Sara Blædel: Tyttö puun alla

Edellisen etsivä Louise Rickistä kertovan dekkarin takakannessa väitettiin sen olevan sarjan viimeinen osa. No eipä ollut. Mikä lie ollut syynä moiseen väittämään.

Tällä kertaa Louise Rick on puolen vuoden sapattivapaalla maailmaa kiertämässä. Ihmissuhteet alkavat hiertää, ja samaan aikaan kotomaassa on Louisen perheellä kriisi. Louise palajaa kotiin Tanskaan ja alkaa siinä sivussa selvitellä naisten katoamisia. Kaiken takana ovat jälleen kerran teini-ikäisten riidat ja joku, joka kantaa kaunaa. 

Kirja on taattua laatutavaraa. Vain yksi asia jäi vaivaamaan: kun Louisen toimittajaystävä Camilla saa tietää taas yhden naisen kadonneen, hän ei kerro siitä missään vaiheessa Louiselle, joka kuitenkin yhtäkkiä tietää siitä. Tokikaan kaikkea ei kirjoissa kirjoiteta auki, mutta tämä on mielestäni keskeinen kuvio ja ihmetyttää, ettei sille anneta sen arvon mukaista huomiota. 

Loppua kohden jännitys tiivistyy niin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. 

Lisättäköön, että ötökkäkammoisten ei kannata lukea tätä. 

Ann Cleeves: Kylmä maa

Seitsemäs osa komisario Jimmy Perezistä kertovassa Shetlanninsaarten murhat -sarjassa. Kuten niin moni sarja edetessään, tämäkin on alkanut vähän kyllästyttää. 

Jimmy Perez on hyvin verkkainen puhumisissaan ja tekemisissään. Pätee myös ihmissuhteisiin, joista ei tule sen valmiimpaa. Perezin kihlattu kuoli muutama kirja sitten, ja uuteen suhteeseen ryhtyminen tuntuu olevan vaikeaa. Vaikeaksi siitä tekee sen, että kaikki vain arvailevat, mitä toinen ajattelee, mutta kukaan ei puhu mitään. Varsinaista pään seinään hakkaamista.

Perez huolehtii kuolleen kihlattunsa pienestä tyttärestä, vaikkei olekaan tämän isä. Perez hoitaa tunnollisesti arki- ja kouluasiat, mutta minua vaivaa se, ettei Perez osoita minkäänlaisia tunteita tyttöä kohtaan. Eihän se pääasia ole dekkarissa, mutta ärsyttävä yksityiskohta silti. 

Maanvyörymän myötä saarelta löytyy kuollut kaunotar. Perez alkaa selvittämään naisen henkilöllisyyttä ja murhaajaa. Edessä on paljon yllättäviä käänteitä. Naapurin nuorukaisen salaisuus tosin oli paljon latteampi kuin kuvittelin sen voivan olla. 

Ville Nummenpää: Kyy

Virkistävä, tuore esikoisdekkari, jossa ei kursailla suotta. Nummenpäällä on sana hallussaan. 

Kyyssä on kaksi minäkertojaa, nokkela konsultti Sebastian ja linnassa istunut prätkäjengiläinen Rudolf. Miesten tiet risteävät ja siitä alkaa aikamoinen ralli. Kirjassa ei turhia arvailla tai aprikoida, vaan tapahtumat etenevät suoraviivaisesti kahakasta kahakkaan. 

Kirjan juoni ei tunnu takakansitekstin mukaan kaksiselta, mutta se tempaa vauhdilla mukaansa. Huumoria viljellään sopivasti, osuvimmat laukaukset saavat nauramaan melkein ääneen. Kirjassa on myös sopivasti yllättäviä käänteitä. Viimeisen arvasin loppua kohti, se on varmaan tarkoituskin. 

Tapahtumat jäävät sen verran auki, että Kyylle voisi toivoa jatkoa. 

