Jussi Adler-Olsen: Vartija

Taas aivan huikea kirja Adler-Olsenilta! Ratkaisemattomia rikoksia tutkivat Carl Mørck, hänen apulaisensa Rose ja Assad sekä pomon veljenpoika Gordon, joka on tuupattu edellämainittujen muodostaman Osasto Q:n vaivoiksi.

Tällä kertaa sankarimme seikkailevat kirjan alkuosan Bornholmin saarella, joka sijainnistaan huolimatta kuuluu Tanskalle. Myöhemmin kuvioon tulee mukaan myös Mørckin luona asustava entinen kollega Hardy, joka jää kyllä valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Toisaalta ihan helpottavaa, että Mørckin sotkuiset koti- ja naisasiat eivät aina ole keskiössä.

Mørck itse on tavanomaisen kyyninen ja hauska. Tässä kirjassa hän ehkä sietää työkavereitaan aavistuksen enemmän kuin ennen, mikä on kyllä huolestuttavaa.

Tämän kirjan huonoin puoli oli se, että se loppui.

Tero Somppi: Kuka murhasi Asikaisen?

Uusi tuttavuus, muttei kovin uusi kirja. Sompin esikoisteos Kuka murhasi Asikaisen? on vuodelta 2005. Kännykät on jo keksitty, mutta somea ei. Kirjaa on varmaan kirjoitettu parinkin vuoden ajan, koska euroistakaan ei ole tietoakaan.

Kuka murhasi Asikaisen? on yllättävän sujuva ja viihdyttävä kirja. Päähenkilönä pyörii helsinkiläinen rikostutkija Mikko Vuori, jolla on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Vuorella on ärsyttävä tapa miettiä, ketä elokuvasankaria hänen tapaamansa ihmiset muistuttavat.

Vuori on uusi työpaikallaan, ja tuntee itsensä muiden aliarvioimaksi. Onneksi hän on erinomaisen etevä ja pätevä ja pääseekin näyttämään taitonsa murhaajan etsimisessä. Poliisin Ford Mondeoita ylistetään siihen malliin, että ne olivat silloin varmaan uusinta uutta.

Kirjassa kuvaillaan muutaman luvun alussa murhaajan ajatuksia kerrassaan lumoavalla tavalla.

Kyllä tämä kannattaa lukea.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

43. luettu kirja tänä vuonna. Ja oli hyvä!!

Jos olet lukenut Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, saat häivähdyksen kirjan tunnelmasta, kun sanon, että tämä oli kuin jatkoa sille. Poikani Kevinissähän Kevinin äiti käy läpi Kevinin elämää lapsuudesta aina kouluampumiseen saakka. Suurin kaikista taas alkaa kouluampumisesta, ja sen jälkeen syylliseksi nimetty Maja odottaa tuomiotaan, ja muistelee samalla tragediaan johtaneita tapahtumia.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Kaikki on jo tapahtunut, ja nyt vain istutaan oikeutta ja odotellaan, onko Maja syyllinen vai ei. Silti kirja vie mukanaan yläluokkaisten ruotsalaisnuorten ylelliseen elämään, eikä sitä malta laskea käsistään.

Majan pohdintojen kautta herää miettimään, mikä oikeastaan on tärkeää. Ja miten voisi auttaa sellaista kaveria, joka ei voi hyvin. Missä vaiheessa pitää puuttua, milloin on liian myöhäistä?

Maja on itsekin tapahtuneesta niin järkyttynyt, että alistuu oikeudenkäyntiä odotellessa vankilaelämään tyynen rauhallisena. Ehkä hän katsoo ansainneensa sen. Väistämättä mieleen tulee kahdeksasluokkalainen suomalaistyttö, joka puukotti kaverinsa ja luultavasti viettää kohtalaisen samanlaista elämää.

Kirjassa on siis paljon tarttumapintaa. Ehkä se on siksikin niin hyvä.

Olisin halunnut lukea pari sanaa kirjailijasta. Valitettavasti Karkkilan kaupunginkirjasto on liimannut viivakoodilappunsa takakanteen juuri niiden sanojen päälle. Onneksi on Google, joka kertoo myös sen, että Malin Persson Giolito on kuuluisan ruotsalaiskirjailija Leif G. W. Perssonin tytär.

Älyttömän kaunis kansi.

