Markus Ahonen: Jäljet

Ahonen parantaa kirja kirjalta. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson työkavereineen jahtaa Helsingissä pelottavaa murhaajaa. Juoni on metka ja koukuttava. Kuten yleensäkin Ahosen dekkareissa, murhaaja ei ole lainkaan itsestään selvä. Kirjan loppuessa lukija on hämillään sekavista tunteistaan.

Isakssonin naisasiatkin ovat vihdoin kunnossa ja elämä on seesteistä. Tosin lapsettomuus kalvaa tämänhetkista suhdetta. Isakssonin elämää on kerrassaan viihdyttävää seurata. Seuraava kirja odotteleekin jo pinossa. Toivottavasti saan seurata Isakssonin elämää vielä monen kirjan verran.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Yösyötöstä ja Tarhapäivästä tutun yksinhuoltaja Antti Pasasen Paavo-poika aloittaa koulun. Äideille ihan normisettiä, mutta humoristista läppää tuleekin siitä, kun isän pitää selvitä arkielämän haasteista pienen koululaisen kanssa. Tämän kirjan soisi luettavaksi miespuolisille kansanedustajille ja muille päättäjille: tämän takia aamupäivä- ja iltapäiväkerhot ovat tärkeitä ja niitä täytyy olla riittävästi. Ja ryhmäkoot eivät saa olla liian suuria, jotta toiminta pysyy järkevänä ja ohjaajat motivoituneina.

Hyvästä tukiverkostostakaan ei voine liikaa puhua. Vaikka Pasasella sellainen onkin, on luterilainen pärjäämisen helmasynti vielä suurempi. Itse pitää pärjätä eikä apua sovi pyytää kuin vasta pää kainalossa. Ja itse asiassa sellaista tilannetta ei tulekaan, että apua sopisi pyytää. Kyllähän pää kainalossakin saa ihan hyvin hommat hoidettua. Lähimmäisten olisikin hyvä huomata kysyä joskus, miten jaksat, ja tarjota apua, vaikkei sitä kysyttäisikään.

Kirja onkin humoristisen romaanin ohella yhteiskunnallinen kannanotto. Tänä päivänä niin moni uupuu odotusten alla, vaikka pitäisi vaan jaksaa, jaksaa. Entä kun ei jaksakaan? Kuka silloin auttaa?

Kirja ottaa kantaa myös vammaisten oikeuteen rakastua ja perustaa oma perhe. YK:n mukaan vammaisillakin sellainen oikeus on. Käytännössä sekin kaatunee usein tukiverkoston vaillinaisuuteen. Kaikessa on viime kädessä kyse rahasta ja hyvästä tahdosta.

Kannattaa lukea!

Katarina Wennstam: Varjot

Vasta kolmas Wennstamin kirja. Silti tuntuu, kuin henkilöt olisi tuntenut aina. Rikostarkastaja Charlotta Lugn vaimoineen, persialaissyntyinen puolustusasianajaja Shirin Sundin. Molempien elämää seurataan samalla, kun rikoksia ratkotaan.

Tällä kertaa kirjassa on erityisen omaperäinen juoni. Ratkaistavaa rikosta ei oikeastaan ole, koska mitään ei salata. Salaperäinen liiga, jonka jäsenten nimet kyllä kerrotaan heti alussa, kostaa naisia pahoinpidelleille miehille näiden teot. Sotaa käydään siis riittämätöntä oikeusjärjestelmää vastaan, koska se ei pidä naisten pahoinpitelemistä kyllin vakavana rikoksena.

Wennstam on taitava, ja pitää monimutkaisetkin langat käsissään.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Nytpä oli jännittävä trilleri.

Minäkertojalle tapahtuu jotain kamalaa, ja hän pakenee aloittaakseen uuden elämän ja unohtaakseen kauheuden. Myöhemmin ilmaantuu toinenkin minäkertoja, joka kertoo samoista tapahtumista omasta näkökulmastaan. Kaikkitietävä kertoja puolestaan seuraa, miten poliisi selvittää tapahtumia. Vaikka kertojia ja näkökulmia on monta, ovat ne selkeästi erillään toisistaan, eikä lukija mene sekaisin.

