Denise Rudberg: Toinen toista pahempi

Mielenkiintoinen ja koukuttava trilleri. Syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff auttelee muutamaa poliisia rikosten selvittelyssä. Kaikki tyypit tulevat ihanan tutuiksi, Rudbergin kerronnan tyyli on aivan täydellinen.

Kirjan alussa aletaan selvitellä tapahtunutta pahoinpitelyä, joka jää sivujuoneksi. Pääjuonena seurataan paremman väen edesottamuksia. Rikkaassa suvussa riittää vaimonhakkaajia. Lukija seuraa jännityksellä, miten käy yhden rikkaan liikemiehen vaimon. Trillerimainen juonenkulku.

Aivan ihanaa luettavaa sujuvuutensa ja aukottoman juonen ansiosta. Suosittelen.

Lars Kepler: Playground

Seuraava kirja olikin nopeasti vilkaistu. Odotin Keplerin eli Ahndorilin avioparin uusimman olevan jatkoa Joona Linnan jännittäviin seikkailuihin. Sen sijaan se onkin Stephen King -tyyppistä huuhaata. Käydään kuoleman takana ja reissataan eestaas Tuonelan ja nykypäivän välillä.

Evvk tämä lajityyppi, joten kirja lähtee takaisin kirjastoon seuraavalle varaajalle, joka toivottavasti tietää, mitä odottaa.

Anna Karolina Larsson: Sinulle ei jää ketään

Itsenäinen jatko Larssonin esikoisdekkarille. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kolme vuotta. Siitä, kun sen luin, ei paljoakaan, mutta enhän minä enää muista. Kirjassa onneksi briiffataan lukija hyvin aiemmista tapahtumista.

Edellisessä kirjassa poliisi Amanda rakastui rikolliseen arabiin Adnaniin selvitellessään siskonsa kuolemaa. Amanda on erilainen poliisi, joka voi välillä hyppiä laittomuuksiinkin, jos tilanne niin vaatii. Kirjan lopussa Adnan ja Amanda erosivat ja kaikenlaista ikävää tapahtui.

Uudessa kirjassa Amanda jatkaa työtään poliisina ja kolmivuotiaiden, ruskeasilmäisten kaksosten yksinhuoltajana. Adnan ei tiedä lapsista mitään, koska asustaa ulkomailla maanpaossa, kunnes entinen rikostoveri houkuttelee Adnanin takaisin Ruotsiin uusiin rötöksiin. Adnan päättää samalla kostaa Amandalle vanhat kalavelat, vaan kuinkas sitten kävikään...

Kauheasti on taas henkilöitä ja päällekkäisiä juonia. Meinaa heikompaa heikottaa.

Hyvä kirja. Suosittelen ehdottomasti.

Jari Peltola: Kuolleen miehen asento

Kirjailija kertoo nettisivullaan tekevänsä kaiken väärinpäin. Kirjan kirjoittamisprosessista (yleensä) hän kertoo näin:

Ennen varsinaisen kirjoittamisvaiheen alkua suunnittelen tarinaa muutaman kuukauden ajan ja luonnostelen sille alustavan rakenteen. Pyrin myös kehittelemään mahdollisimman pitkälle tarinan lopun, koska tuolloin siihen pyrkimisestä – itse tarinan luomisesta – tulee helpompaa, koska tietää mihin suuntaan pitää kulloinkin kääntyä.

Romaanin ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle suhteellisen nopea prosessi: nopeimmillaan siihen on kulunut kymmenen työpäivää. Tässä vaiheessa tavoitteeni ei ole kirjoittaa ”valmista” kirjaa vaan ikään kuin selata romaani läpi kirjoittamalla se. Kun tarina on pääpiirteissään paperilla, sen muokkaaminen valmiin teoksen muotoon on minulle helpompaa kuin vain ajatuksen tasolla olevien juonenkäänteiden muuttelu.