Daniel Cole: Räsynukke

Kohuttu esikoisromaani käsissäni. Iskin tietysti innoissani kiinni, vaikka ikävästi kannessa onkin kirjan nimeen viittaava juonipaljastus. En lue kirjojen takakansia saati muiden kirja-arvioita, ennen kuin olen itse lukenut kirjan. En tahdo tietää etukäteen mitään ratkaisevaa. Siksi en itsekään selosta juonta juuri koskaan, koska se latistaa lukunautinnon muilta.

Räsynuken juoni on onneksi paljon enemmän kuin se, mitä kansi paljastaa. Paljon enemmän, hullumpaa ja pahempaa.

Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia, suorastaan pulleita. Heillä on ollut elämää ennen kirjan alkamista, ja kirjassakin setvitään monenlaisia ihmissuhteita kaiken karmeuden ohessa. Kirjassa on myös aika lailla huumoria, mikä on aina positiivinen yllätys. Räsynukke oli tuskastuttavan pitkä, olisin jo halunnut nähdä, miten lopussa käy.

Loppu olikin sitten jonkinasteinen pettymys. Latautunut jännitys latistui. No, ehkä tälle tulee jatkoa ja se pelastaa jotakin.

Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessan oikein miellyttävä. Kirja oli hyvää kieltä lukuun ottamatta omituista sanavalintaa "forensinen valvomo". Forensinen ei kyllä mielestäni ole vielä kotiutunut lainasanana muualle kuin ehkä tieteen piirissä.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Olipas jännä kirja. Pariskunnan vauva katoaa kirjan alussa, ja sitten pitääkin jännätä koko kirjan ajan, löytyykö vauva elävänä jostain vai eikö löydy ollenkaan.

Anne ja Marco ovat ihan tavallinen nuoripari. He joutuvat ikävän rikoksen kohteeksi, ja sitä sitten selvitellään kirjan läpi. Kaikenlaista yllätyksellistä tietenkin paljastuu, mutta ei kuitenkaan mitään kovin mullistavaa. Vaikea keksiä mitään sanottavaa paljastamatta liikaa. Yllätyksellisyys on tämän kirjan valtti.

Hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä kirja. Kannattaa lukaista.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Edellinen lukemani kirja, Jukka Laajarinteen tänä vuonna ilmestynyt Pinnan alla pimeä, maalaili kauhukuvia maailmanlaajuisista joukkopsykoosiepidemioista. Kirjassa epidemia siis syntyy, kun ihminen vaikkapa näkee ensin unta jostain katastrofista, ja sitten lukee lehdestä samanlaisesta livetapahtumasta. Ja kun useammalle ihmiselle tapahtuu samantapaisia sattumuksia, niin sehän on epidemia. Kirjassa pudotaan kovasti koko ajan, ja sivutaan myös metropolien alla viemäritunneliverkostoissa asuvia kodittomia. Lopulta kaikki oli päättyvä suureen vedenpaisumukseen (pitäisikö kirjoittaa isoilla alkukirjaimilla?) ja sillai.

Minähän en tuollaiseen hupatukseen usko. Silti vähän kouraisi, kun aloitin lukupinostani seuraavan kirjan, Roslundin ja Hellströmin Tyttö katujen alta, joka on ilmestynyt ruotsiksi 2007 ja suomeksi 2010. Tässä kirjassa tapahtumien keskipisteessä ovat Tukholman alla viemäri- ja huoltotunneliverkostoissa asuvat ihmiset, jotka eivät halua itseään löydettävän. Creepy, eikös?



Kirjan päähenkilönä on aina ihanan äreä rikoskomisario Ewert Grens, jonka elämän suuri tragedia on hoitokodissa asuva syvästi aivovammainen vaimo. Aivovaurion aiheuttanut onnettomuus oli Ewertin syytä, ja se ohjaa hänen elämäänsä joka sekunti. Tässä kirjassa Ewert vihdoin vapautuu ikeestä.

Ewertillä on apunaan etevä ja pätevä romanialaissukuista syntyperää oleva naisrikostutkija Mariana Hermansson. Yhdessä he onnistuvat selvittämään romanialaisten katulasten arvoituksen. Kirjassa käy kiusallisen selkeästi ilmi, miten avuttomia poliisi ja sosiaalitoimikin ovat kodittomien ja katulasten kanssa, jos nämä eivät halua ottaa apua vastaan, tai jos se ei sovi valtion ulkopolitiikalle.

