Denise Rudberg: Kolmen kohtalokas leikki

Rudbergin kirjojen nimissä näkyy olevan numeroihin liittyvää sanaleikkiä. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Yksi tappava syrjähyppy, sitä seurasi Toinen toista pahempi ja nyt Kolmen kohtalokas leikki.

Rudbergilla on maaginen kirjoittamisen taito. Kirjan luvut ovat lyhyitä, mutta kertovat silti kaiken olennaisen ja vähän enemmänkin. Jo aiempia kirjoja lukiessa tuntui, että henkilöt ovat entuudestaan tuttuja. Rudberg tuo henkilöt lähelle lukijaa.

Päähenkilönä on syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff. Hän työskentelee Tukholmassa erinäisten poliisien kanssa. Marianne on keski-ikäinen, ja hänellä on kolme aikuista lasta. Hänen perhe-elämäänsä on aina viihdyttävää seurata.

Tällä kertaa selvitettäväksi tulee poliitikon murha. Poliitikon menneisyys ei ole lainkaan puhdas ja se selviää vähitellen. Myös murhaaja selviää, tietenkin.

Oikein letkeää ja viihdyttävää luettavaa. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja niiden tarkastelussa, ei likaisissa rikoksissa.

Olle Lönnaeus: Maksun hetki

Kamalan tylsä.

Samat henkilöt kuin aiemmassa kirjassa, Pelivelassa. Peliongelminen poliisi Jonny Lilja, joka viihtyy paremmin lain väärällä puolella. Jonnyn ex-vaimo ja tytär, muita poliiseja, liuta itäeurooppalaisia gangstereita.

Epämääräisiä tapahtumia ja taas epäillään Jonnya, tietenkin. En jaksanut lukea, koska kirja oli aika tylsästi kirjoitettu. Tapahtumien kuvaus on jotenkin puisevaa ja junnaavaa. Paljon väkivaltaa ja uhkailua, korruptiota ja valehtelua.

Selasin kirjan loppuun, koska halusin nähdä, miten siinä käy. Pysyin hyvin kärryillä tapahtumista, vaikka vilkaisin joka aukeamalta vain pääkohdat. Ehkä seuraavassa kirjassa on jo vähän uusiakin henkilöitä. Kirjailija varmistaa sen lahtaamalla lähes kaikki tämän kirjan henkilöt.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Syyskuu ei olekaan tässä esikoisdekkarissa synkkä ja sateinen kuukausi, vaan päähenkilön lapsuudesta saakka mukana kulkenut lempinimi.

Erikoinen dekkari tämä olikin. Yläkouluikäisen poikaporukan edesottamuksia seurataan sellaisella intensiteetillä, että ajoittain tuntuu kuin lukisi nuortenkirjaa. Ajallisesti välillä ollaan poikien lapsuudessa ja nuoruudessa, jossain 1980-luvun alkupuolella, toisinaan taas ollaan nykyhetkessä. Siirtymiä ei erikseen korosteta millään tavoin, vaan ajankohdat vaihtuvat kuin ajatuksissa, luontevasti.

Pojat löytävät liikuntatunnilla luokkatoverinsa isosiskon kuolleena. Syyskuu on päättänyt löytää surmaajan, ja jatkaa etsimistä vuodesta toiseen, muiden jo unohdettua kuolleen, kauniin Elinan. Poliisikin on kiinnostunut surmaajasta, mutta sitten ei enää olekaan. Minulle ei valjennut, miksi pari poliisia haluaa estää totuutta tulemasta julki. Paljon asioita jää auki, muttei häiritsevällä tavalla.

Syyskuun elämä on ollut aina ankeaa, sitä valotetaan pienissä erissä. Vaikka Syyskuu onkin kova jätkä, on hän silti symppis. Syyskuu ei luovuta. Koskaan.

Erinomainen esikoisdekkari, jonka ovat lukeneet myös Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjakaapin kummitus.

Markus Ahonen: Palava sydän

Rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin seikkailut jatkuvat tässä kirjassa. Nyt lukija pääsee tutustumaan paremmin Isakssonin aatoksiin. Aika onneton naistenmies Isaksson kyllä on. Pyörittää monta naista yhtä aikaa, kun ei osaa valita parasta.

