Eppu Nuotio: Elämänlanka

Elämänlanka on kolmas osa turkulaisen Ellen Lähteen tutkimuksista kertovassa sarjassa. Sarjan kirjat eivät ole varsinaisia rikosromaaneja. Ellen on vain utelias, pian kuusikymppinen monessa mukana oleva martta ja puutarhaharrastaja, joka kiinnostuu luvattoman paljon muiden ihmisten asioista ja haluaa selvittää niitä yhä lisää. Voisi sanoa, että Ellen kaivelee muiden elämää omaksi ilokseen. Tyypillinen kerrostalokyttääjä siis, omalla tavallaan.

Elämänlanka on ohuehko kirja, ja olisinkin toivonut parempaa briiffausta jo tuttujen henkilöiden suhteen. Aivan liian usein kirjailijat tuntuvat ajattelevan, että lukija ei lue kuin heidän kirjojaan, vaikka niiden ilmestymisen välillä olisi vuosia. Yleensä lukija lukee kuitenkin jatkuvasti jotakin, ja unohtaa autuaasti yksittäisen kirjan henkilögallerian ja henkilöiden keskinäiset suhteet. Vaikka muutamalla sanalla selittäisi, miksi kukin henkilö on taas mukana ja mitä aiemmin onkaan tapahtunut, ei se paljon tilaa veisi. Ylimielisyydeltä vaikuttaa se, että kun kirjassa puhutaan Turun kaupunginosasta Port Arthurista, sitä kutsutaan lempinimellä Portsa, jopa kun se mainitaan ensimmäisen kerran. Uusien lukijoiden ei nähtävästi toivota hyppäävän mukaan sarjaan kesken kaiken.

Elämänlanka on oodi Berliinille. Muistaakseni Eppu Nuotio on asunut vuosia Berliinissä itsekin, ja kirja onkin keskinkertainen matkailumainos. Berliinistä innostumattomalle lukijalle sen anti jää varsin ohueksi. Juonen kehittely ja kirjailijan ajatukset juonen kulusta jäävät Berliinin hehkuttamisen varjoon. Lopussa tapahtumat vain lässähtävät kasaan ja se on siinä. Esimerkiksi Siljan ja Juhan suhteen kehittymisestä olisi ollut kiinnostaa lukea enemmänkin kuin parin rakastuneen katseen verran. Ellenin omakin suhde Carlosin kanssa joutuu antamaan tilaa nähtävyydeltä toiselle juoksemiselle.

Jään silti odottelemaan seuraavaa Ellen Lähteen tutkimusta. Toivottavasti hän pysyttelee kotikulmillaan Turussa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 49: vuonna 2020 ilmestynyt kirja.

Kaiken kukkuraksi kirjan oikoluku on tehty huonosti, vaikka kyseessä on suosittu kirjailija ja iso painotalo. Kirjassa on paljon kirjoitusvirheitä, väärä sijapääte ja väärän konjunktion käyttö. Näin ohuessa kirjassa tökkii pahasti. Alla naurettavin lapsus, joka lienee ihan kirjailijan omaa tuotantoa.

Taimenet ne puutarhamyymälässä leikkiä lyövät.

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish

Sain kustantajalta (HarperCollins, HarperCrime) arvostelukappaleen kevään uutuuskirjasta, miten mukavaa.

Toinen rouva Parrish onkin kunnon trilleri. Kirjan alkuosa johdattelee hitaasti kohti juonen vähittäistä paljastumista. Lukijaa pidetään kauan ihmettelemässä, tuleeko kirjassa tapahtumaan ylipäänsä mitään sen kummempaa. Toki supervarakkaan elämän kuvailu on jo itsessään ihmettelemisen arvoista.

Kirja kertoo erittäin rikkaasta Parrishin perheestä, Jacksonista ja Daphnesta ja heidän avioliitostaan. Paratiisiin ujuttautuu tietenkin käärme onnenonkija Amberin muodossa. Amber haluaa rouva Parrishiksi rouva Parrishin paikalle. Rivien välistä käy ilmi, että Amber ei ole kauhean fiksu, vaikka haluaisi olla. Hänen aikomuksensa ovat myös varsin ilmeiset. Rikkaat lienevät tottuneet siihen, että ympärillä häärii onnenonkijoita, ja osaavat suhtautua näihin.

Loppuosan tapahtumat yllättävät, vaikka ounastelinkin jonkinlaisen käänteen tulevan ennen pitkää. Kirjan loppu oli ihana, koska paha sai palkkansa.

