Tero Somppi: Raivo

Tero Somppi on julkaissut jo kahdeksan romaania, mutta nyt vasta "löysin" hänet uutuuskirjansa myötä.

Raivo on poliisiromaani ja nimensä mukaisesti se kertoo raivosta, jota kirjan rikollinen päähenkilö tuttavallisesti nimittää Roosnaksi. Ihan oikeasti. Tarkemmin sanottuna kyse on rattiraivosta, joka liikenteessä helposti herää, kun muut eivät käyttäydy "oikealla" tavalla. Kirjassa raivo herää niitä kohtaan, jotka rikkovat liikennesääntöjä, joita poliisikaan ei ehdi valvoa.

Varsinainen päähenkilö on rikoskonstaapeli Ari Manner, joka avioeron myötä on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin. Manner selvittelee rattiraivoon liittyvää tapahtumasarjaa ja onnistuukin selvittämään sen. Kirja on hyvin suoraviivainen ja yksitasoisuudessaan vähän tylsäkin. Käännösdekkareita lukiessani olen tottunut kerroksellisuuteen ja monen tarinan päällekkäisyyteen. Varmaan muissakin maissa kirjoitetaan suoraviivaisiakin dekkareita, mutta niitä ei käännetä...

Eniten jäi kaivelemaan kirjan epilogi. Sen sijaan, että siinä olisi kerrottu vaikkapa Mannerin kotiutumisesta Helsinkiin tai orastavan suhteen kehittymisestä, siinä tarjottiin opastava katsaus liikennevahinkoihin ja paljon niihin liittyvää tilastotietoa, jota Manner muka luki jostakin. Voi tylsyys ja läpinäkyvyys.

Annan Sompille mahdollisuuden, koska oli tämä kuitenkin ihan kelpo luettavaa. Aion lukea toisenkin Sompin kirjan.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Suorastaan rakastan Atkinsonin Jackson Brodie -kirjoja. Tarinan ytimeen päästään kierrellen ja kaarrellen, kun ensin on tutustuttu liutaan erilaisia ihmisiä.

Tällä kertaa entinen poliisi ja yksityisetsivä Jackson Brodie on matkalla Lontooseen, mutta päätyykin Edinburghiin tai jonnekin. Kaikkea merkillistä sattuu ja tapahtuu. Yksi päähenkilöistä on orpo koulunsa keskeyttänyt tyttörukka Reggie, joka on kuin tuulahdus menneisyydestä. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa Reggie asuisi laitoksessa ja kävisi koulua. Kirjassa Reggie on varakkaan perheen lapsenpiika. Reggie on äärettömän nokkela ja rohkea ja urhoollinen. Vähän niin kuin vanhoissa tyttökirjoissa.

Kaikki kirjan henkilöt ovat kovin onnettomia, kukin omalla tavallaan. Lukija jo toivoo loppua kohden, että edes jollekin kävisi hyvin. Näin myös tapahtuu.

Mooses Mentula: Jääkausi

Erinomainen romaani koulukiusaamisesta ja maineesta. Tykkäsin Mentulan aiemmasta romaanistakin, Isän kanssa kahden.

Kirjassa ollaan jossain pohjoisen pikkukaupungissa. Juha on yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka tykkää työstään ja josta oppilaat pitävät sen verran kuin opettajasta yleensä pidetään. Juhalla on vaimo ja aikuinen tytär, jolla on jo oma perhe.

Helmi puolestaan on eteläsuomalainen yläkouluikäinen tyttö, jota kiusataan armotta koulussa ja sen ulkopuolella. Helmin isä saa töitä pohjoisesta, ja perhe muuttaa sinne, jotta Helmikin voisi käydä koulua rauhassa. Niin kuin aivan liian usein käy, kiusattua kiusataan myös uudessa koulussa.

Helmi kuitenkin keksii, miten pärjää kiusaajilleen. Samalla Helmi tuhoaa Juhan maineen.

Kirja on hyvää kuvausta yläkouluikäisen elämästä ja ongelmista. Koulun kovisten taustaakin valotetaan sen verran, että kuten tosielämässäkin, voi huomata kiusaajien kompensoivan oman elämänsä puutteita heikompiaan rääkkäämällä.

