Marko Hautala: Itsevalaisevat

Minkähän takia olen lainannut tämän kirjan? Se on roikkunut puoli vuotta pinossa, ja nyt lainaa ei saa enää uusittua. Kirjaan oli siis tartuttava. Taisin kiinnostua Hautalasta, koska yläkoululaiset lukevat mielellään Kuokkamummoa.

Jokseenkin omituinen lukukokemus. Olenkohan kuvitellut tämän olevan dekkari? Kirjan keskeisenä teemana hyörii kala. Raaka, haiseva kala. Pilaantuva kala.

Vaikka kirja ei päässytkään mukavuusalueelleni, oli se nopeasti luettu. Teksti oli siis sujuvaa ja sisältö kiinnostava.

Jari Salonen: Ontuva mies

Komisario Zetterman on joutunut ennenaikaiselle eläkkeelle jäätyään haulikon eteen. Se ei estä häntä ratkomasta määrätietoisesti eteensä osuneita rikoksia. Zettermanin elämäntilanteessa on tapahtunut parikin isoa muutosta, jotka täyttävät kirjan tehokkaasti siltä osin, kun rikosten ratkomiselta jää aikaa.

Aivan ihana kirja. Ei pelkkää tapahtumien tykitystä, vaan myös huolellista ihmissuhteiden kuvausta. Zetterman on tyypillinen suomalaismies, joka ei turhia puhele. Hyvin näyttävät asiat hoituvan vähemmälläkin hölöttämisellä.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi

Pulkkisen uuden Vantaa-sarjan ensimmäinen osa on varsin vakuuttava. Koska kirja on osa Vantaa-sarjaa, paneutuu se vähän turhankin perinpohjaisesti Vantaan nimistöön ja maisemiin sellaisen lukijan mielestä, jonka kokemus Vantaasta rajoittuu pariin Jumbo-reissuun. Kirjan yhtenä tarkoituksena lienee nostaa Vantaan imagoa antamalla sille luonnetta ja olemus mukavien ihmisten kuntana.

Henkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin kuvailtuja. Vanhaa poliisikaartia edustaa Timo Markkula, joka saa työparikseen vastavalmistuneen Liina Vahteran. Kirjan edetessä Liina tutustuu Markkulan perheeseen hyvinkin läheisesti, mikä jää ikävän sattumuksen takia kertomatta Timolle. Kirjassa on monenlaista konnuutta, ja osa tietysti liittyy hyvinkin läheisesti rakentamiseen. Mitäpä muutakaan Vantaalta voisi odottaa.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja juoni kulkee notkeasti. Lopun tapahtumat antavat ymmärtää jatkoa olevan luvassa, toivottavasti jo pian.

Oli kirjassa pari ärsyttävääkin juttua. Yksi niistä oli jonkun kriminaalin seinään tuhertama sana Ungnown. Kirjassa ei paljastunut, oliko sana tahallaan kirjoitettu vääriin vai nolo lapsus. Sen annettiin kuitenkin ymmärtää tarkoittavan anonyymia eli veikkaan mokaa. Tai sitten minulta on mennyt jokin muotijuttu ohi.

Alla näkyy kaikkein ärsyttävin juttu, joka hidasti lukemista huomattavasti. Pulkkinen ei osaa merkitä vuorosanoja millään tunnetulla tavalla. Takaisin koulunpenkille harjoittelemaan repliikkiviivojen käyttöä!!

Tim Weaver: Uhri

Huomaan taas, että minua ei nappaa tippaakaan wannabe-yksityisetsivät, jotka selviytyvät paljain käsin ja jaloin kaikista aseistettujen kriminaalien kanssa käydyistä kaksintaisteluista. Entinen toimittaja David Raker alkaa yksityisetsiväksi, kun häntä pyydetään etsimään ensin kadonnutta, sitten kuolleena löytynyttä nuorta miestä.

