Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

Kuolema Kulosaaressa on ensimmäinen osa Lili Loimola ratkaisee -sarjaa. Lili ja hänen tuore aviomiehensä Riku ovat sodan jälkeen palanneet Suomeen Amerikasta. Kirjassa eletään vuotta 1946. 

Lili ja Riku ovat paluumatkallaan ratkaisseet laivalla kiperän arvoituksen, ja päättäneet ryhtyä Suomeen päästyään yksityisetsiviksi. Heille ilmaantuukin oitis erikoinen toimeksianto, joka sitten johtaa erinäisiin käänteisiin.

Kirja on pitkä, ja paikoitellen tylsänpuoleinen. Hiukan tiiviimpänä se olisi vetävämpi. Nyt sivujuonta on sivujuonen päälle. Kirjassa on minäkertoja, Lili tai Riku vuorollaan. Valitettavasti se väljähdyttää ajankuvaa, kun sitä katsellaan vain omasta, suppeasta näkökulmasta. 

Lili yrittää edistää naisasiaa varsin ponnettomasti laskeskellen silloin tällöin, montako naista missäkin työssä huomaa. 

Epilogi lupaa mielenkiintoisia käänteitä seuraavassa osassa ainakin parin henkilön yksityiselämässä. 

Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291

Varatessani tämän kirjan en heti tajunnut, ettei tämä olekaan dekkari, vaan eräänlainen Schulmanin elämäkerta. Schulman yrittää ymmärtää lapsuutensa sairastamisen vaikutusta myöhempään elämäänsä kirjoittamalla siitä. 

Kirja on yllättävä, koska en ole tullut koskaan googlanneeksi Schulmania. Monia muita kirjailijoita olen, koska kiinnostaa, mitä heidän kotimaassaan heistä kirjoitetaan. 

Schulmanilla oli syntyessään paha skolioosi, jonka hoito vaati pitkiä sairaalajaksoja 1970-luvulla. Kirja ei kuitenkaan ole ahdistava, vaan Schulman kuvaa sairaalajaksoja hyvin valoisasti, niin kurjia kuin ne varmasti lapsen mielestä olivatkin. 

Kirjassa vuorottelevat kuvaukset lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Sairauden seurauksena Schulman jäi lyhyeksi, ja se sekä leikkausten arvet ovat vaikuttaneet suuresti hänen minäkuvaansa ja itsetuntoonsa. Kirja onkin pyrkimys päästä häpeästä, jota Schulman on koko ikänsä kantanut. 

Psykiatri toteaa Schulmanille, että tämän henkireikiä ovat kieli ja huumorintaju. Schulman itse ei kuitenkaan pidä kieltä henkireikänään. Hän toteaakin, että kirjoittamisessa kyse on hänen omasta rinnakkaismaailmastaan, jonne voi paeta, kun ei kestä todellisuutta. Varsin vaikuttavaa, että hän on Ruotsin suosituimpia dekkaristeja. 

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja niissä näkyy Schulmanin taiturimainen sanankäyttö. 

Elizabeth Strout: Voi William!

Täytyy myöntää, että niin paljon kehuja kuin Voi William! onkin kirjagramissa saanut, en ihan päässyt sisään sen ihmeellisyyteen. Minulla meni alkuun ajatuksissani koko ajan sekaisin Lucy Barton (kirjan minäkertoja) ja Olive Kitteridge. 

Voi William! on Lucy Bartonin tajunnanvirtaa elämästään ja menneisyydestään, etenkin avioliitostaan Williamin kanssa. Kumma kyllä, siinä pureskeltavaa riittää, vaikka omien sanojensa mukaan Lucy olikin onnellisempi toisen aviomiehensä Davidin kanssa. 

Kirjassa viitattiin paljon tapahtumiin, joista on kerrottu aiemmin kirjoissa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Kirjan pystyy kyllä hyvin lukemaan, vaikka aiemmat teokset olisivatkin lukematta. En minäkään niistä paljon muistanut. 