Kirja on myös hyvä kertomus siitä, miten helppo nykyaikana on tuhota ihmisen maine ja elämä.

Kirja oli niin hyvin ja hienosti kirjoitettu, että loppu ei ensin auennut minulle.

Lauri Kotilainen: Parempi lehtijuttu

Tenttikirja tämäkin, vuodelta 2003. Oli sen verran hulvaton, että pakko lisätä tännekin. Kirja on täydennetty ja uudistettu painos Kotilaisen aiemmasta teoksesta Hyvä lehtijuttu.

Kotilainen antaa kirjassaan ohjeita hyvän lehtijutun kirjoittamiseen, muttei itse kuitenkaan noudata niitä kirjassaan. Kotilainen kieltää käyttämästä lainasanoja, koska kaikille sanoille on olemassa hyvä, suomenkielinen vastinekin. Silti hän hokee, että "Pisteessä on poweria". Myöskään sisäpiiriterminologiaa ei pitäisi käyttää, silti kirja vilisee anfangeja, versaaleja ja synergiaa. Teksti pitäisi oikolukea sen seitsemän kertaa kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Taisi unohtua. Vielä kun kirjassa painotetaan, että kirjoitusvirheet eivät ole tietokoneen tai latojan virheitä, vaan nimenomaan kirjoittajan virheitä, niin hups vaan. Oli vielä muutama muukin lapsus, mutta jääköön mainitsematta.

Kirjaa olisi voinut huoletta tiivistää ("määrä on laatua") aika monen luvun verran, jolloin turha toistokin olisi jäänyt pois. Koska olin lukenut tätä ennen napakan tietopaketin Editointi aikakauslehdessä, tuntui tämä kirja loputtoman pitkältä ja jaarittelevalta. Varsinaisia tiedonjyviä oli vaikea löytää kaiken sälän ja anekdoottien joukosta. Luulisi kokeneen päätoimittajan hoksaavan senkin, että kun kirjoittaa tietokirjan, jota käytetään ehkä kaukana tulevaisuudessakin, ei sinne kannata laittaa esim. Kotuksen puhelinnumeroita, jotta lukija voi pyytää lisätietoja. En kokeillut, vastataanko ko. numeroissa yhä. Epäilen. Puhelinpalvelun kellonajatkin ovat saattaneet muuttua.

On kirjalla varmasti paikkansa alan opiskelijoiden joukossa. Anekdoottien kautta voi mieleen jäädä kokemuksia, joista voi olla hyötyä. Sujuvan yhteistyön painottaminen niin kuvaajan kuin lehtitalon kanssakin ei myöskään liene pahitteeksi.

Kirjailijan suhtautuminen internettiin hymyilytti sen verran, että liitän alle parhaat palat. Samalla tulee annettua hyvä esimerkki kirjan tautologiasta.

Tämän kirjan on arvostellut myös Mikko Metsämäki pian sen ilmestyttyä.

Editointi aikakauslehdessä (Maija Töyry, Panu Räty ja Kristiina Kuisma)

Tenttikirja, mutta sellaiseksi ihan näpsäkkä kokonaisuus. Tiesittekin varmaan, että jos aikakauslehdessä on riittävän hyvä editoija, hän hoitaa koko lehden teon yksin, eikä muita työntekijöitä tarvita. Editoija on jokaisen lehdentekovaiheen asiantuntija, ja neuvoo toimittajia, kuvaajia, taittajia jne. näiden työssä. Editoija myös ideoi lehdessä kirjoitetut jutut ja päättää, mitkä ideat ovat kyllin hyviä toteutettaviksi.

Edellä mainittu vaikutelma tästä kirjasta jäi. En haluaisi olla editoija.

