Abigail Dean: Tyttö A

Odotin lukevani trillerin, mutta kirja olikin kuvaus perheensisäisestä julmuudesta ja hulluudesta. Kirja perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin, ja lukiessa tulikin vahva tunne, että tällaista voisi tapahtua oikeastikin jossain päin maailmaa. 

Kirjan kertojana toimii tyttö A, joka pakeni viime hetkellä talosta, jossa isä piti perhettään vankina. Kaikki eivät silti selvinneet hengissä. Mediassa perheen kuusi lasta nimettiin kirjaimin. Takakannen tekstistä, jossa tyttö kertoo paettuaan ensimmäiseksi nimensä, saa aivan toisenlaisen kuvan juonesta. Nimi kerrotaan ensimmäiseksi silloin, kun joku etsii sinua. 

Pakenemisesta on kulunut jo viisitoista vuotta, ja Alexandrasta on tullut juristi. Mennyt palaa mieleen, kun lasten äiti kuolee vankilassa ja lapset perivät kauhujen talon. Talon tapahtumia puretaan vähä vähältä. Vaikka kirja jää latteaksi lukukokemukseksi, on lasten elämä ollut hirvittävää ja kokemukset jättäneet jälkensä. 

Kävi niin, että varsinaista juonen kohokohtaa ei tulekaan. Tätä vähän uumoilinkin, koska kaikki kerrotaan jo alussa. Kun olin lukenut yli puolivälin, aloin miettiä, miten kirja mahtaa päättyä. Se päättyi kuten arvelinkin, vaisusti. 

Kirjan lukemista voisi verrata lehtiartikkelin lukemiseen. Se kertoo faktat, muttei anna mitään pureskeltavaa. Lukija tuntee olevansa tirkistelijä. 

Jessica Fellowes: Mitfordin juttu

Mitfordien entisestä palvelusneidistä Louisa Cannonista on tullut pikakirjoituksen opiskelija, eikä hän enää työskentele Mitfordeille. Kirjan alussa vietetään Louisan ja hänen sulhasensa Guy Sullivanin häitä. Guykin on ylennyt rikosylikonstaapeliksi. Valitettavasti vihkimistapahtuman kuvailu sivuutetaan täysin. Vaikkei se suureellinen liene ollutkaan, olisi se pari riviä ansainnut ennen hääkahveja. 

Sattuman oikusta Louisa palaa palvelustytöksi, kun Mitfordit pyytävät häntä mukaan risteilylle. Matkalla tapahtuu tietenkin kaikenlaista jännittävää. Eletään 1930-luvun puoliväliä, ja saksalaissotilaat ovat jo vahvasti kuvassa mukana. 

Kirjailija on hyvin tavoittanut menneen ajan tunnelman etenkin henkilöiden tuntemusten kuvailussa. Louisa on ylpeä aviomiehestään ja ihastelee itsekseen tämän komeutta. Louisa ei hetkeksikään unohda asemaansa, yhteiskuntaluokalla oli siihen aikaan suuri merkitys kaikessa kanssakäymisessä. 

Laivalla tapahtuneen surmatyön selvittely on kirjassa keskeinen juoniviritelmä. Se jää kuitenkin latteaksi. Erään henkilön itsemurha lähinnä huvittaa, pistihän hän itseään kuusi kertaa veitsellä rintaan. On siinä saanut sohia. 

Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että sarja saa jatkoa uudessa muodossa. 

Louise Penny: Kuolleet haudoissaan

Pennyn uusin suomennos on taas pehmeäkantinen tiiliskivi täynnä tapahtumia. Tällä kertaa ei ollakaan Three Pinesin kylässä, vaan Quebecin suurkaupungissa. Penny saa silti kaupunginkin tuntumaan kodikkaalta ja vanhanaikaiselta, kuten Three Pinesin kylänkin. Armand Gamache -kirjojen tunnelma on todella viehättävä. 

