Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Tartuin kirjaan ilman ennakko-odotuksia. Teksti vei mukanaan välittömästi.

Kirjan minäkertojalla Lauralla on poika, jolla on haasteita käyttäytymisessään. Kouluympäristö huonontaa pojan oloa ja pahentaa käyttäytymisen ongelmia. Koulussa ei oikein osata toimia pojan kanssa. Äiti tuskastuu jatkuviin koulusta tuleviin viesteihin. Toisaalta näin opettajana kuiskaisin tähän väliin, että opettajalla on vastuullaan myös ne muut 20 oppilasta. 

Yksinhuoltaja Laura ystävystyy poliitikon vaimon Mirellan kanssa. Mirellan pojalla Rafaelilla on myös haasteita käyttäytymisessään, ja Mirellan suhtautumistapa niihin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Lukija seuraa kulisseissa viehättyneenä kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen ystävyyttä. Lauralla on myös menneisyys, jonka paljastumista hän pelkää.

Vaikka Mirellan ystävyys on Lauralle tärkeää, vielä tärkeämpää on pojan hyvinvointi. Laura tekeekin ratkaisunsa ystävyyden ja poikansa tulevaisuuden välillä. 

Kirjan teksti on niin soljuvaa, että sen lukeminen on vaivatonta. Kirjailija on saanut tavattoman paljon käänteitä ja pohdittavaa mahtumaan pieneen tilaan.

Jenny Colgan: Vehreitä kukkuloita ja kaukorakkautta

Vehreitä kukkuloita ja kaukorakkautta on Colganin Kirjakauppa Skotlannissa -sarjan kolmas osa. Olen aiemminkin marmattanut siitä, että kustantaja ei erottele kahden eri sarjan kirjoja mitenkään. Kirjojen kansissa voisi olla pienellä maininta sarjasta. 

Tajusinkin tämän kirjan kuuluvan Skotlanti-sarjaan vasta, kun alkoi näkyä aiemmista osista (Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja) tuttuja nimiä. Sarjan kirjojen perimmäinen juonikuviohan menee siten, että lontoolaisnainen matkustaa syystä tai toisesta Skotlantiin ja rakastuu siellä skotlantilaismieheen ja jää sitten sinne. 

Tällä kertaa kirja alkaa vähän eri tavalla, mutta jatko sujuu vanhaan malliin. Skotlanti-sarja on kuitenkin ihanaa luettavaa, eikä vähiten maisemien kuvailun takia. Colgan kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Ainoan kerran langat katoavat hetkeksi, kun Zoen lapset ilmestyvät paikalle. Siinä saa vähän aikaa tavata, kuka onkaan kuka, kun en aiemmasta kirjasta muistanut. Muuten juoni pysyi hyvin kasassa.

Heikki Hietamies: Äideistä parhain

Sain tämän kirjan käsiini aivan sattumalta. Tytär oli lukenut sen lukuhaastetta varten (saman perheen jäsenten kirjoittamat kirjat tms.) ja vinkkasi minullekin. Olin itse asiassa hetken pohtinut Eve Hietamiehen Numeroruuhkan pariksi Laila Hietamiestä, mutta hylännyt ajatuksen välittömästi, koska Laila Hietamiehen kirjat eivät nyt sytyttäneet. Itse muistan Heikki Hietamiehen parhaiten lapsuuteni Lauantaitansseista, enkä tullut edes ajatelleeksi, että hän on tehnyt uraa myös kirjailijana. 

Äideistä parhain on ohut kirja, joka osoittautui yllättävän hyväksi. Siitä on tehty elokuvakin, jota en tietenkään ole nähnyt (en juuri katso elokuvia, ainakaan kotimaisia). Kirja kertoo sotalapsi Eeron matkasta Ruotsiin sodanaikaisen äitinsä Signen hautajaisiin. Paljon muistoja nousee matkan aikana mieleen, ja paljon selviää myös Eerosta itsestään, saati äidistä. Äidin ikävä lastaan kohtaan ei ollutkaan aivan niin aukotonta, kuin Eero lapsena kuvitteli. 