Kirja jää mieleen pyörimään: miten kaikki, mitä meille on tapahtunut, kertautuu aina jossakin vaiheessa. Asioiden merkityksiä ei ymmärrä eletyssä hetkessä, vaan vuosien päästä. 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

Liane Moriarty on suosikkikirjailijoitani. Rakastan sitä, kun kirjassa ihmiset keskustelevat keskenään ja samalla toisen ajatukset lentävät johonkin aivan muualle, ja näitä ajatuksia kuvataan sitten sivukaupalla, kunnes palataan alkuperäiseen hetkeen. Tässä kirjassa tällaista tapahtuu todella paljon. 

Joy ja Stan ovat eläkkeellä oleva pariskunta, jolla on neljä aikuista lasta. Perheen elämän on täyttänyt tennis: vanhemmat ovat valmentaneet ja lapset pelanneet. Vaikka tennis on kirjan keskiössä, on se kuvattu lukijaystävällisesti eikä vaadi tietoutta aiheesta. Se ei myöskään nouse kirjan teemaksi. Teemana on ennemminkin rakkaus ja anteeksianto. 

Eräänä päivänä Joy lähettää lapsilleen mystisen tekstiviestin ja katoaa jälkiä jättämättä. Kun perhe vähitellen huolestuu, alkaa poliisi tutkia katoamista ja Stan joutuu epäillyksi vaimonsa murhasta. 

Aivan ihana kirja.

Nita Prose: Huonesiivooja

Huonesiivoojan päähenkilö on Molly, joka ei oikein osaa lukea toisten ihmisten ilmeitä, eikä ymmärrä, mikä on huumoria. Miksi minusta tuntuu, että tällaisia arvatenkin autismin kirjolla olevia ja pakonomaista desinfiointia harrastavia päähenkilöitä on nykyään vähän joka kirjassa? 

Molly on erinomainen siivooja. Suomessahan ei enää ole siivoojia, vaan he ovat siistijöitä tai puhdistuspalvelun työntekijöitä. Molly työskentelee hienossa hotellissa, eikä oikein näe, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Mollya voisi sanoa sinisilmäiseksi. 

Kun alun jälkeen taas yksi autismin kirjolla oleva päähenkilö lakkasi ärsyttämästä, kirja lähti kulkemaan rivakasti. Molly löytää ruumiin ja joutuu itsekin hetkeksi epäillyksi. Onneksi hän saa apua yllättävältä taholta. 

Aloin miettiä sitä, miten Molly ihastuu tapaamiinsa miehiin ja antaa heidän huiputtaa itseään. Ehkä Molly onkin lievästi kehitysvammainen. 

Keskinkertainen suljetun paikan mysteeri. Mollyn persoonassa riittää pureksittavaa. 

Eli Åhman Owetz: Remonttikohde

Kirja oli ihan erilainen kuin (kansikuvan ja kirjailijan nimen perusteella) odotin. 

Äskettäin eronnut, keski-ikäinen naisarkkitehti Susanne saa toimeksiannon pienestä ruotsalaisesta tuppukylästä. Varakas pariskunta omistaa kylässä sijaitsevan entisen kenkätehtaan ja sen tienoot. Tehdas pitää piirtää uusiksi hotelliksi ja muitakin suunnitelmia kyläläisten menoksi pariskunnalla on. 

Susanne tietenkin kiintyy heti kyläläisiin, etenkin yhteen, ja viihtyy siellä yhä paremmin. Loppuratkaisu ei yllättäne ketään. 

Koko ajan kirjaa lukiessani mietin, että tämä toimisi hurjan hyvin elokuvana. Kirjanakin Remonttikohde on viihdyttävää hyvän mielen luettavaa. 

Gregg Olsen: Äitimme oli sarjamurhaaja

Kammottava kirja, joka on kuitenkin hyvin kirjoitettu. Olsen toimii Knotekin tyttöjen tarinan kertojana. Hän kirjoittaa mukaansatempaavasti ja osaa sujuvan kerronnan. Aihe vain on kovin järkyttävä. 

Shelly Knotek on lapsesta saakka ollut riidankylväjä ja taitava manipuloimaan muita. Aikuisena hänestä kehittyy sadistinen psykopaatti, joka kohtelee kaltoin niin lapsiaan kuin ystäviäänkin. Shelly pahoinpitelee, nöyryyttä ja kiduttaa lähimmäisiään, mutta ei koskaan myönnä itse tekevänsä väärin. Hän kääntää kaiken aina jonkun muun syyksi. 

