Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

Sarenbrantin poliisi Emma Sköldistä kertovasta sarjasta on ensimmäiseksi suomennettu kolmas kirja, joten kaksi ensimmäistä jäävät siis hämärään. Olen lukenut arvostelua tästä, että asioita tuntuu tapahtuneen ennen tätä kirjaa. Itse en kokenut tätä ongelmaksi lainkaan. Ei tuntunut yhtään siltä, että hyppäsin kesken kaiken mukaan.

Kirja on erittäin mukaansa tempaava ja jännittävä. Kirjassa kerrotaan hyvin henkilöiden taustat ja keskinäiset suhteet. Jos en olisi tiennyt, en olisi arvannut, että sarjassa on aiempia osia. Olen lukenut paljon kökömpiä sarjan ensimmäisiä osia, sekä tuskaillut monet kerrat sitä, että kirjoja ilmestyy kirjailijalta harvakseltaan, eikä tämä siitä huolimatta vaivaudu mitenkään briiffaamaan henkilösuhteita tai aiempia tapahtumia, vaikka ne olisivat olennaisessa roolissa. Sarenbrantin Avoimet ovet on oikein mukavaa luettavaa, ja tapahtumat vievät mennessään. Kirjan loppu jää niin jännittävään vaiheeseen, että tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa. Olenkin jo varausjonossa hyvissä asemissa. Kirjan suomennoshan on jo ilmestynyt.

Surkea suomennos pilaa kyllä lukunautintoa. Toivottavasti tuleviin kirjoihin saadaan osaavampi kääntäjä. Avoimien ovien kääntäjä ei ole juurikaan vaivautunut miettimään, miten asian ilmaisisi sujuvasti suomeksi, vaan käyttää surutta käännöslainoja. Harva meistä miettinee, miten diskreetti ja hyvännäköinen joku mekko on. Suomalainen ei myöskään sano ush vaan huh, eikä suomalainen käytä sanaa fantastinen joka lauseessa. On myös omituisia ilmaisuja, kuten miehen auktoriteetti saa ihon kihoamaan. Lukemista todellakin häiritsevät tällaiset sekavat ilmaisut ja virkkeet, joiden merkitystä joutuu miettimään tai alkaa automaattisesti mielessään korjaamaan. Kirjan oikoluku on tehty huonosti, tekstissä vilisee vääriä sijapäätteitä ja nimetkin ovat välillä sekaisin. Edellä mainittujen lisäksi minua ärsyttää henkilöiden repliikeissä käyttämä puhekieli. Kyllä, kaikki käyttävät puhuessaan puhekieltä, mutta lukeminen on sujuvampaa, kun teksti on yleiskieltä. Puhekieli ei anna tässä tapauksessa mitään lisäarvoa, paitsi että se saa poliisit vaikuttamaan sivistymättömiltä.

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Schulmanin kolmas suomennos, jonka pääosassa on jälleen toimittaja Magdalena Hansson ja pikkukylän poliisit, etunenässä Christer Berglund. Christer on aikamoinen mammanpoika, jonka pitäisi viimeistään aikuistua tai jäädä peräkamarinpojaksi. Magdalena on hoitovapaalla Liv-vauvan kanssa, mutta kun kylässä tapahtuu jännittäviä, ei Magdalena malta pitää näppejään irti toimituksesta.

Kirjan alussa lähdetään metsästysretkelle. Retkellä tapahtunutta onnettomuutta sitten setvitään koko kirjan ajan. Toki kaikenlaisia sivujuonteita liittyy tarinaan matkan varrella. Schulman on hyvä kirjoittaja, ja vaikka henkilöitä on runsaanpuoleisesti, saa Schulman muutamalla vedolla loihdittua jokaiselle kiinnostavan persoonallisuuden. Kirja on sujuvaa tekstiä ja se vaati intensiivisen lukemisen.

Emma Rous: Au pair

Mielenkiintoinen kirja, joka lähti laiskasti käyntiin. Kirjassa kerrotaan tapahtumia nykyhetkessä Seraphinen näkökulmasta ja menneisyydessä Lauran näkökulmassa. Koska ajallisesti väliä on vain parikymmentä vuotta ja melko lailla samat henkilöt pyörivät molemmissa ympyröissä, on välillä vaikea muistaa, missä ollaan.

