Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Pitihän Ritvaseen tarttua, kun se joka puolelta kimpoili esiin (Jussi Valtonen: Siipien kantamat).

Antti Ritvasen Miten muistat minut kertoo tyypistä, joka opiskelee kirjallisuutta, on kirjailijan poika ja haluaisi itsekin olla kirjailija. Kirjan kirjoittaminen on kirjan kantava teema, jonka ympärille kaikki kietoutuu. Kuuluisa äiti kirjoittaa itse itsestään kirjaa, poika kirjoittaa äitinsä miesystävästä ja samalla äidistään.

Kirjaa lukiessani harhauduin miettimään, että vaikka tykkäänkin tosi paljon lukea kirjoja, en haluaisi kirjoittaa itse kirjaa. Pidän siitä, etten kirjaa aloittaessani voi tietää, miten kirja loppuu. Ja vaikka kirja ei loppuisikaan siten kuin haluaisin sen loppuvan, en osaisi itse kirjoittaa yhtään paremmin. En myöskään jaksaisi kirjoittaa tyhjänpäiväistä jaarittelua, joka ei näytä vievän juonta yhtään eteenpäin. Vaikka itse pidänkin hyvin taustoitetuista henkilöistä, ei kärsivällisyyteni riittäisi kirjoittaessani moiseen.

Miten muistat minut on armollinen lukijalle. Kirjassa kertovat elämästään vuoroin äiti, kirjailija Marjatta ja vuoroin poika, Jesse. Marjatan osuudessa Marjatan ja hänen suuren rakkautensa Linden nimet on muutettu sellaisiksi, minä ne esiintyvät Marjatan omaelämäkerrassa. Marjatan osuus on varmuuden vuoksi painettu vielä erilaisella fontillakin kuin Jessen osuus. Näin hitaampikin lukija pysyy kärryillä siitä, kuka kulloinkin kertoo. Samat tapahtumat tulevat usein kerrotuiksi kahteen kertaan, sekä äidin että pojan näkökulmasta. Tällainen tarkoituksellinen toisto tuntuu välillä puuduttavalta, koska puuttumaan jää, miksi tapahtumat on toistettu. Yleensä tällaisessa kerronnassa on joku pointti ja tapahtumien kannalta olennaista jännitettä.

Kirjan hahmot ovat suomalaisjulkkiksia ja välillä tulikin aavistuksenomainen ahaa-elämys jostain lööpeissä nähdystä. Hahmoihin on luultavasti koottu tällaisten pikkujulkkisten stereotypioita.

Kahlattuani urhoollisesti paksun kirjan loppuun olisin toivonut enemmän tunteenpurkauksia ja suuria paljastuksia. Niitä ei tullut.

En siis oikein pitänyt tästä kirjasta. Toisaalta, en useinkaan pidä kirjoista, jotka eivät ole dekkareita. Miten muistat minut on luultavasti oikein hyvä oman lajinsa edustaja, vaikka se ei minua viehättänytkään.

Anne Holt: Tuntematon uhka

Uusi Hanne Wilhelmsen -dekkari Holtilta vuosien tauon jälkeen. Holthan aloitti Hanne Wilhemsen -sarjansa jo 1990-luvun alussa. Hanne oli tiukka oslolaispoliisi, joka ajoi prätkällä eikä pelännyt mitään. Jossain vaiheessa Hannen pitkäaikainen rakastettu Cecilie sairastui syöpään ja kuoli. Ceciliestä ei tiennyt juuri kukaan Hannen työkavereista, koska lesbopoliisia ei olisi katsottu hyvällä.

Hannen viettäessä suruaikaa Holt toi kirjoihinsa uuden sankarittaren, psykologi Inger Johanne Vikin. Kirjoissa on osin samoja henkilöitä, kuten jättiläismäinen poliisi Billy T., jolla on kuusi lasta yhtä monen naisen kanssa. Inger Johanne Vik -sarja päättyi erittäin dramaattisesti ja ainakin minut täysin yllättäen.

Hanne Wilhelmsen palasi sen jälkeen poliisitehtäviin ja joutui ennen pitkää työtehtävässään ammutuksi ja sen seurauksena pyörätuoliin. Tämän jälkeen hän erakoitui kotiinsa eikä suostunut tapaamaan enää ketään entisistä työkavereistaan. Hannella on vaimonsa Nefiksen kanssa tytär Ida.