Kuolleet haudoissaan jatkaa siitä, mihin Kuolettava kertomus päättyi, kuten toivoinkin. Aiempia tapahtumia ei kuitenkaan avata kuin pieni murunen kerrallaan, vähitellen. Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache on aiempien tapahtumien takia sairauslomalla, kuten hänen alaisensa Jean-Guy Beauvoirkin. 

Quebecissa oleskeleva Gamache ajautuu auttamaan kellarista löytyneen ruumiin tapauksen selvittelyssä. Samaan aikaan hän lähettää Beauvoirin lomailemaan Three Pinesiin, jotta tämä voisi jatkaa edellisessä kirjassa tapahtuneen murhan selvittelyä. Gamache pidätti syyllisen jo edellisessä kirjassa, mutta ei ole tyytyväinen työnsä tuloksiin. 

Näiden kahden tarinan rinnalla kulkee taustalla koko ajan edellisen kirjan tapahtumien avaaminen. Kaiken taustalla pyörii vielä neljäs juoni: mihin on muinainen suurmies haudattu? Kirja paneutuu huolella Quebecin historiaan ja sen uskonnolliseen taustaan. Luettavaa siis riittää. 

Kaikki sujuu hyvin verkkaisesti. Pennyn kerronta on polveilevaa ja hyppelee asiasta kolmanteen, niin että lukijakin välillä tipahtaa kärryiltä. Kirjassa ärsytti ja lukemista hankaloittaa se, että kun luvun keskellä siirrytään toiseen paikkaan ja henkilötkin vaihtuvat, ei sitä ole merkitty mitenkään. Ei edes ylimääräisellä välilyönnillä. Alkuun sain tahkota jonkin aikaa kummallisessa paikanvaihdoksessa, ennen kuin ymmärsin, että tässä tosiaan aihe ja henkilöt vaihtuvat, vaikka kappalejakoa ei ole mitenkään merkitty. Vähitellen siihen tottui, mutta vaati se joka kerran erityishuomiota. 

Suomennos on muuten loistava, mutta silmään pisti toistuva ilmaisu "hän olisi pyjamissaan". Vaikka pyjama on englanniksi monikollinen sana, suomeksi se on yksikössä. Pyjamiakin lienee yllä yksi kerrallaan. 

Kirjan alkupuolella ihastelin myös hyvää oikolukua. Loppupuolella virheitä olikin sitten jo useampia samalla sivulla. 

Pertti Laine: Koston oikeutus

Tamperelainen rikoskomisario Simppa selvittelee taas tiimeineen rikoksia. Tällä kertaa keskiössä on useampi ampumatapaus, jotka ehkä liittyvät toisiinsa. 

Simpan tiimi on mainio, ja mukaan on saatu luontevasti vähemmistöjen edustajia. Porukan keskinäistä sanailua on hauska lukea. Hiukan tässä nyt on samankaltaisuutta Jaana Lehtiön rikoskomisario Muhosen kanssa, nimittäin meditatiivinen horrostelu ja pullan mässytys. 

Kosto on sinällään teemana hieman tylsä, koska syntipukki löytyy yleensä hyvin yksioikoisesti vääryyttä kokeneesta. Koston oikeutuksessa kulkee kuitenkin monta rikospolkua rinta rinnan, eikä mikään ole täysin selvää. 

Se vähän häiritsee, että yhden pariskunnan nimi on Kari ja Katri. Nopeasti lukiessa liian samannäköiset nimet menevät sekaisin.

Kirja kulki sujuvasti, mutta loppu vähän lässähti. 

Viveca Sten: Lumen uhrit

Lumen uhrit aloittaa uuden Åren murhat -sarjan. Tällaiset sarjat hämmästyttävät, Stenillähän on kontollaan myös Sandhamnin murhat. Molemmat ovat pieniä paikkoja, mutta niihin mahtuu ällistyttävän paljon murhia. Muistan ihmetelleeni samaa jo vuosia sitten seuratessani telkkarista Midsomerin murhia. 