Laura on perheen lapsenvahti, au pair. Sinänsä omituista, koska olen aina mieltänyt au pairin ulkomailta tulleeksi lapsenvahdiksi. Laura on kuitenkin automatkan päästä Lontoosta, työväenluokkainen tyttö, jonka pitää päästä pois kotoa. Kurjista oloista tulevana hän tietysti suuresti mieltyy ylemmän luokan elämäntyyliin ja viihtyy mainiosti.

Loppuratkaisu on arvattavissa, mutta jaksoin lukea kirjan silti. Mietin kuitenkin parikin kertaa, miten paljon paremmin esimerkiksi Kate Morton olisi saman tarinan kertonut, ja miten paljon enemmän siihen olisi saatu syvyyttä jonkun muun näkökulmasta. Liikaa aikaa lomalaisella.

Jørn Lier Horst: Hylkiöt

Rikoskomisario William Wisting selvittelee taas rikoksia, mikä lienee odotettavissakin. Kirja etenee tasaista tahtia, ilman suuria yllätyksiä tai juonenkäänteitä. Useimmat yllätysmomentit lukija arvaa jo aikoja ennen poliisia. Yksi hyvä koukku jää kokonaan käyttämättä, vaikka siitä vähän juonentynkää yritetäänkin leipoa. Kaiken kaikkiaan tässä taas liian ohut kirja, eli asioihin ei paneuduta kunnolla. Kirjailijalla on tainnut olla kiirus juostessaan kirjan läpi.

Huvittavaa ja samalla ärsyttävää on se, että edellisessä Horstin suomennoksessa Wistingin tytär Line oli viimeisillään raskaana ja synnytti, tässä kirjassa perheenlisäyksestä ei ole tietoakaan. Suomentamisjärjestys ei taida olla ihan looginen, tässäkään sarjassa.

Mikael Niemi: Karhun keitto

Jostain tuntemattomasta syystä lukulistalleni on eksynyt tällainenkin kirja. Yleensä en näin kuvailevia ja syvällisiä kirjoja jaksa lukea. Niemen kirjoitustaito on kuitenkin mahtava, ja se vetää puoleensa minunkinlaisen lukijan. Takakannessa kirjaa kuvataan murhamysteeriksi, se lienee syy kirjan joutumiselle minun lukulistalleni. Etukannessa on Aftonbladetin kommentti: "Vangitseva lukuseikkailu". Sitä kirja kieltämättä oli.

Kirja kertoo Lars Levi Laestadiuksen herätysliikkeen alkutaipaleesta pohjoisessa Suomessa. Kirjan kertojaäänenä toimii surkeuden perikuva Jussi, jolla ei ole elämässään mitään, ei edes nimeä, ennen kuin rovasti Laestadius sen hänelle antaa. Kirjan ajankuva on 1800-luvun puoliväli saamelaisalueella. Jotkut kirjailijan henkilöidensä suuhun laittamat sanat särähtävät pahasti ajankuvaan nähden. Liekö tarkoituksella, ken tietää. Kirjan lopussa kertojaääneksi muuttuu rovasti itse, ja se osio onkin paljon vaikeammin tulkittava. Kirjailijan on ollut helpompi asettua köyhän mierolaisen Jussin kuin kuulun herättäjärovastin asemaan.

Kirjan murhamysteeri on oikeastaan tapahtumaketju, josta kirja kertoo. Lukukokemuksen tekee epämiellyttäväksi ylenpalttinen väkivallalla mässäily. Se jättää upeat luontokuvaukset varjoonsa. Etenkin Koutokeinon kansannousun kuvaukselle on vaikea keksiä muuta motiivia kuin halu kuvata tolkutonta väkivaltaa, niin irralliseksi se muusta kirjasta jää.

Rohkenenko myöntää, että myös kirjan loppu jäi vähän hämäräksi. Minulla on epäilykseni siitä, mitä vankilassa tapahtui. Jussin lankeaminen tuntuu kuitenkin kummalliselta, kaiken jälkeen.

Kiinnostavaa kirjassa on lukutaidon levittämisen tärkeys. Samalla asiallahan oltiin jo uskonpuhdistuksen aikaan. Kansa ei voi lukea Raamattua, jos ei osaa lukea. Laestadius puhuu muutenkin koulutuksen tärkeydestä etenkin köyhille ja naisille. Saamelaisalueen köyhyys nousi kirjassa hyvin esiin. Tosin Jussi nosti esiin hyvän kysymyksen: mihin kirkkoa tarvitaan, kun on kirjastoja? Toinen kiinnostava aspekti kirjassa on monikielisyyden tuomat haasteet. Joku osaa suomea ja saamea, toinen suomea ja ruotsia. Harva kaikkia kolmea. Saamea osaavat lähinnä saamelaiset, eikä sitä halutakaan oppia. Sitä pidetään huonona ja vääränä kielenä. Se toimii myös hyvänä salakielenä.