Sophie Hannah: Kolme neljästä

Juoneltaan vähän kuivakka Hercule Poirot -dekkari. Neljä henkilöä saa kirjeen, jossa vastaanottajaa syytetään erään vanhuksen murhasta. Kirjeen lähettäjäksi on merkitty Hercule Poirot, joka pöyristyy moisesta ja alkaa heti kiivaasti selvittää kirjeiden lähettäjää. Vanhuksen kuolemaa pidetään tapaturmaisena, kunnes Poirot sekaantuu asiaan. 

Kirjeiden saajat eivät tunnu liittyvän lainkaan toisiinsa, mutta nerokas Poirot kaivelee kunkin menneisyyttä ansiokkaasti. Kirjassa on paljon aitoa agathachristiemaisuutta, mutta se ei silti nouse samalle tasolle. Lopputulos on hätäisen oloinen, ja Poirotin rauhallinen pohdinta puuttuu tyystin. 

Lukukokemus olisi luultavasti ollut miellyttävämpi, jos osakseni ei olisi kirjastosta osunut pikkuruisella präntillä painettu pokkari, jota oli mahdoton saada pysymään auki, jotta voisin kutoa lukiessani. Yleensä en lue lainkaan pokkareita, koska niiden teksti nyt vain on liian pientä. 

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

Enkelimetsä taitaa olla kolmas kirja Isa Karos -sarjassa. Kirjan alkupuolella vihjaillaan poliisitiimiä kohdanneesta tragediasta. Myöhemminkin mainitaan jonkun Jannen kamala kohtalo. Harmi kyllä, en yhtään muista, mikähän tragedia tiimiä on kohdannut ja miten Jannelle kävi. Harvan kirjan hahmot ovat niin mieleenpainuvia, että tapahtumat muistaa vuoden, parin päästä seuraavan kirjan ilmestyessä. On toki sellaisiakin, mutta Isa Karos ei kuulu heihin. Sen muistan, että omituinen nimi on ärsyttänyt minua. 

Kirjan alkupuolella Isa mainitsee sukunimestään, että tyttärellä on sama nimi. En ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavan tytärvihjauksen kohdalla alkoi mieleen palailla pirstaleita Karoksen tyttärestä, joka taisi kuolla. Miten paljon miellyttävämpää lukeminen olisikaan, kun lukija briiffattaisiin menneisiin tapahtumiin muutamalla sanalla. Tai jos menneisyyden tapahtumat eivät ole keskeisiä, kuten tiimiä kohdannut tragedia, sivuutetaan ne mainitsematta. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin vihjailu. 

Sekin sapettaa, että kun mies luulee naisellaan olevan harhoja, hän toimittaa tämän hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin selviää, että harhat olivatkin todellisia tapahtumia, ja nainen pääsee kotiin ja elämä jatkuu. Sanallakaan ei sivuta sitä, ottaako naista mahdollisesti pattiin se, että mies hommasi hänet hoitoon suotta. Sitä pidetään normaalina osana arkea. 

Kirjassa kulkee taas Suomen sukukansaan liittyvä sivutarina, joka kytkeytyy löyhästi päätarinaan. Myönnän, etten jaksanut lukea sitä lainkaan. 

Kirjassa tulee huimasti Isa Karoksen elämään liittyviä paljastuksia. Kirjan lopetus on sangen kaunis ja ilahduttava. 

Jan-Erik Fjell: Onnenonkija

Onnenonkijassa liikutaan menneessä ajassa ja nykyajassa, norjalaisessa pikkukaupungissa ja Las Vegasissa. Alussa kirja tuntuu varsin sekavalta, kun hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Kirjan edetessä, kun tapahtumien yhteys alkaa selvitä, alkaa juonikin tuntua kiinnostavalta. Silti kirja tuntuu väkisin venytetyltä. Olisin jo halunnut katsoa eteenpäin, kun tapahtumat junnaavat paikallaan. 