Aloitin kirjan varsin innottomasti, koska lumisissa maisemissa juoni on usein kovin yksitotinen sisältäen takaa-ajoja lumipyryssä ja palelevia varpaita. Eipä niiltä nytkään säästytä. Kirjan alku on kuitenkin hyvin vetävä ja tempaisee mukaansa. Sten on lahjakas kirjoittaja, joka tietää, kuinka lukija saadaan koukkuun.

Valitettavasti kirja ei vedä loppuun saakka. Tukholmalaispoliisi Hanna on lähtenyt lomalle Åreen ja päätyy auttamaan paikallista poliisia kadonneen tytön etsinnöissä. Paikallinen poliisi Daniel on kovin vaikuttunut Hannan älykkyydestä ja toteaa sen ajatuksissaan useaan kertaan. 

Tässä kohden kirja alkaa tuntua selkokieliseltä versiolta. Mitään ei tarvitse lukea rivien välistä, kaikki on kömpelön tuntuisesti kirjoitettu auki. Syyllinen on arvattavissa jo kirjan puolivälissä. Hannan persoona ei vakuuta. Nainen sooloilee ja venyttää rajoja mielensä mukaan. Tunne-elämältään Hanna on kypsymätön ja omanapainen. 

Kadonneen tytön perhe hajoaa palasiksi, mutta perheen kokemukset on kuvailtu ohimennen ja kylmästi. Lukija ei koe suuria tunteita pahimpienkaan tilanteiden äärellä. 

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden

Siihen nähden, että McManusin kirjat ovat nuorten aikuisten osastoa, ne on todella hyvin kirjoitettu ja juonikin pysyy kasassa loppuun asti. Kaksi voi säilyttää salaisuuden ei ole Yksi meistä -sarjaa, mutta tyyliltään hyvin samanlainen. 

Kirjan juonesta on oikeastaan vaikea kertoa mitään paljastamatta liikoja. Keskeisiä henkilöitä ovat lukioikäiset kaksoset Ellery ja Ezra, jotka muuttavat pikkukaupunkiin. Kertojina toimivat vuorotellen Ellery ja kaupungissa asuva Malcolm. Molemmat joutuvat vedetyksi mukaan kummallisiin tapahtumiin. 

Ellery ja Malcolm ystävystyvät ja alkavat yhdessä selvitellä tapahtumia. Kirja etenee vauhdikkaasti yllättävään loppuratkaisuun saakka. 

Cilla & Rolf Börjlind: Jäätynyt kulta

Rikospoliisi Olivia Rönning saa tutkittavakseen Ruotsin saamelaisalueelta löytyneeseen ruumiiseen, joka on maannut lumen alla vuosikausia, liittyvän tapauksen. Muu tutkimusryhmä, mukana entinen poliisi Tom Stilton, on tuttu aiemmista Börjlindien kirjoista.  

Minua eivät talviset tarinat ihmeemmin houkuttele, ja vetkuttelenkin aina niiden lukemista. Lumi ja pakkanen tekevät kirjasta helposti selviytymistarinan, jonka ohessa muu juoni vettyy. 

Tällä kertaa niin ei käy. Lumisissa maisemissa vietetään kohtuullisen lyhyt aika, ja välillä lennetään paahteisen kuumaan Gambiaan. Vaikka kirja on paksuhko, kulkee juoni vauhdikkaasti eteenpäin. Loppujen lopuksi kaikki onkin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää. 

Henkilöiden dialogi on välillä suorastaan hersyvää. Työkumppanusten lämminhenkinen yhteistyö saa lukijankin viihtymään. 

Jaana Lehtiö: Mitä mieleen jää

Leppoisa rikoskomisario Juha Muhonen pääsee selvittelemään porvoolaisesta puutarhasta löytyneen luurangon tapausta tiiminsä kanssa. Muhosen tiimi on hyvin yhteen hitsautunut porukka, joka tekee saumatonta yhteistyötä. 

Kirjan juoni ei suuria yllätyksiä tarjoa. Mielenkiintoisempaa onkin seurata Muhosen edesottamuksia. Vanha kiistakumppani Hilkka Alitupakin on kuvioissa mukana. Alitupa tuppaa olemaan aina siellä, missä tapahtuu. Muhonen kestää sen kuin mies. Onhan Alituvan sosiaalisuudesta hyötyäkin, hän kun tuntee kaikki. 