Kirjan alkaessa edellisen Hanne Wilhelmsen -kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenkunta vuotta. Myös kirjassa vuosia on vierähtänyt yksitoista. Hanne tapaa pitkästä aikaa Billy T.:n, jolla on ongelma. Hanne on myös suostunut palaamaan töihin, eli tutkimaan selvittämättömiksi jääneitä rikoksia kotoaan käsin. Avukseen hän saa pakko-oireista kärsivän poliisi Henrik Holmen. Henrik on omalla tavallaan hyvin erikoinen, kuten Hannekin. He tuntuvat ystävystyvän.

Kirjan teemana on tylsähkösti muslimien harrastama terrorismi. Tosin siihen on saatu uutta ryhtiä, eikä kaikki olekaan sitä, miltä näyttää. Kirjan henkilökuvaus on tarkkaa ja mielenkiintoista, ja on suuri pettymys, kun kirja päättyy aivan liian pian. Siltä ainakin tuntuu. Voisin ahmia Holteja aamusta iltaan.

Kirjan loppu jättää onneksi aavistuksen siitä, että ehkä jatkoa vielä seuraa. Tosin Holtilla on tapana jättää loppu epämääräisesti roikkumaan, vaikkei jatkoa seuraisikaan.

Suosittelen. Erittäin kovasti suosittelen.

John Verdon: Painajaisuni

Pitkästä aikaa ennätin lukea omavalintaisen kirjankin. Aika on mennyt tenttikirjojen parissa.

Verdonin kirjassa ollaan taas maaseudulla, Catskill-vuorilla, missä entinen rikostutkija Dave Gurney nykyään asustaa. Gurney on jäänyt eläkkeelle poliisihommista, mutta se ei estä häntä auttamasta poliisivoimia aina, kun pyydetään. Ja koska Gurney on aikamoinen legenda, niin häntähän pyydetään.

Tällä kertaa Gurney on lähdössä vaimonsa Madeleinen kanssa lomalle Vermontiin, hiihtämään ja lumikenkäilemään, kun vanha poliisikaveri tulee yllättäen vieraisille ja ehdottaa pientä murhanratkaisutehtävää. Koska murhapaikka on sopivasti matkan varrella, ei Gurney voi kieltäytyä.

Ja sitten ratkotaan murhia. Kirja on monin paikoin epäuskottava, esimerkiksi murhien tekotapojen tai kaikenlaisten teknisten välineiden suhteen. Asioita ei avata riittävän tarkasti, jotta ne muuttuisivat uskottavammiksi. Paljon jää myös hämärän peittoon.

Yleisvaikutelma kirjasta oli: laimea. Paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja sivujuonteita, mutta yhteenpunominen jäänyt vähän vaiheeseen.

Koska Verdon on kuitenkin sujuva kirjoittaja, on kirja ihan hyvää luettavaa.

Jari Tervo: Layla

Jopas on mukaansatempaava. Meinasi ruuanlaitto unohtua. Otettu Viikon laina -hyllystä, joten pitääkin lukea ripeästi.

Christopher Gillberg: Touretten oireyhtymä

Luin kirjan kesällä 2011, ja uudelleen saman vuoden syksyllä. Perheenjäsenellä oli vastikään todettu Touretten oireyhtymä. 

Perheessä meni pitkään, ennen kuin ymmärsimme, että lapsen käytöksessä oli jotain poikkeavaa. Tai että erikoinen käytös oli jotain, millä on oma diagnoosinsa. Kun erikoinen käytös on jokapäiväistä, siihen tottuu ja turtuu, eikä sitä pidä enää erikoisena. 

"Henkilö itse ja hänen ympärillään olevat ihmiset eivät usein lainkaan havaitse lieviä tai kohtuullisen vaikeitakaan nykimisoireita. He tietävät, mitkä tekijät laukaisevat niitä, ja toisaalta lievät nykimisoireet ovat niin tavallisia, että niitä ei pidetä 'oireina' tai 'poikkeavuuksina'. Toisinaan ympäristö ei kiinnitä huomiota melko selväänkään nykimiseen. Oireet nähdään vasta kun joku ulkopuolinen, esimerkiksi lääkäri tai psykologi [tai neurologi!] huomaa ne ja kertoo niiden olemassaolosta."

