Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Alan olla lopen kyllästynyt amerikkalaisista nuorista uraputkiaikuisista kertoviin kirjoihin. Näitä tuntuu riittävän vähän kaikenlaisissa kirjoissa (kuten edellisessä lukemassani kirjassa, Kaikki valheesi). Poikkeuksetta nämä tyypit ovat käyneet huippuyliopistot ja työskentelevät hyvämaineisissa lakifirmoissa kellon ympäri. Ei kauhean mielenkiintoista. Näiden kirjojen kirjoittajat voisivat hetkeksi pysähtyä miettimään muita keinoja, millä saada päähenkilöihin elämää ja kiinnostavuutta. Tv-sarjaa ei pitäisi verrata kirjoihin, mutta eihän huippusuositun Frendit-sarjan hahmoillakaan ollut ihmeempää koulutusta. Yksi oli kokki, toinen tarjoilija, kolmas näyttelijä. 

Viisi vuotta myöhemmin hyppää nykypäivästä ajassa eteenpäin viisi vuotta. Koska se on rakkausromaani, ei siinä pohdita mahdollisia muutoksia yhteiskunnassa tai missään muussakaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan henkilöidensä rakkauselämään ja nousujohteiseen uraputkeen. 

Vaikka kirja tarjoaa myös nyyhkystooriosuuden, on se niin puisevasti kirjoitettu, ettei sekään herätä tunteita. Pinnistelin kirjan loppuun asti, koska halusin nähdä, miten alun unenomainen tapahtuma toteutuu. Ei olisi kannattanut. 

Harriet Tyce: Kaikki valheesi

Tycen uutuus on niin paljon parempi kuin edeltäjänsä Veriappelsiini. Uudessakin kirjassa oikeudenkäynnillä on keskeinen rooli, mutta koska kirjassa on paljon muutakin sisältöä, ei oikeussali nouse pääasiaksi. 

Asianajaja Sadie on muuttanut Yhdysvalloista takaisin Lontooseen tyttärensä kanssa. Muuton syyt jäävät hämäriksi, Sadie ei halua selitellä niitä uusille tuttavuuksilleen. Tytär Robin jatkaa koulunkäyntiä samassa yksityiskoulussa, jota Sadie itse kävi lapsena. 

Uudet, koulun kautta saadut tuttavuudet ovat aika mielenkiintoisia. Mietin, että moinen kanaparvi käytöksineen sopisi paremmin kyllä amerikkalaiseen yksityiskouluun. Englantilaisethan mielletään yleensä aristokraattisen hillityiksi. 

Jännitys tiivistyy mukavasti lopussa, kun Robin katoaa. Kaikenlaista ikävää on ehtinyt tapahtua sitä ennen. Epäilykseni ikävien tapausten aiheuttajasta osuivat oikeaan. Hiljaisissa vesissä kutevat pahat kalat. 

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Ensimmäinen Cleevesin Vera Stanhope -sarjan kirja, jonka luin. Tämä on myös sarjan ensimmäinen suomennettu kirja, vaikka se on sarjan kolmas kirja. Lukiessani Kuolonkukkia minua ärsytti, ettei Vera Stanhopea esitelty sen kummemmin. Mutta se johtuukin varmaan siitä, että hänet on esitelty paremmin sarjan ensimmäisessä kirjassa. 

Näyttää olevan yleistä, että kun dekkarin päähenkilönä on naispoliisi, hän on ylipainoinen ja viinaan menevä. Miespuolisissa päähenkilöissä on aina rouheaa komeutta, tosin hekin ovat usein viinamäen miehiä. Verakin on jykevää tekoa, ainakin omasta mielestään. Monet kirjoja arvioivat bloggaajat paheksuvat sitä, että naispäähenkilöt inhoavat omaa peilikuvaansa. Mielestäni se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harva nainen taitaa rakastaa sitä, miltä näyttää. 

Tämän kirjan lukeminen takkusi. En päässyt sisään sen maailmaan kovin helposti. Piti myös katsoa kartasta, missä päin Englantia ollaan. Se kiinnostaa minua aina, eikä Northumbria ollut minulle tuttua seutua.

