Karen M. McManus: Viittä vaille kuolema

Olen lukenut McManusilta aiemmin kirjat Yksi meistä valehtelee, Yksi meistä on seuraava, Kaksi voi säilyttää salaisuuden, Kolme pahan perii ja Neljä askelta murhaan. Nämähän ovat siis nuorten romaaneja.

Aikoinaan Ivy, Mateo ja Cal päättivät lintsata koulusta yhdessä 13-vuotiaina, ja sen myötä heistä tuli tiivis kaverikolmikko, joka kuitenkin myöhemmin hajosi. Muutamaa vuotta myöhemmin he ovat samassa tilanteessa, lintsaamassa, ja tekevät sen taas yhdessä. Kaikenlaista tapahtuu yhden ainoan päivän aikana, alkaen koulukaverin murhasta, jota he melkein todistavat. Kolmikko lähtee yhdessä pakomatkalle ja yrittää samalla selvittää, mitä oikein on tapahtunut.  

Kussakin luvussa kerrotaan tapahtumista aina jonkun kolmesta näkökulmasta, ja kertojan nimi on luvun nimenä. Valitettavasti nuoret ovat ajatuksiltaan kovin samankaltaisia, vaikka heillä onkin erilainen tausta ja yksi kolmesta on tyttö. Kertojaa on vaikea erottaa tekstin perusteella, vaan pitää tarkistella luvun otsikosta tai silmäillä aukeamaa, keiden nimet nyt mainitaan. Kenen nimeä ei mainita, hän on kertoja. Tällainen kertojan vaihtaminen ei oikein toimi, kun kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. He myös liikkuvat koko ajan yhdessä ja tapaavat samoja ihmisiä, joten ympäristökään ei auta kertojan mielessä pitämisessä. Kirja on siis aika raskasta luettavaa. 

Tapahtumat etenevät kyllä vauhdikkaasti, mutta ovat joltisenkin epäuskottavia. Kirja ei ole parasta McManusta. 

Suomentanut Inka Parpola

Kari Levola: Valvon että nukut

Vasiten lukuhaastetta varten valittu kirja, jonka nimessä on alistuskonjunktio.  

Levolan runot lienee kirjoitettu rakkaudesta perheeseen, vaimoon ja lapsiin, joiden unta kirjoittaja valvoo. Runoissa on lämmin tunnelma. Monessa runossa esiintyy lapsi tai ne on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. 

En ole kovin ansioitunut lyriikan ystävä, joten tämä tutustuminen jää pintapuoliseksi raapaisuksi. 

Anders de la Motte: Keräilijä

Tartuin tähän kirjaan tyttärien suosituksesta. Toinen heistä oli juuri lukenut tämän ja tarjosi sitä minullekin luettavaksi. En ole aiemmin lukenut yhtään de la Motten kirjoja, joten en tiennyt, mitä odottaa. Kansi ainakin on kovin tylsä ja mielenkiinnoton.

Keräilijähän osoittautui ällistyttävän hyväksi kirjaksi. Rikostarkastaja Leo Asker yllättää ensimmäiseksi, koska Leo onkin lyhenne Leonoresta. Kadonneiden nuorten etsintä ei mene putkeen ja Asker siirretään syrjään, poliisitalon kellariin, missä hän alkaa omin päin tutkia katoamistapauksia. 

Askerilla on mielenkiintoinen tausta, ja menneisyydestä nousee esiin myös hänen nuoruudenaikainen paras ystävänsä Martin Hill, nykyään yliopistossa työskentelevä professori. Asker värvää ystävänsä avukseen katoamisia selvittämään. Turhan monta kertaa Hill mainitsi syövänsä verenohennuslääkkeitä, eli oli arvattavissa siihen liittyvä käänne.