Gard Sveen: Pimeän sylissä

Perheväkivaltaan taipuvainen norjalainen rikostutkija Tommy Bergmann seikkailee taas. Tällä kertaa selvitellään, kuka tappaa nuoria tyttöjä. Kirjan lopussa en ollut hullua hurskaampi kuin alussakaan. Kaiken kukkuraksi kirja loppui aivan kesken, mikä on kovin ärsyttävää, kun ei seuraavasta osasta ole vielä tietoakaan. Kun sellainen joskus aikojen päästä ehkä ilmestyy, olen autuaallisesti unohtanut tämän kirjan tapahtumat.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pitää otteessaan. Henkilöitä oli taas tuhottomasti, ja osalla samantapaisia nimiä, joten menin sekaisin pitkin matkaa. Niin Tommyn kuin hänen apunaan hääräävän wannabe-rikostutkija Susannen menneisyydessä on paljon hämäriä asioita ja salaisuuksia, joita availtiin kitsaasti. Niistä ei sitten oikein tiennyt, liittyvätkö ne johonkin vai eivätkö. Kirjassa oli monta päällekkäistä tarinaa, jotka olisivat vaatineet hieman pontevampaa selvittelyä.

Tykkäsin kyllä kovasti tästä kirjasta, silti.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Atkinson kertomistapa on suorastaan ratkiriemukas. Tapahtumiin vain hypätään sisään ja asiat selviävät lukijalle pikkuhiljaa. Henkilöt ovat ulkoisesti ja muiden silmissä ihan tavallisia, mutta Atkinson vie lukijan tarkastelemaan myös henkilöiden ajatuksia itsestään ja ympäristöstään. Ja voi miten taitavasti hän osaakin kuvailla kunkin heikkouksia ja omituisuuksia.

Tapahtumien keskipisteessä on taas Jackson Brodie, entinen rikoskomisario, nykyinen yksityisetsivä ja rikas perijä. Jackson on lyöttäytynyt yhteen edellisessä kirjassa tavatun naisen kanssa, ja nyt he ovat matkalla Skotlannissa.

Atkinson tuo tarinaan mukaan henkilöitä yksi kerrallaan, ja vähitellen kaikki asiat taas kietoutuvat toisiinsa, vieläpä mitä uskomattomimmin tavoin. Kirjassa esiintyvä kirjailija on aivan hulvaton reppana. Kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea, koska tapahtumat etenevät ja selviävät koko ajan kiivaalla tempolla.

Lukekaa itse. Myös edellinen osa.

Saara Kesävuori: Saarroksissa

Vanha kunnon Viisikko-seikkailu! Sellaiselta tarina ainakin vaikutti, kun porukka kerääntyi kalliosaarelle dominikaanimunkkien (aivan oikein, dominikaanimunkkien, Suomessa) järjestämään retriittiin. Meri alkoi myrskytä ja porukkaa kuolla. Olisin vihjaissut tässä kohtaa myös kymmenestä pienestä neekeripojasta, jollei kirjailija olisi itsekin hoksannut yhteneväisyyksiä juonessa ja pannut repliikkiä yhden henkilön suuhun. Viisikko-tunnelmaa edesauttoi se, että kirja vaikutti alkuun nuortenkirjalta kirjoitustyyliltään.

Henkilöt esitellään alussa huolella, mutta kaikki mitä kerrotaan, on niin ilmeisen läpinäkyvän tärkeää jatkon kannalta, että juonenkulun pystyy pitkälti arvaamaan kertomusten perusteella. Juonen kannalta keskeinen henkilökin nousee jokaisen ajatuksissa jollain tavalla esiin. Laimeaa, kovin laimeaa. Ihan tuli lukiessa ikävä taitavasti koottuja romaaneja, joissa kerrotaan kyllä henkilöistä ummet ja lammet, mutta siten, ettei siitä pysty juonta päättelemään. Kesävuori taitaa aliarvioida lukijansa.

Kirjassa on paljon paasausta katolilaisuudesta ja uskonasioista. Silti tekstissä esiintyy sanoja, jotka eivät ainakaan minun sanavarastooni tätä ennen kuuluneet (nyt kuuluvat, kiitos Google), eikä niitä vaivauduttu mitenkään selittämään. Ruusukko esimerkiksi ei liity kukkiin. Google kertoo sen olevan rukous, mutta kirjassa niitä näpelöitiin käsissä. Kuvahaku näyttää sen olevan eräänlainen rukousnauha. Nähtävästi se on molempia. Myöskään saksalaisen sotilaan tetsarivaljaat eivät sanoneet yhtikäs mitään.