Vasta ihan lopussa tapahtumiin tuli vauhtia. Murhaajaehdokkaita oli niin monta, että en osannut arvata, kuka on se oikea. Murhaajaksi valikoituikin aika tylsä vaihtoehto, eivätkä motiivitkaan olleet kovin kummoisia. Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut kovin vakuuttava. Pidän enemmän Cleevesin Jimmy Perez -sarjasta. 

Marko Annala: Kuutio

Kuutio kertoo isästä ja pojasta. Se kertoo myös arjesta erityislapsen kanssa, erosta, irti päästämisen ja uusien ihmissuhteiden solmimisen vaikeudesta sekä vastuun ottamisesta.

Kirjan isä on toimistotyötä tekevä, epäkäytännöllinen mies, joka vapaa-ajallaan takoo pleikkaria. Mielenkiinnoton tyyppi siis. Samalla, kun isä elää arkeaan, hän kirjoittaa mielessään sukunsa tarinaa. Pikku väliluvut eivät liity varsinaiseen tarinaan oikein mitenkään, mutta ne kertovat kirjailijan lahjakkuudesta. Väliluvuista tehty kirja olisi mielenkiintoinen. 

Kirjan isä on kehittynyt taitavaksi tilanteiden lukijaksi erityislapsensa kanssa. On hyvä, että arjesta erityislapsen kanssa kirjoitetaan realistisia kertomuksia. Kirjassa pilkahtelee myös huumoria isän sarkastisissa ajatuksissa.

Kuutio on ensimmäinen Marko Annalan kirja, jonka luin. Annala on myös muusikko.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Annala osaa myös lopettaa kirjansa kokoavasti. 

Maija Kajanto: Itsepä tilasit

Kirja on itsenäinen jatko-osa kirjalle Mittoja ja tilaustöitä, jonka luin juuri tätä ennen. 

Titta on uudessa työpaikassa ja kuinka ollakaan, taas paineet käyvät koviksi ja Titta stressaantuu. Titan paineensietokyky ei ihan riitä työskentelemään hektisellä alalla. Käy kuitenkin ilmi, että Tittaa ja Mikaa odottaakin iloinen perhetapahtuma. Tämä saa Titan entistä ahdistuneemmaksi. Lukijasta alkaa tuntua, että Titta saattaisi tarvita ammattiapua tunteidensa käsittelyyn. 

Vähitellen ystäviensä avulla Titta kuitenkin löytää oman tapansa käsitellä asiaa, ja kirja muuttuu iloisemmaksi. Titalla on kova tarve löytää itselleen ystäviä, ja vähän huvittaakin, kuinka juuri se kohtalotoveri, jonka kanssa hän ei ole sanaakaan puhunut, olisi Titan mielestä hyvää ystäväainesta. Vielä saatuaan naapurista ystävän itselleen, Titta edelleen asettaa mielessään vaatimuksia, jotka toisen pitäisi täyttää, "jos he voisivat olla ystäviä". Titta on aikamoinen suorittajaluonne. 

Olin odottanut tämän kirjan olevan seesteisempää hattarapilveä kuin edellinen kirja, koska kaikki on nyt kohdallaan. Titan elämästä lukeminen on aika rasittavaa, koska hän ahdistuu jatkuvasti jostakin. Titta tuntuu myös olevan jossain määrin itsekeskeinen. 

Kajannon kirjoissa ärsyttää jatkuva silmän iskeminen. Milloin kukakin iskee silmää peilikuvalleen tai juttelukaverilleen. En ole ikinä oikeassa elämässä nähnyt kenenkään iskevän silmää. Virnistys olisi luonnollisempi tapa reagoida.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä

Arvelin kirjan olevan hömpähkö rakkausromaani, joka kertoo ompelijattaresta (nimen perusteella päättelin tämän ammatin). Rakkausromaani osui oikeaan, mutta ompelijatar ei. Kirjan päähenkilö Titta on työssä jonkinlaisessa mainostoimistossa ja tekee remonttia vanhaan sukutaloon. 