Tiimillä on tapana nauttia pullakahvit joka päivä. Kukin vuorollaan tuo leivonnaiset. Mahtaa olla pulskaa sakkia tuolla herkuttelemisella, ja luulisi sen käyvän kukkarollekin. Puhumattakaan siitä, millaista kärsimystä on lukea moisesta herkuttelusta ilman pullan hiventäkään. 

Tuntuukin, että juoni jää tällä kertaa pahasti pullakahvien varjoon.

Muhosen ja kumppanien puuhat ovat leppoisaa, hyväntuulista murhien ratkomista. Muhonen ei anna ikävien asioiden jäädä vaivaamaan mieltään. Se varmaan tekeekin hänestä niin sympaattisen: hän ei ole turhista valittaja. 

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Kirja kertoo teatteriohjaaja Ilmarista ja hänen suhteestaan isäänsä Markkuun ja poikaansa Vilhoon. Ilmari saa hullun idean kirjoittaa näytelmä omasta isäsuhteestaan, joka on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Ilmari vaikuttaa hiukan katkeroituneelta, koska hän ei muista mitään hyvää kohtaamisissaan isänsä kanssa. Omaan poikaansa Ilmarilla on läheisemmät välit, niin hän ainakin haluaisi uskoa. Ilmari haluaisi, että isä olisi hänestä ylpeä. Ehkä isä onkin, mutta ei osaa näyttää sitä. 

Kirjan naiset ovat statisteja, jotka pönkittävät Ilmarin olemassaoloa. Vaimo Sonja hoitaa kotiin ja lapsiin liittyvät asiat, jotta suuri taiteilija saa luoda rauhassa. Vilhon pikkusisko Kerttu jää hyvin etäiseksi ja ohueksi hahmoksi. Pari kertaa mainitaan Minna, ja mietin aina, että kuka hitsi tämä nyt olikaan. Päädyin siihen, että Minna lienee Ilmarin sisko. 

Kirjassa eletään kaikkitietävän kertojan silmin vuotta 2019, viimeisiä hyviä aikoja ennen koronapandemiaa. Kirjan toisessa osassa ollaan vuodessa 2050 ja kertojan toimii aikuiseksi kasvanut Vilho-poika. Uusi pandemia uhkaa maailmaa, ja Vilho on paennut sitä isoisän aikoinaan rakentamalle mökille kauas maalle. Vilho selaa aikansa kuluksi mökiltä löytämiään isänsä vanhoja muistiinpanoja ja kirjoituksia, ja päättää kirjoittaa kirjan ajasta, kun kaikki oli vielä heidän. 

Ajatuksia herättävä kirja. Liikuttavia ovat miesten toisilleen kertomat sutkaukset, joilla täytetään hiljaisuutta, kun ei osata sanoa mitään, mutta ei myöskään uskalleta olla vain hiljaa. 

Kirjassa ärsytti vain se, että kirjailija ei ole viitsinyt käyttää vuorosanaviivoja. Se hidastaa aina lukemista, kun huomaa, että tässähän alkoikin vuoropuhelu ja pitää seurata, kuka mahtaa sanoa mitäkin. 

Plussaa kauniista kannesta.  

Marja-Leena Tiainen: Kulmakaupan naiset

Elämänmakuinen, viehättävä kuvaus 1960-luvun Kuopion tienoilta. Kulmakauppa on vanhanaikainen myymälä, jossa asiakkaita palvelevat kauppias Mailan johdolla Kerttu, Helinä, Soili ja Eeva-Liisa. Naisten elämä kulkee ajanmukaista latua: mies on perheen pää, eikä naisella ole sananvaltaa. 