Päähenkilö Olli Holma on 46-vuotias eläköitynyt sotilastarkkailija, joka lähtee mukaan retriittiin salaisessa sotilastehtävässä. Kirjan tapahtumia katsellaan pitkälti Holman näkökulmasta, mutta Holma jää silti etäiseksi ja vähän säälittäväksikin. Holma nimittäin käy mielessään kaikki asiat läpi muistellen joko mitä isäkin on kertonut (niin, 46-vuotiaana) tai mitä yksi hänen entisistä rakastatetuistaan on sanonut. Olisi kauhean kiva, jos päähenkilöllä olisi omiakin ajatuksia ja jonkunnäköinen luonne.

Holmalla on kova pätemisen tarve, varmaan isänsä silmissä, ja siksi hän yrittääkin parhaansa mukaan ratkoa saatella tapahtuvia rikoksia. Kauhean hyvin hän ei hommassa pärjää. Saarella tapahtuu hurjan salaperäisiä asioita, jotka osoittautuvat loppujen lopuksi aika latteiksi. Kirjan lopuksi selviää, että syyllinen ei ollutkaan itsestään selvä. Onneksi Holma ehti jo epäillä kaikkia, joten hän varmasti koki onnistumisen tunteita.

Jännästi kirjan lopussa Holman taskussa on ihan toisen tyypin puhelin, mutta silti isi soittaa siihen.

Ei tätä suosittelemaan kykene. Pitää varmaan lukea koko trilogia. Loppu jäi niin levälleen.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kirjan originaali nimi on Case Studies, mikä kertoo kirjan luonteesta enemmän. Ensimmäiset luvut ovat tapaustutkimuksina otsikoituja katoamistapauksia tai murhia vuosien takaa. Yksityisetsiväksi ryhtynyt entinen rikoskomisario Jackson Brodie saa niiden tutkimisen tehtäväkseen muutamilta asiakkailtaan.

Kirja ei ole perinteinen salapoliisidekkari, päinvastoin. Kirja etenee höpsähtelevän hitaasti ja paneutuu huolella kunkin tapauksen taustoihin ja henkilöiden elämään. Henkilöitä on taas niin paljon, että sain alkuun palata tuon tuosta tarkistelemaan, kuka teki mitäkin. Englantilainen luokkayhteiskunta on kirjassa voimissaan. Ihmisiä arvotetaan asuinpaikan ja puhetavan mukaan, yliopistokaupungissa kun ollaan.

Kirja on humoristinen ja hyvin kirjoitettu. Henkilöiden elämäntarinoita lukee ihan ilokseen. Loppua kohti kirja käy myös jännittäväksi. Brodie saa ratkaistua kaikki toimeksiantonsa, tavalla tai toisella. Asiat on taitavasti kiedottu suloiseksi sekamelskaksi, joka sitten selkiytyy loppu kohti.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Perhosveitsi tarttui käteeni joskus kirjakaupan uutuushyllyssä ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi joskus lukea. Taannoin kirja nostettiin esiin jonkun naistenlehden kirja-arvioissa ja taas ajattelin, että tuo pitäisi lukea. Nyt se on ollut minulla lainassa niin kauan, että uusimiskynnys on ylitetty ja palautuspäivä häämöttää. Tartuin siis vihdoinkin Perhosveitseen, eikä kaduta.

Kirja on eräänlainen dekkari. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut nuortenkirjoja, mutta tämä on aikuisille suunnattu jännityskirja. Ja olihan se jännittävä. Kirja kertoo erään koulun erityisluokasta ja sen opettajista. Päähenkilö Ellu on erityisen erityisten oppilaiden opettaja. Ellu on myös joltisenkin viinaan menevä, sillai sopivasti. Kirjan alussa Ellu siirretään pois oman luokkansa vetovastuusta ja Ellun tilalle erityisluokan opeksi tulee itserakas, paskantärkeä Valo Mäki.