Titta on hyvä työssään, mutta ei tunne enää iloa siitä. Vaatimukset kasvavat koko ajan, ja kun ne onnistuu täyttämään, vaaditaan yhä enemmän. Titta tuntee tekevänsä merkityksetöntä työtä, jossa valtavan työmäärän takana oleva lopputulos ei kiinnosta ketään. Lopulta Titan mitta on täynnä ja hän kilahtaa työkaverilleen.

Kirjassa käsitellään työuupumuksen kehittymistä ja sen tuottamia tunteita Titan kautta. Samanlaisessa tilanteessa oleva voi samaistua Tittaan. Kirja onkin hyvin ajan hermolla, koska työuupumus on mediassa jatkuvasti pinnalla oleva aihe. 

Kirja on sujuvasti ja hyvin kirjoitettu. Siitä jäi aiheesta huolimatta hyvä fiilis. 

Steinunn Sigurđardóttir: Heiđa: lammaspaimen maailman laidalla

Islanti on kiehtova maa, ja islantilaisissa dekkareissa parasta on maan kulttuurin, luonnon ja elämäntavan kuvaus. Niinpä tartuin suurin odotuksin Heiđaan. Heiđa on jonkinlainen paikallinen kuuluisuus Islannissa. Heti alkusanat, joissa kirjan kirjoittaja Steinunn Sigurđardóttir estoitta kehuu kirjoittajantaitojaan, tökkivät. Kirjan on siis kirjoittanut Steinunn, joka puhuu siinä Heiđan suulla. Pakko kysyä, että näkyyköhän kirjassa siis kirjailijan asenne. 

Kirja on samanlaista itsekeskeistä minä-minä-minä-vuodatusta kuin alkusanatkin. Heiđa on erittäin monitaitoinen lammastilallinen, joka tuntuu osaavan ihan mitä vaan. Mihin hän ryhtyykin, se onnistuu. Vaikka Heiđa välillä masentuukin, hän päättää kasvaa ulos masennuksesta ja olla auringonsäde, ja näin myös käy. 

Toki elämäkerrassa kerrotaan tietyn ihmisen elämästä, mutta tämän kirjan kerrontatapa ei ollut minun mieleeni. Luvut ovat hyvin lyhyitä, eikä niissä raapaista kuin pintaa kulloinkin kyseessä olevasta aiheesta. Kirja onkin loputon luettelo asioista, joita Heiđa on tehnyt ja ihmisistä, joita hän on kohdannut. Kirjassa luetellaan nimeltä varmaan puolet islantilaisista. 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Merkillinen rikosromaani, joka ei ole jännittävä. Tapahtumat etenevät verkkaisesti. Kirjassa kerrotaan Klausin elämästä potkut saaneena kiinteistövälittäjänä, toisaalta Klausin isoisän elämästä moninkertaisena tappajana. Välissä on Klausin isäkin, jolla niin ikään on rikollinen menneisyys.

Huono-onnisuus ja rikoksen teille ajautuminen tutkitusti periytyvät, niin tässä kirjassakin. Päähenkilö Klaus vaikuttaa vähän hölmöltä. Sellaisen on ehkä oltava mukana, jotta kirjan tarina toimisi.

Ei tästä kirjasta ole oikein mitään sanottavaa. 

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Kirjaa on kehuttu hulvattoman hauskaksi, joten pitihän se lukea. Ei se nyt niin hauska ollut. Oikeastaan en nauranut kertaakaan sitä lukiessani. Kohtaukset olivat kuitenkin sen verran kiinnostavia, että jaksoin lukea kirjan loppuun asti. 

Ayoola ja Korede ovat siskokset. jotka ovat kuin yö ja päivä. Isosiskona Koreden tulee huolehtia pikkusiskostaan Ayoolasta, mikä on välillä kovin hankalaa. Pikkusiskolla kun on tapana ottaa sulhasehdokkaat päiviltä, kun hän kyllästyy kulloiseenkin kosijaan. Isosisko siivoaa kiltisti jäljet. 