Raker paljastaa jonkin omituisen ryhmittymän, jonka perimmäinen tarkoitus jäi minulle hämäräksi, vaikka selasin kirjan loppuun päästyäni moneen kertaan uudelleen. Raker ajautuuu vaarallisesta tilanteesta toiseen selviten kuitenkin aina täpärästi hengissä. Tällaiset voittamaton yksityisetsivä -kirjat ovat äärettömän tylsiä. Kirjassa on myös kuolleita, jotka eivät olekaan kuolleita, sekä pimeässä hengittäviä paholaisia. Weaverilla lienee jonkinlainen hajuihin liittyvä fobia, koska hajut ovat hyvin keskeisessä roolissa.

Sanottakoon kirjan puolustukseksi, että lopussa on sentään tarjolla suurehko yllätys, kun selviää, kuka kaiken takana on.

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Koska Martikaisen kirjat sijoittuvat kotikaupunkiini, ne on aina luettava jo sen takia. Martikainen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, mutta moni asia jää kirjoissa toteamisen vaiheeseen. Tuntuu kuin lukisi koululaisen tekstiä, jossa väläytellään kiinnostavia juonenkäänteitä tarttumatta kuitenkaan niihin.

Kirjojen päähenkilö on koirapoliisi Hanna, joka asuu Sammatissa tyttärensä Miran kanssa. Hannan luona asuu myös poliisikoira Riina. Hanna seurustelee vaihtelevasti paikallisen Erkin kanssa. Kirjan nimimaailma on häiritsevä. Oliko koiran nimi Riina vai Hanna? Mira on myös kovin kulahtanut nimi kuusitoistavuotiaalle. Erkki taas lienee nimensä perusteella yli seitsemänkymmenen tai alle kymmenen.

Koirapoliisin koira on niin suuressa roolissa (tekemättä kuitenkaan mitään sankaritekoja), että välillä tuntuu kuin lukisi Susikoira Roin tapaista nuortenkirjaa. Takakannessa mainitaan tyttären outo käytös, joka kyllä jää kirjassa ihan lauseen mittaiseksi toteamukseksi.

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Ruotsin poliisin salainen, sympaattinen tutkijaryhmä koostuu poliiseista ja syyttäjänviraston väestä tai pikemminkin sen kermasta. Kaikki ryhmän jäsenet vaikuttavat olevan keskivertoa paremmin toimeentulevia ja muutenkin sivistyneitä.

Marianne Jidhoff ja Torsten Ehn jatkavat ärsyttävää kissa ja hiiri-leikkiä. Saapi nähdä, montako kirjaa vielä tarvitaan, ennen kuin kaksi keski-ikäistä eronnutta löytää toisensa.

Ryhmä selvittää näppärästi yön pimeydessä liikkuvan raiskaajan henkilöllisyyden ja ratkaisee samalla vanhatkin rikokset.

Rudbergin kirjat ovat taattua laatua. Henkilöt ovat kiinnostavia ja heillä on mielenkiintoinen yksityiselämä, juoni on äärimmilleen hiottu ja kielikin kaunista. Kirjat eivät myöskään pullistele paksuudellaan, vaan ovat hyvä osoitus siitä, että kirjan ei tarvitse olla tiiliskivi ollakseen erinomainen.

Erityisesti pidän kirjojen alussa olevasta henkilögalleriasta, jossa briiffataan keskeisten hahmojen elämän tärkeimmät asiat ja senhetkinen tilanne. Lukija pääsee suoraan mukaan tapahtumiin, kun ei tarvitse miettiä henkilöiden elämänvaiheita.

Fiona Barton: Lapsi

Kirja eteni hirveän hitaasti, koska jäin usein pohtimaan, miten henkilöiden tarinat tulevat liittymään toisiinsa. Todella hyvin rakennettu juoni, ja vaikka kuvion sitten arvasikin, ei se haitannut lukunautintoa.

Kirjassa rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Kysymys kuuluukin, kenen vauva on? Toimittaja Kate Waters tarttuu kiinnostavaan aiheeseen ja selvittää poliisia näppärämmin kaikki synkät salaisuudet.

Rake Tähtinen: Kuoleman pisarat

Tuiki tuntematon nimi, Rake Tähtinen, on osoittautunut erittäin hyväksi tarinaniskijäksi. Rikoskomisario Petri Petäjämäestä ja tämän elämästä kertova sarja paranee vaan kasvaessaan.