Oikein hyvä kirja ja sujuvaa tekstiä. Muiden kuin Grensin yksityiselämää kirjassa ei juurikaan avata, mutta ei se tunnu olevan tarpeenkaan. Grens täyttää tehokkaasti tilan, ja tapahtumat vievät muassaan intensiivisesti.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Nyt täytyy myöntää, etten tainnut olla aivan kohderyhmää. Kirjan piti olla psykologinen trilleri, minulle se avautui aivan täytenä huuhaana ja höpöhöpönä.

Eri puolilla tapahtuu onnettomuuksia, joissa vesi on pääosassa. Päähenkilö näkee myös unta samankaltaisesta tapahtumasta, josta hänen asiakkaansakin puhuu. Tämähän on selvä merkki pandemiana leviävästä joukkopsykoosista. Foliohatut esiin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja uuden luvun alkaessa pitääkin ensinnä arvailla, kuka nyt puhuu. Se on pääteltävissä ennen pitkää puhujan mainitsemista muista henkilöistä. Se, kenen nimeä ei mainita, puhuu. Tämä ei mitenkään paranna lukukokemusta. Kirjassa esitellään myös mielenkiintoisia ammatteja, joista en ole kuullutkaan, kuten kaukokatsoja.

Lukujen välissä on fiktiivisiä tapauskertomuksia, joissa ei ole oikein päätä, ei häntää. Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Kirja vilisee tieteellisiä termejä ja tieteenfilosofioiden avainkäsitteitä. Hirveän raskasta luettavaa.

Eniten ärsytti kuitenkin se, että tässäkin kirjassa kaikkein hulluimmilla tyypeillä arveltiin olevan touretten syndrooma. Itse asiassa touretten oireyhtymä esitellään yhtenä joukkopsykoosipandemioista. Anna mun kaikki kestää.

En nyt keksi muuta positiivista sanottavaa tästä kirjasta, kuin että onneksi se ei ollut pitkä.

Omppu Martin on näköjään tykännyt tästä kirjasta, ja on saanut siitä paljon enemmän irti kuin minä.

Samuel Bjørk: Yölintu

Rikostutkija Holger Munch joutuu jälleen ratkomaan kiperiä rikoksia. Apunaan hänellä on Mia Krüger, jonka poliisinura pätkii menneisyyden tapahtumien takia. Mian elämänhalu on heikoissa kantimissa, mutta erinomaista poliisintyötä se ei estä.

Kirjan tapahtumat kulkevat monessa kerroksessa, mutta pysyvät hyvin kasassa. Tapahtumat alkavat selvitä pikkuhiljaa, kun kirjan loppupuolella paljastuu uusia käänteitä. Jännitys säilyy silti loppuun saakka. Loppu antaa lupauksen myös jatkosta.

Tykkäsin kovasti! Henkilöt on kuvailtu hyvin ja elävästi, ja heissä on luonnetta. Bjørk on ehdoton uusi suosikkini!

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Ilmiantaja lienee Fjellin esikoisdekkari ja sellaiseksi kirja on kyllä aivan loistava! Kirjassa ollaan vuoroin nykypäivän Norjassa, vuoroin 1960-luvun lopun Amerikassa. Alkuun yhteys näiden paikkojen ja newyorkilaisen italialaismafian ja norjalaisten rikospoliisien välillä ei aukene, mutta vähitellen tapahtumat alkavat nivoutua toisiinsa.

Päähenkilönä norjalaispoliisin edustajana esiintyy rikospoliisi Anton Brekke, jolla on kohtalainen pelaamisongelma. Tämä alkaa olla tuttu teema poliisikirjoissa. Onkohan poliiseissa oikeasti normaalikansalaisia useammin uhkapelureita, vai onko teema tuulesta temmattu. Ken tietää. 

Brekke on hauskanpuoleinen tyyppi eikä kunnioita ketään. Tämäkin aika kulahtanut luonteenpiirre, mutta hyvin toteutettu tässä kirjassa. Kirjassa on hyviä tyyppejä ja kuvailu on elävää. 

Juoni kulkee kuin rasvattu, eikä kirjaa meinaa malttaa laskea käsistään. Syyllistä ei ole ollenkaan helppo arvata, eikä sitä, miten 1960-luvun New York ja nykypäivän Fredrikstad kietoutuvat toisiinsa. Vaikka kirjassa kuljettiin eri aikojen ja paikkojen välillä, oli helppo pysyä kärryillä, koska lukujen otsikot kertoivat tilanteen. 

Ehdoton lukusuositus! 