Menneisyyden tapahtumat Las Vegasissa 1970-luvulla tuntuvat realistisilta ja mahdollisilta, vaikka karuja ovatkin. Sen sijaan nykypäivän Las Vegasia on vaikea uskoa yhtä korruptoituneeksi kuin viisikymmentä vuotta sitten. Amerikan ja Norjan tapahtumien välillä on hyvin häilyvä yhteys, jonka Kriposin Anton Brekke tietenkin selvittää. 

Mietin jo, että tämä Fjell ei ole yhtä intensiivisen kiinnostava kuin aiemmat. Loppukin tuntui junnaavan tahmaiselta. Lopussa kuitenkin tuli pari yllätystä, jotka pelastivat kirjan. 

Stina Jackson: Erämaa

Taas ollaan Ruotsin Kainuussa, kuten Jackson edellisessäkin kirjassa, Hopeatiessä. Yllättäen tässäkin kirjassa köyhällä syrjäseudulla asuvat, syrjäytyneet ihmiset haisevat korostetusti pahalle tai vielä pahemmalle. 

Liv asuu isänsä ja poikansa kanssa pienessä mökissä. Elämä on pääsääntöisesti ankeaa, kunnes isä katoaa. Poliisista ei ole apua murhan selvittelyssä, koska pienen, syrjäisen kylän asukkailla on menneisyyden tapahtumien aiheuttamia kaunoja, joista ei puhuta ulkopuolisille. Liv selvittää itse isänsä tappajan ihan muina naisina. 

Kirjan kerronta on hyvin intensiivistä. Asiat kietoutuvat toistensa ympärille ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jacksonilla on hyvä ote ja hän saa yksinkertaisenkin tarinan muuttumaan kiinnostavaksi. 

Pidin kirjan loppuratkaisusta. Se antoi syrjäytyneille kurjille toivon pilkahduksen.

 

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

Rikoskomisario Armand Gamache ei koskaan petä. Tällä kertaa ei olla Three Pinesin kylässä, vaan jonkin matkan päässä majatalossa. Majatalossa on sukukokous. Samaan aikaan vieraisille tulevat Armand Gamache vaimoineen viettämään vuotuista hääpäivälomaansa. 

Paikalla oleva perhe on aika kamala: opitut roolit ovat iskostuneet syvälle eikä niistä päästä eroon. Vanhempien rakkaudesta kilpaileminen ei pääty koskaan. 

Gamache saa visaisen murhan selvittääkseen. Myönnän, että luulin murhan tekotavan selvinneen minulle sivulla 321, mutta olin väärässä. Tietenkin.

Vaikka kirjassa ei ollakaan Three Pinesin kylässä, syödyt ateriat kuvaillaan huolella ja ne saavat veden kielelle. 

Kirjassa puidaan paljon Kanadan kielipolitiikkaa. Ranska on siellä samantapaisessa asemassa kuin ruotsi Suomessa. Tosin kanadalaisista englantia puhuu noin 56 % ja ranskaa 29 %. Suomessa suomea puhuu 87 % suomalaisista, ruotsia 5%. Kanadassa kielitaistelu on siis paljon tasavertaisempi. Suomen kieltä opiskelleena tällaiset asiat kiinnostavat minua kovasti. 

Pidän näissä kirjoissa erityisesti siitä, että vaikka poliisilaitos vaikuttaa hyvin byrokraattiselta ja Armand Gamache jäykältä, hersyää huumori esiin tuon tuosta. 

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Tällä kertaa Moriartyn romaanissa ei ollut mitään trillerimaisia piirteitä. Aloitusasetelmana on seurustelun aloittava pari, jonka toista osapuolta (miestä) tämän aiemmin jättämä henkilö stalkkaa aktiivisesti. Tavallaan toivoin, että asetelma kääntyisi ja miehestä paljastuisi jotain kammottavaa. Tai tulisi jokin käänne, joka muuttaisi tilanteen pahemmaksi. Tai joku tekisi jotain ratkaisevaa. 

