Soili Pohjalainen: Valuvika

Luin Valuvian yhdellä istumalla. Kirja oli ohut ja kulki kepeästi.

Maria lähtee Itä-Suomeen tarkistamaan, miten Arttu-ukki jakselee. Samalla Maria muistelee menneitä ja tutustuu uudelleen ukkiinsa. Ukki on tietenkin aikamoinen persoona, kuten susirajalla asuvat vanhat ukot tapaavat kirjallisuudessa olla. Ukin hahmossa on ehkä tapailtu Mielensäpahoittajan tapaista elämää nähnyttä totuuksien laukojaa. Siinä ei ole kuitenkaan onnistuttu.

Kirja jäi ohuudessaan aika pintaraapaisuksi Marian ja ukin elämästä. Maria halveksii nössöä miestään ajatuksissaan, mutta ei näytä sitä käytännössä. Maria ei myöskään tunnu haluavan tehdä elämälleen mitään, vaikka ei olekaan siihen tyytyväinen. Kirjan loppu oli kovin lattea. Olisin toivonut siihen jonkinlaista käännekohtaa henkilöiden elämässä. Asiat jäivät vaivaavalla tavalla levälleen.

Rake Tähtinen: Synnin palkka

Luin vaihteeksi takuuvarmasti hyvän kirjan. Rake Tähtinen ei taaskaan pettänyt. Harmi, että olen nyt lukenut koko komisario Petri Petäjämäestä kertovan Petäjämäki-sarjan. Toivottavasti uusia osia tulee vielä!

Tällä kertaa tapahtumien keskiössä on uusikaupunkilainen uskonnollinen yhteisö, jonka keskuudessa tapahtuu murha. Petäjämäki selvittelee tapahtunutta uskollisen apulaisensa Laatikaisen kanssa. Laatikaisen perimmäinen ongelma on hänen alttiutensa naiskauneudelle. Vaikka ajoittain parisuhteessa onkin, Laatikaisen on vaikea pysytellä housuissaan. Hän on kovin houkutuksille ja flirttailulle altis.

Synnin palkka on tietysti kuolema. Mutta kuka oli maksaja, se on selvitettävä.

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

Olipa kutkuttavan, piinallisen jännittävä kirja. Poliisi Emma Sköld makaa sairaalassa, mutta tapahtumat pyörivät silti hänen ympärillään. Edellisen kirjan (Avoimet ovet) tapahtumat jatkuvat tässä kirjassa, ja ne palautuivat nopeasti mieleen. Emman mies Kristoffer huseeraa omiaan Emman selän takana. Edellisessä kirjassa Emma oli vasta raskaana, nyt hänellä on vauvakin. Edellisen kirjan tapahtumista onkin kulunut jo vuosi.

Tähän kirjaan on saatu parempi kääntäjä kuin edelliseen. Nyt ei lukemista haitannut mikään, vaan se eteni sujuvasti ja nopeasti. Kirja on tosiaan ahmaistava yhdellä istumalla. Ja voi, millainen loppu kirjassa on! Seuraava osa ei voi ilmestyä kyllin pian! (Sitä saa odotella syksyyn)

Ari Räty: Tulikone

Rädyn kolmas kirja jatkaa Syyskuu-sarjaa. Harmittavasti Räty ei panosta lainkaan aiempien tapahtumien briiffaamiseen, vaikka sinänsä ohut kirja sen mainiosti mahdollistaisi. Henkilöitä on paljon, tapahtumapaikkoja monessa maassa, menneitä tapahtumia ylenpalttisesti. Menneet tapahtumat vaikuttavat kaikkeen, mitä nyt tapahtuu. Silti niitä ei mitenkään selitetä, mainitaan vain ohimennen. Lukeminen onkin äärimmäisen työlästä, kun koko ajan pitää mielessä sijoitella ihmisiä ja tapahtumia viitekehyksiin, joista on vain hämärä tai olematon mielikuva.