 

Ehkä masentavin kirja ever. Manaa ikävyyksiä, hankaluuksia, toivottomuutta. Jos asiat ovat huonosti, älä masennu, ne voivat olla huomenna vielä huonommin. Tiukkaa faktaa täynnä kurjuutta.

Täydennys 2024: Kirja valmentaa hyvin siihen, mitä on edessä, kun perheenjäsenellä diagnosoidaan Touretten oireyhtymä. Nykyään Touretten oireyhtymä tunnetaan nimellä yhtäaikainen äänellinen ja motorinen monimuotoinen nykimishäiriö. 

Leena Nurmi & Kirsi Pesonen (toim.): Elämää Touretten oireyhtymän kanssa

Tarinoita perheistä, joiden perheenjäsenellä on Touretten oireyhtymä. Lämpimiä, elämänmakuisia tarinoita. Tuntuu kirjoitettuna paljon rankemmalta kuin elettynä.

Raine Valli & Leena Isosomppi (toim.): Opetusharjoittelun uudet mahdollisuudet

Mielenkiintoista luettavaa. Varmuus siitä, että luokanopettajakoulutus ei ole mun juttuni, kasvaa. Ehkä seuraavassa elämässä tiedän nuorempana, mitä haluan.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Huomaavainen murhaaja

Takakannen mukaan kirja päättää sairaanhoitaja Nina Borgista kertovan sarjan. En voi sanoa olevani pahoillani, koska en alun alkaenkaan päässyt sarjan makuun.

Nina Borg seikkailee aina jossain kehitysmaassa, tällä kertaa Manilassa. Nina ja poliisi-Søren ovat löytäneet toisensa ja haparoivat parisuhteen aloittamisen kanssa.

Ei tästä keksi oikein mitään sanottavaa, hyvää tai huonoa. Ei hyvällä tahdollakaan. Päähenkilöt ovat suorastaan kuolemattomia ja kykenevät ihmetekoihin. Erittäin epäuskottavaakin siis.

Gabriella Ullberg Westin: Yksinäinen perhonen

Yksinäinen perhonen aloittaa Murha Hudiksvallissa -sarjan. Pääosassa on poliisi Johan Rokka.ja tapahtumapaikkana Hudiksvallin pikkukaupunki Ruotsissa.

Johan Rokka on kotoisin Hudiksvallista, mutta on asunut aikuisikänsä muualla ja muuttanut vastikään takaisin kotikaupunkiinsa. Heti hänen palattuaan murhataan hänen vanhan futiskaverinsa vaimo. Sitä selvitellessä Johan tapaa vanhoja kavereitaan yksi toisensa perään.

Johan ja hänen lähimmät työkaverinsa tulevat tutuiksi ja ovat hyvin kuvailtuja. Todella rasittavaa kirjassa oli se, että Johanilla alkoi seistä kenet tahansa naisen nähdessään ja hän alkoi heti suunnitella, miten saisi naisen sänkyyn kanssaan. Kirjassa myös kuvaillaan sänkyepisodeja seikkaperäisesti, vähempikin olisi riittänyt. Kirja olisi toiminut oikein hyvin ilmankin näitä seksikohtauksia, ehkä se olisi ollut jopa parempi.

Vähän hämmentävää oli myös se, että lähes jokaisella kirjan henkilöllä oli jotain terveysongelmia. Vatsaa väänsi ja oksetti, huimasi ja heikotti. Mielessä välähti jo aavistus joukkomyrkytyksestä.

Mutta oli tämä siis oikein hyvä ja nopsasti luettu kirja. Seuraavaa osaa odotellessa (sen voi jo varata kirjastosta).

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tartuin tähän kirjaan, koska pidin Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Siipien kantamat on vanhempaa perua, ohuehko kirja, joka kertoo lukion äidinkielenopettaja Juhanista. Juhani rakastuu yhteen oppilaistaan, vaikka tietääkin sen olevan kiellettyä. Juhani on hiukan epäuskottava: ei (kai) kukaan miesope juokse kieli vyön alla tyttöoppilaan perässä?

Kirjan ihmissuhteet kiehtovat ja koukuttavat. Aloittavatko Juhani ja Marianne tosiaan suhteen, vai olisiko Juhani onnellisempi ikäisensä naisen kanssa? Miten tarina päättyy?