Pari työvaihetta on tainnut unohtua välistä, sen verran sekava oli kirja, jota yritin lukea. En myöskään pitänyt siitä, että kirjan paikannimet olivat keksittyjä, kun ne olisivat yhtä hyvin voineet olla oikeita. Lapissa oli Lapinkylä ja luultavasti Itä-Suomessa Jääkylä. Jääkylä lienee rajan pinnassa, venäläisturisteista ainakin puhuttiin. 

Netin pelisivustolla, jonka nimi jätettiin mainitsematta, oli kirjassa suuri rooli. Sinänsä omituista, ettei pelisivuston nimeä kerrottu, kun kuitenkin pelistä ja sen hahmoista luriteltiin sivutolkulla. Tapahtuneita rikoksia yrittää ratkoa omissa neurooseissaan rypevä naispoliisi. Samantapaisia neurooseja oli myös yhdellä päähenkilöistä. Tyypillisiä suomalaisia: pelkäävät ihmisten kohtaamista ja tuntevat olonsa epämukavaksi siihen jouduttuaan. 

Santeri-niminen keskeinen henkilö osoittautui yllättävän kiinnostavaksi, kun selailin kirjan loppuun. Eipä tätä silti voi suositella. 

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Norjalainen esikoisdekkari Samuel Bjørkiltä, jonka oikea nimi on Frode Sander Øien. Ei nimi miestä pahenna, ja kirjakin on aivan loistava!

Pääosissa poliisit Holger Munch ja Mia Krüger. Molemmista on tehty erittäin kiinnostavia persoonia ja taustaa avataan aika lailla. Bjørk kuvailee ihmisiä taitavasti ja puhaltaa heidät eloon. Kirja etenee polveilevasti ja Bjørk tuo tarinan rakosissa pienissä luvuissa esiin irrallisia henkilöitä, jotka liittyvät tarinaan myöhemmin. Tai jäävät sivurooliin. 

Pikkutyttöjä katoaa ja löytyy kuolleena. Poliisin pitäisi selvittää, kuka ja miksi. Vähitellen se selviääkin.

Kirja on aivan törkeän hyvin ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Tälle toivoisi jatkoa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Viikon laina -hyllystä tarttui ohimennessäni hihaan Lipastin uudehko, kenties jopa uusin, Linnan juhlat. Tematiikka on Miikka Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta tuttu pakkomielteinen halu saavuttaa jotain omituista. Lipasti voisi joskus ideoida omin päinkin.

Kirjan alku oli aika puuduttava ja läppä kulahtanutta. Vähitellen tuli yllättäviäkin käänteitä ja loppua kohti vähän jännitystäkin. Kertojina toimivat vuoroin päähenkilö Hannu, joka tahtoisi niin kovasti päästä Linnan juhliin ja jonka elämä menee muuten aika alamäkeä, ja vuoroin Hannun vaimo Marja. Usein tällainen samojen tapahtumien kertominen eri henkilön näkökulmasta tuo kirjaan jännitettä ja kantaa juonta kivasti. Tässä kirjassa ei.

Hannu tuntuu olevan erityisen yksinkertainen tyyppi, joka ei itse ihan tiedosta sitä. Samantyyppinen päähenkilö oli Graeme Simsionin kirjassa Vaimotesti.  Siinä lukija tosin heti hoksasi, että päähenkilöllä on asperger ja se oli olennainen osa kirjan juonta. Lipastin Hannu on ihan vaan tomppeli. Niin tyhmä, ettei se jaksa edes naurattaa.

Lukujen välissä on "lääkärinlausuntoja" sun muita virallisia papereita, jotka kertovat jonkun nimeltä mainitsemattoman henkilön elämänvaiheista. Vähitellen käy ilmi, kenestä ne kertovat. Niiden funktio jää vähän epäselväksi.

Jotain positiivista: Lipastin kirjat ovat nopealukuisia. Teksti on sujuvaa ja kirjan lukee päivässä.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimestään huolimatta kirjailija on paljasjalkainen helsinkiläinen. Veikkaan kirjan sisällön perusteella, että kirjailijalla saattaisi olla juutalaiset sukujuuret.