Kirja perustuu Shellyn äitipuolen ja kolmen tyttären kertomuksiin. Nikkin, Samin ja Torin lapsuudesta lukiessa tulevat elävästi mieleen lehtikirjoitukset Vilja-Eerikan lyhyestä elämästä ja Vera Miettisen kirja Eerika. Tosin Knotekin perheen lasten elinolot eivät paljastuneet viranomaisille kuin vasta kahden lapsista ollessa jo aikuisia. Yhtäläistä on sadistinen, manipuloiva nainen ja yksinkertainen mies, joka tekee, mitä käsketään. Knotekin tyttöjen isäpuolikaan ei ymmärrä tekevänsä väärin. Tytöt onneksi selviävät hengissä lapsuudestaan ja nuoruudestaan, toisin kuin muut Shellyn armoille joutuneet.

Vaikka kirja on kammottava ja järkyttävä, se pitää otteessaan, koska lukijan on saatava tietää, kuinka Shelly jää lopulta kiinni. 

Sebastian Fitzek: Terapia

Enpä tiedä, mitä tästä kirjasta sanoisin. En pitänyt siitä lainkaan. Terapia kertoo psykiatri Viktor Larentzista, joka on suljetulla osastolla. Larentz keskustelee ylilääkärin kanssa tapahtuneista asioista, jotka kerrotaan takaumina. 

Kirja on tylsää jaarittelua, eikä juonelta voi odottaa ihmeitä, kun kaikki paljastetaan alussa. Larentzin tytär on kadonnut, ja Larentz yrittää selvittää, mitä tyttärelle on tapahtunut. Kirjan lopetus ei ole muuta kirjaa parempi. 

Terapian aihepiiri on kovin samanlainen kuin Fitzekin aiemmassa romaanissa, Potilaassa. Potilaan juoni kantoi kuitenkin monta kertaa paremmin. 

Denise Rudberg: Vieras joukossa

Olen kertonut Liittolaiset-sarjasta tarkemmin sen ensimmäisestä osasta kertovassa postauksessani (Salainen koodi). Sekä ensimmäisen että toisen osan (Vaarallinen yhteys) kohdalla olen valitellut, ettei kirjoissa tapahdu oikeastaan mitään. Tällä kertaa en odottanutkaan jännityksen huipentumista, vaan nautin ajankuvasta. 

Sarjan kolmannessa osassa sota etenee. Sarjan päähenkilöitä ovat maalta tullut taloudenhoitaja Signe, herrasväen tytär Elisabeth ja virolainen perheenäiti Iris, jotka työskentelevät salaisissa maanpuolustustehtävissä. Tässä kirjassa pääpaino on naisten yksityiselämässä, ja salaperäisestä työstä, jota en oikein ymmärrä vieläkään, puhutaan vähemmän. 

Kesä on tullut Tukholmaan ja uusi hullutus on saapunut Ruotsiin: työläisetkin saavat kesälomaa. Parempi väki on moisesta pöyristynyt. Pelkäävät työteliäiden ruotsalaisten muuttuvan laiskamadoiksi. Professori Svartsröm lomailee kesämökillään, josta tuleekin keskeinen tapahtumapaikka. 

Ajan henki näkyy tässä kirjassa paremmin kuin sarjan aiemmissa osissa, niin puhetavassa kuin maailmankuvassakin. Kirja on sujuvaa tekstiä ja mukavaa luettavaa. Lopetus tosin on hätäisen tuntuinen, ja jättää taas koukun kohti seuraavaa osaa. 

Lukiessa kirpaisi, kun sota tuli niin lähelle tukholmalaisia. He lukivat lehdestä, kuinka Helsinkiä pommitettiin. Samalla tavalla kuin me nyt luemme Ukrainan tapahtumista. Tällaisen kirjan lukeminen näinä aikoina herättää ikäviä ajatuksia. 

Koska on kesä, kirjan kansikuvassa on tietenkin uimapukuasuisia naisia. 

Elly Griffiths: Kivikehä

Kivikehä on yhdestoista kirja arkeologi Ruth Gallowaysta kertovassa sarjassa. Voin rehellisesti myöntää, että luiden tonkiminen ei kiinnosta minua läheskään niin paljoa kuin Ruthin ja komisario Nelsonin epämääräinen suhde. Ihan sen takia olen kahlannut koko sarjan läpi, ja olen pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa kaikki päättyy. 