Kirjan toinen päähenkilö on reppana nimeltä Ilpo Talvinen. Ilpo on elämän päähänpotkima kouluttamaton rassukka, jolle ei mikään tunnu onnistuvan. Ilpo ottaakin lopulta itse ohjat käsiinsä ja yrittää parantaa elämäänsä. Juuri silloin, kun Ilpo tekee peruuttamattomia asioita, kohtaa hän myös elämänsä naisen.

Kirjan lopussa kaikki ajattelevat kauniita ja lämpimiä ajatuksia Ilposta. Ihan sydämessä läikähtää. Vähän jää kuitenkin lukija huuli pyöreänä miettimään, tuliko Ilpolle mitään seurauksia vapaudenriistosta sun muusta. Ja miksei kerrottu syytä, miksi Ilpo moiseen ryhtyi. Jos antaakseen opetuksen, senkin olisi voinut kirjan lopussa paketoida. Nyt jää arvailun varaan, mitkä olivat Ilpon perimmäiset syyt.

Juoni oli jännittävä ja erilainen, erikoinen. Kekseliäskin.

Oli tämä kuitenkin, puutteistaan huolimatta, ihan luettava. Niin tässä kuin edellisessä osassakin on satunnaisia omistusliitteiden puutoksia, mitkä särähtävät silmään.

Markus Ahonen: Meduusa

Ahosen kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 2006, ja uusintapainoksena pokkarina 2016.

Alkuun henkilöt menivät sekaisin, ja oli vaikea pysyä kärryillä siitä, ketkä ovat juonen kannalta tärkeitä henkilöitä, ketkä eivät. Keskeisessä roolissa on poliisi Markku Isaksson, joka jää vähän hengettömäksi.

Isaksson selvittelee pääkaupunkiseudulla tapahtuvia rikoksia, joille löytyy ponnisteluiden jälkeen yhteinen tekijä. Viimeisessä luvussa selviää syyllinen, ja se on aika yllättävä. Kirjassa on potentiaalia, mutta liian paljon asioita jää kertomatta tai hajanaisiksi huomioiksi. Hyvät juonenkäänteet kärsivät sekalaisesta esillepanosta. Henkilöitä on aivan liikaa näin ohueen kirjaan.

Kannattaa lukea loppuratkaisun takia. Muutoin aika mitäänsanomaton lukukokemus, ei tästä keksi oikein mitään sanottavaa. Kirja loppui, ennen kuin se ehti jäsentyä päässä.

Miika Nousiainen: Juurihoito

Talvilomaviikko on mennyt vaihteeksi Netflixin ääressä. Jumituin totaalisesti amerikkalaiseen Sherlock Holmesista kertovaan Elementary-sarjaan, ja nyt harmittaa, kun loma jo loppuu. Sain vasta ensimmäisen kauden katsottua. Tänään tartuin pitkästä aikaa kirjaan, eikä kaduta.

Juurihoito alkoi hitaanlaisesti ja ensimmäiset sivut olivat aika tylsiä. Onneksi jatkoin lukemista, koska tarina imaisi mukaansa ja luinkin kirjan yhdellä istumalla. Pekka menee hammaslääkäriin, joka osoittautuu hänen veljekseen, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan käy ilmi ensimetreillä. Luulinkin, ettei kirjalla tämän jälkeen ole mitään annettavaa, kun kohokohta lyödään tiskiin ekassa luvussa.

Voi, miten väärässä olinkaan. Pekka ja Esko tutustuvat toisiinsa ja päätyvät lähestulkoon maailmanympärimatkalle. Veljesten sanailu käy hulvattomaksi. Nousiainen nostaa tuttuun tapaan pöydälle myös erilaisia yhteiskunnallisia ongelmakohtia ja pohtii henkilöiden kautta omaperäisiä ratkaisuja ja tulkintoja. Suomalaisten ominaispiirteiden tunnistaminen ja sanallistaminen on Nousiaisella erityisen hyvin hallussa.

Kyllä. Lukekaa. Ehdottomasti.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Tämä kirja näkyy olevan nyt kaikkien käsissä ja huulilla. Olen varmaan taas turhankin tyly jonkun mielestä, kun joudun toteamaan, että siinäpä oli lattea lukukokemus.