Jäin miettimään termiä sotalapsi. Kaikki, ainakin aikuiset, tietävät, mitä sillä tarkoitetaan. Suomesta lähetettiin toisen maailmansodan aikana muihin Pohjoismaihin, pääasiassa Ruotsiin, noin 80 tuhatta lasta. Järkyttävä määrä. Kirjassakin sivutaan sitä, että aikanaan ei katsottu tarpeelliseksi tai tultu edes ajatelleeksi sotalapsena olon vaikutusta lapsen sen jälkeiseen elämään. Nythän sotalapsena olleet lienevät jo elämänsä ehtoopuolella, jos edes elossa ovat. 

Mielenkiintoinen kirja. Panen Heikki Hietamiehen muutkin kirjat lukulistalle.

Louise Penny: Petollinen valo

Ylikomisario Armand Gamachesta kertovan sarjan uutuus on varsinainen lukuromaani. Sitä on mahdotonta lukea nopeasti, vaan sitä täytyy makustella ja astua sisään tunnelmaan. Harmikseni tässä kirjassa ei herkuteltu yhtä yltäkylläisesti kuin sarjan aiemmissa osissa. Liekö myös kääntäjä vaihtunut, koska tässä kirjassa oli joitakin mauttomia tai kirjan tunnelmaan sopimattomia sanavalintoja, kuten pizzaslaissi.

Toki kirjassa on pakollinen murhakin. Itse mietin, miten niin pienessä kylässä, jota ei edes kartoista löydy, voikin niin usein tapahtua murhia. Kuinka ollakaan, samaa asiaa ihmeteltiin kirjassakin. Samaa olen muuten joskus pohtinut Gotlannin kohdalla.

Pennyn kanadalaiseen pikkukylään sijoittuva sarja vain paranee osa osalta. Tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa. Siinä lienee luvassa jännittäviä käänteitä ylikomisario Gamachen ja tarkastaja Beauvoirin yksityiselämän osalta. 

Katrine Engberg: Isola

En ole aiempia Engbergin kirjoja kovin korkealle rankannut, mutta mistä lie syystä Isola on aivan älyttömän vetävä kirja. 

Rikostutkija Jeppe Kørner on ottanut virkavapaata Kööpenhaminan poliisista ja lähtenyt Bornholmin saarelle metsuriksi. Kollega Anette Wernerin tutkiman jutun johtolangat johtavat samaiselle saarelle, joten Jeppekin joutuu poliisihommiin. 

Sivujuonena Jepen ja Aneten vanha tuttu Esther de Laurentis on Bornholmissa hänkin kirjoittaakseen kuulun edesmenneen antropologin elämäkertaa. 

Kirja pitää tiukasti otteessaan eikä lukemista pysty lopettamaan edes yöksi. Ja loppu, voi mikä ihana loppu tässä kirjassa on. Niin ihana. 

Johanna Mo: Varjolilja

Luin vastikään Saarimurhat-sarjan ensimmäisen osan, Yölaulajan, ja pidin siitä. Yölaulajassa poliisi Hanna Duncker on muuttanut kotisaarelleen Öölantiin ja alkaa työskennellä siellä poliisina. Hannan isä on jo kuollut, mutta eläessään hänet tuomittiin vankilaan kotisaarella tehdystä murhapoltosta. Hanna yrittää vaivihkaa työnsä ohessa selvittää, oliko isä todella syyllinen rikokseen.

Varjoliljassa Hannalla on niin kiire etsiessään kadonnutta pikkulasta ja tämän isää, että oman tutkimuksen tekeminen jää sivuun. Saarella on kuitenkin joku, joka kokee Hannan toimet uhkana ja puolestaan uhkailee Hannaa.

Varjolilja on todella vauhdikas ja mukaansa tempaava. Kirjassa kulkee niin monta juonikerrosta päällekkäin, että lukija ei malttaisi odottaa, että edetään asiasta toiseen. 

Näinpä jäi sarja taas jännittävään kohtaan, koska Hannan isän tapaus ei edennyt puusta pitkään. Sarjan kolmas osa on jo ilmestynyt ruotsiksi. Toivottavasti se käännetään pian. 

Käännöksestä onkin muuten sanottavaa. Kadonneella pikkulapsella on "unilappu", jossa on eläimen pää. Yleensä kai sitä kutsuttaisiin unirievuksi. Ei ehkä ole kääntäjälle tuttua termistöä. Toinen, mikä särähti silmään useamman kerran, on miehen käyttämä hajuvesi. Aivan varmasti. Eiköhän kyseessä liene partavesi. Muutenkin käännöksessä oli joitakin outoja sanavalintoja, jotka saivat tavaamaan virkettä useamman kerran, koska sen merkitys ei ollutkaan yksioikoinen sanavalinnan takia. 