Kirja on vauvavoittoinen. Nelsonin vaimo Michelle synnyttää poikalapsen. Vauvan ollessa parin viikon ikäinen suunnilleen samanikäinen vauva katoaa. Tarinaan liittyy tietysti myös löytyneitä luita ja menneisyyden haamuja. 

Lukijoita on kidutettu tarpeeksi monta vuotta Nelsonin ja Ruthin raastavalla suhteella. Olen silti nauttinut joka hetkestä, enkä lakkaa toivomasta käännettä.

Eve Hietamies: Numeroruuhka

Antti Pasas -sarjan piti kai tulla jo päätökseen, mutta se on nyt kuitenkin saanut jatko-osan. Pasasen Paavo-poika on jo kymmenvuotias koululainen. Pasasella on kaikenlaisia ongelmia, kuten kuntoutuva isänsä, joka muuttaa Antin ja Paavon luo asumaan. 

Kirja on paksu ja paikoin toistaa itseään. Pasanen muistelee myös paljon Paavon lapsuutta, osa näistä tarinoista on entuudestaan tuttuja aiemmat kirjat lukeneille. Tai siltä ainakin tuntuu, koska Pasasen miesten elämä tuntuu etenevän katastrofista katastrofiin. 

Lapset kutsuvat minua aina silloin tällöin itsestäänselvyyksien Tainaksi. En kyllä ymmärrä miksi. Kirjassa esiintyy huomattavasti vakavampi tapaus itsestäänselvyyksien kertomisessa.

Jotkut asiat vähän ärsyttivät. Ensinnäkin kirjassa käytetään useampaa sanaa, jotka eivät ole mielestäni "niitä oikeita". Toki kyseessä voivat olla murre-erotkin, mitä kyllä epäilen. Tuttu lastenloruhan menee näin: ulle dulle doff, kinkkelaade koff, koffelaade kinkkelaade ulle dulle doff. Kirjassa koffelaaden tilalla on kokkelaade. Ei kyllä kuulu mennä noin.

Aina, kun kirjassa jollekulle tulee vekki otsaan, puhutaan ventistä. Ventti on eri asia, ja tarkoittaa kahtakymmentä. Tikkaamista tai liimaamista tarvitse pykä on vekki. 

Ja vielä pauttiarallaa, joka mielestäni tulee englannin sanasta about, on kirjassa balttiarallaa. Ei kyllä ole. Kiitos, kun sain avautua ärsytyksen aiheistani. 

Kun nyt tälle linjalle lähdettiin, niin sekin jäi vaivaamaan, että koulusta ollaan usein yhteydessä isä-Anttiin Paavon oppimisvaikeuksien takia. Koskaan ei kuitenkaan kerrota, kävikö Antti koululla ja mitä sitten. Näin erityisopettajana kiinnostaisi. 

Numeroruuhkaa oli mukava lukea. Lukiessa saa olla kärpäsenä katossa Pasasten huushollissa, jossa on aina väkeä kuin pienellä torilla. Niinpä siellä sattuu ja tapahtuu. Huumoriakin kirjassa on sopivasti. 

Kirjan kantava teema on kriisi. Pasasella riittää kriisejä. Suurin niistä on työttömäksi jääminen. Kirjaan voinevatkin parhaiten samastua he, jotka ovat yksinhuoltajaisejä tai jäävät työttömiksi ihmisenikäisen työrupeaman jälkeen.

Katariina Vuori: Kasvun paikka

Aluksi kirja tuntui vain kasvinhoito-oppaalta. Kasveista puhutaan vain niiden latinalaisilla nimillä. Sen sijaan kirjassa mainituilla perheen lapsilla ei ole nimiä lainkaan. On vain esikoinen ja kuopus. Myöskään päähenkilön miehellä ei ole nimeä. Päähenkilön nimi sentään paljastuu ennen pitkää: Silvia. 

Silvia on kotiäiti miehensä toiveesta. Hän vaikuttaa suorastaan kotirouvalta, joka valjastaa kaiken aikansa puolisonsa palvelemiseen. Silvia passaa miehelleen juomat ja ruuat nenän eteen, hyvä ettei pureskele valmiiksi. 