Valtosen teos Siipien kantamat on vuodelta 2007, liki kymmenen vuoden takaa siis. Kirja on ollut minulla lainassa ja lukupinossani monta kuukautta. Koska palautuspäivä lähestyy, piti siihen tarttua. Kirjassa on kissa nimeltä Antti Ritvanen. Päähenkilö muistelee sen nimisen tyypin osallistuneen joskus kirjoituskilpailuun. Tänään, armon vuonna 2016, käydessäni naapurissa esiintyi juuri televisiossa esikoiskirjailija Antti Ritvanen. Minullahan ei telkkaria ole. Vähän myöhemmin kotona luin Kodin kuvalehteä, jossa esiteltiin Antti Ritvasen esikoisteos Miten muistat minut. Hassua, että juuri nyt, lopulta kirjaan tartuttuani, pomppii Antti Ritvasen nimi esiin joka puolelta. Lienee turha mainita, etten ollut koskaan aiemmin tyypistä kuullutkaan.

Tästä kirjasta pidin kovasti. Pitäisi useammin lukea muutakin kuin dekkareita.

Anders Roslund & Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys

Luotaantyöntävä nimeltään, ja siksi kirja onkin lojunut pinossa, kunnes sitä ei voinut enää uusia. Viimeinen palautuspäivä meni eilen, joten joudun maksamaan sakkojakin. No, oli se sen arvoinen. Nimestään huolimatta kirja oli mielenkiintoinen ja jännittäväkin.

Päähenkilönä häärää poliisi Ewert Grens Tukholmassa. Aiemman kirjan (Lokero 21) yhteydessä olen sanonut häntä reppanaksi. Tässä kirjassa Ewertille alkaa elämä maistua taas hiukkasen enemmän. Ewertin menneisyys on mielenkiintoinen, mutta siitä tarjotaan vain pieniä palasia. En tietenkään muista yhtään, mitä siitä on aiemmin kerrottu vai onko mitään.

Kirjassa liikutaan taas vankilamaailmassa, amerikkalaisessa kuolemaan tuomittujen vankilassa. Kirjan monet tarinat limittyvät vähitellen toisiinsa. Loppuratkaisu on sangen yllättävä, ja saipa aiemminkin pari kertaa yllättyä.

Tämä oli oikein hyvä kirja.

Caroline Eriksson: Kadonneet

Kirjailija on uusi tuttavuus, kirja oli laihahko. Pariinsataan sivuun oli kuitenkin saatu ahdettua ylenpalttisesti ahdistavaa tunnelmaa.

Kirja lähti oikein hyvin käyntiin psykologisen trillerin tapaan. Greta ja Axel lähtevät mökille tyttärensä Smillan kanssa. Alkumetreillä isä ja tytär katoavat. Ahdistavaa tunnelmaa lisää aavistus siitä, ettei Gretan päässä ole ihan kaikki kohdallaan. Kuka teki kenelle ja mitä, entä miksi? 

Koko ajan ollaan toden ja harhan rajamailla, eikä lukija tiedä, mikä on totta. Jonkin on kuitenkin pakko olla totta. 

Oikein hyvä kirja. 

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Paljon henkilöitä, paljon tapahtumapaikkoja, ahdistavia tilanteita. Kirja oli hidas lukea. Pääosassa taas sairaanhoitaja Nina Borg. Tämä kirja kuuluu siis sarjassa ennen kirjaa Satakielen kuolema. Lukemista ei kyllä yhtään haitannut, vaikka järjestys menikin väärin.

Nina Borg, maailman pelastajana itseään pitävä ja miehensä siksi pilkallisesti nimittämä, yrittää taas pelastaa maailman. Pakollinen ahdinkoon joutuva nuorikin on mukana, samoin romanipakolaiset.

Kirjojen teema alkaa olla kovin itseään toistava. Toki tässä kirjassa on omanlaisensa juoni, mutta tarinoiden pääpiirteet ovat aina samat. Ihan hyvää lukemista, mutta vaatii työtä kärryillä pysymisen takaamiseksi.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Satakielen kuolema

Luettuani kirjan puoleenväliin tajusin harmikseni, että olen missannut edellisen osan ja hypännyt suoraan sarjan kolmanteen osaan. Sinänsä menetys ei ollut suuri, mutta ärsytti kuitenkin. Kirjat ovat "samaa sarjaa", mutteivät kuitenkaan jatkuvajuonisia.