Kristin Hannah: Paluu Kesäsaarelle

Kirja on roikkunut minulla lainassa ties kuinka kauan, ja nyt laina-aika umpeutuu, eikä sitä voi enää uusia. Kirjan kansi on lievästi luotaantyöntävän näköinen, mikä onkin vaikuttanut siihen, että kirja on hautautunut lainapinon alimmaiseksi.

Lähdin pitkin hampain lukemaan paluusta Kesäsaarelle. Ruby on liki kolmikymppinen pienipalkkainen ja suurisuinen tarjoilija, joka haaveilee urasta stand up -koomikkona. Yrityksistä huolimatta ura ei ole urennut. Rubyn äiti on kuuluisa toimittaja, joka jakaa ohjeita elämiseen, vaikka oma elämä on kaikkea muuta kuin onnistunut. Ruby onkin katkaissut välinsä äitinsä kanssa jo vuosia sitten.

Muutamien sattumusten kautta Ruby joutuu yhteen äitinsä kanssa, ja pikku hiljaa menneisyyden karikot alkavat selvitä. Kirja on yllättävän kiinnostava laimeasta juonesta huolimatta. Hannah on hyvä kirjoittaja, ja tämäkin rakkaushömppä tuli ahmaistua hetkessä.

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Lipasti on julkaissut muistaakseni Kotivinkissä Teini talossa -blogia, jossa hän on kertoillut perheen teinien edesottamuksista ja varmaan keksinyt itse lisää. Blogi on ollut sangen suosittu, ja kun se eräänä päivänä katosi ykskaks yllättäen, arvasin siitä kehkeytyneen kirjan ilmestyvän pikapuoliin.

Edelleen Lipasti jatkaa valitsemallaan linjalla: joko muita kopioiden tai lasten sanomisilla ratsastaen. Tällä kertaa mennään jälkimmäisellä. Kohta alkavat lapset olla täysikasvuisia, ja Lipastin pitää löytää oma tyylinsä.

Tämä kirja ei ole kooste blogikirjoituksista, vaan niiden pohjalta kirjoitettu yhtenäisehkö tarina. Valitettavasti blogikirjoituksissa oli enemmän terää, kun ne tarjoiltiin pieninä annoksina teinielämää. Vähän jäi vaivaamaan, eikö Lipasti huomaa kasvattajan roolissa ilmeneviä puutteitaan, vai onko tietynlainen välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys vain esittämistä. Jos se on esittämistä, niin kuin arvelen, pitäisi sitä ehkä avata vähän enemmän. Naapurin rouvan rooli, samoin hänen pihassaan pyörinyt auto jäävät arvoituksiksi.

Loppua kohti kirjailijan ote tuntuu herpaantuvan, mikä saa aavistamaan, että kirjan taustatarinana pyörivä kustantajan painostus taisi olla ihan tosielämästä napattu. Sen verran latteaksi jää kirjan loppukin, että dead line on tainnut tulla vastaan. Kirjailijan into ja motivaatio eivät taida riittää pitemmän, yhtenäisen tarinan koossa pitämiseen.

Lipasti on parhaimmillaan kolumnistina. Nyt ei tarvita kuin munaa myöntää se, pysyä lestissään ja tehdä sitä, minkä osaa erinomaisesti.

Elly Griffiths: Korppikuningas

Forensinen arkeologi Ruth Galloway on aina vaan yhtä sympaattinen tyyppi. Ruth on ylipainoinen ja epävarma sosiaalisissa tilanteissa, vaikka ammatillisesti pätevä onkin. Ruthin ympärillä hyörii kiinnostava kokoelma erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat hänen lähipiiriinsä.

Griffithsin kirjoissa yhdistellään kiinnostavasti humoristista kerrontaa, aimo annos Englannin historiaa ja rikosten selvittelyä. Kirjoissa kerronta on niin elävää, että näen aina mielessäni tapahtumat ikään kuin tv-sarjana. Harvat kirjat pystyvät tähän.