Eräänä päivänä Silvia saa tuttavaltaan pari kasvin pistokasta. Vähitellen Silvia oppii hoitamaan kasveja ja ennen pitkää tilanne eskaloituu niin, ettei muu perhe meinaa sekaan sopia. Kasveista on tullut tärkeämpiä kuin omat lapset. 

Kirja sisältää paljon tietoutta huonekasveista sekä niiden hoito-ohjeita romaanin muotoon puettuna. Pelkäsin, että kirja voisi olla vähän tylsä, mutta Silvian äiti osoittautuu varsin viihdyttäväksi. 

Kirja on nopealukuista tekstiä. Välillä vähän nolottikin, täällä omien viherkasvieni keskellä. 

Kari Levola: Iltatuulen viesti

Raistola-sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Eläkkeellä oleva komisario Raistola höpisee itsekseen kirjan minäkertojana. 

Raistola pohtii maailman menoa juttelemalla ajatuksensa auki kenelle tahansa kuuntelijalle. Raistolan ajatukset ovat osuvia, usein kärkeviäkin, ja hymyilyttävät lukijaa. 

Tällä kertaa Raistolan vesijuoksuharrastus häiriintyy, kun uimahallista löytyy ruumis. Raistola seuraa tapausta sivusta, ja niin joutuu tekemään lukijakin. Raistola ei tiedä tapahtuneesta oikeastaan mitään, mutta pohtii, päättelee ja vetää tyhjästä johtolankoja. Ja on aina askelen poliisia edellä. 

Pidän tästä sarjasta kovasti. Kirjat ovat lyhyitä, mutta ytimekkäitä. Kaikki olennainen tulee kerrotuksi. 

Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys

Hyytävä ystävyys on ollut minulla lainassa jo niin kauan, että nyt on uusimiskynnys ylittynyt ja siihen oli tartuttava. Jostakin syystä en yhtään syty suljetun paikan jännitystarinoille, joissa väki hupenee vähä vähältä. Vielä vähemmän ne kiinnostavat, jos ne sijoittuvat jonnekin, missä on paljon lunta. Tässä kirjassa toteutuvat molemmat inhokkini. 

Kirja on kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu. Ystävysten joukko kutsutaan alppimajalle samoihin maisemiin, joissa kymmenen vuotta aikaisemmin yksi porukasta loukkaantui vakavasti ja toinen katosi. Kukaan viidestä kutsutusta ei tunnu tietävän, kuka heidät paikalle kutsui ja miksi. Vanhat kaunat nousevat pintaan. Vuoroin ollaan nykyhetkessä, vuoroin kymmenen vuoden takana. 

Ystävykset sattuvat olemaan lumilautailijoita, eikä keitä tahansa sellaisia, vaan Euroopan huipputasoa. Kymmenen vuotta aiemmin he olivat kilpailemassa, myös toisiaan vastaan. Kirja vilisee lumilautasanastoa, kuten paippi, rani, reili, gräbi, tailgräbi ja hitti sekä temppuja, kuten Crippler, McTwist ja Haakon Flipp. Valitettavasti en ole niin innostunut aiheesta, että lähtisin googlailemaan, millaisista tempuista on kyse. Tavalliselle lukijalle koko lumilautailuskene jää vähän hämäräksi. Aihe hukkuu tuntemattomaan termistöön. 

Kirja voisi olla vetävämpi, jos se olisi tiiviimpi. Nyt se etenee kovin hitaasti ja junnaa samoissa asioissa. 

Emma Stonex: Majakanvartijat

Kirjaan on hyvin vaikea päästä sisään. Se kertoo vuodesta 1972, kun kolme majakanvartijaa katoaa jäljettömiin. Se kertoo myös vuodesta 1992, jolloin eräs toimittaja alkaa tutkia vanhaa tapausta ja haastattelee kadonneiden majakanvartijoiden vaimoja. Lisäksi se kertoo ajasta, joka ilmaistaan esim. "Kahdeksantoista päivää tornissa", mikä on hyvin ärsyttävää, koska mistään ei käy ilmi, mistä alkaen tai minkä jälkeen.

Vähitellen omituiseen kerrontaan tottuu. Luvut on nimetty kertojan mukaan, ja ne ovat suurimmaksi osaksi ajatustenlentoa, yksinpuhetta ilman dialogia. 

