Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Kirja alkaa tavattoman tylsästi puisevalla taustoituksella. Toki on hyvä, että taustoja kerrotaan, mutta pariin sivuun ahdettu historiapläjäys puuduttaa. Muutenkin tässä kirjassa tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon "teoriaa", eli muinaisuskotarinointia.

Ruth Galloway, arkeologi, ei tällä kertaa analysoi luita kuin ohimennen. Kirja paneutuukin aiemmin kaivettujen luiden palauttamiseen niiden oikeaan hautapaikkaan. Koko tarinankulku jää epämääräiseksi kasaksi irrallisia langanpätkiä, joita yritetään solmia magialla yhteen. Yliluonnollista huuhattelua on minun makuuni vähän liikaa. Ruthin kuulumisia on silti kiva lukea.

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Hienosti rakennettu juoni ja kehyskertomus. Vaikkei tarinassa paljon yllättävää olekaan, jotkut käänteet paljastavat ihmismielen raadollisuuden ja yllättävät inhorealistisuudellaan.

Vanha poliisi Holger muistelee yhtä urallaan mieleenpainunutta murhatapausta tyttärelleen. Välillä Holger keskustelee tyttärensä kanssa, välillä ollaan menneissä tapahtumissa. Holger ikään kuin punoo sen, mitä poliisi tietää tapahtuneesta, yhtenäiseksi tarinaksi. Kirja on mielenkiintoinen jo rakenteensa takia. Kerronta on sujuvaa, mutta silti kirja on hidasta luettavaa monisyisyytensä takia.

Rake Tähtinen: Sidotut kohtalot

Rikoskomisario Petri Petäjämäki on palannut isyyslomaltaan työn ääreen. Heti alkaa visaisten tapausten selvittely. Tähtinen on keksinyt nerokkaan uuden rikoksen, jota ei liene vielä tosielämässä toteutettu. Juttu pyörii kaatopaikan ympärillä.

Kirjassa riittää vauhtia. Henkilöiden yksityiselämässä tapahtuu kaiken aikaa, ja niitä käänteitä onkin kiinnostavaa seurata rikosten ratkomisen rinnalla.

Kristin Hannah: Toivon järvi

Ihanaa lukuhömppää. Kirjassa ei tapahdu juurikaan mitään, mutta silti se on ihanaa luettavaa. Annie on hyvissä naimisissa rikkaan miehen kanssa, kunnes eräänä päivänä tapahtuu ikäviä. Annie matkustaa lapsuudenkotinsa maisemiin jonnekin kauas, missä on metsää ja merta. Siellä hän löytää itsensä uudelleen.

Kotikylässään Annie auttaa äitinsä menettänyttä pikkutyttöä saamaan elämänilonsa takaisin. Kirjassa kaikki on niin ihanan helppoa ja herkkää. Annien nöyryys ja sopeutuvaisuus ärsyttävät lukijaa jonkin verran. Kirjassa onkin ainesta kunnon nyyhkyleffaksi, joka siitä varmaan on tehty jo aikaa sitten.

Harlan Coben: Älä päästä irti

Voiko kirjailijalle olla parempaa suositusta kuin se, että Stephen King mainitsee hänet kirjassaan? Tuskin. Sattuipa somasti, että Ulkopuolisessa, jonka juuri viimeksi luin, mainittiin Harlan Coben, jonka uusin kirja sattui olemaan lainapinossani. Tartuin siis siihen suurin odotuksin, jotka palkittiin avokätisesti. Aion lukea muutkin Cobenin kirjat. Hölmöä kyllä, olin lainannut uusimman Cobenin tutkimatta, onko häneltä aiempia teoksia. Olisihan niitä, roppakaupalla.

Rikosylikonstaapeli Nap Dumas joutuu muistelemaan menneitä, kun nuorena kuolleen veljen kuolema osoittautuukin selvittämättömäksi, vaikka toisin on luultu. Kirjassa tapahtuu paljon ja henkilöt ovat kiinnostavia. Huumori on hersyvää. Kirja oli nopeasti luettu ja loppukin tyydyttävä, jopa minun vaativaan makuuni.

Stephen King: Ulkopuolinen

Kirjan alkuosa on perinteistä poliisidekkaria parhaimmillaan. Toki, kun Kingistä on kyse, ylitetään mahdollisen raja. Kirjassa on paljon samaa kuin Mersumies-trilogiassa.