Kirja on hauska ja jännittävä. Henkilöt ovat niin tavanomaisia, ja siksi niin huvittavia. Kivekäs tavoittaa hyvin jokaisen syvimmät ajatukset. Kirjan opettajakaarti herättää ajatuksia kansankynttilöiden jäämisestä historiaan. Nykyään opettajatkin ovat vain ihmisiä.

Oppilaiden joukossa oli tietysti myös yksi toureetikko, niin nykyään aina, kun erityisyydestä puhutaan. Petyin, kun loppujen lopuksi Nea touretteineen jäi varsin pieneen rooliin.

Tykkäsin kirjasta kovasti, ja oli harmi, että se loppui niin nopeasti.

Voisko joku kertoa mullekin, miksi tällä julkaisulla on ollut tänään niin paljon katsojia?

Gard Sveen: Raskaat varjot

Raskaat varjot oli aika raskasta luettavaa. Alkuun tuntui, että henkilöitä on aivan tolkuttomasti, ja niistä meni pää pyörälle. Vähitellen kunkin rooli selkiytyi ja aloin pysyä kärryillä. Kirjassa hypitään sotavuosien (1939–1945) ja nykypäivän (2003) välillä Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa. Nykypäivä on random valinta, koska kirja on kirjoitettu 2014. Sotavuosissa ollaan ensin sodan loppuvaiheissa, sitten alkuvaiheissa. Onneksi joka luvun alussa kerrotaan, mitä vuotta eletään.

Nykypäivässä sympaattinen norjalaispoliisi Tommy Bergmann joutuu selvittelemään metsästä löytyneiden luurankojen henkilöllisyyttä ja alkuperää. Heti luurankojen löytymisen jälkeen tapahtuu murha, jonka Bergmann yhdistää menneisyyden tapahtumiin. Sotavuosien aikaan kuvataan norjalaisen vastarintaliikkeen toimintaa. Päähenkilönä on kaunis Agnes, jonka silmin sota-aikaa katsellaan.

Kirja on aivan älyttömän hyvin kirjoitettu. Ilmankos se voitti Lasiavain-palkinnon 2014. Sotavuosista kertovat luvut on kirjoitettu senaikaista kieltä käyttäen. Tommy Bergmannin yksityiselämäänkin ehditään paneutua, eikä se ole mitään kaunista luettavaa. Asiat jäävät vaiheeseen, onneksi Bergmannille on jatkoa jo olemassa.

Steinar Bragi: Sumu

Perin eriskummallinen kirja. Takakannen mukaan Politiken-lehti on antanut kirjalle arvion: "Nerokas psykologinen trilleri",

Neljä niin sanottua nuorta aikuista, siis kaksi lapsetonta pariskuntaa, retkeilevät Islannin jäätiköiden tietämillä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Auton hajotessa Hrafn ja kumppanit majailevat erikoisen, vanhan pariskunnan talossa. Tunnelma on omituinen, ja tyypit itsekin tiedostavat sen. Tarinaa viedään eteenpäin vuorollaan kunkin näkökulmasta.

Kirja muuttuu suorastaan ällöttäväksi ja alkaa mietityttää, ollaanko jo hämärän rajamailla. Ollaan.

Kirjan loppuratkaisu on tavallaan selvä, tavallaan hyvin epäselvä. Kirja piti hyvin otteessaan, vaikkei olekaan perinteista dekkarikirjallisuutta, jota yleensä luen.

Rake Tähtinen: Musta joulu

Yksi sana kustantamolle: oikoluku. Pielessä ovat niin partisiippien aikamuodot kuin kongruenssi, viittaussuhteet, omistusliitteet ja relatiivipronominin valinta, puhumattakaan törkeän ontuvista metaforista, joita kirjailija viljelee kosolti joka kappaleessa. Siis tekstin jokaisessa kappaleessa. Myötähäpeä. Lauseenvastikkeita ei osata käyttää, vaan niiden avulla muodostetaan suht käsittämättömiä lauseita. Kielteisessä passiivissa käytetään tuplapassiivia. Ylipäätään lauserakenteet ontuvat, ja monet lauseet saa lukea useaan kertaan, ennen kuin sisältö aukenee. Kirjassa on tehty suunnilleen kaikki mahdolliset kielioppivirheet, mitä olemassa on.