Kirjan teemana on lapsen menettämisen kauheus, ja miten siitä voi selvitä.

Rikosta selvittävien poliisien elämää seurataan huolella, ja henkilöt ovat kiinnostavia. Kirjan tapahtumat kertovat monen vuoden ajanjaksosta, ja nykyajassakin elellään yli vuosi.

Lukijalla on aavistus siitä, että kaikki ei ehkä ole sitä, miltä näyttää. Kirja sisältää paljon yllätysmomentteja ja on paikoin painostavan jännittävä.

Suosittelen.

Denise Rudberg: Kolmen kohtalokas leikki

Rudbergin kirjojen nimissä näkyy olevan numeroihin liittyvää sanaleikkiä. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Yksi tappava syrjähyppy, sitä seurasi Toinen toista pahempi ja nyt Kolmen kohtalokas leikki.

Rudbergilla on maaginen kirjoittamisen taito. Kirjan luvut ovat lyhyitä, mutta kertovat silti kaiken olennaisen ja vähän enemmänkin. Jo aiempia kirjoja lukiessa tuntui, että henkilöt ovat entuudestaan tuttuja. Rudberg tuo henkilöt lähelle lukijaa.

Päähenkilönä on syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff. Hän työskentelee Tukholmassa erinäisten poliisien kanssa. Marianne on keski-ikäinen, ja hänellä on kolme aikuista lasta. Hänen perhe-elämäänsä on aina viihdyttävää seurata.

Tällä kertaa selvitettäväksi tulee poliitikon murha. Poliitikon menneisyys ei ole lainkaan puhdas ja se selviää vähitellen. Myös murhaaja selviää, tietenkin.

Oikein letkeää ja viihdyttävää luettavaa. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja niiden tarkastelussa, ei likaisissa rikoksissa.

Olle Lönnaeus: Maksun hetki

Kamalan tylsä.

Samat henkilöt kuin aiemmassa kirjassa, Pelivelassa. Peliongelminen poliisi Jonny Lilja, joka viihtyy paremmin lain väärällä puolella. Jonnyn ex-vaimo ja tytär, muita poliiseja, liuta itäeurooppalaisia gangstereita.

Epämääräisiä tapahtumia ja taas epäillään Jonnya, tietenkin. En jaksanut lukea, koska kirja oli aika tylsästi kirjoitettu. Tapahtumien kuvaus on jotenkin puisevaa ja junnaavaa. Paljon väkivaltaa ja uhkailua, korruptiota ja valehtelua.

Selasin kirjan loppuun, koska halusin nähdä, miten siinä käy. Pysyin hyvin kärryillä tapahtumista, vaikka vilkaisin joka aukeamalta vain pääkohdat. Ehkä seuraavassa kirjassa on jo vähän uusiakin henkilöitä. Kirjailija varmistaa sen lahtaamalla lähes kaikki tämän kirjan henkilöt.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Syyskuu ei olekaan tässä esikoisdekkarissa synkkä ja sateinen kuukausi, vaan päähenkilön lapsuudesta saakka mukana kulkenut lempinimi.

Erikoinen dekkari tämä olikin. Yläkouluikäisen poikaporukan edesottamuksia seurataan sellaisella intensiteetillä, että ajoittain tuntuu kuin lukisi nuortenkirjaa. Ajallisesti välillä ollaan poikien lapsuudessa ja nuoruudessa, jossain 1980-luvun alkupuolella, toisinaan taas ollaan nykyhetkessä. Siirtymiä ei erikseen korosteta millään tavoin, vaan ajankohdat vaihtuvat kuin ajatuksissa, luontevasti.