Kirjassa reppana poliisi Leo Asko on ihan eksyksissä ja samalla yrittää tehdä hommia. Nekään eivät ole viime aikoina oikein sujuneet. Nainenkin Askolla ehkä olisi, mutta kumpikaan ei oikein tunnu syttyvän. Siitä erikoinen kirja, että ei tippaakaan seksiä. Ei yhtä ainutta sänkykohtausta.

Hahmoilla on paljon ajatuksia ja viisaita mietteitä, mutta filosofointi jää hajanaiseksi mutinaksi.

Kirjassa seikkaillaan Helsingin ytimessä Katajanokalla ja Kampissa. Tarina pyörii juutalaisen seurakunnan ja sen pyhäin muinaismuistojen ympärillä. Poliisityö tuntuu jäävän kakkossijalle pyhien papereiden etsinnän vallatessa mielet. Mitään murtoja kummempia rikoksiakaan ei alkuun tapahdu.

Kiinnostava kirja, jos tuntee vetoa juutalaisuutta kohtaan.

Nykyään uutuusdekkareiden suosikkisankari tuntuu usein olevan jotenkin vajavainen ja reppana poliisi. Minne ovat jääneet karskit urokset, kuten Gunvald Larsson?

Sivulla 161 kuvailtu talo oli pakko etsiä Google Mapsista. On se jännä ja hieno. Ei olisi uskonut, että sellainen oikeasti on olemassa.

https://www.google.fi/maps/@60.1679753,24.9682991,3a,90y,317.69h,103.47t/data=!3m6!1e1!3m4!1siFyg9180j-JWVTfknSjDdA!2e0!7i13312!8i6656?hl=fi

https://www.google.fi/maps/@60.168382,24.9682569,3a,75y,235.39h,88.45t/data=!3m6!1e1!3m4!1s5rtII5dChhQgWaQkxDYovA!2e0!7i13312!8i6656?hl=fi

Katarina Wennstam: Kivisydän

Täydellisen yllättämätön kirja.

Pikkuvauvaa on ravisteltu niin, että vauva on saanut aivovaurion. Tapahtumista kerrotaan oikeusavustaja Shirin Sundinin näkökulmasta. Niinpä vauvan perheenjäsenet jäävät hyvin etäisiksi eikä heistä kerrota mitään oikeasti kiinnostavaa. Molemmat anopit kyllä kuvailevat perheen dynamiikkaa omista näkökulmistaan. Lapsenhoitajaa yritetään tavoittaa pitkin matkaa ja annetaan ymmärtää, että hänellä on jotain erityistä kerrottavaa. No ei oikeastaan ollut.

Kirjassa edetään tutkinnasta oikeudenkäyntiin. Äärettömän tylsää. Asiaa ei auta se, että syyttäjä ja oikeusavustaja kuksivat keskenään, vaikka ovat tahoillaan naimisissa.

Loppuratkaisu ei yllättänyt. Lattea lukukokemus.

Kristina Ohlsson: Lotus blues

Tylsähkö kirja. Aiemmat Ohlssonin sankarit eivät olleet mukana tässä kirjassa, vaan hän esitteli uuden sankariparin, kaksi asianajajaa.
Minäkertojana toimii omahyväinen naistenmies, omasta mielestään vastustamaton, lukijan mielestä niljainen. Joillakin minäkertojan havainnoilla itsestään Ohlsson luultavasti yrittää naurattaa lukijaa. Minä en nauranut kertaakaan, oli niin onneton esitys.

Asianajaja Martin Benner ja työparinsa Lucy (tyypillisiä ruotsalaisia nimiä, jo vain) työskentelevät yhdessä ja yllättäen Martin nai kaikkea, mikä eteen sattuu. Suhde Lucyn kanssa kukoistaa silti, koska tietenkin nainen on onnellinen rippeistäkin. Gaah.