Asker tuntuu olevan varsinainen peloton monitaituri, joka pärjää kaikenlaisissa tilanteissa. Tapahtumat etenevät koko ajan hurjaa vauhtia, paikallaan ei jäädä junnaamaan. Käänteitä on paljon, siitä huolimatta juoni pysyy koossa ja lukija menossa mukana. Tätä kirjaa lukiessa ei tarvitse palata takaisinpäin tarkistelemaan, kuka joku henkilö onkaan tai missä milloinkin ollaan. 

Kirjan tapahtumat keskittyvät urbaanin löytöretkeilyn, urbexin, ympärille. En ole tällaisesta lajista ennen kuullutkaan, tai ainakaan tuosta nimityksestä. Sattumalta juuri tätä kirjaa lukiessani näin Helsingin Sanomissa artikkelin samasta aiheesta. Laji taitaa olla nosteessa.

Suomentanut Aki Räsänen

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

Valo Kurki -sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat West Endin tytöt, Täydellinen päivä, Timantti ja ruoste sekä Sadekoirat. 

Sain tämän viidennen osan luettavakseni suoraan kirjailijalta pdf-tiedostona. Luin sen tietokoneen näytöltä, ja yllättävän nopeasti se meni, koska kirja ei ole kovin paksu. 

Valo Kurki on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä ja vanhan tavaran kauppias. Ajoittain hän tekee myös henkivartijahommia, kuten tämän kirjan alussa. Valo on palkattu kulkemaan rikkaan perheen jälkeläisen perässä, mikä ei Valon mielestä ole kovin kohottavaa puuhaa. Kun sitten ikäviä asioita tapahtuu, ei Valo voi olla osallistumatta tapahtumien selvittelyyn. Kätevästi se tuntuu hoituvan omien asioiden hoitamisen ohella. 

Valon lapsuudenperhe on epätavanomainen, mutta onneksi alan muistaa, kuka kukin on. Uusille lukijoille olisi tietysti pieni briiffaus keskeisiin henkilöihin kirjan alussa paikallaan. Epätavanomaisesta perheestä seuraa se, että joka kirjassa Valolle tuntuu paljastuvan jotain uutta omasta taustastaan. Näitä tapahtumien kulkuja on mukava seurata. 

Valo laskeskelee usein lanttejaan, koska vanhan tavaran kauppa ei ole kovin kannattava. Eikä se taida olla Valon päätyökään. Siitä huolimatta Valolla on varaa kaikenlaiseen matkusteluun ja mansikoihin. Yksityisetsivähommat kannattanevat hieman paremmin. 

Valo Kurki kuulostaa tyypiltä, joka olisi kiva tuntea. Hän tulee kaikkien kanssa toimeen ja auttelee apua tarvitsevia. 

Pidin tästä kirjasta kovasti. Valo Kurki vaikuttaa seesteisemmältä kuin aiemmin. Ehkä siksi, että hän alkaa olla selvillä omasta taustastaan. Matka omaan menneisyyteen on täyttänyt aukkoja. 

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Elämä jota en odottanut kertoo Samista ja Senjasta, jotka eivät onnistu saamaan yhteistä lasta. Lopulta avioliitto ei enää voi jatkua loputtomien pettymysten ja turhien odotusten varjossa. 

Kirjassa kuvataan Samin ja Senjan eronjälkeistä elämää. Sami löytää pian uuden naisen. Senja pyörittää muotiliikettään ja saa uuden ystävän Nooran, joka ei tiedä, kuka hän on. Tätä kuviota sitten hämmennellään loppukirjan ajan. 

Kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja silti siinä tapahtuu kaikki ihmisen elämän tärkeä. Parisuhteessa elävä pari ei koskaan ole kaksin, vaan mukana kulkevat eletyn elämän muut ihmiset, vanhemmat ja ystävät. Samin ja Senjan elämä on kovin tasaista ja valjua, haalean väritöntä. Suuret tunteet puuttuvat kokonaan. Kukaan ei huuda tai edes suutu mistään. Kirjan henkilöistä on vaikea pitää. 

Kirjan loppu jää auki. Viime aikoina on kohdalleni osunut muitakin kirjoja, joiden loppu on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan. En pidä siitä. 