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

Ruotsalaisen esikoiskirjailijan dekkari, ERLA-ryhmästä kertovan sarjan ensimmäinen osa. Ei ollenkaan pöllömpi esikoinen.

Kirjassa käydään vastaiskuun naisiin kohdistuvaa uhkaa ja väkivaltaa vastaan. Alkuun kirja vaikuttaa tosi tympeältä, kun heti ensimmäisellä sivulla ollaan muna kädessä ja sama jatkuu sivu sivun jälkeen. Onneksi ensimmäisen luvun jälkeen päästään muihinkin aiheisiin.

Kirja olikin sitten virkistävän erilainen. Rikas nainen kokoaa omat kodinturvajoukot, jotka alkavat selvittää naisiin kohdistuvia rikoksia. Juttu paljastuukin ihan toisenlaiseksi, kuin he odottivat. Vaikka kirjassa toteutetaan amerikkalaistyylistä erikoisjoukkoteemaa, pysyy se realistisissa rajoissa eivätkä tyypit ole mitään ihmemiehiä ja -naisia.

Tämä kannattaa lukea. Kirjan kieli on sujuvaa ja juoni pysyy hyvin koossa. Lopussa asiat paketoidaan siististi. Jatkoakin lienee luvassa, joten sitä odotellessa.

Kannessa häiritsee tekstissä "Erla-ryhmä sarjan ensimmäinen osa" toisen yhdysmerkin puuttuminen. Milloin mahtavat kustantajat oppia, että kansipapereihinkin voisi panostaa.

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

Pitkästä aikaa täysosuma! Tiivistunnelmainen kirja, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Yritin joskus aiemmin lukea Yrsa Sigurðardóttirin kirjan Kolmas merkki, joka on aikamoista huuhaata, enkä sitä sitten jaksanutkaan lukea. En tykkää yliluonnollisista asioista. Mainoksista luin, että Perimässä on eri meininki, ja niin onkin.

Perimän päähenkilöinä ovat komisario Huldar ja lastensuojelun työntekijä Freyja. Huldar on huono naisten kanssa ja tekee naisasioissaan vääriä valintoja, joiden seurauksia saa sitten pelätä. Freyja on topakka ja asiantunteva sosiaalitäti, joka ei kuvia kumartele. Yhdeksi päähenkilöksi kohoaa seitsemänvuotias Margrét, joka kestää yllättävän hyvin elämänsä kamalimman tapahtuman.

Kirjassa on tyyppi, joka murhaa inhottavilla tavoilla viattomia ihmisiä. Murhaajan etsimisen ohella setvitään poliisien ihmissuhteita. Kirja on uskomattoman taitavasti kirjoitettu, eikä murhaajaa kyllä ihan helpolla arvaa, ennen kuin se tarjottimella annetaan. Tällaista lisää!

Kirjan loppu on ihan älyttömän herttainen. Pisteet siitä. Tarina kootaan hyvin kasaan ja taputellaan päälle.

Jenny Rogneby: Leona - Tarkoitus pyhittää keinot

Päähenkilönä on epärehellinen poliisi Leona Lindberg, joka yrittää kaikin keinoin hankkia itselleen rahaa. Niinpä Leona värvää rikollisia opettaakseen heille, miten poliiseja sumutetaan. Suunnitelmissa on tehdä ryöstö yhdessä.

Kirja on vähän juosten kust... eikun kirjoitettu. Paljon erilaisia juonenalkuja, jotka sitten tyrehtyvät unohduksiin. Pommiuhka Suomenlaivalla ei kelpaa päätapahtumaksi, vaan sivuutetaan muutamalla lauseella. Mukana menossa myös muukalaislegioona, lapsen kuolema, horjuva mielenterveys. Leona kertoo aina välillä minä-muodossa tapahtumista omasta näkökulmastaan. Muutoin tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Joissain kirjoissa on nähty hienoja esimerkkejä siitä, miten kaksi kerronnan tapaa täydentävät toisiaan. Tässä kirjassa niin ei käy, vaan jokainen luku on irrallinen kertomuksen pätkä, eivätkä ne tunnu nivoutuvan yhteen millään. Lukijan on mahdoton selvittää, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä sivuseikkoja. Leonalla on autismin kirjon häiriö (ent. Asperger), mutta sekin jää sivuseikaksi, eikä selitä juonenkäänteitä juurikaan. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut vielä paljon työstämistä ennen julkaisua.