Kirjan juoni on alusta saakka selvillä, kiitos päällekkäin kulkevien tarinoiden. Toisessa ollaan nykyajassa, toisessa päähenkilön lapsuudessa. Varsinainen kohokohta jää tulematta, ja kirjan loppuessa päällimmäinen tunne on pettymys.

Henkilöt jäävät etäisiksi, ja vaikka päähenkilön kohdalla se on varmaan osa juonenkulkua, ei se silti lukukokemusta paranna. Päähenkilö, syyttäjä Jana Berzeliuksen nimi viittaa itäblokin maihin, muttei ole juonen kannalta mitenkään oleellinen. Myöskin Janan ja hänen vanhempiensa viileitä välejä kuvaillaan vuolaasti, vaikkeivät niillä ole juoneen liittyvää merkitystä. Poliisi Mia varastelee ja tuhlaa palkkansa parissa päivässä. So? Kovasti Mia pähkäilee rahattomuuttaan ja tuhlailuaan, muttei mahdollisia syitä avata sen enempää. Mia suhtautuu Janaan kovin ynseästi, suorastaan vihamielisesti. Tämäkin jää lukijan ihmeteltäväksi. Ihan kuin kirja olisi jäänyt kesken. Vai lieneekö taiteellista ja erityisen lahjakasta kirjoittaa näin epämääräisesti.

Entäs Jana? Mitä hän ajattelee elämästään ja tulevaisuudestaan? Sitäkään ei kerrottu.

Plääh.

Anna Snoekstra: Peilikuva

Australialainen esikoisjännäri, psykologinen trilleri. Aivan loistava: erittäin jännittävä ja yllättävä pitkin matkaa. Loppua kohti alkoi kädet hikoamaan niin, ettei lanka luistanut puikoilla.

Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka pulaan jouduttuaan pelastautuu teeskentelemällä olevansa kauan sitten kadonnut henkilö. Yhdennäköisyys on ilmeinen, joten täydestä menee. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu siten, että tarinaa kerrotaan vuoroin teeskentelijän, vuoroin ammoin kadonneen henkilön näkökulmasta. Näin vähitellen selviää, mitä kauan sitten tapahtui.

Henkilöt ovat lähes samat kummassakin kerronnassa, joten tunnelma tiivistyy aika lailla.

HarperCrimelle terveisiä: ihan älyttömästi ärsyttää kanteen painettu lausahdus Koti voi olla paikoista vaarallisin, joka lässähdyttää juonen tehokkaasti.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

Kuudes osa Sandhamnin murhat -sarjaa. Rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin elämä on vakiintunut ja perhe-elämä on onnellista Pernilla-vaimon ja Elin-tyttären kanssa.

Tällä kertaa pohditaan toimittajan yllättävää kuolemaa ja siihen johtaneita syitä. Kirja kulkee sukkelasti ja tapahtumat ovat paikoin hyvinkin jännittäviä. Jotkut asiat jäävät silti kirjan loppuessa roikkumaan: Miksei kukaan reagoi nuoren tytön anoreksiaan? Hyväksyykö tyttö isän uuden naisystävän? Miten käy juristi Nora Linden työpaikan? Miksi Noran työasia vaikuttaa muulta kuin se on? Ehkäpä näihin asioihin paneudutaan sarjan seuraavassa osassa. Tai ehkä ne pitäisi vain unohtaa.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku puutarhajuhlat

Australialaisen Liane Moriartyn uutuuskirja on alkuperäiseltä nimeltään Truly, madly, guilty. Tylsästi suomennettuna Tavalliset pikku puutarhajuhlat. Alkuperäisnimi viitannee australialaisen yhtyeen Savage Gardenin hittibiisiin Truly, madly, deeply, joka on muuten ihana biisi.

Kirja oli lattea. Pettymys. Alusta saakka viitataan grillijuhliin, joissa on tapahtunut jotain kamalaa. Huippukohtaa kierrellään ja kaarrelaan kolmen eri pariskunnan näkökulmista ja vähitellen päästään yhä lähemmäs. Huippukohta osoittautuu aika latteaksi, tai kivahan se on, ettei kellekään käynyt kuitenkaan mitenkään. Ehkä.