Kirjan alkupuolella keskeiset henkilöt ovat vankilassa, kuka mistäkin syystä. Syitä ei sen kummemmin avata, vaan ne pitäisi muistaa aiemmista kirjoista. Muutenkin kaikki on hyvin sekavaa ja hankalasti hahmotettavaa. Kirjassa harpotaan myös ajassa välillä pitkiäkin jaksoja, vuosia.

Pidin ensimmäisestä Rädyn kirjasta, Syyskuun viimeisestä. Jatko-osat Varjomies ja Tulikone eivät mene ihan putkeen, vaan sujuva lukeminen vaatisi tapahtumien avaamista tarkemmin. Tuntuu, ettei kirjoittaja itsekään aina ihan tiedä, missä mennään.

Petri Karra: Musta valo

Erikoinen trilleri. Molemmat vanhemmat pyrkivät kaikin tavoin suojelemaan aikuista rikoksen tehnyttä poikaansa, tietämättä toistensa pyrkimyksistä. Professori-isä ja poliisiäiti yltyvät huimiin suorituksiin poikansa vuoksi. Kirjassa on paljon huumoria, kun vanhemmat pohtivat omia suorituksiaan.

Paljon yllättäviä käänteitä. Loppuratkaisua sai jännittää ihan tappiin asti ja se jätti vähän mietityttämäänkin.

Viveca Sten: Huonossa seurassa

Kirja kuuluu Sandhamnin murhat -sarjaan. Syyttäjä Nora Linde ja poliisi Thomas Andreasson joutuvat mukaan perheriidan selvittelyyn. Oikeastaan muuta ei kirjassa tapahdukaan: kaikki, mitä tapahtuu, liittyy tavalla tai toisella perheriitaan. Sinänsä levollista luettavaa kaikkien viimeaikaisten salaliittoteorioiden ja muiden tykitysten jälkeen.

Kirja ei kyllä ole mikään hyytävä trilleri, kuten takakannessa luvataan, tai ainakin hyvin laimea sellaiseksi. Sten kirjoittaa vetävästi ja henkilöt ovat kiinnostavia, joten kirja tuli luettua nopeasti. Huonossa seurassa on paksu, viitisensataa sivua. Se johtuu siitä, että kirja on painettu paksulle paperille, jokainen luku on parin sivun mittainen ja välissä on vielä yhden sanan välilehtiä (esim. Maanantai). Kirjassa onkin 137 lukua. Näin pätkittyä kirjaa on toisaalta rasittavaa lukea. Tapahtumat eivät tunnu edistyvän. Sekin vaikeuttaa lukemista, että yhden keskeisen henkilön nimi on Mina. Suomalainen lukee sen ensin automaattisesti Minä.

Arne Dahl: Äkkisyvä

Olen vissiin lukenut liian monta samantapaista dekkaria peräkkäin, kun tökkii niin. Tässä kirjassa seikkailee Sam Berger, joka on poliisi, mutta ei kuitenkaan ole poliisi vaan lainsuojaton tai jotain. Ja hänen apurinsa Molly Blom, joka ehkä on vihollisen puolella, ehkä ei. Kauhean sekava kirja alusta asti. Muistaakseni saman sarjan aiemmat kirjatkin ovat olleet omituisia. On joku konkreettinen rikos tai katoaminen, jota selvitellään, mutta on myös monta abstraktia ongelmaa vaikeuttamassa tehtävää. Mitään näistä muista ongelmista ei kunnolla selitetä tai ainakaan minä en saa niistä otetta. Voipi olla myös kiinnostuksen puutetta.

Kaikki on hyvin sekavaa: kuka on hyvä, kuka paha ja kuka kenenkin puolella. Ärsyttää myös, kun koko ajan puhutaan sydänmaista. Ok, aiemman kirjan nimi oli Sydänmaat, ja tiedän kyllä, mitä se tarkoittaa. Mutta sanooko kukaan oikeasti niin? Eikö ennemmin mainita paikan nimi? Esimerkiksi, jos Suomen sydänmaista puhuttaisiin, sanottaisiin vaikka Kainuu tai Itä-Suomi tms. eikä sydänmaat. Joo, olen kirjassa vasta sivulla 79, mutta heräsi jo niin paljon ajatuksia, että piti kirjoitella niitä ylös.