Kirjaa lukiessani odottelin lähinnä, että loppuisi jo. Loppuratkaisusta ei voi puhua, vaan tapahtumat jäävät niin levälleen, että jatkoa lienee luvassa. Ehkä jätän sen lukematta.

Nele Neuhaus: Joka tuulen kylvää

Kuusisataasivuinen tiiliskivi. Tarina kulkee sujuvasti ja tapahtumat etenevät jouhevasti, sikäli kirjaa on mukava lukea. Tapahtumat saavuttivat kertaalleen lakipisteensä, kun kirja oli vasta puolivälissä. Käänteitä olisi kyllä vähän voinut tiivistää. Nyt ihmisiä ja heidän keskinäisiä suhteitaan oli vähän liikaakin.

Kirjan keskeinen teema, tuulivoima, on ajankohtainen kiistakapula. Kirjassa siitä on tehty sellainen juonivyyhti, että putosin kärryiltä kesken matkan. Ei se tosin lukemista haitannut.

Kirjan päähenkilöinä ovat tietysti poliisit, Oliver von Bodenstein ja Pia Kirchhof, jotka selvittelevät murhaa. Poliisien yksityiselämässä tapahtuu jännittäviä asioita ja he osoittautuvat kovin inhimillisiksi. Kirja on tyyliltään kovin erilainen kuin ne, mitä yleensä luen, eli skandinaavidekkarit. Saksalaisilla on oma tapansa elää ja toimia, ja se näkyy kirjassakin. Hetkellinen hankaluus koitui saksalaisista nimistä. Keskeisiä henkilöitä ovat Jannis ja Ricky. Jotenkin miellän helposti Janniksen naisen nimeksi ja Rickyn mieheksi. Kirjassa ne ovat päinvastoin. Täysin ymmärrettävästi, Jannis (kreikkalaisittain Iannis) on Johanneksen nimisukulainen. Erään keskeisen henkilön nimi on Frauke, ja kun poliisille esitellään myös Friederike, sekosin hetkeksi siinä, onko Frauke väännetty Friederikestä vai kuka kukin oikein on.

Surullisen hahmon päähenkilö on tässäkin kirjassa kaltoinkohdeltu teini-ikäinen, kuten Neuhausin edellisessäkin suomennoksessa (Lumikin on kuoltava). Mark on vanhempiensa laiminlyömä, mistä ei hyvää seuraa.

Kirja loppui kovin latteasti. Kuuteensataan sivuun olisi odottanut kunnon loppuhuipentumaa. Se jäi saamatta. Pari mielestäni keskeistä juoniviritelmää jäi myös kerimättä auki. Tai ehkä joidenkin asioiden kohosteisuus sai minut vain kuvittelemaan niille suuremman roolin.

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kaupanpäällinen. Pitihän kirjakauppaan mennä törsäämään ne nimelliset 15 euroa, että sai tämän opuksen. Muutoin en periaatteesta nykyään osta kirjoja, koska luen ne vain kerran, ja meillä on loistava, monipuolinen kirjastolaitos palveluksessamme. Toki minulla on kirjoja hyllyt väärällään, eli aina en ole ollut yhtä tiedostava. En myöskään pysty vastustamaan ilmaisia kirjoja.

Kuten olen kyllästymiseen asti todennut: Lipasti olisi kelpo kirjailija, kunhan hän löytäisi oman tyylinsä. Suomalaisuudesta kertovassa kirjassa päähenkilö muistuttaa taas kovasti Mielensäpahoittajaa. Valitettavasti Kyrö ehti luoda suomalaisjörrikän arkkityypin, Mielensäpahoittajan, ja kaikki sen jälkeen tuleva vaikuttaa jäljittelyltä. Koska Kyrö lienee valitettavasti kyllästynyt Mielensäpahoittajaan, eikä uusia opuksia tunnu enää tulevan, sallittakoon jäljittely. Se on kyllä myönnettävä, että Lipastikin osaa kirjoittaa varsin hauskasti suomalaisten omituisista tavoista ja synkästä luonteenlaadusta.