Pariskunnat sinällään ovat herkullisia kaikkine kummallisuuksineen. Ajan hengen mukaisesti yhdellä henkilöistä on rutkasti OCD-piirteitä eli pakko-oireinen häiriö. Aika tylsiä tosin, tietäisin parempiakin. Nykyään ei ole kirjaa, jossa jollakulla ei olisi neuropsykiatrista oireyhtymää.

Kirjan huippukohta jää siis laimeaksi. Sen jälkeen alkaa kuitenkin kirjan kiinnostavampi osuus, kun ihmisistä paljastuu raadollisia piirteitä. Ihan lopussa paljastuu pari sivujuonta, jotka lukija arvasi jo ajat sitten.

Kyllä tämä silti lukea kannattaa. Ne oli ihan tavalliset pikku puutarhajuhlat vain.

Saara Kesävuori: Kuningas

Kesävuoren Kaarlo Karemaa -psykopaatista kertovan trilogian viimeinen osa. Kesävuori on parantanut suoritustaan mainittavasti kirja kirjalta ja suorastaan harmittaa, että tämä oli nyt tässä. Toivottavasti Kesävuori jatkaa jännityksen parissa.

Kuningas on loppua kohti piinaavan jännittävä. Kirjan päätarina Olli Holman perintöhuvilan salaisuudesta jää kuitenkin vähän ohkaiseksi ja salaisuus tylsänpuoleiseksi. Olli Holman taustaa voisi avata enemmän, kun sen annetaan ymmärtää olevan kovin kiintoisa. Olli Holman luonteesta paljastuu tyhjäntoimittajalle sopivasti myös vakuutushuijarin piirteitä. Tyyppi on loppujen lopuksi aika vastenmielinen kaikessa päättämättömyydessään ja itsekeskeisyydessään. Ja hei, jos jotakuta pyydetään tyhjentämään tavarat varastoon toisen ihmisen talosta, kuka alkaa myydä niitä omaan pussiinsa?

Kaarlo Karemaan rooli puolestaan on tässä kirjassa huomattavasti voimakkaampi kuin aiemmissa osissa. Karemaa on erittäin epämiellyttävä ja käyttää hyväkseen heikompiaan. Karemaan elämä on kulkenut sangen yllättävään suuntaan. Ala, jolla Karemaa työskentelee, jää kyllä hämärän peittoon. Eipä sillä suurempaa merkitystä juonen kannalta olekaan.

Kirja pitää tiukasti otteessaan, koska henkilöt ovat kyllin monisyisiä ja tapahtumat arvaamattomia. Kerronta etenee milloin kenenkin näkökulmasta, mikä lisää kiinnostavuutta.

Saara Kesävuori: Tarkasti vartioitu

Kerrankin viikonloppu, jona on aikaa lukea!

Trilogian toinen osa. Ensimmäisestä osasta en kovin paljon pitänyt, niinpä olen viivytellyt toiseen osaan tarttumista. Ensimmäisestä osasta Saarroksissa jäi kuitenkin jotain kaihertamaan, ja päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden.

Tässäkin kirjassa pääroolissa on entinen sotilastarkkailija, nykyinen tyhjätasku tyhjäntoimittaja, nahjusmainen viisikymppinen Olli Holma, joka menee sinne, minne vanhemmat käskevät. Holma valittelee, miten vanhemmat pitävät häntä yhä lapsena eivätkä näe häntä aikuisena, itsenäisenä miehenä. Toisaalta Holma itse pohtii olemistaan ja elämistään koko ajan siltä kantilta, mitä vanhemmat sanoisivat. Tässä kirjassa Holmaan tulee jo enemmän syvyyttä ja hänellä ilmenee olevan omiakin ajatuksia.

Nasiasiat Holmalla ovat rempallaan, kuten edellisessä osassakin. Raha-asiatkin ovat rempallaan, ja ihan pienenä vinkkinä Holmalle: naiset eivät ihmeemmin syty miehestä, joka valittelee olevansa vanhempiensa pompoteltava tyhjätasku. Holmakaan ei pesää saa.

Tässä kirjassa jatkuu muutaman edellisessä osassa tavatun henkilön tarina. Joidenkin rooli jäi kyllä yhä ohkaiseksi. Uusiakin henkilöitä tuli mukaan riittämiin. Pääosin kirjan tapahtumat tapahtuvat helteisessä Kreikassa. Vain alussa ja lopussa ollaan Suomessa. Aiemman kirjan mielenkiintoinen psykopaatti toimii liikkeellepanevana voimana, vaikka tapahtumat sitten lavenevatkin kaikenlaiseen huijaamiseen.

