Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

Olen pettynyt tähän kirjaan. Sillä on varmasti montakin hyvää sanomaa, mutta aivan liikaa puhetta jääkiekosta. Ihminen, joka ei ole tippaakaan kiinnostunut urheilusta, ei jaksa noin monta sataa sivua lukea jonninjoutavaa jaarittelua pelitilanteista, olivat ne sitten juonelle kuinka tärkeitä hyvänsä.

Kirja kertoo pienestä kaupungista, jolle hyvä jääkiekon juniorijoukkue on elinehto. Tai niin kaupunkilaiset ainakin kuvittelevat. Henkilöitä on paljon, noh, kokonainen jääkiekkojoukkue, valmentajat, johtajat ja sponsorit perheineen. Ynnä muita satunnaisia kaupunkilaisia.

Edellisessä lukemassani Backmanin kirjassa, Britt-Marie kävi täällä, puhutaan myös paljon urheilusta, jalkapallosta. Siinä kirjassa on kuitenkin pohjaideana muu kuin jalkapallon ylistäminen. Kiekkokaupungin juonen huippukohtakin (kai?), jääkiekkotähden aiheuttama skandaali, on niin puhkikaluttu teema, ja sen käsittely jää hyvin tavanomaiseksi, ettei lukija siitä innostu.

Osaksi lukemisväsymykseni saattaa johtua siitäkin, että sain kirjastosta pokkarin, jonka teksti on pientä ja tiheää. Tunnustan, että loppua kohti en jaksanut ihan jokaista kappaletta lukea kuin silmäillen. Siitä pidin, että kirjan lopussa katsotaan tulevaisuuteen ja vilautetaan, miten elämä jatkuu.

Lisäsin blogini etusivulle linkin, jonka kautta pääsee seuraamaan, miten Helmet-lukuhaasteeni 2020 edistyy. Kiekkokaupunki sopii haasteen kohtaan 14: urheiluun liittyvä kirja. Merkitsin Kiekkokaupungin lukuhaasteeseeni, vaikken kirjaan kovin pontevasti jaksanut paneutua. Itseni tuntien veikkaan, etten parempaakaan urheilusuoritusta tule vuoden aikana tekemään.

Minna Lindgren: Kaukorakkaus

Heti kirjan alussa huijataan ovelasti lukijaa, tulette huomaamaan. Päähenkilö Kauko Koskinen on 82-vuotias eläkeläinen, joka on tehnyt elämäntyönsä Tilastokeskuksen arkistoissa. Eläkkeellä ollessaan Kauko huolehtii vaimostaan, pojastaan ja tämän pojasta sekä muistelee haikeana menneitä aikoja.

Kirja kulkee jouhevasti, ja sitä on sujuva lukea. Kaukon tylsänkuuloinen elämä on Lindgrenin kuvailemana melkeinpä värikästä. Lindgren on kirjoittanut paljon vanhuksista ja näiden elämästä, mm. Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho) sekä kirjan Vihainen leski. Lindgrenillä on omakohtaista kokemusta vanhustenhoidon alennustilasta, ja hän käykin kirjojensa välityksellä taistelua vähäisiä resursseja vastaan. Kirjoissa resurssipula viedään niin äärimmilleen, että lukijaa hirvittää.

Kaukorakkaus on toisaalta hyvin kirjoitettu ja kiinnostava, toisaalta siinä on joitakin asioita jätetty puolitiehen. Miksi täysjärkinen Kauko passaa poikaansa ja antaa tämän hyötyä ansiottomasti? Miksi Kauko ei pontevammin vaadi vaimolleen hoivaa ja oikeutta? Kaukon ja vaimon suhteen päättymisestä jää paha maku suuhun.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Kauko hankkii pakon sanelemana tietokoneen ja älypuhelimen, jotta saa hoidettua pankki- ja vakuutusasioita. Kauko on käyttänyt työuransa aikana tietokoneita aina niiden yleistymisestä saakka, joten hän oppii nopeasti käyttämään nykyaikaisia laitteita. Kauko menee tietysti myös Facebookiin, siellähän kaikki muutkin vanhukset ovat.