Näin ei valitettavasti käynyt. Kolmiodraamaa veivataan loppuun saakka. Odotin edes loppuratkaisussa inhimillistä käännettä ja suvaitsevaisuutta jätettyä kohtaan, eli annettaisiin tämän tavata lasta, jota hän oli jäänyt kaipaamaan. Ei sitäkään. Henkilöt pyörivät täysin oman napansa ympärillä tappiin asti. 

Olipas turhake. Alkuperäisteoksen nimi onkin ollut The Hypnotist's Love Story, eli se ei edes lupaa muuta kuin siirappia.

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on jo kymmenen vuotta. Eipä tainnut Tuomas Kyrö silloin arvata, millaiseen kultasuoneen oli iskenyt vanhan ukon höpinöistä kirjoittaessaan. Juhlavuoden kunniaksi on (nähtävästi sosiaalisessa mediassa) kerätty kansan keksimiä mielipahoja, joista Kyrö on koonnut tämän kirjan. 

Valitettavasti kansan mielipahat, niin hauskoja kuin ne ovatkin olevinaan, ovat kovin hajanaisia ja usein myös omanapaisia. Vaikka Kyrö on niistä taituroinut tuttuun tyyliin tarinoita, eivät ne ole aidon aineksen veroisia. 

Silti Mielensäpahoittajan kuulumisia on aina hauska lukea, ja ne on suorastaan pakko lukea. Mieluummin lukisin kuitenkin vaikkapa Mielensäpahoittajan sukutarinoita. Tai hänen lapsistaan. Varsinkin toinen näyttää kulkevan isänsä viitoittamaa tietä jurona tallaajana. 

Jaana Lehtiö: Montako päivää vielä

On ollut kiireinen viikko ja pitkät päivät, enkä ole iltaisin jaksanut juurikaan edes lukea. Talviaikaan siirtymisen takia simahdan viimeistään yhdeksältä. Tämä on ollut erityisen ärsyttävää, koska minulla on ollut kesken Lehtiön uusin, Porvooseen sijoittuva jännitystarina. Viime yönä olin taas pitkästä aikaa hereillä suden hetkellä, ja valvottuani unta odotellen tunnin, otin uusimman Muhos-tarinan käteeni ja luin sen loppuun. 

Muhosen tiimi selvittelee nuoren miehen murhaa, johon pian liittyy nuoren tytön katoaminen. Lehtiölle tuttuun tapaan syyllinen ei löydy rikosliigasta, vaan aivan muualta. 

Mukaansa tempaava tarina, jossa poliisit ovat enimmän aikaa aivan ymmällä. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin vähän liian "helpolta". Motiivit jäivät vähän kevyille kantimille, ja erityisesti jäin miettimään, mikä johdatti nuoren miehen surman suuhun. Tiimin yhteishenkikin kukoistaa ilman pienintäkään säröä. Tulee olo, että lukee nuortenkirjaa. Aikuisten kirjaan toivoisi enemmän särmää ja tasoja. 

 

Ruth Hogan: Lauluja variksille

Niin paljon kuin pidinkin Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartijasta, en syttynyt lainkaan hänen toiseen kirjaansa, Lauluja variksille. 

Kirjassa kerrotaan rinnan kahden henkilön tarinaa. Hahmot ovat jotenkin kovin samankaltaisia, ahdistuneita ja murheellisia, joten niitä on vaikea erottaa toisistaan. Piti hokea itselle, että Mashalla on koira ja Alicella poika, jotta pysyisi kärryillä. 

Henkilöt ovat myös kovin mielenkiinnottomia, ja koska tarina ei lähtenyt etenemään mihinkään suuntaan, lopetin lukemisen alkuunsa. 

Sen pituinen se.

Lina Bengtsdotter: Beatrice

Bengtsdotterin kirjojen sankaritar on Charlie Lager, joka työskentelee Ruotsin keskusrikospoliisia vastaavassa kansallisessa operaatio-osastossa NOAssa. Kansallinen operaatio-osasto kuulostaa hienommalta kuin keskusrikospoliisi. 