Ulkopuolinen on ahmittava lähes yhdellä istumalla, sitä ei voi jättää kesken. King on aina yhtä taitava sanankäyttäjä. Kirja tarjoaa myös yllätyksiä. En viitsi paljon kertoa kirjan sisällöstä, etten paljasta liikoja.

Adele Parks: Päästin hänet sisään

Päästin hänet sisään on laimeuden multihuipentuma kaikessa tapahtumaköyhyydessään. Jos päähenkilö Melanie ei olisi niin naiivi ja hidasälyinen, olisi kirja mahtunut paljon pienempään sivumäärään.

Melanie saa vieraakseen opiskeluaikaisen ystävänsä Abigailin. Abigail on yhä lapseton ja onnettomassa avioliitossa. Melaniella taas on kolme lasta, rakastava aviomies ja onnellinen elämä. Alkuasetelma lupaa jännittäviä tilanteita. Niitä ei vaan tule. Loppuratkaisu on hiukan yllättävä, mutta ah, niin lattea. 

Iso plääh. 

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Omituinen kirja, jossa ei tapahtunut oikeastaan mitään merkittävää. John asuu lapsuudenkodissaan Endlandsin takamailla vaimonsa ja poikansa kanssa. Samoillessaan nummilla poikansa kanssa John muistelee menneitä ja avaa vähitellen tapahtumia, jotka ovat johtaneet nykyhetkeen.

Kirjassa kerrotaan hyvin siitä, millaista on asua syrjäseudulla, jolla samat suvut ovat asuneet "aina". Johnin vaimo on ulkopuolinen, jonka on hankittava muiden hyväksyntä, ja se osoittautuu vaikeaksi, koska koskaan ei voi tietää, kenessä Paholainen kulloinkin asustaa. Kaikki epäonnistumiset, menetykset ja luonnonilmiöt selitetään Paholaisella. Vuosittain vietetään Paholaisen päivää, jolloin Paholainen yritetään saada nukkumaan, jotta lampaat saataisiin ajettua nummilta rauhassa. Tapahtumat kulminoituvat oikeastaan Paholaisen päivän ympärille.

Erilainen lukukokemus.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Olipas virkistävän reipashenkistä luettavaa. Päähenkilönä on 74-vuotias Ullis, jonka omaishoidettava mies on vihdoin ja viimein kuollut. Nyt Ullis pääsee viettämään vapaata elämää. Se ei olekaan niin helppoa tottumattomalle, saa Ullis huomata.

Jostain muistan lukeneeni valituksia siitä, että kirjassa kiroillaan niin paljon. Se on totta, vähempikin olisi riittänyt. Kiroilut olivat useimmiten vihaisen lesken ajatuskuplissa ja kohdistuivat hänen aikuisiin lapsiinsa.

Kirjan esittämä juonenkulku on varmaan todellisuutta monen ikääntyvän elämässä. Ja ajatuskulku tuttu jo vähän nuoremmallekin: miten väärin se onkaan, että mieli on 25-vuotiaan, mutta ruumis rapistuu. Ja miltä tuntuu, kun valmiissa vastauskaavakkeissa oma ikä on sarakkeessa 65-, eli kaikki eläkeikäiset niputetaan samaan nippuun, vaikka ikähajontaa olisi kymmeniä vuosia. Ihan kuin elämä ja päätäntävalta päättyisi kuuteenkymmeneenviiteen.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Nyt mentiin mukavuusalueen ulkopuolelle. Pohdiskeleva yhdenpäivänromaani, jossa Annan pitäisi mennä tapaamaan veljeään mielisairaalaan. Tai kuten nykyään kuuluu korrektisti sanoa, psykiatriseen sairaalaan. Anna kuitenkin vetkuttelee ja kuluttaa päivänsä muistellen menneitä.

Lukija pystyy päättelemään aika suoraviivaisesti veljen lapsuudenaikaisista tapahtumista polun nykytilanteeseen johtaneisiin syihin. Annakin tuntuu syyttelevän itseään veljen sairaudesta, tai pikemminkin hoitoon saattamisesta. Lukijaa säälittää veli, joka ei perheeltään juuri tukea taida saada. Kaiken kaikkiaan aika ahdistavaa ja omanapaista luettavaa.

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat

Tämä kirja oli pettymys. Monta minäkertojaa, joita ei erottanut toisistaan ennen kuin oli lukenut sivun tai kaksi. Jos silloinkaan. Minäkertojilla on todella ärsyttävä tapa olla käyttävinään puhekieltä, joka ei ilmene kuin käyttämällä sanaa mun sanan minun tilalla, sekä lipsumalla aina välillä kongruenssin käytöstä monikon kolmannen persoonan ja verbin kanssa.