Pojat löytävät liikuntatunnilla luokkatoverinsa isosiskon kuolleena. Syyskuu on päättänyt löytää surmaajan, ja jatkaa etsimistä vuodesta toiseen, muiden jo unohdettua kuolleen, kauniin Elinan. Poliisikin on kiinnostunut surmaajasta, mutta sitten ei enää olekaan. Minulle ei valjennut, miksi pari poliisia haluaa estää totuutta tulemasta julki. Paljon asioita jää auki, muttei häiritsevällä tavalla.

Syyskuun elämä on ollut aina ankeaa, sitä valotetaan pienissä erissä. Vaikka Syyskuu onkin kova jätkä, on hän silti symppis. Syyskuu ei luovuta. Koskaan.

Erinomainen esikoisdekkari, jonka ovat lukeneet myös Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjakaapin kummitus.

Markus Ahonen: Palava sydän

Rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin seikkailut jatkuvat tässä kirjassa. Nyt lukija pääsee tutustumaan paremmin Isakssonin aatoksiin. Aika onneton naistenmies Isaksson kyllä on. Pyörittää monta naista yhtä aikaa, kun ei osaa valita parasta.

Kirjan toinen päähenkilö on reppana nimeltä Ilpo Talvinen. Ilpo on elämän päähänpotkima kouluttamaton rassukka, jolle ei mikään tunnu onnistuvan. Ilpo ottaakin lopulta itse ohjat käsiinsä ja yrittää parantaa elämäänsä. Juuri silloin, kun Ilpo tekee peruuttamattomia asioita, kohtaa hän myös elämänsä naisen.

Kirjan lopussa kaikki ajattelevat kauniita ja lämpimiä ajatuksia Ilposta. Ihan sydämessä läikähtää. Vähän jää kuitenkin lukija huuli pyöreänä miettimään, tuliko Ilpolle mitään seurauksia vapaudenriistosta sun muusta. Ja miksei kerrottu syytä, miksi Ilpo moiseen ryhtyi. Jos antaakseen opetuksen, senkin olisi voinut kirjan lopussa paketoida. Nyt jää arvailun varaan, mitkä olivat Ilpon perimmäiset syyt.

Juoni oli jännittävä ja erilainen, erikoinen. Kekseliäskin.

Oli tämä kuitenkin, puutteistaan huolimatta, ihan luettava. Niin tässä kuin edellisessä osassakin on satunnaisia omistusliitteiden puutoksia, mitkä särähtävät silmään.

Markus Ahonen: Meduusa

Ahosen kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 2006, ja uusintapainoksena pokkarina 2016.

Alkuun henkilöt menivät sekaisin, ja oli vaikea pysyä kärryillä siitä, ketkä ovat juonen kannalta tärkeitä henkilöitä, ketkä eivät. Keskeisessä roolissa on poliisi Markku Isaksson, joka jää vähän hengettömäksi.

Isaksson selvittelee pääkaupunkiseudulla tapahtuvia rikoksia, joille löytyy ponnisteluiden jälkeen yhteinen tekijä. Viimeisessä luvussa selviää syyllinen, ja se on aika yllättävä. Kirjassa on potentiaalia, mutta liian paljon asioita jää kertomatta tai hajanaisiksi huomioiksi. Hyvät juonenkäänteet kärsivät sekalaisesta esillepanosta. Henkilöitä on aivan liikaa näin ohueen kirjaan.

Kannattaa lukea loppuratkaisun takia. Muutoin aika mitäänsanomaton lukukokemus, ei tästä keksi oikein mitään sanottavaa. Kirja loppui, ennen kuin se ehti jäsentyä päässä.

Miika Nousiainen: Juurihoito

Talvilomaviikko on mennyt vaihteeksi Netflixin ääressä. Jumituin totaalisesti amerikkalaiseen Sherlock Holmesista kertovaan Elementary-sarjaan, ja nyt harmittaa, kun loma jo loppuu. Sain vasta ensimmäisen kauden katsottua. Tänään tartuin pitkästä aikaa kirjaan, eikä kaduta.