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Kanniaisen teologitausta puskee voimalla läpi kirjan kieleen. Heti alkumetreillä puhutaan ylisistä jumalista, maaliskuun iduksesta ja pastoraalimaisemasta. Kirjan keskeinen henkilö on rikoskomisario Anna Kariluoto, joka painiskelee mielenterveytensä ja itseluottamuksensa kanssa. Mäntintuntuinen rikospoliisi Laaksonen nälvii Anna Kariluotoa mennen tullen. Hieman ristiriitaista on, että kun pidätetty toteaa tutullaan olevan jokin hevosenkaltainen sukunimi, naureskelee Laaksonen mielessään, että Tsehovillahan on samanniminen novelli. Sivistynyt mäntti siis.

Alkukankeuden jälkeen kirja lähtee hyvään vauhtiin ja tapahtumat vyöryvät yksi toisensa perään. Selvitettäviä kuolemantapauksia riittää, ja yllättäviä käänteitä ilmaantuu. Kariluoto on kovilla yrittäessään löytää ratkaisun ja syyllisen.

Esikoisteokseksi sangen taitavasti punottu juoni pitää lukijan otteessaan. Tapahtumia on niin paljon, että jotkut kohtaamiset jäävät valitettavan lyhyiksi. Juoni pysyy kuitenkin kasassa.

Kanniaisen esikoisteos Pimeä korpi ilmestyi vuonna 2011. Kirjan tapahtumat sijoittuvat paljon kauemmas, vuoteen 2006. Liekö kirja ollut kauan työn alla. Siihen viittaa se, että Kanniaisen toinen Kariluoto-dekkari, Hämähäkin huone, ilmestyi vasta armon vuonna 2019.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 45: esikoiskirja.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Kirjaa mainostetaan Agatha Christien uutena Hercule Poirot -mysteerinä. Koska olen aina rakastanut Agatha Christien kirjoja ja niiden nokkelia salapoliiseja, pitää tähän tarttua. Sarjassa on ilmestynyt Nimikirjainmurhien jälkeen jo kaksi muuta osaa, joten olen pahasti jäljessä.

Valitettavasti kirjan alku ei lupaa hyvää Agatha Christie -fanille. Yrityksestä huolimatta Hannahin Hercule Poirot ei yllä lähellekään alkuperäisen Poirot'n omahyväisyyttä. Kirjan minäkertojana toimii Scotland Yardin nuori poliisi Edward Catchpool, joka esittää ottavansa mielellään Poirot'n tarjoaman avun vastaan, mutta todellisuudessa suhtautuu hieman karsaasti siihen, että Poirot valtaa näyttämön. Catchpool on itse kuitenkin kovin epävarma ja altis lankeamaan vääriin johtopäätöksiin.

Kirjan lopussa on Christien kirjoille tyypillinen Poirot'n yksinpuhelu, jossa hän kertoo, kuka teki mitäkin ja minkä takia. Hannah ei saa Catchpooliin puhallettua eloa, joten hänen persoonansa jää kovin ohkaiseksi ja epäkiinnostavaksi. Hämmentävää on sekin, että Catchpool suhtautuu kaikkiin naisiin ja näiden lähentymisyrityksiin hyvin kielteisesti. Catchpoolin välinpitämättömyys myös tapahtuneita rikoksia kohtaan tekee lopun monologista tuskastuttavaa luettavaa.

Tapahtumien kulku jää sekavaksi ja motiivit epämääräisiksi tai jopa epäuskottaviksi. Jäin ihmettelemään, mitä lisäarvoa Hannahin kirjailijanuralle antaa Christien jäljittely. Käsittääkseni Hannah on ollut kuuluisa psykologisten trillereiden kirjoittaja jo ennen Christien jäljittelyuraansa. Valitettavasti Hannahin muuta kirjallisuutta ei taida olla suomennettu.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37: ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. Christien kirjoissa ajankohdalla on aina merkitystä. Aikaan, jolloin digitaalisia kelloja ei vielä tunneta, jonkun kello on aina väärässä tai viisareita on siirretty tahallaan, jotta murhan tapahtuma-ajasta voidaan valehdella. Tässä kirjassa kolme murhaa tapahtuu tismalleen samaan kellonaikaan.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Kun luin ensimmäisen Maria Adolfssonin kirjoittaman kuvitteelliselle Doggerlandin saarelle tai oikeastaan saariryhmään sijoittuvan poliisiromaanin Harha-askel, suhtauduin moiseen mielikuvituksen lentoon hyvin ennakkoluuloisesti. Adolfssonin toista saman sarjan kirjaa lukiessani huomaan jo tottuneeni Doggerlandin saaren kummalliseen väkeen. Kirjassa kuitenkin mainitaan tuon tuosta aivan oikeita valtioita, puhutaan bretoneista ja skandinaaveista, käydään Lontoossa ja tunnetaan tanskalaisia.