Belinda Bauer: Ruumis nro 19

Kirjan nimestä voisi kuvitella, että kyseessä on murha toisensa jälkeen. Kirjan keskeiset tapahtumat sijoittuvat kuitenkin ruumiinavaussaliin. Lääketieteen opiskelijat yrittävät selvittää kuolinsyitä vaihtelevalla menestyksellä.

Päähenkilökin on lääketieteen opiskelija Patrick Fort. Patrickilla on Aspergerin oireyhtymä, ja siksi hänellä on päähänpinttymiä ja kehnot sosiaaliset taidot. Patrick kehittyy kirjan mittaan huimasti tunteiden tunnistamisessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Kirja etenee trillerimäisesti. Leppeä alku on jopa hieman pitkäveteinen. Tarina lähtee kuitenkin jossain vaiheessa huomaamatta liikkeelle, ja loppu onkin luettava jo ahmien.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: kirjassa tapahtuu muodonmuutos. Siksi merkittävää on Patrickin sosiaalisten taitojen kehittyminen.

Stephen Booth: Neitseiden tanssi

Kirja on Peak District -sarjan toinen osa. Peak District on kansallispuistoalue keskellä nummia. Päähenkilönä nummilla hyörii kaikkien pitämä konstaapeli Ben Cooper kollegoineen. Rikosten ratkomisen lisäksi kirjassa paneudutaankin huolellisesti henkilöhahmojen kehittämiseen. Se tekee sarjasta erityisen mielenkiintoisen.

Vaikka nummilla tapahtuu ikäviä asioita, on kirja ihana kuvaus englantilaisesta maalaismaisemasta sen iloine ja suruineen. Taiten kuvattuja, viehättäviä pikkukyliä omaperäisine asukkaineen jää ikävä, kun kirja loppuu. Toki kuvaus on hyvin realistista, paikoin suorastaan inhorealistista teurastuksineen, mutta se on osa kirjan viehätystä.

Tätä sarjan toista osaa ei enää löytynyt paikallisesta kirjastosta eikä sen yhteistyökirjastoistakaan, joten jouduin ostamaan sen omaksi. Kirja on vuodelta 2001, aikaan ennen sosiaalista mediaa. Nuo ajat saavat kirjallisuuden myötä kultareunuksen: miten erilaisia aikoja ne olivatkaan.

Suosittelen Peak District -sarjaa kaikille brittiläisten, kodikkaiden tv-sarjojen ystäville.

Ann Cleeves: Valoisat illat

Toinen osa Shetlannin saarille sijoittuvassa sarjassa, joka kertoo saarilla asuvan komisario Jimmy Perezin elämästä samalla, kun hän ratkoo saarille sijoittuvia rikoksia.

Kirjan teemana ovat valoisat kesäyöt. Piti oikein katsoa kartasta, mihin Shetlannin saaret sijoittuvat. Ne ovat Skotlannin pohjoispuolella, samoilla leveysasteilla Helsingin kanssa. Tämä selittää valoisat kesäyöt. Suomalaisen näkökulmasta ne eivät niin ihmeellisiä ole, mutta etelämpänä asuvien mielestä varmaan ovat.

Kirjassa henkilöt tulevat ihanan lähelle ja heidän elämäänsä on kiinnostavaa seurata. On melkein harmin paikka, kun kirja päättyy. Onneksi aina voi tarttua seuraavaan osaan, kun haluaa palata Shetlantiin. Cleeves kuvailee hyvin pienen paikan hyviä ja huonoja puolia: kaikki tietävät toistensa asiat. Asiat osataan myös pitää sisällä, kaikesta ei puhuta. Tässä onkin haastetta, kun pitää selvittää rikoksia.

Kirjan loppuratkaisu on odottamaton, suorastaan erittäin yllättävä.

Stephen Booth: Musta koira

Kirjan nimi on vertauskuvallinen, mikä ystävällisesti selitetään kirjan alkulehdellä. "Musta koira" on vanha, englannin murteissa esiintyvä sanonta, joka tarkoittaa alakuloa tai pahaa tuulta.

Tämä kirja aloittaa Stephen Boothin Peak District -sarjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Englannin Derbyshireen. Nuoret poliisit Ben Cooper ja Diane Fry saavat visaisen surman ratkottavakseen. Ennen kuin se on selvitetty, on tutustuttu moneen kyläläiseen ja heidän tekemisiinsä.

Ben Cooper on kaikkien pitämä nuori konstaapeli, jonka persoonaan kirjailija on saanut hienosti syvyyttä. Diane Fry tulee hänen työtoverikseen ja suhtautuu aluksi karsaasti kaikkien rakastamaan Beniin. Työparin sanailu on hauskaa luettavaa.