Jos edellä mainituista seikoista ei piittaa, niin käsissä oli ajankohtaan passelisti istuva kirja. Musta joulu istuu niin ajankohtaan kuin vallitsevaan säähänkin. Kirjan juonessa ei ole valittamista, se on mielenkiintoinen ja tarina kulkee sujuvasti. Henkilöt ovat sympaattisia ja kiinnostavia. Pääosassa on rikoskomisario Petri Petäjäniemi, eronnut kuusivuotiaan tyttären isä. Muutama nainen murhataan ja sitäpä sitten selvitellään. Jotkut juonenkäänteet ovat kovin ilmeisiä, toiset jäävät hämäriksi. Juoni on kuitenkin olemassa.

Latteisiin metaforiinkin alkaa tottua kirjan puolivälissä. Poliisien keskinäinen huumori ei tylsyydessään lukijaa naurata. Jotain tässä kirjassa kuitenkin oli, ja aion lukea seuraavatkin osat Petäjäniemen seikkailuista. Tämä opus oli vuodelta 2008, sarjan uusin teos ilmestyi kai tänä syksynä. Toivoa sopii, että kirjoitustaidoissakin tapahtuu kehitystä sarjan edetessä.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Heti kirjan alussa mietitytti, sijoittuvatko tapahtumat länsirannikolle, kun henkilöiden niminä on Lotte, Laura, Anette, Mona, Julia, Jessica, Mirinda, Mia, Rob, Beata, Rosa... No eipä sijoitu, vaan kuten myöhemmin käy ilmi, Joensuuhun. Vähän pyrskähdytti siinä kohtaa. Vaikka nykyään varmaan Joensuussakin on kansainvälistytty, sopisi kyseinen nimikaarti paremmin rannikon tuntumaan.

Epäloogista on sekin, että kirjassa Väinö on Väiski, Petteri on Pete mutta Rob on Rob. Kun Robin sukunimi vielä on Peura, veikkaan, että elävässä elämässä Robista tulisi nopeasti Roope tai Roppe. Kirjassa hän on silti koko ajan Rob. Suomalaisen suuhun erittäin vaikeasti lausuttava nimi ja vielä Joensuussa. Hah.

Kirjan juonta ei ole turhaan kehuttu (mm. http://kristankirjat.blogspot.fi, http://luminenomena.blogspot.fi/). Onhan se monisäikeinen ja henkilöitäkin kunnioitettava määrä. Väiski, Rob ja Maria ovat poliiseja, jotka selvittelevät, mihin kymmenvuotias Mia katosi liikuntakerhon jälkeen. Monta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa kulkee kirjassa päällekkäin. Yksi tarina ei kietoudu, vaan pyörii täysin irrallisena ja käsittämättömänä välissä (kahden open hiljalleen viriävä suhde). Se herättääkin epäilykset, että tietyn tyypin on pakko olla jollain tavalla osallisena asiaan, koska miksi tällaista mitäänsanomatonta soopaa muuten edes kerrottaisiin.

Tästä on tulossa oikein kirjasarja takakannen mukaan. Hyvä niin, koska moneen kaappiin jäi luurankoja pölyttymään. Ehkä seuraavissa osissa paneudutaan niihinkin.

Suosittelen. Ihan hyvä juoni ja kohtuullisen yllättävä loppukin. Tosin joitakin asioita jäi auki, eikä niihin varmaan jatkossakaan palata. Kirjailijan pitäisi muistaa, että vaikka hän ajatuksissaan tietää syyt ja seuraukset, eivät ne lukijalle kertomatta kirkastu.

Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

Jo kolmastoista islantilaisen Arnaldur Indriðasonin poliisiromaani. Ihanat, karut Islannin maisemat ja jurot islantilaiset.