En kauhean hyvin muista, mitä edellisessä kirjassa tapahtui tai miksi rikoskomisario Karen Eiken Hornby on sairauslomalla. Sairausloman varsinainen syy ei kovin tarkkaan selviä, mutta muuten lukija saatellaan hyvin ajan tasalle. Tämä kirja oli päässyt menemään minulta kokonaan ohi, ja huomasin sen ilmestymisen vasta, kun näin tänä vuonna ilmestyvää kolmatta osaa mainostettavan. Minulla on siis tiedossa mukavia lukuhetkiä taas jonkin ajan kuluttua.

Doggerlandin syrjäisen saariryhmän asukkaat tuntuvat olevan oivia ruuanlaittajia. Adolfsson on pannut parastaan miettiessään saarelaisille sopivia perinneruokalajeja. Saarten asukkaat ovat mainioita säilöjiä ja erittäin vieraanvaraisia. Doggerlandin rahayksiköksi paljastuu tässä kirjassa tutusti ja turvallisesti markka. Se on varmaan ollut kirjailijan mielestä eksoottinen rahayksikkö.

Kirjassa tapahtuu pari murhaa, mutta ne jäävät kaikkien rikoskomisario Eiken Hornbyn sukuun liittyvien jännittävien paljastusten varjoon. Keskeiset henkilöt tulevat mukavasti tutuiksi, koska heistä ja heidän perheistään kerrotaan paljon.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 25: kirjassa ollaan saarella.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Tämä olkoon vuoden 2020 ensimmäinen luettu kirjani. Samalla alan osallistua Helmet-lukuhaasteeseen 2020. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. Sitä komisario Armand Ganachen tähdittämissä Three Pines -kylästä kertovissa kirjoissa todellakin tehdään. Kylän väki tuntuu leipovan ja paistavan koko ajan jotakin. Aina, kun kokoonnutaan jonnekin, on jollakulla tarjottimellinen herkkuja valmiina. Tai kattilassa valmistumassa herkullinen ruoka, jota tarjotaan kaikille paikalla oleville.

Päätin alkaa tästä lähin kirjata jo lukiessa mieleen tulevia ajatuksia tänne blogiin. Kun kirja loppuu, on loppuratkaisu päällimmäisenä mielessä, eikä aiempia ajatuksia ole helppo enää kaivaa esiin. Ja on toki kirjoja, jotka eivät herätä valitettavasti juuri mitään ajatuksia. Onneksi Kylmän kosketus ei ole sellainen. Olen aiemmin lukenut sarjan edellisen osan, Naivistin kuoleman, joka on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Kuolema kiitospäivänä. Tämä uusi kirja sijoittuu joulunaikaan, eli se oli oikein sopivaa ja kaikin puolin osuvaa lukea juuri nyt, joululomalla.

Kirjassa kuvailtu Three Pinesin kylä kuulostaa ihanteelliselta asuinpaikalta, jos ei oteta lukuun sitä, että siellä tapahtuu vuosittain murha taikka pari. Vaikka oikeasti en ole lainkaan yhteisöllinen, kuulostaa kirjassa kuvattu yhteisö hauskalta ja puoleensavetävältä. Asukkaat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa erilaisuutta ja voivat laskea siitä lempeästi leikkiä. Tähän asti tapahtumat ovat sijoittuneet aina talveen, joka on ihanan luminen ja kylmä.

Kirjassa toistuva kahtiajako, quebeciläinen kaksikielisyys eli englannin kannattajat ja ranskan kannattajat, kuulostaa vähän samanlaiselta kuin ruotsin ja suomen vaihtelu Suomessa. Kanada on Wikipedian mukaan kaksikielinen maa, ranskanpuhujia asukkaista on kolmasosa. Selvästi enemmän siis ranskankielisiä kuin Suomessa ruotsinkielisiä, joita on noin viisi prosenttia. Quebecin provinssin virallinen kieli on ranska. Itseäni lukion lyhyen ranskan aikoinaan lukeneena ilahduttaa, että ymmärrän kirjan ranskankieliset lausahdukset. Three Pinesin asukkaat suhtautuvat "vääränkielisiin" naapureihinsa ja muihin kohtaamiinsa ihmisiin lempeän hyväksyvästi.