Kirjan lukemisessa tuli hoppu, kun joku oli mennyt varaamaan tämän ainokaiskappaleen, joka minulla on ollut jo luvattoman kauan lainassa. Sain kuin sainkin urakan päätökseen ajallaan, eikä ollut edes vaikeaa. Paloin halusta saada tietää, kuka on syyllinen ja miksi. Selvittelyn ohessa paljastuivat monet nolot salaisuudet.

Aion lukea Peak District -sarjan seuraavatkin osat.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31: kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Hercule Poirot'n uusi tuleminen Hannahin käsissä on sopivan kevyttä luettavaa, kun lukemiseen ei oikein tunnu olevan aikaa.

Suljettu arkku on huomattavasti parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, Nimikirjainmurhat. Hercule Poirot on paljon uskottavampi ja poirotmaisempi. Scotland Yardin rikospoliisi, Poirot'n apuri Edward Catchpoolkaan ei vaikuta niin avuttomalta kuin aiemmassa kirjassa.

Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa Irlantiin, rikkaan aatelisnaisen kartanoon. Kartanossa asustaa epämääräinen joukko sukulaisia ja työntekijöitä. Sinne on kutsuttu myös Poirot ja Catchpool. Sitten alkaakin tapahtua.

Henkilöt jäävät ohuiksi ja tapahtumien yhteys toisiinsa vaikuttaa vähän väkisinkeksityltä. Kirja on kuitenkin ihan luettava.

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Kauhean ahdistava ja surullissävyinen kirja. Pahinta on se, että heti kirjan alussa paljastetaan kirjan pahimpien ja ahdistavimpien tapahtumien perustuvan todellisuuteen.

Tanskalainen Rebekka on asunut nuorena Afrikassa, koska hänen isänsä on suurlähettiläs. Lähtö Afrikasta tapahtui surullisissa merkeissä: Rebekka oli menettänyt äitinsä, syntymättömän lapsensa ja rakastettunsa.

Vuosia myöhemmin Rebekka palaa Afrikkaan etsimään kadonnutta tytärtään, joka ei ollutkaan kuollut. Tämä paljastetaan takakannessakin, mikä on aika mänttiä. Onneksi en koskaan lue kirjojen takakansia, enkä nytkään tehnyt niin. Kirja onkin paljon jännittävämpi, kun ei tiedä liikaa.

Kirjassa kulkee kolme päällekkäistä tarinaa. Yksi on tytärtään etsivän, kuolemansairaan Rebekkan kertomus. Toinen on viidakossa lapsisotilaana elävän Angelin kertomus. Se ei ole kaunis. Kolmas on tanskalaisen rikospoliisin kertomus, jossa hän yrittää selvittää afrikkalaistaustaisen naisen surmaa. Hämmentävää kyllä, tanskalaisella poliisilla ei koko kirjassa ole muuta nimeä kuin Kim. Kaikilla muilla, myös hänen kollegoillaan, on sukunimikin. Omituista.

Kirja muuttui loppua kohti hyvin jännittäväksi, suorastaan piinaavan jännittäväksi. Kirjan loppu on tavallaan onnellinen, mutta lukijan on vaikea unohtaa kaikkea paljastunutta kurjuutta.

Matti Laine: Pelon liekit

Vihdoin sain uusimman Elias Vitikan edesottamuksista kertovan kirjan luettua. Elias Vitikka on entinen jääkiekkoilija, nykyinen kriminaali, joka haluaa kuvitella olevansa vain hiukan laittoman puolella touhuissaan. Elias pyörittää apuriensa kanssa Firmaa, joka varastaa kalliita veneitä myydäkseen ne sitten eteenpäin pimeillä markkinoilla. Aika uskomattoman tuntuinen bisnes pienessä Suomessa pyöriteltäväksi.

Eliaksen perhe-elämä Sonjan ja kahden lapsen kanssa kärsii selkeästi hänen hämäräbisneksistään. Samoin kärsii kaikkien hänen lähimmäistensä elämä. Elias ei vaikuta järin fiksulta tehdäkseen asialle jotakin, valitettavasti. Eliaksen touhuilua onkin aika tuskastuttavaa seurata. Kuin ihmeen kaupalla Elias selviää aina jaloilleen yhteenotoista niin muiden rikollisten kuin poliisienkin kanssa.