Juurihoito alkoi hitaanlaisesti ja ensimmäiset sivut olivat aika tylsiä. Onneksi jatkoin lukemista, koska tarina imaisi mukaansa ja luinkin kirjan yhdellä istumalla. Pekka menee hammaslääkäriin, joka osoittautuu hänen veljekseen, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan käy ilmi ensimetreillä. Luulinkin, ettei kirjalla tämän jälkeen ole mitään annettavaa, kun kohokohta lyödään tiskiin ekassa luvussa.

Voi, miten väärässä olinkaan. Pekka ja Esko tutustuvat toisiinsa ja päätyvät lähestulkoon maailmanympärimatkalle. Veljesten sanailu käy hulvattomaksi. Nousiainen nostaa tuttuun tapaan pöydälle myös erilaisia yhteiskunnallisia ongelmakohtia ja pohtii henkilöiden kautta omaperäisiä ratkaisuja ja tulkintoja. Suomalaisten ominaispiirteiden tunnistaminen ja sanallistaminen on Nousiaisella erityisen hyvin hallussa.

Kyllä. Lukekaa. Ehdottomasti.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Tämä kirja näkyy olevan nyt kaikkien käsissä ja huulilla. Olen varmaan taas turhankin tyly jonkun mielestä, kun joudun toteamaan, että siinäpä oli lattea lukukokemus.

Kirjan juoni on alusta saakka selvillä, kiitos päällekkäin kulkevien tarinoiden. Toisessa ollaan nykyajassa, toisessa päähenkilön lapsuudessa. Varsinainen kohokohta jää tulematta, ja kirjan loppuessa päällimmäinen tunne on pettymys.

Henkilöt jäävät etäisiksi, ja vaikka päähenkilön kohdalla se on varmaan osa juonenkulkua, ei se silti lukukokemusta paranna. Päähenkilö, syyttäjä Jana Berzeliuksen nimi viittaa itäblokin maihin, muttei ole juonen kannalta mitenkään oleellinen. Myöskin Janan ja hänen vanhempiensa viileitä välejä kuvaillaan vuolaasti, vaikkeivät niillä ole juoneen liittyvää merkitystä. Poliisi Mia varastelee ja tuhlaa palkkansa parissa päivässä. So? Kovasti Mia pähkäilee rahattomuuttaan ja tuhlailuaan, muttei mahdollisia syitä avata sen enempää. Mia suhtautuu Janaan kovin ynseästi, suorastaan vihamielisesti. Tämäkin jää lukijan ihmeteltäväksi. Ihan kuin kirja olisi jäänyt kesken. Vai lieneekö taiteellista ja erityisen lahjakasta kirjoittaa näin epämääräisesti.

Entäs Jana? Mitä hän ajattelee elämästään ja tulevaisuudestaan? Sitäkään ei kerrottu.

Plääh.

Anna Snoekstra: Peilikuva

Australialainen esikoisjännäri, psykologinen trilleri. Aivan loistava: erittäin jännittävä ja yllättävä pitkin matkaa. Loppua kohti alkoi kädet hikoamaan niin, ettei lanka luistanut puikoilla.

Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka pulaan jouduttuaan pelastautuu teeskentelemällä olevansa kauan sitten kadonnut henkilö. Yhdennäköisyys on ilmeinen, joten täydestä menee. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu siten, että tarinaa kerrotaan vuoroin teeskentelijän, vuoroin ammoin kadonneen henkilön näkökulmasta. Näin vähitellen selviää, mitä kauan sitten tapahtui.

Henkilöt ovat lähes samat kummassakin kerronnassa, joten tunnelma tiivistyy aika lailla.

HarperCrimelle terveisiä: ihan älyttömästi ärsyttää kanteen painettu lausahdus Koti voi olla paikoista vaarallisin, joka lässähdyttää juonen tehokkaasti.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

Kuudes osa Sandhamnin murhat -sarjaa. Rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin elämä on vakiintunut ja perhe-elämä on onnellista Pernilla-vaimon ja Elin-tyttären kanssa.