Kirja ei loppunut toivomallani tavalla. Eräälle henkilölle olisin toivonut parempaa tulevaisuutta. Loppuun jäi myös jännittävä koukku, joka liittyy Armand Ganacheen.  Seuraavaa osaa odotellessa siis.

Helmet-lukuhaaste 41: kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Carin Gerhardsen: Musta jää

Kirja on ovelasti kirjoitettu, ja alkupuolella saa muutamaan kertaan palata takaisin, että ahaa, tämä ei nyt mennytkään niin kuin luulin. Kirjassa kerrotaan samoista tapahtumista monen asiaan liittyvän henkilön näkökulmasta. Vähitellen lukijallekin alkaa kirkastua, mikä on kenenkin rooli tapahtumissa.

Kirjan alussa kirjoitustapa (pari sivua per kertoja) tuntuu rasittavalta, kun menetyksiä on paljon, mutta kun muutakin sisältöä alkaa kertyä, käy se myös viihdyttäväksi. Nokkelasti koottu tarina.

Lopussa yllättää useampi käänne.

Mira Talala: Psyykkisesti oireileva oppilas

Mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu nimenomaan opettajille. Paljon käytännön toimintaohjeita ja esimerkkitapauksia. Sinänsä ei mitään uutta, mutta antaa taas vankkaa tietopohjaa omalle toiminnalle.

Kirjassa esitellään erilaisia psyykkisiä oireryhmiä, joita oppilailla saattaa olla. Annetaan vinkkejä ongelman tunnistamiseen ja ohjataan oikeaan lähestymistapaan sekä kartoitetaan moniammatilliset yhteistyökumppanit.

Daniel Cole: Loppupeli

Räsynukke ja Marionetti ovat Colen trilogian aiemmat osat, ja Loppupeli päättää tyylikkäästi sarjan. Loppupeli on niin paljon parempi kuin aiemmat osat. Ällöttävät raakuudet loistavat poissaolollaan. Toki nyrkkitappeluita käydään verisin tuloksin, mutta se on pientä.

Henkilöt ovat ihanan tuttuja ja sympaattisia. Keskeisten henkilöiden keskinäinen sanailu on vallatonta ja naurattavaa. Muutenkin huumoria on ripoteltu mukaan juuri sopivasti. Toivon todellakin, että William Fawkes nähdään vielä uusissa seikkailuissa. 

Ja kirjan loppu sitten! Paatuneen huonoista lopuista valittajan sydän aivan sulaa. Täydellinen lopetus!

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen

Sarenbrantin kolmatta suomennosta, Kerjäläistä, odotin kovasti. Kirja olikin loppujen lopuksi aika tylsä. Tiedetään, ketkä ovat kuolleet ja kuka heidät on tappanut. Sitten vaan yritetään saada tappaja kiinni. Yrittäähän se vähän jännittävääkin olla, mutta aika ilmeistä on, ettei kukaan keskeinen henkilö menetä henkeään.

Henkilöt jäävät vähän etäisiksi. Etenkin Emma Sköld, päähenkilö, on omituisen kalsea tyyppi. Hän ei tapahtumien tiimellyksessä ehdi uhrata montakaan ajatusta lapselleen, jota on hädin tuskin ehtinyt nähdä. Pitäisikö uskoa, että toki poliisille rikollisten kiinnisaaminen on tärkeämpää kuin oman lapsen ajatteleminen tahi hänen kanssaan oleminen? Voisi luulla, ettei moisten koettelemusten jälkeen enää laskisi lastaan sylistään. Tällä viittaan erityisesti viimeiseen lukuun, jossa Emman äidillisyys edelleen loistaa poissaolollaan.

Timo Saloviita: Työrauha luokkaan

Työperäistä kirjallisuutta lomalla. Saloviita kirjoittaa kiinnostavasti ja mukaansa tempaavasti, joten kirjan jaksaa hyvin lukea lomallakin. Kyllähän minä nuo asiat tiesinkin, kirja on lähinnä mieleen palauttamista ja itseni tsemppaamista. Syksyllä en oikein jaksanut panostaa ja toimin aivan väärin työrauhahaasteen edessä. Siitä tuli itseään toteuttava kierre. Se lisäsi uupumusta.
Itseäni ärsytti erityisesti se, että aiemmin olen handlannut moiset tilanteet erinomaisesti. Nyt en.