Kuten olen aiemminkin todennut, Charlie Lagerin persoona on erilaisuudessaan kiinnostava. Alkoholisoituneita poliiseja riittää, mutta sen lisäksi huono-osainen tausta tuo hahmoon syvyyttä. Tässäkin kirjassa Charlie muistelee paljon menneitä. Muutenkin Charlien elämä on keskeisellä sijalla, jopa niin, että välillä juoni jää toissijaiseksi. 

Beatrice on vauva, joka katoaa ollessaan vaunuissa päiväunilla. Poliisit keskittävät kaikki voimansa vauvan etsimiseen. Tämä kirja kuitenkin poikkeaa muista vastaavanlaisesta tapahtumasta kertoneita. Yleensä vauvaa etsitään hektisesti, vanhemmat vaikeroivat kauhuissaan ja tapahtumat etenevät ripeästi. Tässä kirjassa vauvaa etsivillä poliiseilla on aikaa ryyppämiseen ja keskinäiseen kanssakäymiseen, ja päivät vierivät kenenkään sitä kauhistelematta. Poliisit käyvät läpi tutkimiaan henkilöitä ja heidän taustaansa, vauvaa tuskin palavereissa mainitaan. 

Kirja on todella hyvä ja mukaansa tempaava. Kuitenkin jokin ontuu toteutuksessa. Minua ärsyttää myös se, että henkilöillä on liian samantapaisia nimiä: Charlie, Challe, Charlotte. Se hidastaa lukemista oleellisesti, kun nimet pitää tavata huolella, jotta tapahtumat pysyvät kasassa. 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Tätä kirjaa on lähes poikkeuksetta kehuttu. En taida olla kohderyhmää, koska kahden epävarman ihmisen haparoiva on-off -suhde ei kiinnosta. Kirjan teema voisi olla "ei puhuta mistään tärkeästä, ja ihmetellään, miksi kummallakin on paha mieli". 

Marianne ja Connell (omituinen nimi, ei jää mieleen) ovat koulukavereita, jotka kuuluvat eri yhteiskuntaluokkaan. Niinpä kirjoittamattomien sääntöjen mukaan heidän ei ole sopivaa olla yhdessä, nykypäivänäkään. Luokkayhteiskunta leimaa vahvasti nuorten suhdetta läpi kirjan. 

Luin kirjan kokonaan, koska Rooneylla on vetävä kirjoitustyyli. Tällaiset juonettomat romaanit eivät yleensä ole lukulistallani. Tähän halusin tutustua, koska sitä niin laajalti kehutaan. Edelleenkään en koe itseäni näin sivistyneen kaunokirjallisuuden lukijaksi. En myöskään aio katsoa kirjasta tehtyä tv-sarjaa. Se on luultavasti vielä pitkäveteisempi kuin kirja. 

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo

Kirja aloittaa uuden Hammarby-sarjan, jonka keskeinen hahmo on rikoskomisario Conny Sjöberg. Conny on aivan älyttömän sympaattinen rikoskomisario, joka on onnellisesti naimisissa ja suurpereheen isä. Conny tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia sujuvasti, minkä töiltään ehtii. Virkistävä poikkeus kaikkien dekkarikomisarioiden joukossa!

Heti kirjan alussa särähti pari seikkaa silmään. Kirjailijalla ei itsellään taida olla lapsia. Kirjassa kerrotaan päiväkotilasten keskuudessa tapahtuvasta julmasta kiusaamisesta. Lapset ovat kuusivuotiaita, ja kävelevät aina yksin kotiin päiväkotipäivän päätyttyä. Eskari-ikäisiähän he ovat, mutta siihen aikaan ei tainnut vielä olla esikoulua. Suomessa ei tulisi kuuloonkaan, että kuusivuotiaat lähtisivät eskarista kotiin omin nokkinensa. Kirjan päiväkoti vaikuttaa enemmän esikoulun tapaiselta, koska päivä päättyykin siellä jo aikaisin. 

