnetahan asustelee muistisairaan vanhuksen kanssa, joka puhuu enimmäkseen ruotsia. Keskustelu muiden kyläläisten kanssa käy kätevästi Google kääntäjän avulla. Väliin huutelevat lehmät möötä. 

En päässyt nyt yhtään Agnetan uuden elämän imuun, vaikka kuinka yritin. Selasin kirjan loppuun saakka huomatakseni, että se jatkuu yhtä sekavana loppuun saakka. Vähän harmittikin, ettei kirja tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. 

Suomentanut Saara Kurkela