Kirja kääntyy tuotapikaa amerikkalaiseksi kovaksikeitetyksi dekkariksi, tosin ilman ammuskeluja ja pahoinpitelyjä. Kehno esitys vaikeuksiin joutuneesta yksityisetsivästä, joka lentää business-luokassa ja asuu huippuhotellissa. Omalla kustannuksellaan.

Kirjassa oli ärsyttävä rakenne, jossa toimittaja haastattelee sivun, parin verran päähenkilöä tapahtumista, sitten päähenkilö kertoo, mitä todellisuudessa tapahtui. Kirja päättyy aivan kesken yhteen tällaiseen haastatteluun, onneksi jotkut asiat sentään selvisivät. Jatko-osa, Mion blues, ilmestyy kesällä. Kirjan typerähkö nimi Lotus blues sai selityksensä loppupuolella.

En nyt kauheasti kykene suosittelemaan. Valvoin yötä myöten saadakseni luettua kirjan loppuun. Onneksi en jättänyt loppuratkaisua aamuun, kyllä olisi harmittanut. Aamua ei sovi aloittaa kehnolla kirjalla.

Peter James: Rikoksen merkit

Kirja sisältää "Roy Gracen ensimmäisen tapauksen ja muita tarinoita". Koska pidän Peter Jamesin Kuolema-sarjasta, lainasin tietysti tämänkin. Ei olisi pitänyt.

Kirja koostuu kolmestakymmenestä (!!) novellista. Koska James on aikamoinen jaarittelija, novellien kirjoittaminen ei oikein sovi hänelle. Useampi novelleista tuntuu etäisesti tutulta ja onkin varmaan ilmestynyt aiemmin romaanin sisällä, osana tarinaa.

Määrä ei korvaa laatua. Se pitäisi Jamesinkin muistaa. Novelleissa on aika paljon toistoa, mm. useammassa novellissa päähenkilö intoili tilastoista, harrasti nettisuhteita, petti aviopuolisoaan, matkusti ulkomaille pettääkseen aviopuolisoaan, tappoi puolisonsa ollakseen rakastajansa kanssa. Harvinaisen tylsää. Jopa irtileikkautunut pää toistuu kahdessa novellissa!

James käyttää myös maailman kuluneinta lopetusta, jota olen oppilaita kieltänyt ehdottomasti käyttämästä: Ja sitten hän heräsi. Argh.

Kehno oikoluku kruunasi lukukokemuksen. Erään tarinan päähenkilö Rod muuttui jännittävimmässä kohdassa ensin Robiksi, sitten Roniksi.

Kirjan viimeinen osio koostuu tositapahtumiin perustuvista kummitustarinoista. Luin ensimmäisen ja totesin, että nyt riittää. Kirjan kannet kiinni. Päällimmäiseksi jäi myötähäpeän tunne.

En suosittele.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Ihana, ihana, ihana kirja!

Miltä tuntuisi, kun kopauttaisi päänsä ja herättyään olisi menettänyt viimeiset kymmenen vuotta? Päähenkilö Alicelle käypi näin. Kymmenen vuotta aiemmin Alice on ollut raskaana ja onnellisesti naimisissa. Nyt lapsia onkin yhtäkkiä kolme, vaikkei Alice muistakaan nähneensä heitä aiemmin.

Hyvin oivaltavasti ja nerokkaasti kirjoitettu kirja – niin kuin muutkin Moriartyt – saa miettimään, paljonko olen itse muuttunut kymmenen vuoden aikana. Tai kahden- tai kolmenkymmenen. Inhoaisiko kymmenen vuotta nuorempi minäni nykyminää? Kun muutos tapahtuu vähitellen, ei sitä tiedosta eikä ajattele, koska se kuuluu arkeen ja elämään. Kun joutuu yhtäkkiä katsomaan uutta minäänsä, voi nähdä asioita, joista ei pidä. Olisipa omituista tarkastella nykypäivän minää kymmenen vuoden takaisin silmin.

Oman jännitysmomenttinsa kirjalle antaa Alicen avioliiton seuraaminen. Viimeiseen asti saa jännittää, miten siinä käy.