Tällä kertaa pohditaan toimittajan yllättävää kuolemaa ja siihen johtaneita syitä. Kirja kulkee sukkelasti ja tapahtumat ovat paikoin hyvinkin jännittäviä. Jotkut asiat jäävät silti kirjan loppuessa roikkumaan: Miksei kukaan reagoi nuoren tytön anoreksiaan? Hyväksyykö tyttö isän uuden naisystävän? Miten käy juristi Nora Linden työpaikan? Miksi Noran työasia vaikuttaa muulta kuin se on? Ehkäpä näihin asioihin paneudutaan sarjan seuraavassa osassa. Tai ehkä ne pitäisi vain unohtaa.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku puutarhajuhlat

Australialaisen Liane Moriartyn uutuuskirja on alkuperäiseltä nimeltään Truly, madly, guilty. Tylsästi suomennettuna Tavalliset pikku puutarhajuhlat. Alkuperäisnimi viitannee australialaisen yhtyeen Savage Gardenin hittibiisiin Truly, madly, deeply, joka on muuten ihana biisi.

Kirja oli lattea. Pettymys. Alusta saakka viitataan grillijuhliin, joissa on tapahtunut jotain kamalaa. Huippukohtaa kierrellään ja kaarrelaan kolmen eri pariskunnan näkökulmista ja vähitellen päästään yhä lähemmäs. Huippukohta osoittautuu aika latteaksi, tai kivahan se on, ettei kellekään käynyt kuitenkaan mitenkään. Ehkä.

Pariskunnat sinällään ovat herkullisia kaikkine kummallisuuksineen. Ajan hengen mukaisesti yhdellä henkilöistä on rutkasti OCD-piirteitä eli pakko-oireinen häiriö. Aika tylsiä tosin, tietäisin parempiakin. Nykyään ei ole kirjaa, jossa jollakulla ei olisi neuropsykiatrista oireyhtymää.

Kirjan huippukohta jää siis laimeaksi. Sen jälkeen alkaa kuitenkin kirjan kiinnostavampi osuus, kun ihmisistä paljastuu raadollisia piirteitä. Ihan lopussa paljastuu pari sivujuonta, jotka lukija arvasi jo ajat sitten.

Kyllä tämä silti lukea kannattaa. Ne oli ihan tavalliset pikku puutarhajuhlat vain.

Saara Kesävuori: Kuningas

Kesävuoren Kaarlo Karemaa -psykopaatista kertovan trilogian viimeinen osa. Kesävuori on parantanut suoritustaan mainittavasti kirja kirjalta ja suorastaan harmittaa, että tämä oli nyt tässä. Toivottavasti Kesävuori jatkaa jännityksen parissa.

Kuningas on loppua kohti piinaavan jännittävä. Kirjan päätarina Olli Holman perintöhuvilan salaisuudesta jää kuitenkin vähän ohkaiseksi ja salaisuus tylsänpuoleiseksi. Olli Holman taustaa voisi avata enemmän, kun sen annetaan ymmärtää olevan kovin kiintoisa. Olli Holman luonteesta paljastuu tyhjäntoimittajalle sopivasti myös vakuutushuijarin piirteitä. Tyyppi on loppujen lopuksi aika vastenmielinen kaikessa päättämättömyydessään ja itsekeskeisyydessään. Ja hei, jos jotakuta pyydetään tyhjentämään tavarat varastoon toisen ihmisen talosta, kuka alkaa myydä niitä omaan pussiinsa?

Kaarlo Karemaan rooli puolestaan on tässä kirjassa huomattavasti voimakkaampi kuin aiemmissa osissa. Karemaa on erittäin epämiellyttävä ja käyttää hyväkseen heikompiaan. Karemaan elämä on kulkenut sangen yllättävään suuntaan. Ala, jolla Karemaa työskentelee, jää kyllä hämärän peittoon. Eipä sillä suurempaa merkitystä juonen kannalta olekaan.