Maila on eronnut miehestään, joka vaihtoi hänet nuorempaan. Uusi avioliitto ei estä ex-miestä piipahtamasta silloin tällöin. Eron jälkeen kauppa jäi Mailan niskoille. Kerttu on ainoa naisista, joka on onnellisesti naimisissa. Kertulla onkin muita murheita kuin hakkaava mies. Helinä on sananmukaisesti nyrkin ja hellan välissä. 

1960-luvulla naisen elämä oli hankalaa ilman puolisoa. Ravintolaan ei yksinäisellä naisella ollut asiaa. Soili etsii miestä elämäänsä ja uskoo sen löytyvän ravintolasta, joihin hän usein pyrkii. Soili on kovin antelias kuvitellen sen edesauttavan miehen löytymistä. Kirjan miehet ottavat, mitä tahtovat naisten vastustelusta piittaamatta. #metoo oli tuntematon käsite 1960-luvulla ja vielä kirjan kirjoittamisen aikaankin 1999. 

Kotiinkuljetuskin kulmakaupalla on, se tarkoittaa nuorta Eeva-Liisaa, joka raahaa asiakkaiden ostokset näiden koteihin. Tilaukset tehdään jättämällä kauppakassi kauppalappuineen aamulla kaupan oven taa. 

Kirjaa lukiessa tulee mieleen monia asioita omasta lapsuudesta. Ajankuva on tarkkaa ja kovin erilaista kuin nykyaika. 

Hauskaa on myös, että henkilöiden vuorosanat on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirjaa on silti helppo lukea.

Tämä on ensimmäinen Tiaisen kirja, jonka luin. Tiainen on aiemmin tullut tutuksi työni kautta, koska äidinkielenopettajana toimiessani oppilaat usein valitsivat luettavakseen Tiaisen nuortenkirjoja. Tiainen onkin kirjoittanut valtavasti nuortenkirjoja. 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Pienen pieni kirjanen kertoo Esteristä, joka on runoilija ja esseisti. Ester rakastuu palavasti taiteilija Hugo Raskiin, mutta ei saa rakkaudelleen vastakaikua. Kirja onkin hyvä kertomus siitä, miten nainen voi elellä omissa kuvitelmissaan ja sivuuttaa täysin tosiasiat, jotka ovat hänen agendansa vastaisia. 

Koska molemmat päähenkilöt ovat kovin älykkäitä ja pitävät filosofisesta pohdinnasta, on kirja ajoittain puuduttava. 

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Greben kirjat ovat taattua laatua. Grebellä ei ole tiettyjä henkilöitä, jotka toistuvat joka kirjassa, mutta aiempien kirjojen henkilöt voivat hyvinkin poiketa uudessa kirjassa. 

Veteen piirretty viiva ei ollut niin yllättävä trilleri kuin odotin. Keskeiset juonenkäänteet ovat arvattavissa etukäteen. Keskeisessä roolissa on aiemmissa kirjoissakin esiintynyt rikostutkija Gunnar Wijk. 

Kirja alkaa kahdenkymmenenen vuoden takaa. Maria on naimisissa Samirin kanssa. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, Marian poika Vincent ja Samirin tytär Yasmin. Tapahtumat alkavat, kun Yasmin katoaa. Kuluu kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tapaus selviää. 

Kirja kertoo siitä, miten helppoa on olla sinisilmäinen, miten vähän tiedämme toisten elämästä ja miten häilyvä on raja elämän ja kuoleman välillä. 

Janne Huuskonen: Täydellinen päivä

Luin jonkin matkaa ja luovutin. Pelkkää kiroilemista ja huumeiden etsimistä ja käyttämistä. Ei kovin kiinnostavaa. 

Kirja saattaisi kiinnostaa yläkouluikäisiä, huumeiden käyttäjiksi ryhtymässä olevia ongelmanuoria. 

Camilla Sten: Perijä

Pidin kovasti Camilla Stenin ensimmäisestä dekkarista nimeltä Kadonnut kylä. Valitettavasti Perijä ei yllä likimainkaan samalle tasolle. Siinä, missä Kadonnut kylä oli kekseliäs ja uudenlainen, on Perijä kliseinen kartanoromaani.