Jospa joululoman jälkeen jaksaisin uusin voimin käydä haasteiden kimppuun. Uuden lukukauden alkaessa voi aloittaa puhtaalta pöydältä uusin säännöin ja rutiinein.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Harmillisesti en muista juurikaan, mitä Malmstedtin edellisessä kirjassa Pimeä jää tapahtui. Niinpä moni asia jää vähän hämärän peittoon Mykkää taivasta lukiessakin. Päähenkilö Isa Karoksen elämässä on tapahtunut paljon surullisia asioita. Hänen äitinsä kuolema ja jäämistö ovat tässä kirjassa paljon esillä. Olisipa kiva muistaa, miksi siihen liittyy niin paljon pahaa.

Mykkä taivas on hyvin tummasävyinen kirja, joka sopi hyvin huonosti jouluaaton lukemistoksi. Kirja tulvii surua, menetyksiä, kuolemaa ja ahdistusta. Päähenkilölle tapahtuu mielestäni jopa liikaa ikäviä asioita, ja silti hän jatkaa työtään väsymättömänä.

Kirjassa kulkee päätarinan rinnalla kaksi kehystarinaa, toinen Karjalan evakkomatkalta ja toinen Syyrian pakolaismatkalta. Kirjan lopussa kaikki odotetusti yhdistyvät tavalla tai toisella. Juoni on monimutkainen ja taitavasti punottu. En kiistä Malmstedtin ansioita taitavana kirjailijana ja sujuvana kirjoittajana, mutta toivoisin seuraavaan kirjaan hieman ilonpilkahduksiakin.

Suvi Vaarla: Westend

Intensiivinen kuvaus onnellisesta, vauraasta lapsuudesta ja siitä, kun kaikki romahtaa.

Vaarla kirjoittaa hyvin ja todentuntuisesti. Kirjassa ollaan vuoroin kertojan, Elinan, lapsuusvuosissa ja vuoroin opiskeluaikana, kun kaikki on muuttunut. Sen lisäksi, että pankkiromahdus ja lama vaikuttavat syvästi Elinan lapsuuteen ja nuoruuteen, on Elina yksinäinen. Hän ei tunne kuuluvansa joukkoon ja jää ulkopuoliseksi. Yksi hyvä ystävä kannatteleekin häntä vielä pitkään aikuisenakin.

Kirja kertoo myös häpeästä. Kuten kirjassakin, ihminen häpeää aika usein asioita, joihin ei ole itse syypää eikä muuksi voi muuttaa.

Pidin tästä kirjasta kovasti.

Peter James: Kuolema vaanii verkossa

Viidestoista Roy Grace -dekkari. Roy Grace on Sussexin poliisivoimien kantava voima Brighton-Hovessa. Kirjan aiheena on nettihuijausten huima lisääntyminen Britanniassa. Kirja sai minutkin miettimään vakavasti alanvaihtoa...

Peter Jamesin kirjoitustyyli on hyvin jaaritteleva ja henkilökuvaukset vanhanaikaisen kuuloisia. Naisten lyhyet hiukset on yleensä "tyylikkäästi leikattu" ja miesten hiukset "poikamaisen tuuheat". Tässäkin kirjassa poliisimies rientää puhelimeen "vaikuttavan näköisenä olkalaatoin varustetussa valkoisessa paidassaan". Jamesin kirjat pursuavat täysin turhaa tietoa, joka saa lukijan kiemurtelemaan vaivaantuneena. Toisaalta olennaiset asiat jäävät kertomatta. Kirjassa toistetaan termiä vasaralaukaus todella monta kertaa, mutta ei vaivauduta selittämään, mitä se tarkoittaa. Wikipedia tietää, että se tarkoittaa kahta nopeasti peräjälkeen ammuttua laukausta.

Olen kuitenkin jäänyt koukkuun, koska Roy Gracen elämässä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista. Tälläkin kertaa.

P. D. James: Kuolema joulupäivänä

Ihastuttavia pieniä murhatarinoita vuosikymmenten takaa. Kirjassa on kuusi lyhyttä kertomusta, joissa jokaisessa on yllättävä loppu. Kerrassaan herkullisia tarinoita, kuten kirjan kansikin.

Steinar Bragi: Kosto

Steinarin edellisen kirjan, Sumun, ilmestymisestä onkin jo kolme vuotta. Sumu oli varsin kummallinen kirja, ja Kosto on vielä paljon kummallisempi.