Riley Sager: Eloonjääneet tytöt

Kansiliepeen kuvan mukaan kirjailija on näköjään mies. Jotenkin kuvittelin, että Riley on naisen nimi. Sinänsä aivan sama, tuskinpa se on sisältöön vaikuttanut. 

Eloonjääneet tytöt on taas yksi pettymys. Kun kirja alkaa, kaikki on jo tapahtunut. Tarina on jo kerrottu. Quincy on vuosia aiemmin ollut ystäviensä kanssa mökillä, jonne ilmestynyt murhaaja tappoi kaikki muut. Vain Quincy selvisi. Kirja lähtee hyvin hitaasti ja nihkeästi käyntiin. Lukija ei tiedä, mitä odottaa. Herää epäilys, onko mitään odotettavaa. 

Sager on yrittänyt saada kuluneesta aiheesta jotain uutta irti, heikolla menestyksellä. Lopussa on pari yllättävää käännettä, mutta niitä ei kannata henkeään pidätellen odotella. 

Kale Puonti: Satu – alamaailman rautarouva

Alamaailman rautarouva Satu toimii kirjassa itse kertojana. Kirja etenee suunnilleen kronologisessa järjestyksessä halki rautarouvan elämän aina nykypäivään saakka. Kirjasta puuttuu tarinallinen aines. Se on raadollinen kuvaus siitä, miten elämä lähtee menemään pieleen. 

Olen aiemminkin moittinut Puontia dokumentaarisesta otteesta kertomakirjallisuudessa (Manni). Valitettavasti sama näkyy tässäkin kirjassa. Puontin nimi on kirjan kannessa, mutta on vaikea nähdä hänen osuuttaan kirjan kokoamisessa. Varmasti hän on auttanut aineksen saamisessa kirjalliseen muotoon, aineiston hankinnassa sun muussa, mutta olisin toivonut vähän muutakin. Tällaisenaan kirja on raskasta luettavaa. Hyvä haamukirjoittaja saisi surullisenkin elämäntarinan soimaan lukijan korvissa. 

Kirja sopisi hurjan hyvin opettavaiseksi lukemistoksi yläkoululaisille. Kirja on kooltaan pieni ja lyhyt., alle kaksisataa sivua. Sen sanoma on: vankilassa ei ole kivaa. Kirjassa on nostoina pieniä lausahduksia tai runonpätkiä Sadun vankila-aikaisista päiväkirjoista. Juuri sellaisia, jotka uppoaisivat yläkouluikäisiin. Alla pari kuvaa niistä. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kovasti kohuttu ja kehuttu teos päätyi viimein käsiini lähes tarkalleen puoli vuotta varaamisen jälkeen. Tein varauksen jouluaattona ja sain kirjan juhannuksena. Edelleen siinä näkyy olevan yhä sadan innokkaan lukijan jono.

Kirja osoittautui suureksi pettymykseksi, mutta kun sitä niin kauan olin odottanut, katsoin velvollisuudekseni kahlata sen läpi. Yksi sana kirjailijalle: tiivistäminen. Yli viisi ja puoli sataa sivua on aivan liikaa. Tiiviimpänä tarinassa olisi enemmän vetoa.

En myöskään syttynyt kirjan poliittisille palopuheille. Toki ymmärrän, että politiikka on tärkeä osa kirjan juonta, mutta yleensä välttelen sillä kyllästettyjä kirjoja. En tajunnut etukäteen Sinun, Margotin olevan Saksan hajoamisen ytimessä. Juoni sinällään oli kiehtova, se vain hukkui kaiken sosialismikohinan alle. 

Kirjailijan käyttämät tehokeinot olivat myös hämmentäviä. Ne putkahtivat ykskaks kadotakseen taas lopullisesti tai ainakin pitkäksi aikaa. Tehokeino: nostaa joku sana kaksoispisteen edelle ja selitys tai täydennys perään. Näyttää kummalliselta pitkässä proosatekstissä. Samoin toinen tehokeino, luetella paljon asioita peräjälkeen ilman pilkkuja. Tällaiset tehokeinot toimisivat lyhyemmässä tekstissä, mutta eivät tällaisessa tiiliskivessä. 