Luettuani kirjan loppuun en edelleenkään keksi mitään positiivista sanottavaa. Kirja tuntui sekavine juonenkäänteineen aivan liian pitkältä. Siihen ei oikeastaan tehnyt edes mieli tarttua, joten olen viime päivinä ahkeroinutkin siivouksen saralla ja vältellyt Äkkisyvää.

Kirja oli loppuun asti yhtä sekava. En pysynyt alkuunkaan kärryillä henkilöistä ja heidän tehtävistään.

Cilla & Ralf Börjlind: Polttopiste

Börjlindien sankari on mielenkiintoinen poliisi Tom Stilton, jolla menee huonommin useammin kuin hyvin. Tämä on jo viides hänestä kertova kirja, jonka henkilöt ovat päässeet minulta unohtumaan sitten viime osan. Aiempia tapahtumia ei juurikaan avata.

Kirjan alku on hämmentävä. Tapahtuu toki rikos, jota pyritään selvittämään. Ruotsissa hommia tekevät poliisit Olivia ja Lisa. Heidän pomonsa Mette on jäämässä juuri eläkkeelle. Tom Stilton asustaa naisystävänsä kanssa Thaimaassa. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on runsaasti omia ongelmia, ja tuntuukin, että kirjan ensimmäinen puolisko on pelkästään niiden vatvomista. Välillä tapahtunut rikos unohtuu tykkänään. Kirja on aika raskassoutuinen siltä osin, että juoni tuntuu katkonaiselta, kun sivut täyttyvät tapahtumiin liittymättömistä ihmisten asioiden vatvomisesta.

Loppua kohti sitten alkaa näkyä punaista lankaa, löytyy yhtymäkohtia ja rikoskin tulee ratkaistua. Loppu on itse asiassa aika viehättävä.

Emelie Schepp: Kadonnut poika

Edelleenkin syyttäjänä toimivan Jana Berzeliuksen elämän tarina tuntuu liian mielikuvitukselliselta ja sitä tuodaan turhan paljon esiin. Olisiko jo aika jättää sen jauhaminen vähemmälle ja keskittyä muihin juonenkäänteisiin, kun niissä näyttää olevan potentiaalia siihen?

Schepp on taitava kirjoittaja ja kirja pitää hyvin otteessaan, vaikka meno vähän yliampuvaa onkin. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli aika mitäänsanomaton. Terveisin vaativa lukija.

Stefan Ahnhem: Motiivi X

Taas jumalaton tiiliskivi Ahnhemilta, ja taas juoni jäi sellaiseen kohtaan, että jatko kutkuttelee. Edellinen kirja ilmestyi suomeksi reilut kaksi vuotta sitten, joten piinaavaa odottelua riittänee tälläkin kertaa.

Tämä Ahnhem ei ollut ihan niin tuskastuttavaa luettavaa kuin edelliset. Menneistä tapahtumista kerrottiin sen verran, että lukija sai juonenhelmasta kiinni. Fabian Risk, reipas poliisimme, on kirjan alussa virkavapaalla, mutta palaa töihin, kun ruumiita ilmaantuu kasapäin. Edellisessä kirjassa muistaakseni alkanut juonenkäänne työkaverista jatkuu tässäkin, eikä vieläkään valmista tule. Myöskään muutakaan selvää loppuratkaisua ei synny. Vain yksi vaatimaton sivujuonne saatetaan päätökseen.

Kirja oli kuitenkin vauhdikkaasti luettu, ja tapahtumat pitivät tiiviisti otteessaan. Erityisesti ilahduin kirkkaankeltaisista kirjankansista. Jokohan punaisten, mustien ja sinisten kansien jälkeen on keltaisten vuoro nousta suosikkiväriksi? Itse asiassa, kun kirjapinoani katson, parissa muussakin uutuuskirjassa on kellertävät kannet.