Tämäkin Ruth Galloway -kirja oli taas ahmittavan hyvä. Tuskin maltan odottaa seuraavaa.

Arttu Tuominen: Verivelka

Vähän jännityksellä tartuin Tuomisen uutuuteen. Tuomisen Rautakorpi-sarjahan sisälsi neljä osaa, jotka olivat tyyliltään erilaisia. Osasta pidin, osasta en. Pelkäsin, että tässä uuden Delta-sarjan aloitusosassa olisi käytössä jokin tyyleistä, josta en pitänyt. Vaan eipä huolta: Verivelka on erittäin laadukasta tekstiä.

Virkaa tekevä komisario Paloviita saa eteensä tavanomaisen ryyppyporukan tappotapauksen, jota selvitettäessä palautuvat mieleen lapsuuden kesät. Ystävyydessä ei lapsuudenystävän mukaan mietitä oikeutta tai velkoja, mutta Paloviita tekee silti omat ratkaisunsa. Samalla Paloviita joutuu miettimään omaa elämäänsä ja tekemiään valintoja. Lukija jää miettimään, miten Paloviidan varhaisnuoruuden tapahtumat ovat vaikuttaneet hänen elämänsä kulkuun ja valintoihin. Kirja tuo myös hyvin esiin tyypillisen suomalaisen puhumattoman miehen: kriisejä tulee, kun ei osata jakaa ajatuksia.

Paras lukemani kirja pitkään aikaan. Tuomiselta aivan huikea esitys. Ylenpalttinen mainostaminen ja hehkuttaminen ennen kirjan julkaisemista sai minut varpailleni, niin monta pettymyksen lässähdystä on tielleni tullut, viimeisimpänä Läckbergin Kultahäkki.

Sarjan nimi Delta ei tietenkään viittaa amerikkalaiseen tapaan kreikkalaisiin aakkosiin, vaan Kymijoen suistoon. Niin herttaisen suomalaista.

Pariin kohtaan haluaisin kirjan erinomaisuudesta huolimatta takertua: kirjan koulupoikien tappelut ja kotona saadut seuraamukset muistuttavat enemmän 1970-lukua kuin 1990-luvun alkua. Toiseksi: jos pakko-oireinen henkilö tekee kaiken viisi kertaa, ei hänellä taatusti ole aamulla vain kolmea kelloa soimassa. Niitä on joko yksi tai viidellä jaollinen luku.

Jotkut ilmaan jääneet merkit viittaavat siihen, että seuraavassa osassa pääroolin saa jompikumpi tässä kirjassa keskeisessä roolissa olleista poliiseista, Linda Toivonen tai Henrik Oksman. Saapi nähdä.

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Aikamoinen pohjanoteeraus Läckbergiltä. Päähenkilö Fayen menneisyydessä on tapahtunut kamalia asioita, joita hän huolella panttaa kyllästymiseen asti. Juoni on kaiken kaikkiaan sangen kökkö: nainen haluaa kostaa häntä pettäneelle miehelle. Mikään peruskosto, kuten miehen kaverin iskeminen, ei riitä, vaan nainen perustaa yrityksen ja rakentaa siitä imperiumin, jonka avulla syöksee miehen perikatoon. Hohhoijaa.

Kirja on kaikessa latteudessaan suorastaan hämmentävä. Seksikohtauksetkin ovat kovin tavanomaisia ja tylsiä. Tässä kirjassa ei ole mitään, mikä erottaisi sen tusinaromaaneista. Onneksi kirjassa oli vain kohtuulliset reilu kolmesataa sivua. Kirjan loppu oli ennalta-arvattava ja silti kovin lapsellinen. Oikeastiko Faye kuvittelee poliisia niin tyhmäksi? Ja maalaisjärjellä ajatellen: jos Faye olisi vaatinut exänsä päätä vadille todellisista tapahtumista eikä Fayen pakkomielteistä, olisivat seuraukset voineet olla exälle ikävämmät. Kirja vaikuttaa hätäisesti sutaistulta tekeleeltä, jonka ainoa tarkoitus on tuoda kilisevää kassaan.