Kirja oli ihan mukaansatempaava.

Stefan Tegenfalk: Vihan aika

Uusi tuttavuus minulle, tämä Stefan Tegenfalk. Kirjan päähenkilöitä ovat poliisi Walter Gröhn ja hänen eräänlainen apulaisensa toiselta osastolta, Jonna de Brugge. Henkilöiden menneisyydestä puhutaan viittauksin, jotka herättävät epäilyksiä siitä, että jotain on jäänyt lukematta. Vihan aika on kuitenkin esikoistrilleri.

Kirjan alussa tapahtuu merkillisiä väkivallantekoja, jotka muodostavat kirjan pääjuonen. Tekojen selvittelyn aikana tapahtuu kuitenkin kaikenlaista, ja alussa tehdyt väkivaltaisuudet unohtuvat pitkäksi aikaa. Päällekkäisten juonien yhteensitomisessa olisi parantamisen varaa. Päähenkilö kohtaa myös ikävän, täysin irrallisen terveysongelman. Toki hänet sillä tavoin saatiin pois kuvioista vähäksi aikaa, ja sairaalassa voitiin järjestää kätevästi kohtaaminen yhden sivuhenkilön kanssa.

Juoni kulkee kuitenkin ketterästi polveillen ja kirja on sujuvaa luettavaa pienistä kompastuksista huolimatta. Ehdottomasti jatkoon ja luen seuraavatkin osat, vaikka epilogi jäikin vähän hämäräksi.

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Nyt olen pettynyt. Yksityisetsivä Jackson Brodiesta kertova kirja loppui, ennen kuin sain juonen rytmistä kiinni.

Kirjassa käytiin takautuvasti 1970-luvulla, ja käynnit oli aina otsikoitu vuosiluvulla. Sen sijaan paluu nykyaikaan oli erotettu vain aaltoviivalla, ja aluksi meni aikaa hahmottaa, kummassa ajassa ollaan. Kirjassa vilisi poliiseja, jotka olivat 70-luvulla nuoria ja turmeltuneita, ja nykyajassa vanhoja ja turmeltuneita. Poliiseilla oli vaimoja ja tyttäriä ja ystäviä, väkeä oli kuin Vilkkilässä kissoja.

Pahiksia oli muutenkin yltäkylläisesti ja toki sankarimme pahoinpideltiin pahanpäiväisesti, mutta tietenkin hän selvisi parilla naarmulla. Jackson jäi tässä kirjassa vähän etäiseksi, koska muuta porukkaa oli niin paljon.

Kirja kertoo kuolleesta prostituoidusta, hänen lapsistaan, kadonneista lapsista, lapsettomista naisista, eläkkeelle jääneestä yksinäisestä entisestä naispoliisista, vartijoista ja aarteen etsinnästä. Kirjan pääjuonena taitaa olla maapallon toisella puolella asuvan naisen toive saada tietää, kuka hän oikein on. Sekin selviää lopulta.

Kirja oli aika sekava ja hajanainen. Juonta tahmeuttaa sekin, että Jackson rakastuu joka kirjassa uuteen naiseen, ja kaikki vanhat kulkevat silti ajatuksissa mukana. Kirja kirjalta naisia kertyy monta. Tässä kirjassa poikkeuksellisesti uusi nainen jäi löytymättä.

Ai niin, oli siellä koirakin kohtalaisen isossa roolissa.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Tanskalainen esikoiskirjailija, jonka kirja on ollut monen lehden kirjaesittelyissä esillä. Pitihän se lukea.

Kirjan päähenkilö on tanskalaisen lehden Lontoossa asuva ulkomaantoimittaja Nora Sand. Sattuman kautta Nora saa käsiinsä materiaalia, joka paljastaa uusia ulottuvuuksia jo vankilassa lojuvan sarjamurhaajan puuhista. Nora reissailee pitkin Tanskan ja Englannin kyliä ja rannikoita selvittelemässä tapahtumia. Nuoruuden suuri rakkaus Anderskin ilmestyy kuvioihin ja toki kissanhäntää kiskotaan eestaas, ennen kuin asiat puhutaan halki.