Denise Rudberg & Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni

Imelää rakkaushömppää kuuluisalta dekkaristilta Denise Rudbergiltä. Rudberg kirjoittaa sujuvasanaista tekstiä, joten tämäkin kirja oli nopeasti luettu. Kirjan juoni oli erittäin ennalta-arvattava, eikä se tuonut yllätyksiä tullessaan. Tässäkin Rudbergin kirjassa, kuten Marianne Jidhoff -dekkareissakin, liikutaan Tukholman paremmissa piireissä. Kirjassa tuotesijoittelu on keskeisessä roolissa. Valitettavasti se ei tuottanut toivottua tulosta, koska suurin osa luetelluista merkeistä on minulle tuntemattomia.

Kirja ei herättänyt suurempia tunteita. Vaikka kirja on paperikantinen pokkari, on se riittävän isotekstinen tämänikäisen luettavaksi, siitä pisteet kustantajalle.

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

Sarenbrantin poliisi Emma Sköldistä kertovasta sarjasta on ensimmäiseksi suomennettu kolmas kirja, joten kaksi ensimmäistä jäävät siis hämärään. Olen lukenut arvostelua tästä, että asioita tuntuu tapahtuneen ennen tätä kirjaa. Itse en kokenut tätä ongelmaksi lainkaan. Ei tuntunut yhtään siltä, että hyppäsin kesken kaiken mukaan.

Kirja on erittäin mukaansa tempaava ja jännittävä. Kirjassa kerrotaan hyvin henkilöiden taustat ja keskinäiset suhteet. Jos en olisi tiennyt, en olisi arvannut, että sarjassa on aiempia osia. Olen lukenut paljon kökömpiä sarjan ensimmäisiä osia, sekä tuskaillut monet kerrat sitä, että kirjoja ilmestyy kirjailijalta harvakseltaan, eikä tämä siitä huolimatta vaivaudu mitenkään briiffaamaan henkilösuhteita tai aiempia tapahtumia, vaikka ne olisivat olennaisessa roolissa. Sarenbrantin Avoimet ovet on oikein mukavaa luettavaa, ja tapahtumat vievät mennessään. Kirjan loppu jää niin jännittävään vaiheeseen, että tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa. Olenkin jo varausjonossa hyvissä asemissa. Kirjan suomennoshan on jo ilmestynyt.

Surkea suomennos pilaa kyllä lukunautintoa. Toivottavasti tuleviin kirjoihin saadaan osaavampi kääntäjä. Avoimien ovien kääntäjä ei ole juurikaan vaivautunut miettimään, miten asian ilmaisisi sujuvasti suomeksi, vaan käyttää surutta käännöslainoja. Harva meistä miettinee, miten diskreetti ja hyvännäköinen joku mekko on. Suomalainen ei myöskään sano ush vaan huh, eikä suomalainen käytä sanaa fantastinen joka lauseessa. On myös omituisia ilmaisuja, kuten miehen auktoriteetti saa ihon kihoamaan. Lukemista todellakin häiritsevät tällaiset sekavat ilmaisut ja virkkeet, joiden merkitystä joutuu miettimään tai alkaa automaattisesti mielessään korjaamaan. Kirjan oikoluku on tehty huonosti, tekstissä vilisee vääriä sijapäätteitä ja nimetkin ovat välillä sekaisin. Edellä mainittujen lisäksi minua ärsyttää henkilöiden repliikeissä käyttämä puhekieli. Kyllä, kaikki käyttävät puhuessaan puhekieltä, mutta lukeminen on sujuvampaa, kun teksti on yleiskieltä. Puhekieli ei anna tässä tapauksessa mitään lisäarvoa, paitsi että se saa poliisit vaikuttamaan sivistymättömiltä.

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Schulmanin kolmas suomennos, jonka pääosassa on jälleen toimittaja Magdalena Hansson ja pikkukylän poliisit, etunenässä Christer Berglund. Christer on aikamoinen mammanpoika, jonka pitäisi viimeistään aikuistua tai jäädä peräkamarinpojaksi. Magdalena on hoitovapaalla Liv-vauvan kanssa, mutta kun kylässä tapahtuu jännittäviä, ei Magdalena malta pitää näppejään irti toimituksesta.