Juoni on muutenkin sangen sekava. Tavallinen suomalainen talliainen joutuu tyhmyyttään huimiin seikkailuihin ympäri Eurooppaa. Kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. Kirjan lukeminen kesti sekavuuden ja ajoittaisen tylsyyden takia suhteettoman kauan.

Loppuhuipennus oli varsinainen lässähdys.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Yhtäkkiä Ruth Ware on löytänyt jujun, miten kirjoitetaan mukaansa tempaava kirja. Tämä kirja peittoaa Waren aiemmat tuotokset kirkkaasti. Parisataa sivua lisää ja enemmän taustaa henkilöille, niin tämä kilpailisi Kate Mortonin kanssa.

Harriet Westaway, köyhä orporukka, on pinteessä kasvavan laskupinon kanssa, kun hän saa kuulla yllättävästä perinnöstä. Harrietin lempinimi on Hal, ja koko kirjan ajan minun oli tosi vaikea muistaa, että Hal on naispuolisen päähenkilön nimi. Jotenkin miellän sen miehen nimeksi. Sekosin siis henkilöissä tuon tuosta.

Kirjassa on sopivasti jännitystä, muttei turhaa väkivaltaa. Lukija voi arvuutella tapahtumien kulkua useista eri vaihtoehdoista. Hauskana yksityiskohtana kirjassa puhutaan todella paljon tarot-korteista ja niillä ennustamisesta. Se tehdään kuitenkin kiinnostavalla tavalla.

Jari Salonen: Kätkö

Miten olen aiemmin voinut missata Rkp:n rikoskomisario Zettermanista kertovat kirjat? Olen aivan koukussa niihin. Harmikseni enää yksi on lukematta. Toivottavasti Salonen jaksaa jatkaa tarinointia tasaiseen tahtiin!

Tässä kirjassa on taas mukavan leppoisa tunnelma. Zetterman teloo itsensä ja joutuu sairaslomalle, mutta se ei estä häntä osallistumasta rikosten ratkaisuun. Loppuratkaisuun en ollut aivan tyytyväinen, mutta ehkä seuraava kirja jatkaa siitä, mihin tämä jäi.

Marko Immonen: Kuoleman koeaika

Olen rohkeasti tarttunut vähemmän tunnettuihin suomalaisiin dekkarinkirjoittajiin, ja se on kyllä ollut palkitsevaa. Immosen esikoisdekkari vuodelta 2016 on aivan huikeaa tykitystä. Periaatteessa mahdollista, ehkä vähän yliampuvaa, mutta täysillä painetaan loppuun saakka. Kirjassa on aika mahtipontiset mafiasysteemit, jotka syövät hieman uskottavuutta.

Kirja kertoo menestyvästä Joonaksesta, joka äitinsä kuoltua saa selville, ettei isä ollutkaan kuollut ennen Joonaksen syntymää, vaan kadonnut. Joonasta isän puuttuminen on aina kalvanut, joten hän alkaa selvittää, mitä isälle on tapahtunut. Myönnettäköön, että hieman puolenvälin jälkeen jo arvasin.

Tapahtumapaikkana on Virrat. Erikoinen paikannimi, jonka taivutusta en ole aiemmin juurikaan miettinyt. Suomen kielestä ja nimistöstä kiinnostuneelle kirjassa esitetty Virtain taivutus oli kyllä kiinnostavaa pureksittavaa muun annin ohella, vaikken virtolainen olekaan. Aivan loogista, vaikka ensin kummeksutti hetken.

Jari Salonen: Jahti

Keskusrikospoliisin rikoskomisario Zetterman joutuu edelleen tekemään hommia siellä täällä. Tämä kirja oli jotenkin sekava, vai johtuikohan se vain siitä, että tulin kipeäksi kesken lukemisen.

Ihmisiä kuolee taas. Jotenkin Zetterman onnistuu ratkaisemaan hankalatkin rikokset. Zettermanin pomolla on henkilökohtainen ongelma, josta moni on huolissaan, mutta vain yksi siihen tarttuu.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Kirjan nimi taitaa olla enne. Ei siinä paljon muuta tehdä kuin tapetaan, tapetaan ja tapetaan. Välillä vähän kidutetaan ja sitten taas tapetaan. Ällöttävää ja vastenmielistä. Henkilöhahmot jäävät aika ohkaisiksi. Päähenkilönä häärää itsetuhoinen, viinaan menevä luodinkestävä naispoliisi Valerie.