Toinen kummastuttava seikka liittyy myös lapsiin. Yhden henkilön tullessa kotiin hänen kolme kurahousuikäistä lastaan on pihalla keskenään leikkimässä. Vaimo laittaa sisällä ruokaa. Nuorin lapsista on puolitoistavuotias ja keikkuu liukumäen päällä. Tuonikäisiä ei yleensä jätetä valvomatta pihalle. Onneksi tämän enempää lapsuksia kirjassa ei ollut. 

Tykkäsin kyllä kirjasta muuten. Se on mukaansatempaava ja juoni kulkee notkeasti. Aihepiiri on perin klassinen, mutta siitä on saatu paljon irti. Connyn arkea ja elämää poliisilaitoksen ulkopuolella kuvataan paljon, mikä tuo kirjaan pehmeyttä. 

Peter James: Kuolema käy oikeutta

Ties kuinka mones osa Kuolema-sarjasta, joiden pääroolissa on poliiseista parhain, Roy Grace. Tällä kertaa Roy Grace on pienessä sivuroolissa, ja hänen yhteytensä kirjan varsinaisiin tapahtumiin jää hyvin hataraksi. 

Kirja on aivan äärimmäisen tylsä oikeussalidraama, jossa ei tapahdu mitään yllätyksellistä. Syytettyjen penkillä on huumekeisari, jonka apujoukot kiristävät yhtä valamiehistä saadakseen pomolleen vapauttavan tuomion. En pidä oikeussalitarinoista, koska ne ovat kovin ikävystyttäviä. Niin tämäkin. 

Koko Roy Grace -sarja on alkanut kyllästyttää minua. Hyvin monet tuntuvat pitävän sarjaa aivan erinomaisena, suorastaan brittiläisten poliisikertomusten parhaimmistona. Henkilöiden kuvailu on huvittavaa, etenkin naisten kampausten kuvailu. Kirjassa toistuvat usein arvottavat adjektiivit kuten hillitty, tyylikäs, komearyhtinen, vaatimaton, lojaali. Kirjassa on myös hyvin paljon toistoa. Samat asiat keskeisen valamiehistön jäsenen elämän traagisista tapahtumista mainitaan aina uudelleen ja uudelleen, vaikkei niillä mitään merkitystä senhetkisiin tapahtumiin olekaan. 

Roy Grace on uskomattoman sinisilmäinen, mitä tulee perheenjäseniin. Poika vaikuttaa sosiopaatilta, mutta isä ei suostu huomaamaan mitään. 

Kirjan loppu oli yhtä lattea kuin muukin kirja. 

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema

Esikoisdekkareiden taso on ollut aika kirjava, joten tartuin tähän uutuuteen varsin skeptisin ajatuksin. Kirjailijan etunimi kertoo hänen olevan todennäköisesti eläkeiän kynnyksen ylittänyt, ja kirjan nimi on kummallisen filosofinen. Luettuani kirjan olen edelleen sitä mieltä, että nimi on huono eikä tee oikeutta kirjalle. 

Kirja on erityisen kiinnostava, koska se sijoittuu minulle tuttuun koulumaailmaan. Retkellä oleva koululuokka löytää tuskastuneen opettajansa johdolla ruumiin, joka osoittautuu yhdeksi koulun opettajista. Kirjan opettajat ovat ihanan raadollisia. Jokaisella on onneton elämänsä ja kriisinsä. 

Rikosta selvittelee rikoskomisario Tapani Mikkonen, joka pyytää avukseen eläkkeelle jäänyttä kriminaalipsykologi Aira Karhua. Yhteistuumin asiat vähitellen ratkeavatkin, mutta yllätyksiä on tiedossa.

Kirja on helppolukuinen ja etenee kuin juna. Huomaa, että kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt äidinkielen opettaja. Kirjan viimeisistä sanoista voi aavistaa jatkoa olevan tulossa. Jään innolla odottelemaan. 