Paksu tiiliskivi, joka loppuu silti liian aikaisin.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Taas piinallisen jännittävä kirja. Alusta alkaen on selvää, että jotakin ikävää on tapahtunut. Takaumissa palataan aikaan ennen h-hetkeä ja edetään nykyhetkeen vähitellen. Välissä esitetyissä haastattelunpätkissä selvenee pikku hiljaa, että joku on kuollut.

Henkilögalleria on henkeäsalpaava: australialaisen esikoululuokan äitien keskinäisiä kähinöitä ja valtasuhteita kuvaillaan taitavasti. Lähes jokaisella on tietenkin jotain salattavaa. Huomion keskipisteeksi nousee vasta seudulle muuttanut yksinhuoltajaäiti, joka erottuu joukosta monella tapaa.

Tapahtumien kehittyessä lukija miettii ahdistuneena, kuka tulee kuolemaan. Kaikki tuntuvat niin tutuilta.

Moriarty osaa kuvailla ihmisten ajatuksia, sanomatta jääviä asioita, todella tarkasti ja osuvasti. Tämä näkyy erityisesti uusperheestä kertovissa kohdissa. Haastattelunpätkistä taas käy ilmeiseksi, että ihmiset kuvittelevat näkemänsä ja kuulemansa perusteella paljon lisää ja uskovat omaan mielikuvitukseensa. Kun on joku on pahansuopa, hän myrkyttää muidenkin mielet.

Suosittelen.

Mons Kallentoft & Markus Lutteman: Zack

Nyt oli kyllä mieletön meno koko liki viidensadan sivun paksuisen kirjan ajan. Kallentofthan on kirjoittanut yksin vuodenaika-sarjaa, joka on osoittautunut aika tylsäksi. Ainakaan minä en jaksa lukea juopon naispoliisin kuvitelmista, miten hän kuulee kuolleiden ääniä.

Tämä kirja ei ollut ollenkaan samanlainen, vaikka päihteiden väärinkäyttö tässäkin oli sivujuonteena. Kirja kertoo poliisimaailmasta antisankari Zackin kautta.

En viitsi paljastaa juonta vaan tyydyn sanomaan, että tosi hyvä ja kannattaa lukea. Toivon, että tälle tulisi jatkoakin. On niin hyvät henkilöt.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti

Taas yksi kotimainen esikoiskirjailija. Ei yhtään pöllömpi, toivottavasti tälle tulee jatkoa. Päähenkilö, rikoskomisario, kukas muukaan, on ainakin vähän tavallista erikoisempi. Janne Rautakorpi on kokenut kovia, mutta muutoin jää vähän ohkaiseksi hahmoksi. Samoin Liisa-tyttönen, joka pollarina häärii.

Ihan luettava kirja kuitenkin, ja vähän tavallisesta poikkeava juonikin. Ja etenkin tapahtumapaikka: Pori.

Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus

Pelkäsin, että tämä olisi kauhean tiedostava kirja ja kertoisi koe-eläimistä tms. loppuun kalutusta aiheesta. Ei onneksi ollut. Paviaanit hädin tuskin vilahtavat.

Outo kirja. Lähtee hyvin käyntiin, mutta hetken päästä langanpäät ovat aivan sekaisin ja lukija joutuu miettimään, kuka olikaan mitäkin. Kirja on paksu, mutta juoni kantaa ja mieli palaa halusta nähdä, miten tarina päättyy.

Kirjassa on poliisi, jolla on ilmiselvästi OCD eli pakko-oireinen häiriö. Skandinaavisissa dekkareissa on viime aikoina esiintynyt muitakin neuropsykiatrisia häiriöitä. Mielenkiintoista, ainakin minun mielestäni.

Carl-Johan Vallgren: Siat

Sekava, hajanainen, omituinen. Kirja, jossa ei ole hyviksiä lainkaan. Tyypit, joiden näkökulmista tapahtumista kerrotaan, ovat pahiksia.