Kirjan alussa lähdetään metsästysretkelle. Retkellä tapahtunutta onnettomuutta sitten setvitään koko kirjan ajan. Toki kaikenlaisia sivujuonteita liittyy tarinaan matkan varrella. Schulman on hyvä kirjoittaja, ja vaikka henkilöitä on runsaanpuoleisesti, saa Schulman muutamalla vedolla loihdittua jokaiselle kiinnostavan persoonallisuuden. Kirja on sujuvaa tekstiä ja se vaati intensiivisen lukemisen.

Emma Rous: Au pair

Mielenkiintoinen kirja, joka lähti laiskasti käyntiin. Kirjassa kerrotaan tapahtumia nykyhetkessä Seraphinen näkökulmasta ja menneisyydessä Lauran näkökulmassa. Koska ajallisesti väliä on vain parikymmentä vuotta ja melko lailla samat henkilöt pyörivät molemmissa ympyröissä, on välillä vaikea muistaa, missä ollaan.

Laura on perheen lapsenvahti, au pair. Sinänsä omituista, koska olen aina mieltänyt au pairin ulkomailta tulleeksi lapsenvahdiksi. Laura on kuitenkin automatkan päästä Lontoosta, työväenluokkainen tyttö, jonka pitää päästä pois kotoa. Kurjista oloista tulevana hän tietysti suuresti mieltyy ylemmän luokan elämäntyyliin ja viihtyy mainiosti.

Loppuratkaisu on arvattavissa, mutta jaksoin lukea kirjan silti. Mietin kuitenkin parikin kertaa, miten paljon paremmin esimerkiksi Kate Morton olisi saman tarinan kertonut, ja miten paljon enemmän siihen olisi saatu syvyyttä jonkun muun näkökulmasta. Liikaa aikaa lomalaisella.

Jørn Lier Horst: Hylkiöt

Rikoskomisario William Wisting selvittelee taas rikoksia, mikä lienee odotettavissakin. Kirja etenee tasaista tahtia, ilman suuria yllätyksiä tai juonenkäänteitä. Useimmat yllätysmomentit lukija arvaa jo aikoja ennen poliisia. Yksi hyvä koukku jää kokonaan käyttämättä, vaikka siitä vähän juonentynkää yritetäänkin leipoa. Kaiken kaikkiaan tässä taas liian ohut kirja, eli asioihin ei paneuduta kunnolla. Kirjailijalla on tainnut olla kiirus juostessaan kirjan läpi.

Huvittavaa ja samalla ärsyttävää on se, että edellisessä Horstin suomennoksessa Wistingin tytär Line oli viimeisillään raskaana ja synnytti, tässä kirjassa perheenlisäyksestä ei ole tietoakaan. Suomentamisjärjestys ei taida olla ihan looginen, tässäkään sarjassa.

Mikael Niemi: Karhun keitto

Jostain tuntemattomasta syystä lukulistalleni on eksynyt tällainenkin kirja. Yleensä en näin kuvailevia ja syvällisiä kirjoja jaksa lukea. Niemen kirjoitustaito on kuitenkin mahtava, ja se vetää puoleensa minunkinlaisen lukijan. Takakannessa kirjaa kuvataan murhamysteeriksi, se lienee syy kirjan joutumiselle minun lukulistalleni. Etukannessa on Aftonbladetin kommentti: "Vangitseva lukuseikkailu". Sitä kirja kieltämättä oli.

Kirja kertoo Lars Levi Laestadiuksen herätysliikkeen alkutaipaleesta pohjoisessa Suomessa. Kirjan kertojaäänenä toimii surkeuden perikuva Jussi, jolla ei ole elämässään mitään, ei edes nimeä, ennen kuin rovasti Laestadius sen hänelle antaa. Kirjan ajankuva on 1800-luvun puoliväli saamelaisalueella. Jotkut kirjailijan henkilöidensä suuhun laittamat sanat särähtävät pahasti ajankuvaan nähden. Liekö tarkoituksella, ken tietää. Kirjan lopussa kertojaääneksi muuttuu rovasti itse, ja se osio onkin paljon vaikeammin tulkittava. Kirjailijan on ollut helpompi asettua köyhän mierolaisen Jussin kuin kuulun herättäjärovastin asemaan.