Kirja muistuttaa amerikkalaista rikossarjaa, jossa pitää tapahtua koko ajan, jotta katsoja ei vaihda kanavaa. Eksponentiaalisesti lisääntyvällä pahalla pidetään katsojat kiikissä. Kirjassa tämä ei oikein toimi, vaan sisällöltä odottaisi myös pohdittavaa.

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Salosen kirjassa pääjehuna häärii Keskusrikospoliisin komisario Zetterman, josta hän on onnistunut kirjoittamaan erittäin kiinnostavan persoonan. Kirjassa kulkevat lomittain rikokset ja niiden ratkaisemishaasteet sekä poliisien yksityiselämän haasteet.

Zetterman lähentelee eläkeikää, mutta jaksaa vielä painaa. Hän on tehnyt työssään erehdyksen, josta joutuu maksamaan ikävillä komennushommilla. Hänen hoksaavaisuutensa yhdistelee erilaisia tapahtumia järkeväksi kokonaisuudeksi.

Kirja yllättää monta kertaa monipuolisella juonellaan. Tapahtumia tulee aina lisää, kun vanhat on puitu siltä erää loppuun.

Tykkäsin.

Terje Bjøranger: Viivakoodi

Taas yksi esikoiskirjailija, tai ainakin ensimmäinen suomennos norjalaiselta Bjørangerilta. Vauhdikas dekkari, joskin joitakin aukkoja tarinaan jää, varsinkin lopussa. Ehkä tähän on jatkoa odotettavissa.

Pääroolissa on kiltti poliisi Charlie, joka rikkoo tietenkin sääntöjä vastaan joka käänteessä. Kirjan nimessäkin esiintyvän viivakoodin merkitys jää vähän hämäräksi. Kirjaan on ympätty hirveästi tapahtumia ja käänteitä, ja välillä onkin vaikea pysyä perässä.

Ihan hyvää luettavaa silti.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Ruth Galloway on saanut vauvansa ja tasapainottelee nyt äitiyden ja työnteon kanssa. Kirja jatkaa samaa, hyväksi koettua latua kuin aiemmatkin Galloway-kirjat.

Ruthin hienovaraista rakkaustarinaa poliisi Nelsonin kanssa kuvataan juuri sen verran, että lukija pysyy varpaillaan. Kirjoista välittyy hyvin kirjoittajan rakkaus suolaista marskimaata, vuorovettä ja tuulisia rantoja kohtaan.

Ruth Galloway ystävineen ja työkavereineen on lyhyesti sanottuna vastustamaton. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten Judyn tuoreen avioliiton käy...

Geir Tangen: Sydämenmurskaaja

Jatko-osa Maestrolle. Ihan yhtä uniikki juonenkulku ei tässä kirjassa ole, vaan tässä ovat kuvioissa mukana perinteiset uusnatsit. Päärooleissa ovat edelleen pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä poliisi Lotte Skeisvoll ja toimittaja Viljar Ravn Gudmunsson. Lotte ei ole toipunut sisarensa kuolemasta, ja joutuukin sivuun poliisin työstään. Se ei estä häntä tekemästä omia tutkimuksia. Viljarin poika Alexander nousee tässä kirjassa keskeiseen rooliin. Alexanderilla on ADHD, ja isä Viljar käyttääkin sitä selittävänä tekijänä kaikkeen.

Kirjan lukeminen kesti monta päivää, koska alkuun se jostain syystä takkusi kovin. Sitten kirjan rakenne hahmottui: erikseen kerrottiin juhlista, jotka olivat kaiken alkusysäys, ja erikseen tapahtumien tutkinnasta. Juhlista kerrottiin joka kerran eri henkilön näkökulmasta, ja näin tapahtumista muotoutui aina uusi kuva.

Yleensä en jaksa lukea kirjailijoiden loppusanoja ja kiitoksia, mitkä tuntuvat olevan ajan trendi. Ei Agatha Christieissä vaan... Sen verran alkua vilkaisin, että näin kirjan olevan trilogian toinen osa. Kolmatta odotellessa, haluan tietää, miten henkilöiden loppujen lopuksi käy. Tangen ei anna armoa keskeisillekään hahmoille, vaan höykyttää heitäkin tarpeen vaatiessa.