Kirjoissa häärää eräänlaisena päähenkilönä sairaanhoitaja Nina Borg, joka työskentelee Tanskaan tulleiden pakolaisten parissa ja joutuu sitä myötä monenlaisiin selkkauksiin mukaan. Borgin henkilöhahmo jää kuitenkin ohueksi eikä lukijalle herää minkäänlaista myötätuntoa tai kiinnostusta häntä kohtaan. Ylipäätään kirjojen hahmot, myös poliisit, ovat etäisiä ja mieleenpainumattomia. Henkilökuvaus ei ole kummankaan kirjailijan vahva puoli, valitettavasti.

Tässä kirjassa seurataan ukrainalaisen Natašan ja hänen tyttärensä Katerinan taivalta Tanskassa. Takaumissa palataan 1930-luvulle Ukrainaan ja tyhmempikin ymmärtää, että takaumien henkilöillä on jotain tekemistä jonkun Natašan kohtaaman henkilön kanssa.

Juoni on sinänsä hyvä. Lukija jää kuitenkin seuraamaan tapahtumia etäältä sen sijaan, että tempautuisi mukaan.

Christoffer Carlsson: Salaisuudet

Salaisuudet-kirjan pääosassa on jälleen reppana poliisi Leo Junker, hänen mentorinsa Charles Levin ja lukuisia muita poliiseja.

Kirja liikkuu niin monella eri aikakaudella 1970-luvulta nykypäivään, etten pysynyt perässä. Luvut oli aina otsikoitu kulloisellakin vuodella, mutta silti oli vaikea hahmottaa henkilöitä oikeaan aikaan. Menneisyyteen kaivautuminen ei ole järin mielenkiintoista, kun se suuntautuu Berliinin muurin ympärille. Sen ajan salaisuudet ovat tänä päivänä lähinnä naurettavia.

Yllättäen kaikki taas kietoutuu kaikkeen. Ihmiset kytkeytyvät toistensa elämiin, aivan kuin Ruotsi olisi vain pahainen pikkukaupunki.

Kirja oli kuitenkin monin paikoin yllättävä ja hyväkin. Lopussa purettiin salaisuuksia, jotka lukija oli jo arvannut tai tajunnut tapahtumista itsekin.

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Trillerimäinen kertomus Konradin matkasta lapsuutensa asuinsijoille ja omaan menneisyyteensä. Konradin ollessa lapsi hänen äitinsä katosi ja Konrad pääsi asumaan erään pariskunnan luo. Skånelaisessa pikkukylässä elämä ei ollut helppoa etenkään ulkomaalaistaustaiselle.

Kirjassa on erikoinen kerrontatyyli preesensissä. Takaumat ovat sitten mennessä aikamuodossa. Takaumien kautta käydään läpi Konradin lapsuutta ja nuoruutta ja aikuisuuttakin. Konrad itse lähti pikkukylästä jo nuoruusvuosinaan. Konrad on jo keski-ikäinen, joten muisteltavaa riittää. Pikkukylässä asuu yhä Konradin vanhoja tuttuja, joiden kanssa Konradilla on jaettuja muistoja. Konrad joutuu palaamaan kotikyläänsä vanhempiensa kuoltua rikoksen uhreina ja joutuu itsekin epäillyksi.

Kirja oli hidaslukuinen. Jokaiseen aukeamaan mahtui runsaasti pureskeltavaa sisältöä. Konradin menneisyys rakentuu pala palalta. Konrad muistaa jo unohtamiaan asioita.

Mielenkiintoinen ja kiehtova kirja. Suosittelen.

Ikean päditeline on erinomainen kirjateline.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat taas kirjoittaneet yhdessä taattua laatua. Kirjassa henkirikosyksikköä avustava psykologi Sebastian Bergman jatkaa naisten kaatamista ja asioidensa sotkemista. Bergmanin elämä on joskus ollut hetken raiteillaan, mutta vaimon ja lapsen kuoltua tsunamissa Thaimaassa on Bergmanin elämä mennyt alamäkeä.

Bergman on kauan sitten saattanut raskaaksi erään Annan, ja suhteesta syntyi tytär Vanja. Vanja Lithner työskentelee juuri siinä henkirikosyksikössä, jota Sebastian avustaa, ja näiden kahden välien seuraaminen onkin pikku hiljaa käynyt puuduttavaksi. Vanja on vihainen vanhemmilleen ja Sebastianille milloin mistäkin syystä. Vanjan jääräpäisyys tuntuu joskus rasittavalta.