Korede työskentelee sairaanhoitajana, ja on taitava ammatissaan. Ayoola puuhastelee jotain muotiin liittyvää. Ayoola on kaunotar, jonka ympärillä miehet parveilevat. Korede jää auttamatta hänen varjoonsa. 

Kirja on kiinnostava kuvaus nykypäivän Nigerian keskiluokkaisesta suurkaupunkielämästä. Toisenlainen kirja Afrikasta kuin mitä on totuttu käännösromaaneissa näkemään. Nuorilla naisilla on kännykät ja sosiaalinen media hallussaan. 

Kirjan kansiliepeissä ei ole minkäänlaista kirjailijan esittelyä. Niinpä vasta sivulla 121 selviää, missä Afrikan maassa ollaan (Nigeriassa). No, mainittiin pääkaupunki Lagos jo aiemminkin, mutta pääkaupunkituntemukseni ei ole kaksinen. 

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina

Kirjaa aloittaessani arvelin, ettei tämä taida olla minun juttuni. Kirja lähti käyntiin kovin hidastempoisesti ja mollisävyisesti päähenkilön mollatessa itseään vanhaksi ja tylsäksi ihmiseksi. Päähenkilö Missy Carmichael ei rakasta itseään ja se heijastuu hänen elämäänsä. Kirjan edetessä Missy oppii vähitellen pitämään itsestään ja huomaa, että ihminen on mukavampi muillekin silloin, kun on itsensä kanssa sovussa. Tämä lieneekin kirjan opetus. 

Missy on jo kahdeksankymppinen, mutta virkeä ja energinen sellaiseksi. Hänestä tulee koiraihminen, ja ulkoiluttaessaan koiraansa hän tutustuu uusiin ihmisiin, joista tulee hänen perheensä. On Missyllä oikeakin perhe, jo aikuiset lapset, mutta he asuvat kauempana ja ovat kiinni omissa elämissään. 

Missyn kantama puhumattomuuden kulttuuri vähän ärsyttääkin. Voiko ihminen vaatia muilta mitään, jos ei anna itsestään? Alun verkkaisuuden jälkeen kirja kävi intensiiviseksi, mutta lopussa se kiihtyi sellaiseen vauhtiin, että asioiden yli suorastaan loikittiin. Olisin toivonut samaa intensiivistä paneutumista kautta kirjan. 

Kirja on kaunis kertomus ihmisten hyvyydestä. Kun sen lukeminen pääsee vauhtiin, kirjan tunnelmasta on vaikea irrottautua. Pidin kirjasta paljon, vastoin alkuolettamustani. 

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista (Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat)

Haen vähän vaihtelua ainaisiin dekkareihin, koska tunnen olevani aika puutunut niihin. Adam Kayn muistelmat bongasin jostakin jo aikoja sitten, mutta niiden lukeminen on jäänyt. Nyt lainaamani kappale on varattu, joten lukemisen aika koitti näppärästi.

Kirjaa on yllättävän raskas lukea, kun siinä ei ole jatkuvaa juonta, vaan pieniä päiväkirjamerkintöjä. Merkinnät sinänsä ovat juuri sopivan pituisia, eikä asioita jäädä märehtimään liikaa. Useimmat merkinnät ovat myös hauskoja tavalla tai toisella. Lähes joka sivulla on alaviite poikineen. Joskus niissä selitetään lääketieteellisiä termejä, mutta usein niissä on muita asiaan liittyviä hauskoja huomioita, eli ne pitää tietenkin myös lukea. Tämä hidastaa lukuvauhtia entisestään. Alaviitteet on merkitty pikkuruisilla tähdillä, joiden etsimiseen sivun tekstien seasta menee myös aikaa. Usein tähti on sijoittunut lainauksen perään, jolloin sitä ei lainausmerkkien perästä meinaa huomata. Luontevampaa olisi huomata tekstissä tähti, joka johdattaa alaviitteelle. Nyt mennään alaviite edellä ja etsitään sitten sen paikkaa.