Päähenkilö Erlendur katosi jokunen kirja sitten lapsuutensa maisemiin. Kirjailija taisi haluta lopettaa sarjan, mutta tuli sitten katumapäälle. Jälleen ollaan nimittäin Erlendurin nuoruusvuosissa, vuodessa 1979. Muistaakseni Erlendurin poliisitoveri Marion Briem kuoli, kun oltiin nykyajassa. Tässä kirjassa hän on kuitenkin nuori ja virkeä, kuten Erlendurkin.

Erlendur tosin on aina perusluonteeltaan synkeä, mikä johtunee lapsuuden traumasta. Erlendurin veli katosi lumimyrskyssä, eikä tapaus jättänyt koskaan Erlenduria rauhaan. Sen takia hän aina poliisinakin kiinnostuu vanhoista katoamistapauksista, ja selvittelee niitä päivätyönsä ohella.

Tässäkin kirjassa on tuore murha, ja sen rinnalla kulkee nuoren tytön katoaminen neljännesvuosisataa aikaisemmin. Erlendurille ei tuota tuskaa ratkaista molemmat tapaukset.

Kirja on taas ihanan verkkainen, hiljalleen etenevä. Kirjan tapahtumat aukeavat lukijan eteen harmaina, mutta silti kiinnostavina.

Suosittelen lämpimästi.

J. M. Ilves: Nukkekoti

Uuden dekkarisarjan aloitus. Takaliepeessä lukee: "J. M. Ilves on kirjailijanimi, jonka takaa löytyy kaksi nimettömänä pysyttelevää ammattikirjailijaa." Tuo ei välttämättä ole mikään meriitti, mutta täytyy todeta, että toimii. Muissa Pohjoismaissahan on jo ihan yleistä, että parhaat dekkarit ovat parivaljakoiden tekemiä. Ja usein kirjoittajapari piiloutuu salanimen taakse.

Nukkekoti on ensimmäinen osa Sorjonen-sarjasta. Kari Sorjonen on KRP:n etsivä, jolla on juuri sellaisia superkykyjä, kuin amerikkalaisten tv-sarjojen päähenkilöillä. Ja toki myös brittien Sherlock Holmesilla. Kotioloissa Sorjonen on oman elämänsä Watson. Sympaattisen tuntuinen tyyppi. Sorjonen muuttaa kirjan alussa vaimoineen ja lapsineen iloiseen Itä-Suomeen, vaimon juurille. Komitatiivista huolimatta Sorjonen ei ole mormoni ja lapsiakin on vain yksi, näsäviisas tytär.

Kirjan kansikuvasta päätellen Sorjonen on päätynyt jo elokuvaksi. Kirja onkin oivaa leffa-ainesta. Minua ärsytti kirjan lyhyys ja leffamainen leikkaus. Asioita olisi voinut penkoa ja ihmisiä esitellä tarkemminkin. Nyt paljon jäi kuvan varaan.

Nukkekoti-kirjan nimeen viittaavat tapahtumat jäivät lukijan mielikuvituksen varaan. Hyvähän se on, että aivoille annetaan töitä. Toisaalta se tekee kirjasta laimean. Pituutta olisi saanut lisää tapahtumien tarkemmalla kuvaamisella. Nyt jäi sellainen olo, ettei kertoja itsekään oikein tiedä, mitä lammen rannalla oikein tapahtui. Myös henkilöiden kuvauksesta jäi puuttumaan jotain. Olihan siellä, miehiä ja naisia.

Myöhempien tapausten leväperäisen kuvauksen valossa lukijaa ottaa pattiin myös se, että kirjan prologissa eräs yksittäistapaus kuvataan erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Skandinaavisten dekkareiden suurkuluttaja on tottunut siihen, että prologissa kuvatut tapahtumat johdattelevat kirjan juoneen tavalla tai toisella. No, Sorjosessa ei johdattele, vaan se jää täysin irralliseksi. Lukija toki yrittää kokemustensa ohjaamana etsiä yhteneväisyyksiä, mutta jää vaille niitä.

Suosittelen kuitenkin. Ja odottelen jatkoa.