Eleanor poikaystävineen matkaa maalle katsastamaan vanhan kartanon, jonka Eleanor on nähtävästi perinyt. Paikan päälle ilmestyvät myös asianajaja ja Eleanorin täti. Sitten ollaan pakkasessa lumimyrskyn keskellä synkässä kartanossa, jossa tapahtuu kummia. Tylsää. 

Juonen kehittelyn perusteella odotin paljon jännittävämpiä käänteitä. Lopputulos jäi kuitenkin sangen latteaksi. Mahdollisuuksia jäi käyttämättä. 

Jostain syystä menin koko ajan sekaisin henkilöistä Vivianne, Vendela, Veronika ja Viktoria. Kuka onkaan kenenkin tytär? Kirjassa ollaan välillä nykyajassa, välillä 1960-luvulla. Tämä on omiaan sekoittamaan suhteita. 

Kirjassa käytetään eräästä pariskunnasta puhuttaessa termejä Hän ja Hän. Kiinnostaisi tietää, oliko originaalissakin näin, vai onko tämä kääntäjän tapa osoittaa, kumpi on han ja kumpi hon.

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt

Kirja on Gerhardsenin Hammarby-sarjan toinen osa. Rikoskomisario Conny Sjöberg joutuu tiiminsä kanssa selvittämään kahta murhaa. Yllätyksettömästi tapaukset kietoutuvat toisiinsa. 

Gerhardsen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, mutta jokin kirjassa tökkii. Henkilöitä on paljon, ja välillä mainitaan nimiä, joita en muista aiemmin nähneeni lainkaan. Henkilöistä puhutaan milloin etu-, milloin sukunimellä, ja kun he eivät kovin tuttuja ole, se sekoittaa entistä enemmän. Henkilöt jäävät etäisiksi, koska heidän ajatuksiaan ei avata. 

Juoni on ihan hyvä, mutta tapahtumien selvittely lähinnä pitkästyttävää, koska lukija tietää jo, mitä seuraavaksi tulee luultavasti tapahtumaan. Sarjan edellisen osan, Piparkakkutalon, perusteella pidin Conny Sjöbergia sympaattisena. Tässä kirjassa turha sympaattisuus karisee ja Sjöberg osoittautuu tyypilliseksi mieheksi. 

Kirjan nimi Tuhkimotytöt on omituinen, eikä se viittaa oikein mihinkään. Alkuperäisteoksen nimi on Mamma, pappa, barn, joka sekin on vähän kummallinen. 

Ärsyttämään jäi, että useampi henkilöistä eli vähintäänkin arveluttavissa olosuhteissa poliisin tieten, mutta poliisi ei pannut rikkaa ristiin parantaakseen tilannetta. 

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Olipas kimurantti juoni! Suhtauduin kirjan alkupuolella juonenkulkuun varsin skeptisesti, koska keskeisiä henkilöitä on niin paljon, ja jokaisella omat ongelmansa. Kirjan kantava teema tuntuu olevan yksinäisyys. Keskeiset henkilöt ovat yksinäisiä, kuka mistäkin syystä, eikä kontaktia muihin oikein osata ottaa. 

Kirja esittelee kaksi uutta rikostutkijaa, Helsingistä takaisin kotiseudulleen Jyväskylään muuttaneen Elmo Vauramon ja hiljaisen Matilda Metson. Elmon traumojen syy paljastuu tässä kirjassa, Matildan jää seuraavaan osaan. Matilda on keskeinen henkilö, mutta sivuroolissa, eikä hänestä kerrota juuri mitään. 

Minua aina ärsyttää, kun dekkareissa uhrin tai vastaavan ajatukset on painettu omiksi luvuikseen kursiivilla, koska kursiivia on hankala lukea. Tässä kirjassa ne ovat ihan normaalilla fontilla, omana lukunaan kylläkin. Mutta tämä kyllä kirkastaa minulle, miten tärkeää on erottaa uhrin ajatukset kirjasintyypillä muusta kerronnasta. Tavallaan fontin muuttuminen kertoo myös, että aika tai paikkakin muuttuu. 