Johanna Mo: Yölaulaja

Olin varannut Johanna Mon uutuuskirjan Varjolilja kirjastosta, ja viime hetkellä tajusin, että se onkin sarjan toinen osa. Sain samaan aikaan käsiini tämän ensimmäisen osan, Yölaulajan, ja uutuuden, joka on tietenkin varattu jo seuraavalle, eli ajolähtö tuli taas. 

Yölaulajan keskeisessä roolissa on rikostutkija Hanna Duncker, joka palaa töihin kotisaarelleen Öölantiin Ruotsin itärannikolle. Hanna on vaivaantunut menneisyydestään, joka on kaikkien paikallisten tiedossa, vaikka yrittääkin päästä sinuiksi asian kanssa. 

Hanna joutuu uudella työpaikallaan ensi töikseen selvittämään nuoren pojan kuolemaa. Samaan aikaan rikoksen tutkimisen kanssa joutuu Hanna pohtimaan omaa rooliaan paikallisten silmissä. Pojan kuolema selviää, mutta Hannan elämään liittyvät käänteet jäävät auki ja niiden selvittely jatkunee seuraavassa kirjassa. 

Pari kohtaa kirjassa jäi kaihertamaan. Kun yksi henkilöistä saattaa lapsensa aamulla kouluun, matkaa on 800 metriä. Iltapäivän hakuhetkellä matkaa onkin useampia kilometrejä. Toinen vaivaamaan jäänyt asia on kyseenalaisissa oloissa elävä nuori, jonka tilanteen parantamiseksi ei edes poliisi tee mitään. Hanna vain toteaa, että huoli-ilmoituksia on tehty kasapäin, eikä niistä ole ollut hyötyä. Moinen kädettömyys pöyristyttää, vaikka kyse onkin fiktiivisestä henkilöstä. 

Kirja etenee mukavasti ja henkilötkin vaikuttavat kiinnostavilta.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa

Vähän jänskätti, että mitä mahdan tykätä kirjasta, jossa kaikki on kemiaa. Se kun ei ollut ollenkaan vahva aineeni koulussa. Kirjassa puhutaan paljon kemiasta, mutta suurin osa on aivan ymmärrettävää. Mikä ei ole, sitä ei ole tarpeenkaan ymmärtää.

Kaikki on kemiaa osoittautui sangen ihanaksi kuvaukseksi poikkeuksellisen älykkäästä naisesta ja hänen poikkeuksellisen älykkäästä tyttärestään. Elizabeth Zott on tutkija-kemisti ja yksinhuoltajaäiti, jonka elämän kautta kirja käsittelee naisen asemaa 1960-luvulla. Ikävä kyllä siihen aikaan naisen tehtävänä oli hoitaa lapsia ja kotia sekä passata miestään. Rajojen rikkominen oli lähestulkoon mahdotonta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisen jännittävää, mutta silti se vangitsee lukijansa. Kerrassaan hurmaava kirja.

Matti Laine: Kuolemanloukku

Entinen kiekkotähti, nykyinen kriminaali Elias Vitikka istuu Suomenlinnan avovankilassa. Eliaksen vapauduttua alkaa ajojahti hänen päänsä menoksi.

Nopeatempoinen ja todenmakuinen jännäri suomalaisesta alamaailmasta. Elias Vitikka on aina yhtä sympaattinen ja viattoman oloinen, kuin olisi sivuroolissa omassa elämässään.

Kuolemanloukku on jo kuudes kirja Elias Vitikka -sarjassa. Huomasin, etten ole kaikista sarjan aiemmista osista liiemmin viehättynyt. Sarjassa on ilmestynyt aiemmin Pahojen miesten seura, Merkitty mies, Pahuuden hinta, Tappajan vaisto ja Pelon liekit. Sarjan taso on aika epätasainen. 

Tiina Vitka: Laaja-alaisen erityisopetuksen käsikirja

Kirja on laajennettu painos teoksesta Laaja-alainen erityisopetus yläkoulussa. Olen senkin joskus plarannut läpi, mutta koska itse työskentelen alakoulussa, ei kirjalla ollut paljon annettavaa. Tämä laajennettu kirja kattaaa myös alakoulun. 

Vitkan kirjoja kehutaan laajalti ja ne ovat saaneet paljon positiivista huomiota. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, että jos itse kirjoittaisin vastaavanlaisen teoksen, mitä en todellakaan aio tehdä, en kehuisi itseäni joka käänteessä.