Pelon liekit on vauhdikas ja jännittävä kirja. Kirjan alun väkivaltakohtaus jäi vähän irralliseksi, enkä äkkiseltään osannut yhdistää sitä kirjan tapahtumiin. Se voi toki johtua siitäkin, että kirjan lukemiseen tuli välillä tauko.

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Mitäänsanomaton esitys. Clevelandin Koko totuus oli kiinnostavampi, vaikka pidänkin vastavakoilu-aihepiiriä kerrassaan tylsänä. Kun nyt kävin katsomassa, mitä olin aiemmasta kirjasta kirjoittanut, huomasin päähenkilön nimen olleen Vivian. Enpä osaa sanoa, onko tämän uuden kirjan Vivian sama kuin aiemman. Niin tarkkaan en edellistä kirjaa enää muista. Luultavasti Vivian on sama tyyppi, koska miksi tässä kirjassa muuten olisi samanniminen henkilö. Vivianiin liittyvissä tapahtumissa oli myös etäisesti jotain tuttua.

Totuuden tuolla puolen kertoo FBI-agentti Stephanie Maddoxista ja hänen teini-ikäisestä pojastaan. Molemmat sotkeutuvat tietysti perin pohjin kaiken maailman vakoilu-lavastus-uhkailu-juttuihin. Eivät taida lopussa enää itsekään tietää, mikä on totta, mikä ei.

Kirja on kauhean tylsä, eikä loppuratkaisukaan anna mitään uutta. Tai mitään. Kahlasin kirjan kuitenkin velvollisuudentuntoisesti läpi. En ymmärrä näitä oikeamielisiä tyyppejä, jotka ovat valmiita uhraamaan perheensä, sukulaisensa ja elämänsä, kunhan oikeus toteutuu. Varmaan joku amerikkalaisten ominaispiirre.

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Jackson Brodie -kirjoissa on aina hurjan paljon henkilöitä ja tapahtumia. Silti kirjoissa on seesteinen perustunnelma. Se johtuu varmaan rennosta Jackson Brodiesta itsestään. Brodie on entinen poliisi, nykyinen kehnohko yksityisetsivä. Jokaisessa kirjassa Brodien elämälle tapahtuu ratkaisevia käänteitä, mutta aina Brodie nousee uudelleen suosta. Brodie pohdiskelee elämäänsä sangen humoristisella tavalla. Kirjassa vilisee Brodien ex-vaimoja ja lapsia.

Liian kirkas taivas on mielestäni parempi kuin aiemmat Brodie-kirjat. Kirjan alku tukahduttaa taas henkilöryöpyllä, mutta vähitellen asiat yhdistyvät ja kuva kirkastuu. Brodie ajelehtii tapahtumien mukana tekemättä juuri mitään. Silti hän on koko ajan asioiden ytimessä, tahtomattaan.

Kovia kokenut Crystal on oikeastaan aika sympaattinen ja kohtelee poikapuoltaan sydämellisesti. Kaikista muista henkilöistä ei voi sanoa samaa. Kirjassa on paljon pahaa ja rumaa.

Kirjan loppu on hurmaavaa asioiden selvittelyä lahtaamalla kaikki ikävät tyypit.

Tämäkin kirja pääsee Helmet-lukuhaasteeseen. Se sopinee kohtaan 34: kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin, koska pidin kovasti Ngin edellisestä kirjasta Tulenarkoja asioita. Odotukseni palkittiin, tämä kirja oli jopa parempi kuin edellinen.

Kirjan tapahtuma-aika on 1970-luku yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa, jonka ainoa amerikkalais-kiinalainen perhe saa tuta olevansa erilainen. Perheen äiti Marilyn on nimensä veroinen amerikkalaisblondi, joka nuorena opiskelijana 1950-luvulla ihastuu kiinalaiseen yliopisto-opettajaansa. Marilyn haluaa lääkäriksi, voi miten kovasti hän sitä haluaakaan.

Perheen isä James on toisen polven maahanmuuttaja, eli Yhdysvalloissa syntynyt ja kasvanut. Tuohon aikaan ei kiinalaisia katsottu hyvällä Yhdysvalloissa, joten Marilynin valinta herättää paheksuntaa ja ihmettelyä. Vielä 70-luvullakin pikkukaupungissa kiinalaiset ovat harvinaisuuksia, joten perheen lapset joutuvat kärsimään pilkkaa kasvonpiirteidensä takia.

Toteutumattomat unelmat.
Toiveet.
Odotukset.
Rasismi.
Erilaisuuden kokemus.
Puhumattomuus.
Häpeä.