Joka luvun alussa on katkelma teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. En tiedä, miten muut aloittavat uuden kirjan lukemisen. Itse katson kannesta kirjan nimen (Elovena-tyttö) ja hyppään sitten ensimmäiselle varsinaiselle tekstisivulle. Näin ollen minulta jäi huomaamatta alkulehdellä ollut kirjan nimi (Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille). Kun minulle lopulta valkeni (vasta tänä aamuna, luin kirjan eilen), että mitään kirjassa lainattua Suomalaisuuden käsikirjaa ulkomaalaisille eli SKU:ta ei ole olemassakaan, tai että se onkin juuri tämä sama kirja, olin aika hölmistynyt. Olen vissiin huono lukija, kun en ensin tahko kaikkia alkulehtiä huolella. Karoliina Korhosen rooli jäi aika pieneksi, muutama tikku-ukko kirjan sivuilla. Jotenkin kuvittelin SKU:n olleen Korhosen kirja, jota tässä käytettiin taustateoksena tai jotain. En minä tiedä enää edes, mitä kuvittelin.

Kirja oli kaikkinensa vähän hätäisesti kyhätyn oloinen. Kirjassa on jatkuva juoni maahanmuuttaja Jussufista, jonka suuren kusetuksen paljastumisesta olisi helposti saanut kirjaan mehukkaan lopetuksen. Mielestäni se kuitattiin aivan liian vähällä huomiolla. Päähenkilö kulkee pääasiassa nimettömänä, mutta nimi mainitaan kerran. Koska kirjassa on ulkomaalainen, lähdetään automatkalle halki Suomen ja päädytään saunomaan. Kuluneehko juonikaava.

Vaikka juoni paikoin ontuu ja on kulunut, on kirja kuitenkin hauskaa luettavaa. Lipastilla on lahjoja. Erityisesti tykkään hänen Teini talossa -blogistaan Kotivinkki-lehdessä (http://www.kotivinkki.fi/blogit/teini-talossa). Voisin tosin itsekin kirjoittaa samanlaista, jos teinini eivät uhkaisi väkivaltaisella kuolemalla, jos mainitsen heidät ikinä missään sanallakaan, tai tervehdin julkisella paikalla. Joskus säälin Lipastin teinejä. Toisaalta säälin Lipastia: hänen on mietittävä, miten jatkaa, kun teinit kasvavat aikuisiksi. Varoitan Lipastia jo etukäteen; ei kannata jatkaa kirjoittamalla kolumneja elämästä vaimon tossun alla. Sen roolin on jo varannut Kai Lehtinen, joka tekee sen erinomaisesti Kodin kuvalehti -lehdessä (http://www.kodinkuvalehti.fi/kirjoittaja/teksti_kai_lehtinen).

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Rippileirin jälkeen kuolee nuori poika. Leiriläisiä kuullaan, mutta syyllistä ei löydy. Tarinassa on kaksi kertojaa, jotka käyvät tapahtuneen jälkeisiä tuntemuksia läpi omasta näkökulmastaan. Toinen on murhaaja, toinen haluaa selvittää murhaajan henkilöllisyyden. Vähitellen tulee jopa poliisikin, rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin nokkela avovaimo Nina Markkanen etunenässään huomaamaan, että kyseisellä leirillä olleiden murhia tapahtuu vuosittain.

Yksi leiriläisistä kirjoittaa kirjasarjaa, jossa tapahtuu samanlaisia asioita kuin todellisuudessa. Minulle ei oikein auennut, miten kirjasarja oikeastaan liittyy koko asiaan. Kirjoitetaanko kirjat aina vasta uusimman murhan jälkeen? Miten kirjojen kirjoittaja pysyy tapahtumien tasalla, kun ei poliisikaan löydä kaikkia rippileiriläisiä?

Yksi tyypeistä on pitkään jossain sotatantereella. Pitkät kuvaukset sieltä tuovat kirjaan lisää sekavuutta. Jotta kertojan sukupuoli ei paljastuisi, on kertojana useimmiten "hän" tai "murhaaja". Kirjassa ollaan tuon tuosta myös Irlannissa, mikä johtunee siitä, että Markus Ahonen taitaa asustaa siellä. Kirjan henkilöt ramppaavat siellä tuon tuosta. Liekö Irlannissa oikeasti paljonkin suomalaisia.

Kirjaan oli vaikea päästä sisälle, ja monena päivänä selasinkin mieluummin vaikka nettiä, kuin tartuin kirjaan. Vasta puolenvälin jälkeen alkoivat tapahtumat selkeytyä ja juoni tempaisi mukaansa. Loppua kohti pitikin sitten lukea intensiivisesti, eikä kirjaa malttanut laskea enää käsistään.