Luin kirjan puoliväkisin loppuun toivoen, että jotain jännittävää tai yllättävää tapahtuisi. Ei oikein tapahtunut. Lopetuskin on lattea.

Hiukan huvitti se, miten eri tavalla avioliitoistaan tai suhteistaan ajattelivat majakalla työskentelevät Arthur, Bill ja Vincent tai heidän puolisonsa Helen, Jenny ja Michelle. 

Majakanvartija on kiinnostava ammatti. Siitä kerrottiinkin hyvin. Harmi, että kirja ei muuten ollut kovin hyvä. 

Carin Gerhardsen: Unilaulu

Kirja on Hammarby-sarjan kolmas osa. Rikoskomisario Conny Sjöberg tiimeineen joutuu selvittelemään ikävää kolmoismurhaa. Samalla käy ilmi, että yksi kollegoista on kadoksissa, ja osa voimavaroista valjastetaan hänen etsimiseensä. 

Unilaulussa on aivan uskomaton imu. Oikein harmitti, että otin kirjan luettavaksi keskellä viikkoa, ja jouduin keskeyttämään lukemisen aina työpäivän ajaksi. Yllättäviä asioita paljastuu niin tutuiksi tulleista poliiseista kuin muistakin henkilöistä kerta toisensa jälkeen. Connynkin menneisyydessä on tapahtunut kamalia asioita, joista hän ei oikeastaan kunnolla tiedäkään. 

Tästä on vaikea parantaa. 

Ann Cleeves: Lokin huuto

Ann Cleeves tuottaa väsymättömästi brittiläisiä poliisisarjoja, jotka päätyvät aina myös tv-sarjoiksi. Shetlanti-sarja sai vastikään viimeisen osansa ja Jimmy Perezin tarina päättyi. Vera Stanhope -sarja on voimissaan. Itse en ole lukenut siitä vielä yhtään osaa, joten minulla on paljon hauskuutta edessäpäin. 

Uusin Cleevesin sarja on rikoskomisario Matthew Vennistä kertova poliisisarja, joka sijoittuu Devoniin, jokisuiston tuntumaan. Matthew Venn on samantyyppinen hiljainen pohdiskelija kuin Jimmy Perez. Venn on saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen, ja noudattaa sääntöjä prikulleen. Siksi hänen puolisonsa onkin aika yllättävä. 

Kirjan alku on kovin hidastempoinen. Vennin parisuhdetta jauhetaan monen moneen kertaan. Samoin taustoja ruoditaan uudelleen ja uudelleen. Joen rannasta löytyy vainaja, ja tapauksen selvittely lähtee tahmeasti käyntiin. 

Puolivälin tienoilla tapahtumat tihentyvät ja lukeminenkin nopeutuu. Vennin tiimiin kuuluvat naisetsivä Jen ja ylikomisarion suosikkipoika Ross, josta kumpikaan kollega, Matthew ja Jen, eivät pidä. Henkilöiden luonteiden ja taustojen kehittelyyn on käytetty runsaasti aikaa. 

Hyvä alku uudelle sarjalle. 

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista

Kirjan nimessä ärsyttää sana "puskista". Loogisempaa olisi, että mies tulee puskasta, kun siitä kirjaimellisesti on kyse. Myös ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimessä puska on yksikössä.  

Kirja perustuu siis Emmy Abrahamsonin omaan elämään. Hän rakastui Amsterdamissa kodittomaan mieheen, joka asui pensaikossa. Nykyään heillä on kaksi lasta. 

Tämä kirja osoittautui hyvästä tarinasta huolimatta uskomattoman tylsäksi. Kirjan päähenkilö Julie haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Se on tainnut olla Emmynkin haave. Hyväkin tarina latistuu, jos sitä ei osata kertoa oikein. 

Kirjan alussa on sivutolkulla tylsää jaarittelua Julien vetämistä kielitunneista. Dialogi opiskelijoiden kanssa voisi olla hauskaakin, mutta ei ole. Eräänä päivänä Julie tapaa puistossa likaisen, haisevan asunnottoman miehen nimeltä Ben, johon hän rakastuu oitis. 