Näistä aineksista koostuu perheen tragedia. Kiinalaissyntyinen isä on oiva valinta, koska ajattelemme stereotyyppisesti aasialaisten olevan hyvin pidättyväisiä. Kukaan ei sano kolmea sanaa, joilla tapahtumien suunnan voisi kääntää. Tragedia rakentuukin sen varaan. Kirja kertoo perheenjäsenten elämästä ja ajatuksista sinne tänne hypellen. Vanhempien rakkaustarinan etenemiseen palataan aika ajoin, sinne juontavat tragedian juuret.

Kirja on ihanan kuvailevasti kirjoitettu ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Kirjan loputtua jää tyhjä olo. Olisin halunnut jatkaa matkaa henkilöiden parissa vielä.

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

Luettuani JP Koskisen Murhan vuosi -sarjan ensimmäisen osan Tammikuun pimeä syli  olin joltisenkin pettynyt paljon hehkutettuun sarjaan. Toisessa osassa sarja pääsee paremmin vauhtiin, ja keskeiset henkilötkin ovat jo tutumpia.

Kirjan päähenkilöitä ovat vastoin tahtoaan eläkkeelle passitettu entinen rikospoliisi, nykyinen yksityisetsivä Kalevi Arosuo ja enonsa apulaisena vastentahtoisesti hääräävä siskonpoika Juho Tulikoski. Kirjan alkulehdillä on Arosoiden sukupuu, josta löytyvät kirjassa mainitut suvun jäsenet. Edellistä Koskisen kirjaa lukiessani minua häiritsi henkilöiden kirjavuus, tosin silloin kyseessä ei ollut Arosuon suku. Hyvä parannus silti, lukija pysyy kärryillä.

Kirja jäljittelee amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria käsiaseineen ja itseään tyrkyttävine, hemaisevine daameineen. Jopa naurettavuuteen asti. Liekö tarkoituskin. Kirjassa tapahtuu myös kidnappaus lunnasvaatimuksineen. Asioiden selvitessä veri lentää. Loppujen lopuksi kaikki pannaan kuitenkin pakettiin nopeasti ja tehokkaasti, vähän turhankin hätäisesti. Motiivit jäävät minulta hämärän peittoon. Ihmettelen myös entisen poliisin oikeudentunnon ailahtelevaa ilmenemistä.

Murhan vuosi -sarjaan pääsee vielä hyvin mukaan, koska tänä vuonna ilmestyy 12-osaisen sarjan kuudes osa.

Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17: tutkijan kirjoittama kirja. Ranta ja Kanninen ovat toimittajia ja tietokirjailijoita. Ranta on myös valokuvaaja ja väitöskirjatutkija. Ranta tekee Lapin yliopistossa alkuperäiskansatutkimusta aiheesta Suomalainen kolonialismi Saamenmaalla – Jäämeren ratahanke ja saamelaiset ympäristönsuojelijoina. Tätä kiperää aihetta käsitellään myös kirjassa Vastatuuleen. Kanninen on Yleisradion ulkomaantoimittaja.

Vastatuuleen on kiinnostava kirja niille, joita kiinnostaa Suomessakin asuva Euroopan ainoa alkuperäiskansa. Se on läpileikkaus saamelaisten taustasta, elämästä ja tämän päivän haasteista. Kirjassa tuodaan esiin, kuinka tärkeää koskematon erämaa on poronkasvatukselle. En ollut aiemmin tajunnut, miten paljon Lapin erämaita on raiskattu milloin tekoaltailla, milloin metsäteollisuuden tai kaivostoiminnan taholta. Nyt uhkana leijuu Jäämeren ratahanke, joka halkaisisi toteutuessaan laidunmaat ja saisi porot säikkymään. Se olisi monen porotilallisen loppu.

Kirja kertoo myös siitä, miten saamelaislapset lähetettiin kouluun kauas kotoa. Monelle perheelle se oli tärkeä arjen apu, koska lapset saivat myös ruuan koulussa. Kouluttamattomat vanhemmat eivät osanneet tai uskaltaneet puuttua siihen, että koulussa saatettiin kieltää saamenkielten puhuminen kokonaan, tai että lapset olivat asuntoloissa oman onnensa nojassa ilman aikuisten valvontaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Vaikka se on tietokirja, sen lukeminen ei tuntunut yhtään tietokirjamaiselta. Tosin joitakin termejä jouduin googlettelemaan, kun kirjassa niitä ei ollut avattu. Kirjan keskellä on värivalokuvaliite. Kansiaukeamilla on karttoja, jotka helpottavat lantalaisen lukijan paikallistamaan seudut, joista kulloinkin puhutaan.