Kirja keskittyy edelleen valtaosin yläkoulutyöskentelyyn. Esimerkeissä on useimmiten keskiössä oppilas, jonka lukivaikeutta ja haasteita ei ole huomattu alakoulussa, ja tilanteen pelastaa vasta Vitka, joka testeineen liihottelee paikalle pelastavana enkelinä. Ihan kuin alakoulun erityisopettajille ei koskaan tulisi mieleenkään testata oppilaita, jotka eivät tunnu pärjäävän. Ehkä joissain pienissä kyläkouluissa, joissa erityisopettaja piipahtaa tunnin viikossa, tilanne onkin sellainen. Pääsääntöisesti alakoulujen erityisopettajat ovat kuitenkin ihan tiedostavaa ja nohevaa väkeä. 

Tilanne yläkoulussa, jossa joka aineessa on eri opettaja, on myös aivan erilainen kuin alakoulussa, jossa luokanopettaja pystyy pitkälti kannattelemaan heikkoakin oppilasta yleisen tuen turvin. Toki annettu tuki olisi silloinkin hyvä kirjata ylös, mutta joskus käy niin, että opettaja huomaamattaan tukee oppilasta hyvinkin paljon. 

Sekin vähän särähti, että kirjan mukaan laaja-alainen erityisopettaja on suunnilleen Jumalasta seuraava ihmeidentekijä.

Kirja sisältää paljon itsestäänselvyyksiä ja itsekehua. Kun sitä lukee pidemmälle, huomaa sen myös toistavan samoja asioita yhä uudelleen. Yli 300-sivuisesta opuksesta saisikin näppärän tietopaketin aloitteleville laaja-alaisille erityisopettajille karsimalla kaiken toiston sisällöstä. 

Kirjassa on hyvääkin. Laaja-alainen erityisopettaja löytää sieltä tukea ratkaisuilleen, jos joutuu perustelemaan niitä luokanopettajille tai muille yhteistyötahoille. 

Laaja-alaisen erityisopetuksen käsikirja toimiikin varmasti parhaiten käsikirjana, josta voi tarvittaessa vilkaista haluamansa tiedon. Tämä selittää toistonkin: sama asia kerrotaan useamman otsikon alla.

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

Lukupiiri maailman laidalla yllätti iloisesti! Skybäckin edellinen suomennettu kirja Kirjakauppa Thamesin varrella oli tylsä ja ennalta arvattava, joten en odottanut tältäkään liikoja. 

Kirja kertoo amerikkalaisesta Patriciasta, jonka pikkusisko Madeleine lähti Ruotsiin kolmekymmentä vuotta sitten ja katosi reissullaan. Patricia ei ole päässyt elämässään eteenpäin, koska hän miettii yhä, mitä siskolle tapahtui. Vielä kerran päättää Patricia matkustaa Ruotsiin selvittämään asiaa. 

Kirjallisuuteen liittyvät romaanit ovat usein aika tylsiä, ja tässäkin lukupiiri vähän mietitytti. Onneksi lukupiiri ei vie kaikkea palstatilaa, vaan on vain sivujuonne. Patricia tapaa tietenkin ruotsalaisessa pikkukylässä ihastuttavia ihmisiä, ja siskonkin kohtalo selviää. 

Näin kirjoitettuna kirjan juoni ei tunnu kummoiselta, mutta henkilöt ovat sangen viehättäviä ja kiinnostavia. Meren rannalla sijaitseva pikkukylä kuulostaa mukavalta asuinpaikalta. 

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien

Kirja on itsenäisehkö jatko Hakkaraisen esikoisteokselle Ei verta rantaa rakkaampaa. Uudessa kirjassa ei enää pöyristellä ylenpalttisesti ruotsinsuomalaisten tapoja, vaan juoni pääsee enemmän oikeuksiinsa, samoin ihmissuhdekoukerot. Meinasin ensin kirjoittaa suomenruotsalaisten, ja tulin ajatelleeksi, että onpa muuten hassua, että suomenruotsalaisia pidetään eliittinä, kun taas ruotsinsuomalaiset ovat paarialuokkaa. Tai surullistahan se pikemminkin on. 