Kirjan lukeminen on kuin katsoisi tv:stä Teho-osastoa: mennään vauhdilla tilanteesta toiseen. Loppu on surullinen, mutta se katkaisee luontevasti päiväkirjan. 

Esimerkki alaviitteistä. 

Esa-Pekka Kanniainen: Hämähäkin huone

Kanniaisen edellinen teos, esikoisdekkari Pimeä huone, ilmestyi vuonna 2011. Sen tapahtumat sijoittuivat vuoteen 2006. Uusin kirja, juuri lukemani Hämähäkin huone ilmestyi kahdeksan vuotta myöhemmin, 2019. Kirjojen tapahtumien välillä on kuitenkin vain kolme vuotta aikaa, uudemman kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2009. 

Päähenkilönä jatkaa komisario Anna Kariluoto, joka on paennut parisuhdettaan Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin kouluttamaan naispoliiseja. Kirjassa ollaan vuoroin Kabulissa, vuoroin Lounais-Suomen maisemissa. Luvut ovat lyhyehköjä ja tapahtumissa pysyy hyvin kärryillä. Lähi-Idästä kerrotaan kiinnostavasti suomalaisen naispoliisin näkökulmasta. 

Vaikka Kanniainen ei aina kerro kovin tarkoin tapahtumista ja välillä hypätään tilanteesta toiseen, on kirja yllättävän intensiivinen ja se pitää hyvin otteessaan. Samaa taisin sanoa edeltäjästäkin. Kanniaisella on kirjoittamisen taito. Toivottavasti seuraavaa Kariluoto-kirjaa ei tarvitse odottaa lähes kymmentä vuotta. 

Erich Segal: Rakkauskertomus

Love Story eli Rakkauskertomus on lyhyt, kaunis ja surullinen rakkaustarina. Katsoin kirjasta tehdyn elokuvan tänä syksynä uudelleen, kun se tuli Netflixin listalle. Kun on katsonut elokuvan, erityisesti Jennyn repliikit soivat korvissa Ali MacGraw'n äänellä. 

Lukemani kirja on Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja vuodelta 1970. Siinä on liitteenä valokuvia kirjasta tehdystä elokuvasta. 

Mielestäni kirja on parempi kuin elokuva. Kirja kertoo paremmin myös Oliverin ajatuksista. Kirjan loppukin on kauniimpi kuin elokuvassa. Elokuvan puolesta puhuu tietysti Ryan O'Nealin karisma. 

Tämä kirja on myös siitä erikoinen, että toisin kuin useimmat muut lukemani kirjat, se löytyy omasta kirjahyllystäni. 

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä

Kirjan alku vaikuttaa kovin tavanomaiselta: FBI-agentti, jota nigerialaiset huumekauppiaat ampuvat. Onneksi tapahtumapaikka vaihtuu nopeasti Ruotsiin, ja agentilla on edessään uudenlaiset haasteet. 

Tapahtumat etenevät vauhdilla ja kirja on sikäli kiinnostava. Kokonaisvaikutelma jää kuitenkin falskiksi, vaikka kirjalla on kaksi kirjoittajaa. Päähenkilö vaikuttaa varsin hölmöltä. Tuskinpa todistajansuojeluohjelmassa oleva ammattilainen laulaa heti kaikille vastaantulijoille todellisen henkilöllisyytensä. Ainakaan, jos henki on hänelle kallis. 

Ihmetyttää myös kahden todistajansuojeluohjelmassa olevan henkilön tapaamispaikan suunnittelu toisen sijoituspaikkaan. Eiköhän jokainen järkevä ihminen sopisi sen jonnekin kolmanteen paikkaan. 

Kirjassa selvitellään kymmenen vuoden takaista katoamistapausta, joka ratkeaa kuin ihmeen kaupalla, kun saadaan ammattilainen paikalle. Kirjassa on hyviä juonikuvioita, mutta aina ne latistuvat loppua kohti. Olenkohan vain liian vaativa, kun odotan enemmän? 