Tässäkin kirjassa on taas erinomainen juoni, joka pysyy hyvin hanskassa, vaikka aihepiiri onkin karu.  Harmikseni minulla on enää yksi Petäjämäki lukematta. Toivottavasti niitä tulee lisää. Laatikaisen naisseikkailut ovat pahasti vaiheessa, ylikonstaapeli ei osaa vakiintua, vaan kärkkyy koko ajan aidan toiselle puolelle. Petäjämäen tytär Sonja on jo yläkoululainen ja komisarion elämä uuden vaimokkeen kanssa auvoisen tasaista.

Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni

Alkukankeuden jälkeen kirjan juoni etenee rivakasti jännittävästä tapahtumasta toiseen, aina odottamattomaan loppuun saakka. Kirja kertoo koulutytöistä, joihin aikuiset miehet ottavat yhteyttä sosiaalisessa mediassa hyväksikäyttömielessä. Koulutyttöjen touhut tuntuvat välillä jopa epäuskottavilta, kun Matilda kiltisti antaa Amandan ohjailla itseään huonoille teille. Toisaalta, mitäpä sitä ei olisi samanikäisenä tehnyt päästäkseen suosioon? 

Muuten riemastuttavan erilainen kirja kärsii kehnosta suomennoksesta. Kääntäjän suomen kielen taito ei liene riittävä, koska kirja vilisee huonosti muotoiltuja lauserakenteita, joista paistaa läpi alkuperäistekstin sanamuoto. Lisäksi tekstiin on jätetty slanginomaisesti ruotsinkielisiä lainasanoja, kuten slarvi, jota ei kylläkään suomen kielessä käytetä. 

Jussi Kokkonen: Murtopallo

Onneksi ehti yö vierähtää ennen tämän kirjoittamista, niin pahin ärsytykseni ehti laantua. Kokkosen kirjassa jatkaa Jumalan lahja joensuulaisille naisille, rikoskomisario Patrik Nora, rikosten selvittelyä. Kirjassa naisten kuvailu toistaa itseään: naisilla on täyteläiset, aistikkaat huulet, tuuheat hiukset, sopusuhtaiset rinnat ja säihkysääret. Ainoastaan poliisi Pernilla on vaatimattoman näköinen, mitä myös toistellaan aina, kun hänet mainitaan. Kaikki muut naiset ovat seksikkäitä ja luovat halukkaita katseita rikoskomisarioomme. Patrikin osaston sihteeri Elli leijailee huoneeseen ja sieltä ulos kahvitarjotin kädessään, muuta virkaa hänellä ei ole. Hän myös kirkaisee pelokkaasti ja on niin avuton, että Patrikin tekisi mieli rutistaa hänet kainaloonsa silkasta säälistä. Huokaus.

Patrikin yksityiselämässä on tapahtunut ikävä käänne, ja avovaimo on nyt kovin masentunut. Tämä tietää Patrikille kuivia aikoja, ja siksi silmä vilkkuukin ahkerasti. Avovaimo muistaa aina Patrikin nähdessään anella, ettei tämä jättäisi häntä. Masennusta on siis kestänyt parin viikon ajan. Vahvalla pohjalla tuo suhde. Kirjan lopussa rakkaus taas kukoistaa, ja Patrikkin pääsee laukeamaan vulkaanisella voimalla. Valitettavasti kirjan mukana ei tullut oksennuspussia.

Kirjan rikoskertomus on ihan mielenkiintoinen versio tutusta sadusta, ja murhaaja selviää vasta monen juonenkäänteen takia. Jos kirjaa ei olisi pilattu ylenpalttisella seksistisellä lässytyksellä, se olisi jopa hyvä.

Edellinen Patrik Noran toimista kertova kirja ilmestyi 2006, tämä uusin ilmestyi viime vuonna. Tapahtumien väli kirjassa on silti vain muutama vuosi. Kirjassa eletään vuotta 2011. Kirjan nimi, Murtopallo, tarkoittaa tennistermiä. Se vilahtaa kirjassa kerran, eikä liity tapahtumiin mitenkään.