Viveca Sten: Kaikessa hiljaisuudessa

Kymmenes osa Sandhamnin murhat -sarjassa. Saaren kokoon nähden siellä tapahtuu yllättävän paljon murhia. Niinhän on kyllä lähes kaikkien pikkukylien ja -saarten kohdalla, jotka ovat joutuneet murhakirjailijoiden näyttämöiksi. 

Alkaessani lukemaan paksunpuoleista kirjaa huokaisin itsekseni vähän tuskatuneenakin, että nämä syyttäjä Nora Lindestä ja poliisi Thomas Andreassonista kertovat kirjat taitavat toistaa itseään. Aika nopeasti sain kuitenkin huomata aina niin nuhteettoman Noran hahmossa ikäviä säröjä. Virkistävää!

Kirjassa pohditaan useamman kadonneen nuoren kohtaloa kymmenen vuoden takaa. Välillä kerrotaan takaumia nuorten näkökulmasta, ja pikkuhiljaa selviää, mitä on tapahtunut. Lukiessani mietin, että olisipa kiva, jos joskus jossakin kirjassa kadonnut löytyisikin tyytyväisenä elelemässä jossain muualla, eikä aina kuolleena.

Kadonneiden etsimisen ohessa seurataan kahden keskeisen pariskunnan, Noran ja Jonaksen sekä Thomaksen ja Pernillan, pyristelyä arjen karikoissa. 

Belinda Bauer: Näkijä

Kirjassa turvaudutaan meedion apuun kadonneen lapsen etsinnässä. Yliluonnollinen huuhaa ei minua kiinnosta, joten etukäteen varauduin siihen, että kirja tulee jäämään kesken.

Turhaan pelkäsin. Bauer on lahjakas kirjailija, joka osaa käyttää erilaisia aineksia hyväkseen antamatta niiden silti täyttää tilaa. Rikosylikomisario Marvel on hulvaton tyyppi, jolla ei nimestään huolimatta ole supervoimia. 

Marvel etsii kadonneita lapsia ja välillä myös koiraa. Meedion apuun turvaudutaan, mutta meedio ei halua auttaa. Sen sijaan kadonneen pojan äidillä osoittautuu olevan näkijän lahjoja. Kirjassa on yllättäviä juonenkäänteitä. Lopussa tapahtumat ja jännitys tiivistyvät.

Pitkästä aikaa nautittavan hyvä kirja, joka on lojunut hitaassa lukupinossani aina uusimiskynnyksen ylittymiseen saakka. Hidas lukupino sisältää varmoja valintoja, joilla ei ole varausjonoa. Ihan siltä varalta, että uutuuskirjat loppuvat kesken kaiken, on hyvä olla varapino. Olisihan kamalaa, jos luettava loppuisi kesken. 

Arnaldur Indriðason: Jäämies

Vaikka vähän salaa toivoinkin, niin ei, tässä kirjassa ei löydetä Erlenduria. Ja nyt, kun tämä teema on käytetty, niin ei häntä taideta löytää jatkossakaan. 

Päähenkilönä on eläkkeellä oleva poliisi Konrað, jota en muista aiemmin tavanneeni. Vaan kun selasin aiemmin lukemistani Arnaldurin kirjoista tekemäni muistiinpanot, löytyy sieltä maininta Konraðista vuonna 2015 ilmestyneestä kirjasta Varjojen kujat. Aikaa on vierähtänyt sen verran, ettei ihme, etten häntä muistanut.

Konrað selvittelee tässä kirjassa vuosien takaisia tapahtumia. Aika harvoin Arnaldurin kirjoissa taidetaan olla tuoreilla jäljillä. Vaikka Konrað etenee Arnaldurin kirjoille tyypilliseen verkkaiseen tapaan, saa hän vähitellen kaiveltua esille yhtä ja toista, ja lopulta jäljet johtavat murhaajan luo. 

Samalla, kun Konrað tutkii vanhaa katoamistapausta, muistelee hän omaa elämäänsä. Kirja kertookin yhtä paljon Konraðista kuin menneistä kuolemistakin.