Kirjan murhamysteeri on oikeastaan tapahtumaketju, josta kirja kertoo. Lukukokemuksen tekee epämiellyttäväksi ylenpalttinen väkivallalla mässäily. Se jättää upeat luontokuvaukset varjoonsa. Etenkin Koutokeinon kansannousun kuvaukselle on vaikea keksiä muuta motiivia kuin halu kuvata tolkutonta väkivaltaa, niin irralliseksi se muusta kirjasta jää.

Rohkenenko myöntää, että myös kirjan loppu jäi vähän hämäräksi. Minulla on epäilykseni siitä, mitä vankilassa tapahtui. Jussin lankeaminen tuntuu kuitenkin kummalliselta, kaiken jälkeen.

Kiinnostavaa kirjassa on lukutaidon levittämisen tärkeys. Samalla asiallahan oltiin jo uskonpuhdistuksen aikaan. Kansa ei voi lukea Raamattua, jos ei osaa lukea. Laestadius puhuu muutenkin koulutuksen tärkeydestä etenkin köyhille ja naisille. Saamelaisalueen köyhyys nousi kirjassa hyvin esiin. Tosin Jussi nosti esiin hyvän kysymyksen: mihin kirkkoa tarvitaan, kun on kirjastoja? Toinen kiinnostava aspekti kirjassa on monikielisyyden tuomat haasteet. Joku osaa suomea ja saamea, toinen suomea ja ruotsia. Harva kaikkia kolmea. Saamea osaavat lähinnä saamelaiset, eikä sitä halutakaan oppia. Sitä pidetään huonona ja vääränä kielenä. Se toimii myös hyvänä salakielenä.

Kristin Hannah: Paluu Kesäsaarelle

Kirja on roikkunut minulla lainassa ties kuinka kauan, ja nyt laina-aika umpeutuu, eikä sitä voi enää uusia. Kirjan kansi on lievästi luotaantyöntävän näköinen, mikä onkin vaikuttanut siihen, että kirja on hautautunut lainapinon alimmaiseksi.

Lähdin pitkin hampain lukemaan paluusta Kesäsaarelle. Ruby on liki kolmikymppinen pienipalkkainen ja suurisuinen tarjoilija, joka haaveilee urasta stand up -koomikkona. Yrityksistä huolimatta ura ei ole urennut. Rubyn äiti on kuuluisa toimittaja, joka jakaa ohjeita elämiseen, vaikka oma elämä on kaikkea muuta kuin onnistunut. Ruby onkin katkaissut välinsä äitinsä kanssa jo vuosia sitten.

Muutamien sattumusten kautta Ruby joutuu yhteen äitinsä kanssa, ja pikku hiljaa menneisyyden karikot alkavat selvitä. Kirja on yllättävän kiinnostava laimeasta juonesta huolimatta. Hannah on hyvä kirjoittaja, ja tämäkin rakkaushömppä tuli ahmaistua hetkessä.

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Lipasti on julkaissut muistaakseni Kotivinkissä Teini talossa -blogia, jossa hän on kertoillut perheen teinien edesottamuksista ja varmaan keksinyt itse lisää. Blogi on ollut sangen suosittu, ja kun se eräänä päivänä katosi ykskaks yllättäen, arvasin siitä kehkeytyneen kirjan ilmestyvän pikapuoliin.

Edelleen Lipasti jatkaa valitsemallaan linjalla: joko muita kopioiden tai lasten sanomisilla ratsastaen. Tällä kertaa mennään jälkimmäisellä. Kohta alkavat lapset olla täysikasvuisia, ja Lipastin pitää löytää oma tyylinsä.

Tämä kirja ei ole kooste blogikirjoituksista, vaan niiden pohjalta kirjoitettu yhtenäisehkö tarina. Valitettavasti blogikirjoituksissa oli enemmän terää, kun ne tarjoiltiin pieninä annoksina teinielämää. Vähän jäi vaivaamaan, eikö Lipasti huomaa kasvattajan roolissa ilmeneviä puutteitaan, vai onko tietynlainen välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys vain esittämistä. Jos se on esittämistä, niin kuin arvelen, pitäisi sitä ehkä avata vähän enemmän. Naapurin rouvan rooli, samoin hänen pihassaan pyörinyt auto jäävät arvoituksiksi.