Psykopaatti-sarjamurhaaja on kierompi kuin arvataankaan, ja seikkailut yltyvät suorastaan huikean jännittäviksi ennen lopputekstejä.

Todella hyvin kirjoitettu kirja. Juoni kulkee sujuvasti ja tapahtumia riittää.

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Ilokseni huomaan, että Lipasti on kehittynyt kirjailijana.

Viimeiset polttarit on viihdyttävää luettavaa miesporukasta, joka kokoontuu vuosittain saunomaan ja ryyppäämään yhdessä. Yksi miehistä on nimeltään Maija, mikä hieman hämmentää lukijaa, etenkin kun syy Maija-nimitykseen paljastetaan vasta kirjan loppupuolella. Syy on tylsän proosallinen.

Tarinassa on kaksi päähenkilöä, Ruben ja Maija. Ruben lienee kirjailijan alter ego. Ruben haluaisi olla hyvä kirjailija ja katselee tapahtumia kirjailijan näkökulmasta. Maija taas on liikkeelle paneva voima, joka järjestää vuosittaiset bakkanaalit.

Kirja on hauska ja henkilöt hyvin mietittyjä persoonallisuuksia. Tyypit ovat sopivan kaunaisia toisilleen, jotta tapahtumiin tulee särmää.

Ainoa, mikä kirjassa särähti, oli se, ettei Lipasti osannut taivuttaa entrecôtea.

Erityismaininta kauniille, pastellisävyiselle kannelle.

Tero Somppi: Raivo

Tero Somppi on julkaissut jo kahdeksan romaania, mutta nyt vasta "löysin" hänet uutuuskirjansa myötä.

Raivo on poliisiromaani ja nimensä mukaisesti se kertoo raivosta, jota kirjan rikollinen päähenkilö tuttavallisesti nimittää Roosnaksi. Ihan oikeasti. Tarkemmin sanottuna kyse on rattiraivosta, joka liikenteessä helposti herää, kun muut eivät käyttäydy "oikealla" tavalla. Kirjassa raivo herää niitä kohtaan, jotka rikkovat liikennesääntöjä, joita poliisikaan ei ehdi valvoa.

Varsinainen päähenkilö on rikoskonstaapeli Ari Manner, joka avioeron myötä on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin. Manner selvittelee rattiraivoon liittyvää tapahtumasarjaa ja onnistuukin selvittämään sen. Kirja on hyvin suoraviivainen ja yksitasoisuudessaan vähän tylsäkin. Käännösdekkareita lukiessani olen tottunut kerroksellisuuteen ja monen tarinan päällekkäisyyteen. Varmaan muissakin maissa kirjoitetaan suoraviivaisiakin dekkareita, mutta niitä ei käännetä...

Eniten jäi kaivelemaan kirjan epilogi. Sen sijaan, että siinä olisi kerrottu vaikkapa Mannerin kotiutumisesta Helsinkiin tai orastavan suhteen kehittymisestä, siinä tarjottiin opastava katsaus liikennevahinkoihin ja paljon niihin liittyvää tilastotietoa, jota Manner muka luki jostakin. Voi tylsyys ja läpinäkyvyys.

Annan Sompille mahdollisuuden, koska oli tämä kuitenkin ihan kelpo luettavaa. Aion lukea toisenkin Sompin kirjan.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Suorastaan rakastan Atkinsonin Jackson Brodie -kirjoja. Tarinan ytimeen päästään kierrellen ja kaarrellen, kun ensin on tutustuttu liutaan erilaisia ihmisiä.

Tällä kertaa entinen poliisi ja yksityisetsivä Jackson Brodie on matkalla Lontooseen, mutta päätyykin Edinburghiin tai jonnekin. Kaikkea merkillistä sattuu ja tapahtuu. Yksi päähenkilöistä on orpo koulunsa keskeyttänyt tyttörukka Reggie, joka on kuin tuulahdus menneisyydestä. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa Reggie asuisi laitoksessa ja kävisi koulua. Kirjassa Reggie on varakkaan perheen lapsenpiika. Reggie on äärettömän nokkela ja rohkea ja urhoollinen. Vähän niin kuin vanhoissa tyttökirjoissa.

Kaikki kirjan henkilöt ovat kovin onnettomia, kukin omalla tavallaan. Lukija jo toivoo loppua kohden, että edes jollekin kävisi hyvin. Näin myös tapahtuu.