Stephen King: Laitos

Alku lähtee takkuisasti käyntiin. Entisen poliisimiehen harhailut kulkurina eivät ole järin kiinnostavia, vaikka ne selkeästi johdattelevatkin jonnekin jännittävään. Loppua kohti kirja muuttui yhä jännittävämmäksi ja jännittävämmäksi. Loppuhuipennuksen aikaan kädet hikosivat niin, että sukkapuikot muuttuivat tahmeiksi.

Kääntäjälle voisin antaa kimpun risuja. Etenkin kirjan alussa lapsukset tuntuvat suorastaan tuskastuttavilta. Kun tyyppi toteaa jotain itsestään selvää, toinen vastaa "tell me about it". Se ei todellakaan ole suomeksi "kertokaa ihmeessä". Keskeinen henkilö saa pestin yökolkuttajana. Enpä tiennyt, mikä se on, ennen kuin googlettelin. Myöhemmin sitä kyllä avataan kirjassakin. Kääntäjä on luultavasti joutunut tekemään työnsä vauhdilla ja kääntänyt sana sanasta. Kun lukemisen imuun pääsee, unohtuvat onneksi kököt käännökset ja se, että hetimiten kirjoitetaan oikeasti yhdellä ämmällä.

Laitos on intensiivisen jännittävä ja pelottava. Kuten monista Kingin kirjoista, sen tekee pelottavaksi sen tavallisuus. Se, että se voisi olla totta. Tämä kirja on vahvaa tv-sarja-materiaalia. Kirja oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta.

En lähde juonta tässä sen enempää avaamaan, alla on kuva kansiliepeestä. Siinä on kerrottu olennainen. Koska siepattu Luke on huippuälykäs, hän ei tyydy kohtaloonsa, vaan alkaa miettiä, miten pääsisi pakoon. Varoitus herkille ihmisille: kirjassa kohdellaan lapsia kaltoin. Kirja on kuitenkin kauniisti kirjoitettu. Teemoja ovat hyvän ja pahan taistelu (hyvä tietenkin voittaa) ja ystävyyden merkitys.

"Hän halusi sanoa Lukelle, että tämä oli hänelle rakas. Mutta sanoja ei ollut, eikä niitä ehkä tarvittukaan. Tai telepatiaa. 

Joskus halaus oli telepatiaa." 

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 24: kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Wikipedian mukaan yli 50 Kingin kirjaa on suomennettu. Englanniksi niitä lienee ilmestynyt siis vielä enemmän.

Timo Parvela: Pelkotiloja

Luin välipalaksi Parvelan ohuen kirjan Pelkotiloja. Toivoin sen olevan edes hiukan hauska, mutta se olikin ahdistava ja surullinen. Tämä kirjahan asettuu jo nimensä perusteella nasevasti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9: kirjassa kohdataan pelkoja.

Pelkotiloja on kirjoitettu vuonna 1992. Se onkin mielenkiintoinen aikahyppy menneisyyteen. Kirjassa mainitaan paljon asioita, joita ei enää ole tai käytetä, kuten puhelinkoppi tai piirtoheitin. Aikakausi tekee sen, että kirjan päähenkilö Matias ei saa selville, mikä häntä vaivaa, paitsi luulotauti. Matias kuvittelee itselleen kaikki mahdolliset sairaudet ja elämän epäonnet. Joko hän itse kuolee pian, tai puoliso kuolee. Hän pelkää yhtä aikaa kuolemaa ja sitä, ettei kuolekaan.

Ennen vuosituhannen vaihdetta neuropsykiatrisia vaikeuksia ei juurikaan osattu diagnosoida. Nykytietämyksellä Matiaksella todettaisiin pakko-oireinen häiriö (OCD) ja hän saisi siihen lääkityksen ja terapiaa. Ainakin ihannetapauksessa. 1990-luvulla Matias sai kärvistellä omituisine ajatuksineen ihan rauhassa. Nykypäivän Matias voisi myös googlailla oireitaan ja löytää netistä ehkä vertaistukea itselleen.

Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan "neuroottisen hauskaksi". Minulta jäi tämä hauskuus näkemättä. Pakko-oireita voi kuvailla hauskastikin, mutta tämä kirja oli vain ahdistava. Siihen ehkä vaikuttaa sekin, että pojallani on OCD ja tiedän, miten hankalaksi se voi elämän tehdä, kun ajatuksilta ei saa rauhaa.

Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja

Kirjailija on sairaalalääkäri, joka kirjoittaa terveyskeskusmaailmasta. Hän pelaa varman päälle ja sijoittaa tapahtumat kuvitteelliseen kaupunkiin, jotta lukijat eivät tunnistaisi itseään potilaista. Myös päähenkilöinä toimivan sisarusparin nimet ovat sangen mielikuvitukselliset. Pääsin sivulle 52, kun huomasin, että päähenkilön nimi ei olekaan Juanita vaan Junita.

Kirja toimisi kevyenä chick-litinä, mutta kirjailija on halunnut ympätä siihen myös jännitysmomentteja. Vaikka ruumiita tulee, tapahtumat kuvaillaan niin ylimalkaisesti, että lukija hämmentyy. Etenkin, kun poliisiakaan ei liiemmin tunnu kiinnostavan.

Minua häiritsi aika lailla kirjan pinnallisuus. Päähenkilö on hyvin ulkonäkökeskeinen. Kaikki kohtaamansa miehet hän arvioi heti ulkonäön perusteella ja ehtiipä tutkailla jokaisen mahdolliset lihaksetkin huolella. Lihaksiin tai niiden puuttumiseen palataan monen monta kertaa, ne tuntuvat olevan kirjailijalle tärkeä elementti. En ihmettele, että päähenkilöllä on haasteita ihmissuhteissa, kun toiseen kiintyminen tapahtuu pelkästään ulkoisten seikkojen ansiosta.

Kirja on kokonaisuudessaan heppoinen sepustus. Henkilöt jäävät pinnallisiksi, eikä heidän menettämisensä lukijaa hetkauta. Latasin joihinkin tapahtumiin suuria odotuksia siitä, mihin juoni lähtisi kulkemaan. Turhaan.

Positiivisin asia tämän kirjan lukemisessa on, että senkin voi sijoittaa Helmet-lukuhaasteeseen. Se asettuu kohtaan 30: kirjassa pelastetaan ihminen.

J. M. Ilves: Sorjonen – Ihmispeto

Lappeenrannan rikollisuus on noussut kovalle tasolle, kun rikoskomisario Kari Sorjonen muuttaa sinne ja vetää kaiken maailman hulluja peräänsä.

Kirja alkaa surullisissa merkeissä ja siirtyy siitä suoraan vastenmielisen tarkkaan inkvisition kuvaukseen. Inkvisitio esitetään yhtenä sivujuonteena, johon palataan kerran löytyvän kirjallisuuden merkeissä, mutta sen kummemmin sitä ei enää sivuta. Mielipuolinen murhaaja on keinoissaan monipuolinen. Sorjonen on tietenkin häntä fiksumpi.

Sorjos-kirjat ovat hyvin kirjoitettuja, eikä Ihmispeto ole poikkeus. TV-sarjaa en ole katsonut, mutta lukiessa häiritsee tekstin käsikirjoitusmaisuus. Kirjat on kirjoitettu suoraan televisioitaviksi. Monet kirjan tilanteet on helppo nähdä mielessään, ja samalla tulee ihasteltua, miten hyvin tämäkin toimisi elokuvana. Toimisi ja toimisi, kaipa, kun ne on alun perin kirjoitettu sitä silmällä pitäen. Niin ärsyttävää. Arvostan enemmän kirjoja, jotka on kirjoitettu kirjoittamisen takia.

Pari ruumista kirjassa unohtuu kokonaan löytää, vaikka niiden sijaintia arvaillaankin. Sattuuhan sitä. Ruumiiden tekemisestä tulee kuitenkin näyttävä aloitustilanne tv-sarjalle, arvaan. Sekin vähän häiritsee, että Sorjonen saa hädin tuskin vaimonsa haudattua, kun jo romanssia leijutellaan vihjailevasti ilmassa.

Puutteistaan huolimatta Ihmispeto pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39: kirjassa lennetään. Sorjonen lentelee helikopterilla halki Suomenmaan. Kaikissa viime aikoina lukemissani kirjoissa on lennetty. Fiktiivinen lentäminen ei nähtävästi tuhoa maailmaa niin ankarasti kuin oikeassa elämässä tapahtuva lentäminen. Tuskin maltan odottaa, kun sankari kieltäytyy lentämästä vaan lähtee bussilla rikollisen perään.

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema

Myllylahden kustantamia dekkareita yhdistää valitettavasti viimeistelyn puute. Kirjoja ei tunnu kukaan oikolukevan, ja kieli on usein lähes lukukelvotonta.