Toimittaja Rosa Riemunen on kirjoittanut kirjan edellisen kirjan tapahtumista, ja etsii nyt uutta aihetta toiselle kirjalle. Onneksi ruotsinsuomalaisten keskuudessa sattuu ja tapahtuu, ja aihe tipahtaa eteen tuota pikaa. Kuvioissa on taas mukana myös poliisi Jani Peranto, jonka ura poliisissa on hyvässä alamäessä. 

Kirja pitää hyvin otteessaan ja on vauhdikas. Huomaan kiinnostukseni Ruotsin suomalaisyhteisöjä kohtaan kasvavan. Kukapa oman ikäiseni ei tuntisi jotakuta 1970-luvulla Ruotsiin muuttanutta. 

Suorittaessani sosiaalityön perusopintoja muistan katsoneeni Ylen Elävästä arkistosta dokumenttielokuvan Köyhyys. Se kertoo aivan uskomattomasta köyhyydestä Suomen syrjäseudulla vielä 1960-luvulla. Elokuvan jatko-osassa 10 vuotta köyhyydestä rautalammilainen Miettisen perhe on muuttanut Ruotsiin paremman elintason toivossa. Perhe on esiintynyt vielä kerran televisiossa, ohjelmassa Flinkkilä & Tastula: Köyhä suurperhe muutti Ruotsiin ja toteutti unelmansa vuonna 2018.  Ohjelmaa ei netistä löydy, vain siitä tehty artikkeli. Ohjelmassa haastateltiin perheen nuorinta tytärtä Päiviä, joka oli Ruotsiin muutettaessa 7-vuotias. Haastattelussa Päivi on muuttanut nimensä Piaksi ja on yli viidenkymmenen. Perheen äiti Taimikin on yhä elossa ja 93-vuotias. Tällainen yhden perheen vaiheista tehty dokumenttien sarja on sangen mielenkiintoinen. Suosittelen lämpimästi tähän materiaaliin tutustumista, mikäli se ei ole entuudestaan tuttua. Erittäin mielenkiintoista lähihistoriaa.

Sanotaan, että kirja on hyvä, kun se herättää ajatuksia. Näin kävi. 

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema

Jääleinikin kuolema sijoittuu vuoteen 1932 eli lähes sadan vuoden taakse. Se kertoo mielenkiintoista ajankuvaa aikakauden pukeutumisesta, puhetavasta ja ylipäätään kaikesta. Jokinen on perehtynyt Helsingin silloiseen historiaan ja kuvailee aidontuntuisesti niin maisemia kuin yhteiskuntaakin. 

Sisällissodasta on jo aikaa, mutta kirjan henkilöiden mielessä jako punaisiin ja valkoisiin istuu tiukassa. Yhteiskunta on muutenkin jakautunut: maalaisiin ja kaupunkilaisiin, työläisiin ja porvareihin.

Helsingin poliisin etsivä osasto saa selvittääkseen nuoren naisen väkivaltaisen kuoleman. Senaikaiset poliisin tutkimusmenetelmät saavat lukijan puistelemaan päätään: käytännössä ainoat toimet ovat sormenjälkien ottaminen ja tavaroiden syynääminen. 

Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja kuljettaa nyrkkeilysalin kautta jopa presidentin pakeille. Nyrkkeilyn lisäksi vahvana teemana on Neuvostoliiton vakoilu. Kirjan ajankuva on valloittavaa. Huumoriakin pilkahtelee sopivasti. Ja mikä ihana, aikaan sopiva nimi sankaripoliisilla: Arpia Haahti.

Kirjassa mainitut automerkit piti mielenkiinnon vuoksi googlettaa, ja olivat ne hienoja aikansa autoiksi. 

Chris Carter: Krusifiksitappaja

Olen viime aikoina lukenut pelkästään kotimaisia ja skandinaavisia rikoskirjoja, joten Krusifiksitappaja tuntuu suorastaan järkyttävän amerikkalaiselta. Se on myös ällöttävän raaka, kuin Criminal mindsia katsoisi. 

Kirjan alkupuolella käsittämätön raakuus ja julmuus oikein hyppäävät silmille. Onneksi juoneen tulee muutakin kuviota, ja keskeiset henkilötkin muuttuvat jotenkuten kiinnostaviksi. 