Nimistöntutkijana särähti rippikoululaisten nimilista silmään. Jos nuoret pääsivät ripille 1987, olivat he todennäköisesti syntyneet 1972. Siihen aikaan suomalaiset olivat vielä hyvin konservatiivisia nimenannossa, ja suosikkinimiä oli vähän, mutta niitä sitäkin useammalla. On joukossa sentään Minna listan kärkipäästä. Kun katson oman syntymävuoteni TOP-40 listaa Eero Kiviniemen Rakkaan lapsen monet nimet -kirjasta, löytyy siitä luokkani kaikkien tyttöjen nimet. Puhumattakaan siitä, että luokalla oli aina monta samannimistä. (Kuvat Kiviniemen yllä mainitusta kirjasta).

Toivon kuitenkin, että Isakssonin seikkailut jatkuvat.

Mari Jungstedt: Toiset kasvot

Laskiessaan kirjan kädestään ajattelee kyyninen lukija, että kirjan nimi viitannee rikosten tekijän ohella myös rikoskomisario Anders Knutaksen kaksinaamaisuuteen. Sellaista vatvomista ja vatkaamista pitää Knutas pähkäillessään, onko rakastunut ja jos on, niin kehen. Knutaksen pisteet laskivat roimasta hänen osoittautuessaan tyypilliseksi mieheksi, joka menee, kun nainen vähän vinkaisee.

Uskomatonta on, mikä määrä murhia tapahtuu vuosittain pienellä, idyllisella Gotlannin saarella. Saaren maisemat ja ainutlaatuisuus on varmasti yksi syy, miksi Jungstedtin kirjat vetävät lukijoita. Sen verran ansiokkaasti niitä kuvataan. Minua ne ainakin kiehtovat. Kirjoissa mainitaan myös Gotlannin dekkaripäivät (Crime Time Gotland), joka on oikeastikin järjestetty festivaali.

Ja onhan Jungstedt kaikin puolin oiva kirjoittajakin. Henkilöt ovat herkullisia ja heidän elämäntaipaleensa on tullut tutuksi.

Jaana Lehtiö: Älä aivan vielä

Porvoolainen rikoskomisario Juha Muhonen ryhmineen selvittelee rikoksia taas taattuun tyyliinsä. Muhonen on saanut uuden pomon, joka on kovin ynseä Muhosta kohtaan. Miksi, se jää vähän epäselväksi, vaikka Muhonen nostaakin kissan pöydälle. Pomo antaa Muhosen porukalle tehtäväksi selvitellä hautausmaalla tapahtuneita tihutöitä, kun ei usko näiden kummempaan pystyvän. Toki hautausmaalla alkaa sitten tapahtua kaikenmoista omituista.

Eläköitynyt opettaja Hilkka Alatupa sattuu aina ennen pitkää myrskynsilmään, eli on rikosvyyhden keskipisteessä, niin nytkin. Muhonen tuskailee aina joutuessaan olemaan vuorovaikutuksessa Alatuvan kanssa. Muhosen oma kulta on lomamatkalla ystäviensä kanssa, ja Muhonen hukuttaa ikävänsä pullansyöntiin, niin pullatonta toukokuuta kuin viettääkin.

Kirjassa on mehukkaita kielikuvia, kuten KRP:n miesten vertaaminen puluihin. Tai ihmisteepussi, joka jääköön paljastamatta.

Muhosen seikkailuja lukisi mieluusti useamminkin. Niissä kukkii huumori ja hyväntahtoisuus.

Stefan Ahnhem: Miinus kahdeksantoista astetta

Hirveän paksu kirja, jossa kulkee monta tarinaa rinnan ja päällekkäin. Hirveästi kuolleita. Löytyy aiemmin tapettuja ihmisiä, ja koko ajan murhataan lisää. Jossain vaiheessa jännitys jo tiivistyy: päättyykö kirja siihen, ettei ole enää ketään, josta kertoa? Ei nyt sentään, vaikka vähän mietityttikin.

Kirjassa ollaan Tanskassa ja Ruotsissa. Turhat alkubriiffaukset on tästäkin kirjasta jätetty pois, joten ainakaan minä en kauhean hyvin pysynyt kartalla, tai edes päässyt sille, milloin ollaan missäkin maassa. Ja ketkä kuuluvat minkäkin maan poliisiin.

Ahnhem on keksinyt parikin ovelaa juonirakennetta, joita kuljettaa taitavasti rinta rinnan. Jotkut rikokset ovat suorastaan pirullisia kaikessa ällöttävyydessään. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon uudenkarheaa äksöniä, jollaista en ole vielä muualla tavannut. Kekseliästä!