Tomas Gads: Pirulainen

Esikoisjännäri, joka aloittaa uuden sarjan Ryhmä Halme. Halme on rikoskomisario, joka on koonnut oman näppärän ryhmän rikoksia ratkomaan. Kirjassa tavoitellaan kerroksisuutta viittaamalla aiempiin tapahtumiin, joista ei koskaan ole kerrottu missään. Kovin kömpelöä, kuten henkilöiden kuvailukin. Kömpelyyden takia kirja olikin ajoittain tuskastuttavan hidasta luettavaa. Rivien välistä pystyy huomaamaan, millaista tunnelmaa kirjailija tavoittelee milläkin esityksellään. Harmi, että tunnelma ei välity kuin sen tavoitteluna.

Kirjan lopetus on kerrassaan omituinen ja ärsyttävä. Se ei näyttäisi liittyvän mitenkään aiempiin tapahtumiin, mikä tekee siitä vielä ärsyttävämmän. Lopetus yrittää olla koukku, joka saa odottamaan jatko-osaa.

Useiden henkilöiden nimet ovat ruotsihtavia (Ann-Mari, Magnus, Margit, Agnes), mikä alkuun sai minut kuvittelemaan kirjan ruotsalaiseksi. Kirja tapahtuu kuitenkin Turussa.

Minua ärsytti lukiessani se, että kirjan ideassa on runsaasti potentiaalia, mutta toteutus on jäänyt puolitiehen. Kirjailijoiden yhteistyö ei ole toiminut oikealla tavalla, vaan kumpikin on kirjoittanut omat osuutensa, ja saumaaminen on jäänyt tekemättä. Tämä näkyy esim. siinä, että kirjan alussa keskeiseksi nouseva naishenkilö jää pitkäksi aikaa täysin sivuun, kuin häntä ei olisi enää olemassakaan.

Takaliepeestä paljastuu, että Tomas Gads on itse asiassa kaksi suomalaista naiskirjailijaa, joista toinen on biokemisti ja toinen psykologi. Tähän voisi todeta, että suutari (ja psykologi ja biokemisti) pysyköön lestissään.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kellontekijän tyttären parissa vierähti sateinen viikonloppu mukavasti. Kirja oli paksu, mutta ihana. Siinä hypittiin nykyajasta taaksepäin sotavuosiin ja vielä kauemmas 1800-luvulle saakka.

Jäin miettimään, mikä on kehystarinan päähenkilön ammatti. Arkistoja hän penkoo, mutta miksi? Etuliepeessä häntä tituleerataan arkistonhoitajaksi, joten sellainen hän kai sitten on. Arkistonhoitaja Elodie löytää vanhoja tavaroita ja valokuvia, jotka alkavat kiinnostaa häntä suhteettomasti. Ne johtavat varsinaisen päähenkilön, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, muistoista siilautuviin muistikuviin menneistä tapahtumista.

Kirjassa on paljon surua ja onnettomuutta. Siinä on myös paljon onnellisia, aurinkoisia päiviä englantilaisessa maalaismaisemassa. Kirjasta jäi hyvän olon tunne, kaikesta huolimatta. Morton on taiturimainen kirjailija.

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Pitkäveteisin kirja, jonka olen konsanaan lukenut. Sinnikkäästi tahkosin kirjan loppuun saakka, vaikka siihen pari viikkoa taisikin vierähtää. Kirjan teemana ovat auringonpimennykset, ja niistä sitten vouhkataankin tappiin asti. Tai tarkemmin auringonpimennysten seuraaminen. Eli huisin jännittävää, neljän minuutin kliimaksi.

Kirjan henkilöt ovat äärettömän tylsiä ja ohuita. Jokaisella on itsekeskeisesti oma napa mielessä. Asioita ei sanota ääneen vaan kuvitellaan loput. Kirjaa mainostetaan piinaavaksi, ja kyllä sen lukeminen aikamoista piinaa olikin.

Yksi erittäin ärsyttävä piirre kirjassa on erikoisten sivistyssanojen viljely. Todetaan, että henkilöllä on ectomorph-ruumiinrakenne (eikö edes voisi sanoa ektomorfinen?) sen sijaan, että todettaisiin hänen olevan pitkä ja laiha. Joku ekstrapoloi tietoja, taas piti googlettaa. Keskeisen hahmon thaimaalaiset kalastajanhousut näyttävät tesseraktilta, jossa on nauhoja. Hyperkuutiolta? No joo, ymmärrän, mitä siinä ajetaan takaa.

Onneksi kirja lopulta loppui ilman loppuhuipennusta. Tai on siinä olevinaan loppuhuipennus, tyyliin päähenkilö hihittelee nurkan takana syötyään salaa siskonsa nallekarkit.