Lisa Jewell: Joka askel jonka otat

Kaiken keskiössä on viisikymppinen, komea ja karismaattinen rehtori, joka osaa nostaa huonomaineiset koulut suosta. Kirjassa hypitään näkökulmasta toiseen: koulutyttöjen maailmasta rehtorin naapureiden kautta rehtorin perhe-elämään. Vähitellen kaikki nivoutuu selkeäksi tarinaksi. 

Joku on kuollut. Kuten useimmissa trillereissä nykyään, kuolleen henkilöllisyys paljastuu vasta loppuhuipennuksen aikoihin. Kirjassa on välilukuja, joissa henkilöitä kuulustellaan poliisiasemalla. Muut tapahtumat ovat tapahtuneet ennen kuulusteluja. Vasta lopussa poliisit henkilöityvät selvittämään tapahtumat. 

Kirja on valtavan hyvä. Se on kirjoitettu kiinnostavalla tavalla, eikä sitä malttaisi laskea käsistään. Piirit ovat pienet, eikä henkilöissä ole sekoittumisen vaaraa. Kaikki vaikuttaa niin selkeältä, että jo alkupuolella herää ajatus siitä, että kaikki ei ehkä ole sitä, miltä näyttää. Syyllisestäkin saa aavistuksen jo hyvissä ajoin, vain murhattu ja motiivi ovat edelleen hämärän peitossa. 

Kirja ei paneudu syyllisen selvittelyyn, koska murha tapahtuu vasta lopussa. Se vain johdattelee vähitellen kohti tapahtumien lakipistettä. Pidän myös siitä, miten kirjan lopussa katsotaan tulevaisuuteen. Viimeinen keskustelu jättää miettimään, että ei kai vaan...

Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä

Pidän Bengtsin 1950-lukulaisista hyväntuulen kertomuksista. Toki niissä tapahtuu murhia, mutta selvittely ja kaikenlainen hyväntahtoinen juoruilu on pääroolissa. 

Muotisuunnittelija Hannah Lönn tuntuu olevan usein siellä, missä tapahtuu. Koska hän on utelias luonteenlaadultaan, hän lähtee mielellään selvittelemään rikoksia. Ajan hengen mukaisesti naiset eivät saisi tehdä juuri muuta kuin istua ja olla kauniita. Hannah Lönn on tyypillinen ajankuvan kirjallisuuden päähenkilö: topakka ja omapäinen. 

Jos Hannahille vielä suotaisiin rakkaustarina, niin kirjat olisivat täydellisiä. 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana

Kirjan alku on suorastaan piinaavan jännittävä: annetaan ymmärtää, että Gracen mies Jack pitää vaimoaan vankina kotona. Jännitys latistuu nopeasti, kun käy ilmi, että näin tosiaan on, mutta tilanne ei etene oikeastaan mihinkään suuntaan. Välillä takaumissa kerrotaan, mitä pariskunnan välillä aiemmin on tapahtunut. Kaikki on kuitenkin aika tasapaksun latteaa, eikä vie tarinaa eteenpäin. 

Lähinnä jäin ihmettelemään, miten tavattoman typerä nainen kirjan Grace onkaan, kun edes meni naimisiin Jackin kanssa. Epätoivoinenkin lie ollut. 

Kirjassa olisi ollut ainesta jännittävämpäänkin tarinaan. Tämä tarina kävi vain pitkäveteiseksi ennen loppuratkaisua. Mitä muuta voi odottaakaan kirjalta, jonka nimi jo paljastaa kaiken? 

Tina Frennstedt: Epäilys

Kirja lähtee verkkaisesti käyntiin, mikä kuulunee asiaan, kun puhutaan jo kylmenneiden tapausten selvittelystä. Oli vaikea sopeutua verkkaiseen tahtiin, kun viime aikoina olen lukenut vauhdikkaampia kirjoja. 