Mooses Mentula: Jääkausi

Erinomainen romaani koulukiusaamisesta ja maineesta. Tykkäsin Mentulan aiemmasta romaanistakin, Isän kanssa kahden.

Kirjassa ollaan jossain pohjoisen pikkukaupungissa. Juha on yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka tykkää työstään ja josta oppilaat pitävät sen verran kuin opettajasta yleensä pidetään. Juhalla on vaimo ja aikuinen tytär, jolla on jo oma perhe.

Helmi puolestaan on eteläsuomalainen yläkouluikäinen tyttö, jota kiusataan armotta koulussa ja sen ulkopuolella. Helmin isä saa töitä pohjoisesta, ja perhe muuttaa sinne, jotta Helmikin voisi käydä koulua rauhassa. Niin kuin aivan liian usein käy, kiusattua kiusataan myös uudessa koulussa.

Helmi kuitenkin keksii, miten pärjää kiusaajilleen. Samalla Helmi tuhoaa Juhan maineen.

Kirja on hyvää kuvausta yläkouluikäisen elämästä ja ongelmista. Koulun kovisten taustaakin valotetaan sen verran, että kuten tosielämässäkin, voi huomata kiusaajien kompensoivan oman elämänsä puutteita heikompiaan rääkkäämällä.

Kirja on myös hyvä kertomus siitä, miten helppo nykyaikana on tuhota ihmisen maine ja elämä.

Kirja oli niin hyvin ja hienosti kirjoitettu, että loppu ei ensin auennut minulle.

Lauri Kotilainen: Parempi lehtijuttu

Tenttikirja tämäkin, vuodelta 2003. Oli sen verran hulvaton, että pakko lisätä tännekin. Kirja on täydennetty ja uudistettu painos Kotilaisen aiemmasta teoksesta Hyvä lehtijuttu.

Kotilainen antaa kirjassaan ohjeita hyvän lehtijutun kirjoittamiseen, muttei itse kuitenkaan noudata niitä kirjassaan. Kotilainen kieltää käyttämästä lainasanoja, koska kaikille sanoille on olemassa hyvä, suomenkielinen vastinekin. Silti hän hokee, että "Pisteessä on poweria". Myöskään sisäpiiriterminologiaa ei pitäisi käyttää, silti kirja vilisee anfangeja, versaaleja ja synergiaa. Teksti pitäisi oikolukea sen seitsemän kertaa kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Taisi unohtua. Vielä kun kirjassa painotetaan, että kirjoitusvirheet eivät ole tietokoneen tai latojan virheitä, vaan nimenomaan kirjoittajan virheitä, niin hups vaan. Oli vielä muutama muukin lapsus, mutta jääköön mainitsematta.

Kirjaa olisi voinut huoletta tiivistää ("määrä on laatua") aika monen luvun verran, jolloin turha toistokin olisi jäänyt pois. Koska olin lukenut tätä ennen napakan tietopaketin Editointi aikakauslehdessä, tuntui tämä kirja loputtoman pitkältä ja jaarittelevalta. Varsinaisia tiedonjyviä oli vaikea löytää kaiken sälän ja anekdoottien joukosta. Luulisi kokeneen päätoimittajan hoksaavan senkin, että kun kirjoittaa tietokirjan, jota käytetään ehkä kaukana tulevaisuudessakin, ei sinne kannata laittaa esim. Kotuksen puhelinnumeroita, jotta lukija voi pyytää lisätietoja. En kokeillut, vastataanko ko. numeroissa yhä. Epäilen. Puhelinpalvelun kellonajatkin ovat saattaneet muuttua.

On kirjalla varmasti paikkansa alan opiskelijoiden joukossa. Anekdoottien kautta voi mieleen jäädä kokemuksia, joista voi olla hyötyä. Sujuvan yhteistyön painottaminen niin kuvaajan kuin lehtitalon kanssakin ei myöskään liene pahitteeksi.

Kirjailijan suhtautuminen internettiin hymyilytti sen verran, että liitän alle parhaat palat. Samalla tulee annettua hyvä esimerkki kirjan tautologiasta.

Tämän kirjan on arvostellut myös Mikko Metsämäki pian sen ilmestyttyä.