Koston päähenkilön Katan tytär katoaa ja löytyy myöhemmin kuolleena. Katalla nyrjähtää päässä ja kirjassa ollaankin pitkälti Katan harhaisessa maailmassa. Kirjasta olisi saanut ihan sujuvan jännärin ilman harhaisia hörhellyksiäkin. Ne eivät minun mielestäni tuoneet juoneen sen ihmeellisempää lisäarvoa.

Ann Cleeves: Musta kuin yö

Ann Cleeves on tuottelias ja kotimaassaan Englannissa suosittu rikoskirjailija. Hänen teoksiaan on suomennettu laiskanlaisesti, vain komisario Jimmy Perezistä kertova Shetlanti-sarja on suomennettu lähes kokonaan. Musta kuin yö on sarjan ensimmäinen kirja vuosien takaa.

Kirja ei ollut kovin paksu, mutta lukeminen sujui hitaasti. Henkilöitä on paljon, vaikka pyöritään pienillä Shetlandinsaarilla. Kirjassa eletään Up Helly Aa -juhlan aikaa. Googlettaminen paljasti, että omituisen nimistä juhlaa vietetään Lerwickissä oikeastikin. Juhlaan liittyy kulkue ja viikinkiveneen polttaminen. Selitystä juhlan nimelle en löytänyt, en tosin kovin pontevasti etsinytkään.

Juoni on mielenkiintoinen, kirjassa tutkitaan parin tytön murhaa verkkaiseen tyyliin. Kirja pitää lukea aivan loppuun saakka, jotta syyllinen selviää. Aion lukea lisää tätä sarjaa. Henkilöt ovat kiinnostavia ja haluan kuulla heistä lisää.

C. J. Tudor: Paluu pimeästä

Nyt oli nopsasti luettu kirja vapaapäivän rattona. Tudorin Liitu-ukkoa mainostettiin vuoden pelottavimmaksi kirjaksi, mitä se ei tosiaankaan ollut. Paluu pimeästä on sen sijaan paikoin hyvinkin karmiva. Ötökkäfobioita potevien ei kannata kajota siihen lainkaan. Muutaman kerran lukiessa kädet hikosivat niin, että sukkapuikot muuttuivat tahmeiksi.

Kuten Tudorin edellisessäkin kirjassa, tässäkin päähenkilön ammatti on äidinkielenopettaja. Äidinkielenopettajana tunnen lämmintä yhteenkuuluvuutta näiden kahjojen päähenkilöiden kanssa. Englannista näkyy löytyvän syrjäisiä, sisäänpäin lämpiäviä kyliä kammottavien asioiden tapahtumapaikoiksi. Paluu juurille tällaiseen syrjäytyneiden kuppikuntaan on myös suosittu teema.

En ihmeemmin pidä yliluonnollisista tapahtumista, mutta nykykirjailijat osaavat punoa ne niin taitavasti todellisiin tapahtumiin, että minäkin kestän sen.

Tästä ehdoton suosikki, jos kaipaat kylmiä väreitä!

Tina Frennstedt: Lupaus

Todella mielenkiintoinen esikoisdekkari! Frennstedt kirjoittaa sujuvasti ja puhaltaa keskeiset henkilöt suorastaan eloon, niin paljon syvyyttä heihin on kirjoitettu. Malmölainen poliisi Tess Hjalmarsson ratkoo mielellään jo kylmenneitä tapauksia, cold caseja. Usein hän joutuu kuitenkin normaaliin poliisityöhön, työparinaan Marie Erling.

Sekä Tessin että Marien elämässä on meneillään kaikenlaisia koukeroita, joista kerrotaan vuolaasti rikosten selvittelyn lomassa. Todellakin toivon, että tämä kirja saa jatkoa.

Mari Jungstedt: Näen sinut

Jungstedtin kirjat eivät ole paksuja, mutta silti niissä tapahtuu vaikka mitä, ja henkilöhahmoissa on syvyyttä. Tässä kirjassa gotlantilaiset poliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson vihdoin päästävät lukijat piinasta. En malta odottaa seuraavaa osaa!

Arvasin syyllisenkin jo paljon ennen tapahtumien ratkeamista. Koska se oli niin ilmeistä, niin se oli varmaan tarkoituskin. Tapahtumat pysyivät silti jännittävinä loppuun asti.

Paras pitkään aikaan lukemani kirja. Pidän nimenomaan henkilöiden tuttuudesta ja siitä, että heillä on luonnetta.