Alussa ei tapahdu mitään. Epämääräistä horjuntaa ja ajelehdintaa. Henkilöt ovat aina vähän muissa maailmoissa. Aiempiin, edellisen kirjan tapahtumiin, viitataan puolihuolimattomasti. Lukija ei pysy kärryillä.

Yhtäkkiä ajelehdinta tiivistyy kirjan puolivälissä jännittäviksi tapahtumiksi. Vaikka jännitys lisääntyy, ei kirja muutu sen selkeämmäksi. Henkilökuvat jäävät hämäriksi, utuisen ohkaisiksi.

Ja hei, Otava, onpa käynyt nolo moka kirjan päällisessä.

Viveca Sten: Juhannusmurha

Kauhean paksu. Vähän sekava. Ei yhtä hyvä kuin aiemmat. Tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että päähenkilöiden, Thomas Andreassonin ja Nora Linden elämä jää vähemmälle huomiolle. Loppu jää ikävän avoimeksi. Onneksi tämäkin kirja on kirjoitettu jo 2012, joten jatko-osa odottelee vain kääntämistä. Eiköhän se vielä tänä vuonna ilmesty.

Kyllähän tämänkin innokkaasti luki, eikä mennyt kauaa.

Tässä kirjassa jäi vaivaamaan ruotsalaisen yläluokan nuorison kehno moraali ja viranomaisten haluttomuus/kyvyttömyys puuttua siihen. Alaikäiset yläluokkanuoret ryyppäävät, sekstaavat ja käyttävät huumeita, eikä poliisi tee edes lastensuojeluilmoitusta. Tai ainakaan se ei juonen kannalta ollut oleellista. Se kyllä häiritsi.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Olipas koukuttava kirja. Jonkun kaverin seinällä tätä kehuttiin ja innostuinpa minäkin sen lainaamaan. Aivan älyttömän hyvin kirjoitettu. Ei mikään dekkari, muttei hömppääkään. Voisi olla jopa trilleri. Myös hauskoja oivalluksia päähenkilöiden puutteista riittää.

Aluksi tirkistellään parin avioparin onnellista elämää. Kaikki on täydellistä eikä sitä voi mikään pilata. Vaan kuinkas sitten kävikään. Irralliset tarinat lomittuvat vähitellen toisiinsa ja lukija saa tuon tuosta ahaa-elämyksiä. Kaikki on vaan vielä paljon pahempaa ja kamalampaa, kuin lukija voi kuvitella.

Tunnelmassa on jotain samaa kuin Gillian Flynnin kirjoissa (Kiltti tyttö, Paha paikka, Teräviä esineitä), mutta paremmin kirjoitettuna.

Kirjasta oli enää kymmenkunta sivua lukematta, kun piti lähteä Helsinkiin yliopistolle. En viitsi kantaa koko kirjaa mukana, joten kuvasin viimeiset sivut nopsasti ja luin ne pädiltä bussissa.

Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet

Sandhamnissa tapahtuu taas. Sotkuisen murhavyyhdin selvittelyn lisäksi kirjassa perehdytään ilahduttavan tarkasti päähenkilöiden, poliisi Thomaksen ja juristi Noran yksityiselämään.

Sivujuonena kulkeva tarina ei vie tällä kertaa sen kauemmas kuin 1970-luvulle. Yhtymäkohta nykyhetkeen paljastuu ennen pitkää. Murhaaja oli niin ennalta-arvaamaton, että arvasin sen.

Suosittelen.

Christoffer Carlsson: Varjot

Kirjan takakannessa mainostettiin näyttävästi Stieg Larssonin kehuneen tätä opusta. Kirja on siis todennäköisesti ilmestynyt Ruotsissa jo iät ja ajat sitten.

Kirjassa on aika merkillinen rakenne. Minäkertoja on kolmikymppinen Leo, virkaheitto poliisi. Päätarina on tylsähkö murhajuttu, johon Leo sekaantuu. Suurin osa kirjasta on takaumia Leon nuoruudesta. Henkilöt voisivat olla kiinnostavia, mutta eivät ihan ole.

Kirjan loppu oli aivan laimea ja surkea.