Kirjan päähenkilönä on Cold case -ryhmän päällikkö Tess Hjalmarsson, joka ryhmineen keskittyy selvittämättä jääneiden tapausten puimiseen. Kirjassa annetaan mielestäni kohtuuttomasti huomiota Hjalmarssonin sukupuoliselle suuntautumiselle, joka ei ole mitenkään olennainen juonen kannalta. 

Loppua kohti kirjassa vauhtikin kiihtyy ja tunnelma muuttuu suorastaan jännittäväksi. Ei kirja huono ole, vain hidastahtinen minun makuuni. 

Suvi Piiroinen: Routamorsian

Piiroinen on vahvassa nousussa suomalaisten dekkaristien kärkeen. Kirja kirjalta henkilöt käyvät kiinnostavammiksi, eikä vähiten siksi, että pääjuonen rinnalla kulkee poliisien elämään liittyviä sivujuonia. Sellaiset antavat kirjaan syvyyttä. Routamorsiamen sivujuonet ovat tunteisiin käyviä. Tästä onkin enää vaikea panna paremmaksi. 

Taas kerran tapahtui kummallinen yhteensattuma: tässäkin kirjassa siepataan naisia, kuten edellisessä lukemassani kirjassakin. Samantapaiset teemat tuntuvat usein toistuvan eri kirjoissa. 

Kirjan keskeinen poliisi, Joensuun poliisin rikoskomisario Väinö Rossi on sympaattinen tyyppi. Hänen luonaan asustaa pojantytär Nelli. Toinenkin poliisi, leskimies Rob Peura, asuu kaksin tyttärensä kanssa. Kirja tarjoaakin vähän erilaista perhemallia totuttuun "poliisi-isä käy töissä, vaimo hoitaa perheen" -malliin. 

Lisäbonuksena kirjassa on myös hyvin kaunis kansi.

Lars Kepler: Peilimies

Kirjan ensimmäiset luvut ovat täynnä vastenmielistä väkivaltaa, jopa ällöttävyyteen saakka. Aloinkin miettiä, että muutama vuosi sitten tällainen väkivaltaisuus ja toisen ihmisen kaltoinkohtelun äärimmäisten muotojen kuvailu oli normi dekkareissa. Onneksi siitä on päästy ja huomattu, että muillakin keinoin voi kirjasta tehdä kiinnostavan. Ahndorilin pariskunta näyttää kuitenkin edelleen vannovan väkivallan nimiin. 

Peilimies on jo kahdeksas Joona Linna -dekkari. Joonan tytär vanhenee ja Joonalla on takana jo monta parisuhdetta. Joona sen sijaan ei tunnu vanhenevan, vaan porskuttaa entiseen malliin yksin veitsi hampaissa kohti pahiksia. 

Kirjassa ei suuremmin vaivauduta briiffaamaan lukijaa aiempiin tapahtumiin. Sinänsä ärsyttävää, kun Joona esimerkiksi vierailee entisen työkaverinsa Saga Bauerin luona, jolla selvästikään ei ole kaikki kunnossa. Kuitenkaan ei mitenkään avata, mikä Sagaa jäytää. Enkä kyllä muista yhtään. Myös kirjan viimeiset repliikit jäävät minulle arvoitukseksi. 

Peilimiehen juoni on kiitettävän kekseliäs. Yllättäviä käänteitä tulee aina uudelleen ja uudelleen. Osan käänteistä saattaa aavistaa etukäteen, osa jättää hämmästelemään. Plussaa siitä, että tapahtumat pysyttelevät yhdessä maassa eikä niihin liity itäeurooppalaisia, Baltian maiden asukkaita tai huumekuriireja. Viime mainittuja on nähty kyllästymiseen saakka. Peilimies on virkistävän erilainen. 

Yhdellä henkilöistä on Touretten oireyhtymä ja koprolalia. Henkilö päästeleekin suustaan sopimattomia lausahduksia jatkuvalla syötöllä. Hänen kuulustelemisensa on palkitsevaa, koska toureetikon on vaikea pitää salaisuuksia.