Pääosassa on taas poliisi Fabian Risk, jonka perhe(enjäsen?) joutui aiemmassa kirjassa rikoksen uhriksi. Enpä tuosta paljoa muistanut. Joitakin häivähdyksiä aiemmista tapahtumista kuullaan Theodor-pojan kautta, ja jotain palautuikin mieleeni.

Vaikka kirja on monisyinen, pysyy kirjailijalla koko ajan langat käsissään. Aina tapahtumien ollessa hektisimmillään, hypätään toiseen paikkaan, jossa taas tapahtumat kehittyvät jännityksen huipulle, ja taas hypätään muualle. Toimii. Välillä tosin oli pakko selata parin luvun yli eteenpäin, jotta näin, miten käy. Liian jännittävää ja hektistä!

Ihan lopussa paljastuu asioita, jotka jättävät odottelemaan jatkoa sarjalle. Jotkut tapahtumaketjut tuntuvat myös jäävän vaiheeseen, joten eiköhän jatkoa ole odotettavissa.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Innolla odotettu uusi Joona Linna -dekkari. Edellinen Keplerhän oli jotain huuhaata, ja suuri pettymys Joona Linnan ystäville. Tämän kirjan kannessakin lukee isolla Joona Linna -dekkari. Nähtävästi on ollut muitakin pettyneitä faneja, ja pelätään heidän ohittavan tämänkin kirjan.

Joona Linna nyt vaan on ihana. Kirja taas on paksu kuin tiiliskivi. Iänikuinen terroristikorttikin pitää käyttää, mutta miestappioita ei sen enempää mietitä. Olisin kaivannut pientä pikabriiffausta menneisiin, Joonaan liittyviin tapahtumiin. Toisin kuin kirjailijat vissiin kuvittelevat, olen lukenut edellinen Joona Linnan jälkeen ihan muutaman kirjan, ja aiemmat tapahtumat ovat hämärtyneet mielestä. Miksi Joona on vankilassa? Ei mitään muistikuvaa, liittyykö se aiemman kirjan tapahtumiin vai onko jotain tapahtunut sen jälkeen, lukijalta pimennossa. Tätä olisi hyvä avata vähän enemmän kuin yhden lauseen toteamuksella. Joonan menneisyydessä vilisee kuolleita naisia. Summan muistan, koska hän palasi kuvioihin äskettäin. Disa puolestaan on suuri kysymysmerkki, samoin lapsen hauta Disan vieressä. Ei veisi hirveästi tilaa, vaikka nopeasti palauttaisi lukijan ajan tasalle. Tällöin lukeminen jatkuisi vaivatta, eikä tarvitsisi jäädä miettimään ja pähkäilemään. Lumi-tyttären ikääkään ei mainita kertaakaan (tai sitten en huomannut). Kenen luona hän on Ranskassa, miksi juuri siellä jne.?

Juoni on tuttu ja kulunut koulukiusaamisketjureaktio. Tämäkin alkaa olla niin nähty. Kirja ei ole kovin yllättävä. Jotenkin kirjan alku ja loppu ovat ihan eri tarinaa. Alun tapahtumiin tai henkilöihin ei palata, vaan ne pyyhkiytyvät pois. Huomaa, että on kaksi kirjoittajaa. Kannattaisiko lukea, mitä toinen on kirjoittanut?

Kirjan loppu lupaa jatkoa Joona Linnan tarinalle. Hyvä niin, ehkä seuraava kirja on taas vähän jäsentyneempi. Ainakin tämä kirja etenee hektisesti, eikä Joona ehdi paljon paikallaan istua. Toivottavasti Joona saa edes pienen sairausloman kirjan loputtua.

Markus Ahonen: Jäljet

Ahonen parantaa kirja kirjalta. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson työkavereineen jahtaa Helsingissä pelottavaa murhaajaa. Juoni on metka ja koukuttava. Kuten yleensäkin Ahosen dekkareissa, murhaaja ei ole lainkaan itsestään selvä. Kirjan loppuessa lukija on hämillään sekavista tunteistaan.

Isakssonin naisasiatkin ovat vihdoin kunnossa ja elämä on seesteistä. Tosin lapsettomuus kalvaa tämänhetkista suhdetta. Isakssonin elämää on kerrassaan viihdyttävää seurata. Seuraava kirja odotteleekin jo pinossa. Toivottavasti saan seurata Isakssonin elämää vielä monen kirjan verran.