Gillian McAllister: Sinä yönä

Luin McAllisterin Väärässä paikassa, väärään aikaan ja siitäpä heräsi halu lukea tämä toinenkin äskettäin ilmestynyt hänen kirjansa. Jos lähti edellinen kirja tahmeasti käyntiin, niin lähti tämäkin. 

Kirjassa on liian monta päähenkilöä, sisarukset Frannie, Joe ja Cathy. He jäävät etäisiksi, ja heidän persooniaan peilataan vain muihin sisaruksiin. Sisarukset työskentelevät omistamallaan eläinlääkäriasemalla ja asuvat vierekkäin. Työstä kuvataan ripaus silloin, toinen tällöin, mutta sekin jää ohueksi kulissiksi. 

Sisarusten ollessa kesälomalla Italiassa tapahtuu jotain kamalaa, johon kaikki sekaantuvat. Tapahtumat seuraavat heitä kotimaahan Englantiin, missä niitä vatvotaan loputtomiin. 

Aika tylsää, etenkin kun arvasin keskeiset juonenkäänteet (kuka tapettiin, miksi ja miten) jo varhaisessa vaiheessa. Sinnittelin kuitenkin kirjan loppuun odotellen mahdollista huipentumaa. Sekin on täysin ennalta arvattava, valitettavasti. 

Suomentanut Salla Voutilainen

Mari Frisk: Puolestasi mitä vain

Olen lukenut Friskin aiemmat kirjat Neliöjuuri ja Monitahokas. Ne ovat kuvauksia kaksossiskojen perhesuhteista ja oikein viihdyttäviä. Puolestasi mitä vain on psykologinen trilleri, jopa dystopia tai tieteiskertomus, ja aivan erilainen kirja kuin aiemmat. 

Puolestasi mitä vain kertoo tukholmalaisesta Laurasta, jonka elämältä putoaa pohja, kun hänen aviomiehensä Mark ja tyttärensä Wilma joutuvat auto-onnettomuuteen moottoritiellä. Juonesta ei voi kovin paljoa kertoa, jotta kirjan kerrassaan erikoinen ja omituinen tarina ei paljastu ennen aikojaan. Luulin ensin kirjan nimen perusteella, että se olisi samantapainen kuin Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa, mutta ei sinne päinkään. 

Kirja tapahtuu parin vuoden päästä tulevaisuudessa. Olisi se varmaan voinut olla nykyhetkessäkin. Olennaista on, että Ukrainan sota on päättynyt, tosin sitä ei kerrota, kuka sen voitti. 

Kirjan alku on vähän sekava ja vaikeasti hahmotettava. Kun tapahtumat lähtevät etenemään, muuttuvat ne kiinnostaviksi. Lauran tytär Wilma vammautuu onnettomuudessa vakavasti ja lopullisesti ja menettää sen myötä elämänhalunsa. Raskaiden vaiheiden jälkeen Laura lähtee vapaaehtoistyöhön Ukrainaan, missä hän adoptoi itselleen kouluikäisen tyttären, Elisan. Adoptiotyttärensä kanssa Laura muuttaa myöhemmin Tukholmasta Suomeen Tammisaareen, mistä hänen sukunsa on kotoisin. 

Kirjassa tehdään tieteellistä läpimurtoa, jonka yksityiskohdat kuitenkin sivuutetaan parilla lauseella. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla niistä tarkemmin, koska kaipa kirjailija on miettinyt tarkasti, mitä siinä oikein tapahtuu. Nyt keskeinen asia painettiin villaisella pimentoon. 

Kirjan loppu jää avoimeksi, kuten Friskillä on usein tapana tehdä. Kirja jättää pohtimaan eettisiä kysymyksiä ja mitä jatkossa mahtaa tapahtua. Mietin myös, miten omituinen tyttö Elisa onkaan, ja miten hän jaksaisi tulevia vuosia. Luen hyvin harvoin tieteiskertomuksia tai dystopioita, ja varmaan siksi olen niin hämmentynyt kirjan tapahtumista.