Miespääosan esittäjä Elmo sitaisee hiuksensa pari kertaa myötähäpeää herättävästi manbunille. Suosikaamme kaunista suomen kieltä, kun ei ole kyse edes henkilön repliikistä, vaan leipätekstistä. 

Yksi keskeisistä henkilöistä, Lilja, on kuuro ja kommunikoi viittomakielellä. Tämä antaa mielenkiintoista lisäväriä. Kirjoissa harvoin on aistivammaisia henkilöitä tärkeissä rooleissa. 

Kirjailijalle käy tosin kömmähdys: Kuuro Lilja muuttuu yhtäkkiä kuulevaksi kirjan loppupuolella yhden sivun ajaksi. Hän kuulee miehensä sanovan jotakin, ja hetkeä myöhemmin mies puhuu hänelle hänen selkänsä takana. Luulin ensin, että tämä kuuluu juonikuvioon ja Liljan kuulo yllättäen palautuu. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kirjailija on vain unohtanut hetkeksi, että Lilja ei kuule. 

Erinomainen uuden Metso&Vauramo -sarjan avaus. Odotan mielenkiinnolla jatkoa. 

Eppu Nuotio: Niin kuin vierasta maata

Menin vipuun ja luulin, että tämä on dekkari. Eipä ollutkaan, vaan rakkaushömpötystä ja vielä sangen tyhjänpäiväistä sellaista. Onneksi kirja on ohut. 

Kirjan päähenkilöitä ovat Markus ja Henrietta eli Henni, jotka tapaavat sattumalta. Molemmat ihastuvat toisiinsa siinä silmänräpäyksessä, ja seuraa sarja sattumanvaraisia kohtaamisia, kunnes kumpikin myöntää tunteensa. Päähenkilöt jäävät jotenkin ohkaisiksi, kylmän tuntuisiksi. 

Markus vaikuttaa selvästi rakastuneemmalta kuin Henni, eikä sellainen tiedä koskaan hyvää. Hennillä puolestaan on elämälleen selvät sävelet, ja Markuksen tulisi vain asettua kiltisti paikoilleen. Sopueutumisvaikeuksia tuottaa sekin, että toinen on hyvätuloinen ja varakkaasta suomenruotsalaisperheestä, toinen virkamiehen palkalla kitkutteleva maalaispoika Mikkelin takamailta. 

Kirja kertookin ehkä siitä, miten vaikeaa rakastuminen siten, että mukautuu toisen elämään, on aikuisena, kun oma elämä on jo rakennettu. Vaikka kirjassa rakastutaan, ei silti olla valmiita tekemään myönnytyksiä suuntaan tai toiseen. 

Kirjan tavoite jäi arvoitukseksi. Nähtävästi se on tarkoitettu kevyeksi välipalaksi. Kirja sopisi hyvin naistenlehden jatkoromaaniksi, sikäli kuin niissä sellaisia vielä on. 

S. J. Bennett: Windsorin solmu

Kirja aloittaa uuden sarjan Hänen majesteettinsa tutkimuksia, jonka pääosassa toden totta on Englannin kuningatar Elisabet II. Kirjassa esiintyy monia suomalaisillekin tuttuja hoviin liittyviä henkilöitä. Osaa en kuitenkaan tunnista, kun en kuninkaallisten elämää sen kummemmin ole seurannut. Onkin vaikea tietää, ketkä henkilöistä ovat keksittyjä ja ketkä oikeasti olemassa. 

Lukukokemusta himmensi huomattavasti luokattoman huono oikoluku. Kirjassa on henkilö nimeltä Gavin Humphreys, ja hänen nimensä oli kirjan alkupuolella kirjoitettu koko ajan väärin. Se oli vuoroin Humphrey ja vuoroin Humphreys. Todella ärsyttävää. 

Hänmennystä herättää myös venäläispariskunnan sukunimi Peyrovski, joka vaikuttaa kirjoitusvirheeltä. Liekö tämä englantilaisittain kirjoitettu Petrovski vai joku muu älynväläys. Olisi sen kai voinut kirjoittaa suomalaisille tutummin Petrovski. 