Kirja pitää tiukasti otteessaan, koska henkilöt ovat kyllin monisyisiä ja tapahtumat arvaamattomia. Kerronta etenee milloin kenenkin näkökulmasta, mikä lisää kiinnostavuutta.

Saara Kesävuori: Tarkasti vartioitu

Kerrankin viikonloppu, jona on aikaa lukea!

Trilogian toinen osa. Ensimmäisestä osasta en kovin paljon pitänyt, niinpä olen viivytellyt toiseen osaan tarttumista. Ensimmäisestä osasta Saarroksissa jäi kuitenkin jotain kaihertamaan, ja päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden.

Tässäkin kirjassa pääroolissa on entinen sotilastarkkailija, nykyinen tyhjätasku tyhjäntoimittaja, nahjusmainen viisikymppinen Olli Holma, joka menee sinne, minne vanhemmat käskevät. Holma valittelee, miten vanhemmat pitävät häntä yhä lapsena eivätkä näe häntä aikuisena, itsenäisenä miehenä. Toisaalta Holma itse pohtii olemistaan ja elämistään koko ajan siltä kantilta, mitä vanhemmat sanoisivat. Tässä kirjassa Holmaan tulee jo enemmän syvyyttä ja hänellä ilmenee olevan omiakin ajatuksia.

Nasiasiat Holmalla ovat rempallaan, kuten edellisessä osassakin. Raha-asiatkin ovat rempallaan, ja ihan pienenä vinkkinä Holmalle: naiset eivät ihmeemmin syty miehestä, joka valittelee olevansa vanhempiensa pompoteltava tyhjätasku. Holmakaan ei pesää saa.

Tässä kirjassa jatkuu muutaman edellisessä osassa tavatun henkilön tarina. Joidenkin rooli jäi kyllä yhä ohkaiseksi. Uusiakin henkilöitä tuli mukaan riittämiin. Pääosin kirjan tapahtumat tapahtuvat helteisessä Kreikassa. Vain alussa ja lopussa ollaan Suomessa. Aiemman kirjan mielenkiintoinen psykopaatti toimii liikkeellepanevana voimana, vaikka tapahtumat sitten lavenevatkin kaikenlaiseen huijaamiseen.

Kirja oli ihan mukaansatempaava.

Stefan Tegenfalk: Vihan aika

Uusi tuttavuus minulle, tämä Stefan Tegenfalk. Kirjan päähenkilöitä ovat poliisi Walter Gröhn ja hänen eräänlainen apulaisensa toiselta osastolta, Jonna de Brugge. Henkilöiden menneisyydestä puhutaan viittauksin, jotka herättävät epäilyksiä siitä, että jotain on jäänyt lukematta. Vihan aika on kuitenkin esikoistrilleri.

Kirjan alussa tapahtuu merkillisiä väkivallantekoja, jotka muodostavat kirjan pääjuonen. Tekojen selvittelyn aikana tapahtuu kuitenkin kaikenlaista, ja alussa tehdyt väkivaltaisuudet unohtuvat pitkäksi aikaa. Päällekkäisten juonien yhteensitomisessa olisi parantamisen varaa. Päähenkilö kohtaa myös ikävän, täysin irrallisen terveysongelman. Toki hänet sillä tavoin saatiin pois kuvioista vähäksi aikaa, ja sairaalassa voitiin järjestää kätevästi kohtaaminen yhden sivuhenkilön kanssa.

Juoni kulkee kuitenkin ketterästi polveillen ja kirja on sujuvaa luettavaa pienistä kompastuksista huolimatta. Ehdottomasti jatkoon ja luen seuraavatkin osat, vaikka epilogi jäikin vähän hämäräksi.

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Nyt olen pettynyt. Yksityisetsivä Jackson Brodiesta kertova kirja loppui, ennen kuin sain juonen rytmistä kiinni.