Yrsa Sigurðardóttir: Synninpäästö

Islantilaisten kirjojen tunnelma on ihan omanlaisensa. Pidän niistä kovasti! Sää on enimmäkseen ankea, ihmiset köyhiä ja rumia, kaikilla on huono itsetunto, asunnot ovat surkeita loukkoja, autot rämiä rotiskoja ja niin edelleen.

Sigurðardóttirin päähenkilöt, poliisi Huldar, hänen pomonsa Erla ja lastensuojelun työntekijä Freyja vihaavat toisiaan. Tosin Huldar menisi mielellään kaikkien kanssa sänkyyn. Poliisilaitoksellakin kaikki ovat kaunaisia eikä kukaan pidä kenestäkään. Kukaan ei myöskään peittele negatiivisia tunteitaan. Sillä näiden kirjojen maailma onkin niin uskomaton. Islannissa ei nähtävästi tarvitse edes yrittää esittää sivistynyttä. Sigurðardóttirin kirjoissa iso osa ajasta käytetään henkilöstön keskinäisten nahinoiden kuvailuun, mikä on aivan hauskaa.

Iänikuisessa koulukiusaamisteemassa ollaan kostovaiheessa, mikä on paljon käytetty juoniaihe dekkareissa. Tällä kertaa eivät kuitenkaan aikuiset, entiset kiusatut tapa kouluaikaisia kiusaajiaan, vaan joku tappaa kouluikäisiä kiusaajia. Siinäpä selviteltävää Huldarille ja kumppaneille.

Markus Ahonen: Sieluttomat

Tavattoman raskassoutuinen kirja. Ahonen rakastaa kielikuvia ja lauseenvastikkeita. Kielikuvien ylenpalttisella annostelulla Ahonen pyrkinee lähes runolliseen ulosantiin. Yletön lauseenvastikkeiden, partisiippien ja pitkien määritelausekkeiden käyttö saa tekstin paikoin vaikeasti ymmärrettäväksi. Virkkeen joutuu tavaamaan pariin kertaan, ennen kuin se aukeaa. Tällainen koukerointi ei sovi dekkareihin.

Hän näki jostain tutun raskaana olevan naisen kävelevän huppari päällä kesäkuumallakin kulkevan miehen kanssa kohti Kaivopuiston rantaa ja sen venesatamaa. 

Kirjassa on paljon henkilöitä. Todella paljon. Heille kaikille on yhteistä ahdistava menneisyys, jota puidaan takaumissa. Koska takaumat ovat useampien henkilöiden, on välillä vaikea saada selkoa, ketä nyt on kohdeltu huonosti. Kirja onkin varsin sekava, koska osa asioista arvuutetaan lukijalla rivien välistä.

Ahosella lienee ollut sulava juoni-idea, joka on muuttunut solmuiseksi möykyksi. Takakannessa kirjaa mainostetaan nopeakäänteiseksi. Ehkä se sitä olikin, mutta tahmea lukukokemus jätti nopeakäänteisyyden varjoonsa.

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Mielenkiintoinen psykologinen trilleri. Ensin tuntuu siltä, että tässähän kerrotaan kaikki jo kättelyssä. Tarina etenee kuitenkin kiinnostavasti, ja lisätietoa tihkuu säästeliäästi. Henkilöt ovat sen verran moniulotteisia, että kiinnostus säilyy loppuun asti.

Joitakin juonenkäänteitä on helppo arvata etukäteen, mutta silti on kiinnostavaa seurata, milloin ne aukeavat myös tarinan hahmoille. Kertojaääneksi pääsevät vuorollaan kadonnut tyttö, kadonneen tytön äiti ja muutama muu keskeinen hahmo. Kirja oli nopealukuinen ja hyvin kirjoitettu.

Maria Adolfsson: Harha-askel

Adolfssonin kirja tapahtuu hänen itse keksimässään maassa, Doggerlandissa. En pidä fantasiatarinoista enkä keksityistä paikoista. Minusta on kiinnostavampaa lukea tarinoita, jotka tapahtuvat jossakin olemassa olevassa paikassa, joissa puhutaan jotain tunnistamaani kieltä jne. Doggerland on saarirykelmä Iso-Britannian ja Tanskan välissä, ja sen paikannimet ovat omituinen sekoitus tanskaa, englantia ja hollantia. Samoin ihmisten nimet.