Luettuani Sankaripoliisin kuolemaa sivulle 30 saakka oli sanaa helvetti käytetty neljä kertaa, vittua oli huudeltu jo viidesti. Lisäksi poimin nämä kielikukkaset, joiden korjaukset laitan sulkuihin siltä varalta, että kirjailija itse tai joku Myllylahden edustaja käy tätä lukemassa:

- puolipulloa (kirjoitetaan erikseen)
- (päähenkilö ajattelee) Minulla oli ollut vaimo... nyt minulla oli velallinen asunto (väärä aikamuoto, po. oli ja on; velallinen po. velkainen)
- kaikki poliisit näyttivät ikäistään vanhemmilta, po. ikäisiään
- musta-aukko (kaksi erillistä sanaa)
- ilmeisesti vasta juuri saapunut (jompikumpi riittäisi, vasta tai juuri)
- (vainajan nimi on siis Kapu:) "Otin Kap äh vainajasta muutamat näytteet" (yleensäkin välimerkkien yms. puute repliikeissä häiritsee)
- oltiin huhuttu, oltaisiin nesteytetty, oltiin juotu (passiivin käyttöä ei osata, po. oli huhuttu jne.)
- 180-senttimetrin pituus (ei yhdysmerkkiä, ei ole yhdyssana)
- joka po. mikä (väärä relatiivipronomini)
- ym. ym. ym.

Tässä kohtaa mietin, viitsinkö jatkaa lukemista lainkaan. Koska juoni osoittautui sangen vetäväksi, päätin ummistaa silmäni kieliseikoilta ja siltä, että kirja voisi niiden puolesta olla heikohkon yläkoululaisen kirjoittama.

Konstaapeli Aleksi Miettinen saa selvitettäväkseen eläkkeelle jääneen kollegansa itsemurhan. Tapaus vaikuttaa varsin selkeältä, mutta johtaa yhä kiemuraisempiin kuvioihin. Aina, kun lukija luulee tietävänsä, mitä on tapahtunut, löytyy uusia todisteita ja jotain vielä pahempaa. Koskimaa osaa kehitellä ovelia juonenkäänteitä, silti henkilömäärä pysyy maltillisena.

Miettinen on eronnut ja katkeroitunut viikonloppuisä, joka ryyppää itsensä joka ilta uneen. Se ei kuitenkaan tunnu tahtia haittaavan. Suomen poliisilaitos vaikuttaa kirjan perusteella varsinaiselta selkäänpuukottajien ja kieroilijoiden käärmeenpesältä.

Tällekin kirjalle löytyy paikkansa Helmet-lukuhaasteesta kohdasta 7: kirjassa rikotaan lakia. Toden totta, sitä rikotaan. Montaakin lakia.

Tero Somppi: Luonnoton kosto

Kirjan kansi on hyvin provosoiva ja viittaa aihepiiriin, josta en lainkaan pidä (sota ja terroristit). Onneksi sisältö on pehmeämmässä paketissa, vaikka ruumiita tuleekin.

Olen päättänyt asettaa kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, johon se kenkälusikalla tunkien ja kulmat pyöristäen jotenkuten sopii. Tämän lähemmäs luonnon monimuotoisuutta käsittelevää kirjaa tuskin tulen pääsemään. Kirja on vuodelta 2008, ja siinä jo enteillään luonnon tuhoutumista ihmisten käsissä. Kirjassa luonnon puolesta taistelee kansainvälinen ryhmittymä Luonnon ystävät, jonka salainen ja kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen alaryhmittymä Luonnon kosto päättää antaa opetuksen kaikille, jotka sen mielestä luontoa tuhoavat.

Luonnon kostolle yrittää laittaa kampoihin sama alemmuuskompleksinen helsinkiläispoliisi Mikko Vuori, joka on tavattu jo kahdessa aiemmassakin Sompin kirjassa, Kuka murhasi Asikaisen ja Tuomion konsertti. Kirjassa näkyy ajan henki: hehkutetaan, miten nopeasti SuperSeaCatilla (näin se tosiaan kirjoitettiin, vaikka silmiin koskee) pääsee Tallinnaan, ja toisaalla terroristi on tyytyväinen sijoitettuaan Nokian osakkeisiin.

Sompin kirjat etenevät sujuvasti ja ne on pakko lukea vauhdilla loppuun, jotta näkee, millainen loppuratkaisu tällä kertaa tarjotaan. Kirjojen kieli on suhtkoht sujuvaa, joskin tällä kertaa Somppi viljelee ylenpalttisesti yhdysmerkkejä (vodka-paukku, viski-paukku, spray-maali; näissähän ei yhdysmerkkiä välttämättä tarvitsisi). Ajoittain puuttuvat omistusliitteet häiritsevät myös kohdalle osuessaan.