Belinda Bauer: Hautanummi

Kerrassaan kummallinen kirja. Kirjassa liikutaan pitkälti 12-vuotiaan pojan ajatusmaailmassa. Juonenkulku on mielenkiintoinen, ja jännitys tiivistyy mukavasti loppua kohti.

Englannin nummet ovat oiva maaperä rikollisuudelle. Niin monessa dekkarissa niillä on samoiltu. Tässä kirjassa Steven yrittää etsiä nummelta ammoin murhattua enoaan. Steven on niin säälittävä köyhän perheen koulukiusattu lapsi, että lukijalle tulee paha mieli.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Kirja alkaa tavattoman tylsästi puisevalla taustoituksella. Toki on hyvä, että taustoja kerrotaan, mutta pariin sivuun ahdettu historiapläjäys puuduttaa. Muutenkin tässä kirjassa tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon "teoriaa", eli muinaisuskotarinointia.

Ruth Galloway, arkeologi, ei tällä kertaa analysoi luita kuin ohimennen. Kirja paneutuukin aiemmin kaivettujen luiden palauttamiseen niiden oikeaan hautapaikkaan. Koko tarinankulku jää epämääräiseksi kasaksi irrallisia langanpätkiä, joita yritetään solmia magialla yhteen. Yliluonnollista huuhattelua on minun makuuni vähän liikaa. Ruthin kuulumisia on silti kiva lukea.

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Hienosti rakennettu juoni ja kehyskertomus. Vaikkei tarinassa paljon yllättävää olekaan, jotkut käänteet paljastavat ihmismielen raadollisuuden ja yllättävät inhorealistisuudellaan.

Vanha poliisi Holger muistelee yhtä urallaan mieleenpainunutta murhatapausta tyttärelleen. Välillä Holger keskustelee tyttärensä kanssa, välillä ollaan menneissä tapahtumissa. Holger ikään kuin punoo sen, mitä poliisi tietää tapahtuneesta, yhtenäiseksi tarinaksi. Kirja on mielenkiintoinen jo rakenteensa takia. Kerronta on sujuvaa, mutta silti kirja on hidasta luettavaa monisyisyytensä takia.

Rake Tähtinen: Sidotut kohtalot

Rikoskomisario Petri Petäjämäki on palannut isyyslomaltaan työn ääreen. Heti alkaa visaisten tapausten selvittely. Tähtinen on keksinyt nerokkaan uuden rikoksen, jota ei liene vielä tosielämässä toteutettu. Juttu pyörii kaatopaikan ympärillä.

Kirjassa riittää vauhtia. Henkilöiden yksityiselämässä tapahtuu kaiken aikaa, ja niitä käänteitä onkin kiinnostavaa seurata rikosten ratkomisen rinnalla.

Kristin Hannah: Toivon järvi

Ihanaa lukuhömppää. Kirjassa ei tapahdu juurikaan mitään, mutta silti se on ihanaa luettavaa. Annie on hyvissä naimisissa rikkaan miehen kanssa, kunnes eräänä päivänä tapahtuu ikäviä. Annie matkustaa lapsuudenkotinsa maisemiin jonnekin kauas, missä on metsää ja merta. Siellä hän löytää itsensä uudelleen.

Kotikylässään Annie auttaa äitinsä menettänyttä pikkutyttöä saamaan elämänilonsa takaisin. Kirjassa kaikki on niin ihanan helppoa ja herkkää. Annien nöyryys ja sopeutuvaisuus ärsyttävät lukijaa jonkin verran. Kirjassa onkin ainesta kunnon nyyhkyleffaksi, joka siitä varmaan on tehty jo aikaa sitten.

Harlan Coben: Älä päästä irti

Voiko kirjailijalle olla parempaa suositusta kuin se, että Stephen King mainitsee hänet kirjassaan? Tuskin. Sattuipa somasti, että Ulkopuolisessa, jonka juuri viimeksi luin, mainittiin Harlan Coben, jonka uusin kirja sattui olemaan lainapinossani. Tartuin siis siihen suurin odotuksin, jotka palkittiin avokätisesti. Aion lukea muutkin Cobenin kirjat. Hölmöä kyllä, olin lainannut uusimman Cobenin tutkimatta, onko häneltä aiempia teoksia. Olisihan niitä, roppakaupalla.