Kirjan alku menikin nikotellen, koska keksitty tapahtumapaikka tökki pahasti ennakkoluuloista mieltäni. Adolfssonin kirjoittama tarina lähtee kuitenkin niin hyvin lentoon, että Doggerland tulee vähitellen tutuksi. Adolfsson on hyvin johdonmukainen, eikä tee mokia saarensa kanssa. Kirjan päähenkilö on rikoskomisario Karen Eiken Hornby, jota miespuoliset työkaverit simputtavat lapsellisella, naisvastaisella huulenheitollaan. Karen on syntynyt Doggerlandissa, mutta asunut välillä muualla.

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja hyvin kuvattuja, ja tarina lähtee hyvin kulkemaan. Lopussa jotkin tapahtumat jäävät auki, ja se enteileekin jatkoa Doggerlandin tarinalle. Nyt, kun Doggerland on tullut tutuksi paikaksi, seuraavan osan lukeminen sujuu ehkä alusta asti ripeämmin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. NYT. Ajankohtainen yhteiskuntaoppi.

Jännityksellä tartuin uusimpaan Mielensäpahoittajaan. Tämähän onkin yllättävän hyvä ja mielenkiintoinen poliittinen katsaus, vaikka politiikka ei minua kiinnostakaan tippaakaan. Kyrö on osannut hyvin sanoittaa nyky-yhteiskunnan ongelmakohdat Mielensäpahoittajan näkökulmasta. Me itsehän olemme syypäitä kaikkeen, eikä päänsilittelyllä ongelmia ratkota. Jos jokainen kantaisi vastuuta edes itsestään, voisi koko yhteiskunta paremmin.

Kirja on sopivan ohut, eli siihen ei ehdi kyllästyä. Sisällössä on silti pureksittavaa.

Pernilla Ericson: Älä käännä selkääsi

Kirja kuuluu Erla-ryhmä -sarjaan. Erla-ryhmä muodostuu rikkaasta, pyörätuolissa istuvasta Edithistä, joka haluaa naisiin kohdistuvien rikosten ratkeavan. Niinpä hän on palkannut avukseen Livin, Rickardin ja Aminahin. Kirjassa selitetään aivan liikaa ryhmään kuuluvien ajatuksia ja yksityiselämää niiltä osin, kun se ei liity mitenkään juonen kulkuun. Tiedän, olen aina valittamassa siitä, että henkilöt ovat liian ohuita eikä heistä kerrota tarpeeksi. Tässä kirjassa kerrotaan. Ongelma onkin siinä, että henkilöt ovat kovin tylsiä. Heillä jokaisella on yksi "supervoima", ja kun se on kerrottu, muu on turhaa sanahelinää.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvin tylsä. Sen lukeminen otti koville, mutta pinnistelin urheasti kuitenkin loppuun saakka. Osaksi tylsyys johtuu siitä, että juonen kulku on kovin ennalta arvattavissa. Tämän lukeminen oli lähinnä ajan haaskaamista. Erla-ryhmässä ei oikein ole potkua.

Søren Sveistrup: Kastanjamies

Erittäin mukaansa tempaava kirja. Aluksi kirja tuntui vähän liian väkivaltaiselta ja vastenmieliseltä. Päähenkilöihin, Europolista lomautettuun poliisi Mark Hessiin ja tanskalaiseen rikospoliisi Naia Thuliniin, on kuitenkin paneuduttu huolella. Molemmat ovat kiinnostavia ja moniulotteisia. Naian etnisestä taustasta ei sen enempää puhella, mikä on hyvä. Liikaa korostettu etnisyys tai maahanmuuttajuus toimivat dekkarissa usein väärällä tavalla.

Kirjassa toistuu joitakin samoja teemoja kuin edellisessä lukemassani kirjassa, Hopeatiessä: kadonnut teinityttö ja vankina pidetty henkilö. Kastanjamiehessä kerronta on kuitenkin paljon monikerroksisempaa ja johtaa kauas menneisyyteen. Tapahtumia kuoritaan esiin kuin sipulia, kerros kerrallaan. Vaikka kirjassa kuvataan vastenmielisiä tapahtumia, tapahtuu siinä kuitenkin hyviäkin asioita. Tapahtumat myös puidaan loppuun saakka, eikä lukijaa jää vaivamaan sitomattomat langanpäät, koska niitä ei ole.

Odotan Hessin ja Thulinin yhteistyön saavan jatkoa.