Aluksi kuningatar tuntuu kovin etäiseltä, samoin muut hahmot. Vähitellen Hänen majesteetistaan muodostuu kuitenkin inhimillinen ja lämminhenkinen kuva. Kuningattaren salainen pikku pahe on ratkoa kaikessa hiljaisuudessa hoviin liittyviä rikoksia. Tällä kertaa Windsorin linnassa tapahtuu murha. Toki sitä poliisikin selvittää, mutta kovin avuttomasti kuningattareen verrattuna. Iäkkään kuningattaren apuna toimii hänen sihteerinsä Rozie. 

Rozie on jännittävästi tummaihoinen nuori neitonen, jolla on selvittelytyössä hyötyä myös armeijataustastaan. Rozie ja kuningatar lähestulkoon ystävystyvät, mikäli sellainen on mahdollista. 

Kirjailija lienee kirjoittanut kirjansa kieli keskellä suuta, jotta ei tulisi vahingossakaan loukanneeksi kuningatarta. Juonellisesti kirja on varsin mitäänsanomaton. Sen anti onkin enemmän siinä, että se päästää tirkistelemään hovin elämää. 

Kirja on luokiteltu nuorten aikuisten romaaniksi. Sitä suuremmalla syyllä käännöksen ja painojäljen tulisi olla moitteetonta. 

Anders Roslund: Levon hetki nyt lyö

Komisario Ewert Grens jatkaa herkeämätöntä rikollisten jahtaamista. Jälleen kerran hän pyytää ja vaatii avukseen mestarisoluttautuja Piet Hoffmanin. 

Kuten monesti olen todennut, yleensä yhden kirjoittajan kirjat pysyvät paremmin kasassa kuin kahden. Ewert Grens -sarjassakin tapahtui huomattava laadunparannus, kun Roslund alkoi kirjoittaa niitä yksin. 

Tämän kirjan aihepiiri on vastenmielinen. Se liittyy lasten hyväksikäyttöön ja hyväksikäyttäjien kiinniottamiseen. Grens pakotetaan lomalle, jonka aikana hän nappaa laajan pedofiiliringin. 

Kirja on hyvin intensiivinen. Se on luettava nopeasti loppuun, jotta näkee, miten käy. Se on luettava nopeasti myös siksi, että pääsee aiheesta eroon. 

Anni Kytömäki: Margarita

Kerrankin tartuin minäkin Finlandia-voittajaan. Margarita on mielenkiintoinen kuvaus toisen maailmansodan loppupuolesta ja sen jälkeisestä ajasta muutaman aikalaisen näkökulmasta. 

Senni asuu maaseudulla, pienessä kylässä. Kylän elämänmenoa pyörittää kesäisin auki oleva kylpylä, jossa Sennikin työskentelee. Hieroja-isä on kouluttanut Sennin seuraajakseen. Isä tuntuukin aina olevan selän takana kommentoimassa Sennin ajatuksia ja tuputtamassa ohjeitaan, vaikka on jo edesmennyt.

Sennin elämänvalinnat tulevat annettuina, muiden sanelemina. Isä, äiti, juhannusyön muukalainen. Senni tekee sen, mitä ajattelee häneltä odotettavan. 

Keskeisiä teemoja ovat sota ja siitä selviäminen sekä jokisimpukoiden kohtalo. Olen sen verran suoraviivainen lukija, että ohitan sujuvasti pitkät luontokuvaukset. Niinpä raakkuparan elämäntarina ei herättänyt minussa suuria tunteita. 

Kirjan loppupuolella ihmettelin, miksi tämä vielä jatkuu, vaikka salat ovat paljastuneet ja kaikki on paketissa. Lopun tapahtumat tuntuivat turhalta venyttämiseltä. Raakun mielestä se ei varmaan ollut turhaa.

Kirjan tapahtumat on kuvattu kiinnostavasti ja siinä on menneen ajan henki. Klassikko jo syntyessään.