Kyseessä on Robert Hunter -sarjan ensimmäinen osa. Robert Hunter on Los Angelesin poliisin rikostutkija, joka on taustaltaan lapsinero. Hunter ei kuitenkaan halua käyttää ilmiömäisiä taitojaan tylsään profilointiin, vaan osallistuu mieluummin kenttätyöhön. 

Juoni kantaa loppuun saakka, vaikka arvasinkin tekijän jo hyvissä ajoin. Sarjassa on ilmestynyt jo 11 osaa. Vaikea kuvitella, miten sarjan seuraava osa voi olla intensiivisempi tai mukaansatempaavampi kuin tämä.

Denise Rudberg: Kahdeksan askelta pimeässä

Marianne Jidhoff -sarjan uusimmassa osassa poliisin salainen erikoisryhmä selvittelee kolmenkymmenen vuoden takaista katoamistapausta. Ryhmän toiminta on vakiintunut, samoin sen työhuone Mariannen omistamassa talossa. Taloon on muuttanut myös ryhmän jäsen Torsten, joka viihtyy hyvin Mariannen seurassa.

Kirjassa on leppoisa meininki. Kaikki Mariannen läheiset sukulaiset ja kollegat tulevat hyvin toimeen keskenään. Aina ei näin seesteistä ole ollut. 

Mukavaa luettavaa. Juoni kulkee hyvin ja mielenkiinto pysyy yllä loppuun saakka. Vähän erilainen juonikuvio toimii. 

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa

Kirja kertoo Helsingistä Gävleen muuttaneesta rikostoimittaja Rosasta, joka on saanut töitä ruotsinsuomalaisen lehden toimituksesta. Rosa ei osaa kahta sanaa ruotsia, vaan asioi joka paikassa englanniksi. Lukija miettii, miksi ihmeessä Rosa sitten hakeutui Ruotsiin töihin. Rosan muuttoon on syy, jota pantataan kuin parastakin aarretta kirjan loppupuolelle asti. 

Ruotsissa Rosa tutustuu Skutskärin suomalaisyhteisöön ja etenkin rikospoliisi Janiin, joka hänkin on saanut lemput työstään. Janin perheessä tapahtuu kummia, ja Rosan sisäinen rikostoimittaja kiinnostuu asiasta. 

Skutskärin suomalaisyhteisö on hyvin stereotyyppinen. Alkoholia kuluu runsaasti, ruotsia osaa tai haluaa puhua vain harva. Haikeudella kuunnellaan suomenkielisiä iskelmiä ja muistellaan kotimaata. Nuorempi polvi elää vanhempiensa tavoin, vaikka on syntynyt Ruotsissa. 

Hakkarainen on itse asunut viimeiset kymmenen vuotta Ruotsissa. Hänellä on varmasti ensikäden tietoa ruotsinsuomalaisten ongelmista ja sopeutumisvaikeuksista. Silti suoraviivainen yleistäminen ärsyttää etenkin kirjan alussa, ennen kuin siihen tottuu. Kirjan alussa ärsyttää myös se, että kirjailija selittää liikaa jokaista ruotsinkielistä kommenttia. 

Kirjan alku kulkee kankeasti, mutta lopussa tulee yllättävä käänne toisensa perään. 

Christian Rönnbacka: Henna Björk – Isku

Christian Rönnbacka aloittaa Antti Hautalehto -sarjan rinnalle uuden sarjan, jonka keskiössä on ruotsalainen rikospoliisi Henna Björk, joka jo ensimmäisessä kirjassa siirtyy suomalaisten palvelukseen. Ihan en näe uuden sarjan aloittamisen pointtia, kun juonen kulku on varsin samankaltainen Hautalehtojen kanssa, ja henkilötkin osin samoja. 

Henna Björk on esitelty jo Hautalehto-sarjassa, tosin en muista siitä mitään. Björkin isä on suomalainen ja äiti Irakista. Perhe on kuitenkin elänyt Ruotsissa. Björk on varsin ärsyttävä sankaritar, joka selviää vastustajista aseettomanakin ehjin nahoin. 

Isku on matalalentoa halki Ruotsin. Kuin ihmeen kaupalla aina löytyy uusi pakoauto ja takaa-ajajat saadaan hämättyä kerta toisensa jälkeen. Lukemisen jälkeen tuntuu, että kirjasta ei jäänyt oikein mitään käteen. Rönnbacka on sujuva kirjoittaja, mutta Isku ei nyt iskenyt.