Kirjassa käytiin takautuvasti 1970-luvulla, ja käynnit oli aina otsikoitu vuosiluvulla. Sen sijaan paluu nykyaikaan oli erotettu vain aaltoviivalla, ja aluksi meni aikaa hahmottaa, kummassa ajassa ollaan. Kirjassa vilisi poliiseja, jotka olivat 70-luvulla nuoria ja turmeltuneita, ja nykyajassa vanhoja ja turmeltuneita. Poliiseilla oli vaimoja ja tyttäriä ja ystäviä, väkeä oli kuin Vilkkilässä kissoja.

Pahiksia oli muutenkin yltäkylläisesti ja toki sankarimme pahoinpideltiin pahanpäiväisesti, mutta tietenkin hän selvisi parilla naarmulla. Jackson jäi tässä kirjassa vähän etäiseksi, koska muuta porukkaa oli niin paljon.

Kirja kertoo kuolleesta prostituoidusta, hänen lapsistaan, kadonneista lapsista, lapsettomista naisista, eläkkeelle jääneestä yksinäisestä entisestä naispoliisista, vartijoista ja aarteen etsinnästä. Kirjan pääjuonena taitaa olla maapallon toisella puolella asuvan naisen toive saada tietää, kuka hän oikein on. Sekin selviää lopulta.

Kirja oli aika sekava ja hajanainen. Juonta tahmeuttaa sekin, että Jackson rakastuu joka kirjassa uuteen naiseen, ja kaikki vanhat kulkevat silti ajatuksissa mukana. Kirja kirjalta naisia kertyy monta. Tässä kirjassa poikkeuksellisesti uusi nainen jäi löytymättä.

Ai niin, oli siellä koirakin kohtalaisen isossa roolissa.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Tanskalainen esikoiskirjailija, jonka kirja on ollut monen lehden kirjaesittelyissä esillä. Pitihän se lukea.

Kirjan päähenkilö on tanskalaisen lehden Lontoossa asuva ulkomaantoimittaja Nora Sand. Sattuman kautta Nora saa käsiinsä materiaalia, joka paljastaa uusia ulottuvuuksia jo vankilassa lojuvan sarjamurhaajan puuhista. Nora reissailee pitkin Tanskan ja Englannin kyliä ja rannikoita selvittelemässä tapahtumia. Nuoruuden suuri rakkaus Anderskin ilmestyy kuvioihin ja toki kissanhäntää kiskotaan eestaas, ennen kuin asiat puhutaan halki.

Psykopaatti-sarjamurhaaja on kierompi kuin arvataankaan, ja seikkailut yltyvät suorastaan huikean jännittäviksi ennen lopputekstejä.

Todella hyvin kirjoitettu kirja. Juoni kulkee sujuvasti ja tapahtumia riittää.

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Ilokseni huomaan, että Lipasti on kehittynyt kirjailijana.

Viimeiset polttarit on viihdyttävää luettavaa miesporukasta, joka kokoontuu vuosittain saunomaan ja ryyppäämään yhdessä. Yksi miehistä on nimeltään Maija, mikä hieman hämmentää lukijaa, etenkin kun syy Maija-nimitykseen paljastetaan vasta kirjan loppupuolella. Syy on tylsän proosallinen.

Tarinassa on kaksi päähenkilöä, Ruben ja Maija. Ruben lienee kirjailijan alter ego. Ruben haluaisi olla hyvä kirjailija ja katselee tapahtumia kirjailijan näkökulmasta. Maija taas on liikkeelle paneva voima, joka järjestää vuosittaiset bakkanaalit.

Kirja on hauska ja henkilöt hyvin mietittyjä persoonallisuuksia. Tyypit ovat sopivan kaunaisia toisilleen, jotta tapahtumiin tulee särmää.

Ainoa, mikä kirjassa särähti, oli se, ettei Lipasti osannut taivuttaa entrecôtea.

Erityismaininta kauniille, pastellisävyiselle kannelle.