Pariskunnan rakastumisesta voisi saada enemmänkin irti, mutta Ben jää kovin ohueksi. Benin ja Julien dialogi on enimmäkseen kärttyisää, ainakin Julien taholta. Miltään vuosisadan rakkaustarinalta tämä ei kuulosta, vaikka siihen ainekset olisikin. 

Epäselväksi jää, kauanko pari ehtii asua yhdessä, ennen kuin yhden riidan jälkeen Ben lähtee. Parin yhteistä aikaa on kirjassa selvästi vähemmän kuin aikaa ennen Beniä ja aikaa, jolloin Julie etsii Beniä. Olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän siitä, miten pari päätyi asumaan yhdessä, mitä Ben ajattelee, millainen Benin tausta on jne. 

Kirjailija ei osaa tehdä tunteita näkyviksi. Päällimmäiset, kirjassa eniten esiintyvät tunteet ovat Julien pelko siitä, että joku näkee hänet Benin kanssa tai siitä, että joku kysyy Benin menneisyydestä, mistä tämä auliisti kertoo. Ja Julien häpeä: Ben on ryysyinen eikä edes halua pukeutua paremmin. Alussa Ben kulkee paljasjaloin, koska hänellä ei ole kenkiä. 

Julieta vaivaa myös se, että Ben ei ole opiskellut mitään. Ben on vain tehnyt hanttihommia, joita Julie ei arvosta. Julie pyrkiikin muokkaamaan Benistä seurapiirikelpoisen miesystävän. Jäin miettimään, millainen tulevaisuus tällaisella suhteella on. Tyytyykö Ben oikeasti muuttamaan itsensä Julien mieleiseksi? 

Julien ikää ei muistaakseni mainittu, mutta hän on kuitenkin kolmissakymmenissä. Ben puolestaan on vasta 24. Julien biologinen kello taitaa kilkattaa, vaikka hän muuta väittää. Ben on pitkä ja komea, joten hänelle on rooli varattuna Julien elämässä.  

Ei lähtenyt lentoon tämä kirja. Juoni latistuu kehnon dialogin ja epäolennaisuuksien keskellä. 

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Bongasin kevään uutuuksista Elizabeth Stroutin kirjan Voi William! Huomasin, että se on jatkoa kirjalle Nimeni on Lucy Barton. Kuinka ollakaan, vierähti vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin huomasin, että näiden kahden kirjan välissä on ilmestynyt teos Kaikki on mahdollista.

Kirjassa on Stroutille ominainen, erikoinen rakenne. Jokainen luku kertoo satunnaiselta tuntuvasta henkilöstä. Ennen pitkää huomaan, että henkilö onkin taidettu mainita aiemminkin aivan muussa yhteydessä. Yhtymäkohtia on välillä vaikea havaita, koska kirja vilisee ohimennen mainittuja henkilöitä. Kun sama henkilö mainitaan uudelleen, hänet esitetään yleensä aivan eri näkökulmasta kuin aiemmin. 

Lucy Bartonkin on kirjassa mukana, mutta ei nouse muiden yläpuolelle. Kirja itse asiassa kertoo Lucyn lapsuudesta. 

Yllätyksellisyys tekeekin kirjasta kiinnostavan. Vähäsanainen, mutta osuva kuvaus herättää henkilöt eloon.

Ashley Elston: 10 x Sokkotreffit

Joulun aikaan luin niin monta joulukirjaa, että tuli ihan ähky. 10 x Sokkotreffit tuli vasta joulun jälkeen kirjastosta, ja on seissyt pinossa jo jonkin aikaa. Turhaan panttasin, kirja on kyllä kahlaamieni joulukirjojen parhaimmistoa. 

Sophiella on suuri italialaistaustainen suku, joka pitää huolta omistaan. Niinpä kun Sophien poikaystävä jättää hänet, haluaa suku ilahduttaa häntä. Sophien isoäiti keksii, että Sophielle järjestetään kymmenenä päivänä sokkotreffit. Koko suku seuraa tapahtumia jännityksellä. 

Kirja on hyväntuulista luettavaa. Sophien suku on hulvaton ja valtava. Hulinan ja hälinän voi suorastaan nähdä silmissään. 

Kuinka ollakaan, tämäkin on nuorten aikuisten kirja. Sopii kyllä vanhemmallekin aikuiselle.