Rikosylikonstaapeli Nap Dumas joutuu muistelemaan menneitä, kun nuorena kuolleen veljen kuolema osoittautuukin selvittämättömäksi, vaikka toisin on luultu. Kirjassa tapahtuu paljon ja henkilöt ovat kiinnostavia. Huumori on hersyvää. Kirja oli nopeasti luettu ja loppukin tyydyttävä, jopa minun vaativaan makuuni.

Stephen King: Ulkopuolinen

Kirjan alkuosa on perinteistä poliisidekkaria parhaimmillaan. Toki, kun Kingistä on kyse, ylitetään mahdollisen raja. Kirjassa on paljon samaa kuin Mersumies-trilogiassa.

Ulkopuolinen on ahmittava lähes yhdellä istumalla, sitä ei voi jättää kesken. King on aina yhtä taitava sanankäyttäjä. Kirja tarjoaa myös yllätyksiä. En viitsi paljon kertoa kirjan sisällöstä, etten paljasta liikoja.

Adele Parks: Päästin hänet sisään

Päästin hänet sisään on laimeuden multihuipentuma kaikessa tapahtumaköyhyydessään. Jos päähenkilö Melanie ei olisi niin naiivi ja hidasälyinen, olisi kirja mahtunut paljon pienempään sivumäärään.

Melanie saa vieraakseen opiskeluaikaisen ystävänsä Abigailin. Abigail on yhä lapseton ja onnettomassa avioliitossa. Melaniella taas on kolme lasta, rakastava aviomies ja onnellinen elämä. Alkuasetelma lupaa jännittäviä tilanteita. Niitä ei vaan tule. Loppuratkaisu on hiukan yllättävä, mutta ah, niin lattea. 

Iso plääh. 

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Omituinen kirja, jossa ei tapahtunut oikeastaan mitään merkittävää. John asuu lapsuudenkodissaan Endlandsin takamailla vaimonsa ja poikansa kanssa. Samoillessaan nummilla poikansa kanssa John muistelee menneitä ja avaa vähitellen tapahtumia, jotka ovat johtaneet nykyhetkeen.

Kirjassa kerrotaan hyvin siitä, millaista on asua syrjäseudulla, jolla samat suvut ovat asuneet "aina". Johnin vaimo on ulkopuolinen, jonka on hankittava muiden hyväksyntä, ja se osoittautuu vaikeaksi, koska koskaan ei voi tietää, kenessä Paholainen kulloinkin asustaa. Kaikki epäonnistumiset, menetykset ja luonnonilmiöt selitetään Paholaisella. Vuosittain vietetään Paholaisen päivää, jolloin Paholainen yritetään saada nukkumaan, jotta lampaat saataisiin ajettua nummilta rauhassa. Tapahtumat kulminoituvat oikeastaan Paholaisen päivän ympärille.

Erilainen lukukokemus.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Olipas virkistävän reipashenkistä luettavaa. Päähenkilönä on 74-vuotias Ullis, jonka omaishoidettava mies on vihdoin ja viimein kuollut. Nyt Ullis pääsee viettämään vapaata elämää. Se ei olekaan niin helppoa tottumattomalle, saa Ullis huomata.

Jostain muistan lukeneeni valituksia siitä, että kirjassa kiroillaan niin paljon. Se on totta, vähempikin olisi riittänyt. Kiroilut olivat useimmiten vihaisen lesken ajatuskuplissa ja kohdistuivat hänen aikuisiin lapsiinsa.

Kirjan esittämä juonenkulku on varmaan todellisuutta monen ikääntyvän elämässä. Ja ajatuskulku tuttu jo vähän nuoremmallekin: miten väärin se onkaan, että mieli on 25-vuotiaan, mutta ruumis rapistuu. Ja miltä tuntuu, kun valmiissa vastauskaavakkeissa oma ikä on sarakkeessa 65-, eli kaikki eläkeikäiset niputetaan samaan nippuun, vaikka ikähajontaa olisi kymmeniä vuosia. Ihan kuin elämä ja päätäntävalta päättyisi kuuteenkymmeneenviiteen.