*Lisäys: Muna kävi neuvomaan taas kanaa. Oli googlettanut Sorjosen ja niinhän se on, että kirjat on kirjoitettu tv-sarjan pohjalta. Plääh. Tv-sarjassa on viisi osaa, joista viimeisen nimi on Loppupeli. Samanniminen kirja ilmestyy Nukkekodin jälkeen seuraavana. Logiikka? Luovutan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sorjonen

Olle Lönnaeus: Pelivelka

Lönnaeuksella on uusi sankari, poliisi Jonny Lilja. Jonnylla on vaikeuksia pysytellä rehellisenä poliisina, koska hän on uhkapeliaddikti. Kirja keskittyykin Jonnyn paheen ympärillä pyöriviin tapahtumiin. Jatkoa on jo tulossa, jokohan siinä tapahtuisi muutakin.

Jonnylle käy aika ikävästi, kun hän rypee peliveloissaan. Velkojia karttaessaan hän ratkaisee ohimennen kadonneiden neitokaisten arvoituksen lomailevan poliisin, Eva Strömin kanssa.

Ihan kelpo luettavaa.

Gabriella Ullberg Westin: Juoksupoika

Murha Hudiksvallissa -sarjan toinen osa. Pääroolissa kotiseudulleen palannut poliisi Johan Rokka, joka on nuoruudessaan ollut aikamoinen kriminaalinalku, ja saa Hudiksvallissa jatkuvasti muistutuksia aiheesta. Johan palasi kotiseudulleen poliisiksi selvittääkseen, mihin hänen tyttöystävänsä Fanny katosi lakkiaisiltanaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Kirjassa Fannyn kohtalo toisintuu, ja lakkiaisiltana surmataan nuori tyttö samalla paikalla, missä Fanny katosi. Pikkukaupungissa on yllättävän viriili rikollisliigaverkosto, joka lienee sekaantunut asiaan.

Johan ei onneksi katsele naisia ihan niin paljon kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Hän osoittautuu ihan sympaattiseksi tyypiksi. Kirjan lopussa rikoksetkin selviävät, ainakin melkein kaikki. Sarjaan lienee luvassa jatkoa. Toivottavasti, koska tämä oli todella hyvää luettavaa.

Stuart MacBride: Pahan postia

Kammottava, ällöttävä, hirvittävä kirja. Äärettömän sujuvaa, kuvailevaa kieltä. Rakenteeltaan kirja sopisi todella hyvin tv-sarjaksi tai -elokuvaksi.

Päähenkilö oli erittäin kiinnostava poliisi Ash Henderson. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin ja Skotlantiin. Ash on aika väkivaltainen tyypilliseksi brittipoliisiksi, ja poliisilaitoskin korruptoituneempi kuin aavistin.

Ashilla ei mene kovin hyvin. Tytär on joutunut vuosia aiemmin hullun sarjamurhaajan kynsiin, mutta Ash ei ole kertonut siitä kellekään. Muutenhan hän ei voisi jatkaa tapauksen tutkimista. Loppujen lopuksi Ash aiheuttaa omalla, väkivaltaisella toiminnallaan rakkaan perheenjäsenensä kuoleman.

Juoneltaan aika raskas kirja siis. Kuitenkin hyvin kirjoitettu, suosittelen.

MacBridelta on tulossa toinen kirja, jossa myös seikkailee Ash Henderson. Toivoinkin, että tämä olisi sarjan alku.

Thomas Rydahl: Erakko

Lupaavaa, kun kirjailija on pohjoismainen. Valitettavasti kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin aurinkoiseen etelään (Kanariansaarille?). Päähenkilö oli tanskalainen, joka oli syystä tai toisesta ajautunut etelään jo aikoja sitten. Kirja eteni  v e r k k a i s e s t i  mañana-tyyliin. Henkilöitä oli paljon ja heidän suhteensa toisiinsa epämääräinen. 

Kirja eteni niin hitaasti ja epäuskottavasti, että lannistuin jo alle sata sivua luettuani. En siis päässyt koskaan näkemään, kun alkoi varsinaisesti tapahtua. Tai alkoiko. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten hidasta elämää kaipaaville on vielä paljon lystiä tarjolla. Minä skippaan.