Loppua kohti kirjailijan ote tuntuu herpaantuvan, mikä saa aavistamaan, että kirjan taustatarinana pyörivä kustantajan painostus taisi olla ihan tosielämästä napattu. Sen verran latteaksi jää kirjan loppukin, että dead line on tainnut tulla vastaan. Kirjailijan into ja motivaatio eivät taida riittää pitemmän, yhtenäisen tarinan koossa pitämiseen.

Lipasti on parhaimmillaan kolumnistina. Nyt ei tarvita kuin munaa myöntää se, pysyä lestissään ja tehdä sitä, minkä osaa erinomaisesti.

Elly Griffiths: Korppikuningas

Forensinen arkeologi Ruth Galloway on aina vaan yhtä sympaattinen tyyppi. Ruth on ylipainoinen ja epävarma sosiaalisissa tilanteissa, vaikka ammatillisesti pätevä onkin. Ruthin ympärillä hyörii kiinnostava kokoelma erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat hänen lähipiiriinsä.

Griffithsin kirjoissa yhdistellään kiinnostavasti humoristista kerrontaa, aimo annos Englannin historiaa ja rikosten selvittelyä. Kirjoissa kerronta on niin elävää, että näen aina mielessäni tapahtumat ikään kuin tv-sarjana. Harvat kirjat pystyvät tähän.

Tämäkin Ruth Galloway -kirja oli taas ahmittavan hyvä. Tuskin maltan odottaa seuraavaa.

Arttu Tuominen: Verivelka

Vähän jännityksellä tartuin Tuomisen uutuuteen. Tuomisen Rautakorpi-sarjahan sisälsi neljä osaa, jotka olivat tyyliltään erilaisia. Osasta pidin, osasta en. Pelkäsin, että tässä uuden Delta-sarjan aloitusosassa olisi käytössä jokin tyyleistä, josta en pitänyt. Vaan eipä huolta: Verivelka on erittäin laadukasta tekstiä.

Virkaa tekevä komisario Paloviita saa eteensä tavanomaisen ryyppyporukan tappotapauksen, jota selvitettäessä palautuvat mieleen lapsuuden kesät. Ystävyydessä ei lapsuudenystävän mukaan mietitä oikeutta tai velkoja, mutta Paloviita tekee silti omat ratkaisunsa. Samalla Paloviita joutuu miettimään omaa elämäänsä ja tekemiään valintoja. Lukija jää miettimään, miten Paloviidan varhaisnuoruuden tapahtumat ovat vaikuttaneet hänen elämänsä kulkuun ja valintoihin. Kirja tuo myös hyvin esiin tyypillisen suomalaisen puhumattoman miehen: kriisejä tulee, kun ei osata jakaa ajatuksia.

Paras lukemani kirja pitkään aikaan. Tuomiselta aivan huikea esitys. Ylenpalttinen mainostaminen ja hehkuttaminen ennen kirjan julkaisemista sai minut varpailleni, niin monta pettymyksen lässähdystä on tielleni tullut, viimeisimpänä Läckbergin Kultahäkki.

Sarjan nimi Delta ei tietenkään viittaa amerikkalaiseen tapaan kreikkalaisiin aakkosiin, vaan Kymijoen suistoon. Niin herttaisen suomalaista.

Pariin kohtaan haluaisin kirjan erinomaisuudesta huolimatta takertua: kirjan koulupoikien tappelut ja kotona saadut seuraamukset muistuttavat enemmän 1970-lukua kuin 1990-luvun alkua. Toiseksi: jos pakko-oireinen henkilö tekee kaiken viisi kertaa, ei hänellä taatusti ole aamulla vain kolmea kelloa soimassa. Niitä on joko yksi tai viidellä jaollinen luku.

Jotkut ilmaan jääneet merkit viittaavat siihen, että seuraavassa osassa pääroolin saa jompikumpi tässä kirjassa keskeisessä roolissa olleista poliiseista, Linda Toivonen tai Henrik Oksman. Saapi nähdä.