Yksikön johtaja Torkel Höglund repäisee tässä kirjassa ja näyttää jopa onnelliselta. Billy, jonka sukunimeä en muista, meni viime kirjassa naimisiin Mynsä kanssa. Billy taitaa kuitenkin olla rakastuneempi ystäväänsä Jenniferiin kuin tuoreeseen vaimoonsa. Billyllä on salainen pahe, jonka Sebastian tietenkin tietää.

Kirjan henkilöiden elämän seuraaminen vie välillä voiton muiden juonenkäänteiden seuraamisesta. Tässä kirjassa on kyllä ihan hyvä tarinakin. Hylätty tarkoittaa tässä nelosta, ala-arvoista. Siitä seuraakin mielenkiintoisia käänteitä.

Kyllä tätä suositella voi. Lukekaa ihmeessä.

Sara Blædel: Unohdetut tytöt

Takakansiteksti mainostaa, että tätä kirjaa on ylistetty Blædelin parhaaksi tähänastisista. Ja olihan tämä suorastaan erinomaisen jännittävä. Blædel on uskomattoman kekseliäs juonenkäänteiden punoja.

Unohdettujen tyttöjen teemana on niin sanottu vajaamielishuolto eli kehitysvammaisten laitoshoito menneinä vuosikymmeninä Tanskassa. Tai missä tahansa Pohjoismaassa, tuskinpa ne paljoa toisistaan ovat poikenneet. Tässäkin kirjassa suuressa roolissa ovat kaksostytöt, kuten Tremaynen Jääkaksosissakin.

Blædelin Louise Rick -kirjojen välillä kuluu aina vuosia, ja henkilöille ehtii tapahtua paljon sellaistakin, mitä kirjoissa ei kerrota. Tavallaan se on hämmentävää, koska harva kirjailija toimii näin. Tässä kirjassa Louise Rick on uudessa työpaikassa. Edellisen työpaikan pomo on tässä välissä kuollut, mikä kuitataan yhdellä maininnalla. Louisen ihmissuhteissakin on tapahtunut muutoksia, samoin hänen parhaan ystävänsä Camillan. Molemmat puskevat päin uusia tuulia.

Kirja on yllättävä ja vähän kammottavakin. Tai Blædelin mielikuvitus on kammottava. Suosittelen. Lukekaa koko sarja. Tosin näitä voi lukea yksitellenkin.

Sara Blædel: Hyvästit vapaudelle

Aivan älyttömän jännittävä ja mukanaan vievä kirja! Louise Rick jatkaa poliisinhommia Tanskanmaalla. Teemana tällä kertaa ihmiskauppa ja prostituutio.

Louisen lisäksi keskeisessä roolissa on hänen toimittajaystävänsä Camilla ja tämän poika Markus. Mukana kuvioissa myös sympaattinen pappi ja tämän poika, joka on Markuksen paras kaveri.

Mitäköhän kirjasta nyt voisi kertoa, ettei paljasta liikaa. Prostituoituja tuodaan itäblokin maista, niin kuin yleensäkin kirjallisuudessa ja kai todellisuudessakin on tapana. Yhden prostituoidun murhan selvittely käynnistää pitkän ja monipolvisen tapahtumaketjun, joka vie yllättävien tapahtumien kautta surulliseen ja kyyneltensekaiseen iloiseen loppuratkaisuun.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Jokseenkin hyytävää luettavaa. Sopii siis helteelle erinomaisesti viilentävän vaikutuksensa ansiosta.

Kirja kertoo brittiperheestä, jolla on identtiset kaksoset. Täysin absurdisti uskotellaan, että kaksoset ovat niin samanlaiset, että vanhemmatkaan eivät erota heitä toisistaan. Kyllähän tosielämässä lapsilla on naarmuja, rupia, arpia yms. tuntomerkkejä, vaikkei syntymämerkkejä olisikaan.

No, toinen kaksosista kuitenkin kuolee ja siitä kirjan tapahtumat käynnistyvät. Hyytävyyttä kirjailija lisää kertomalla tapahtumista välillä isän, välillä äidin näkökulmasta. Kumpikin on omalla tavallaan kaunainen ja kajahtanut. Tällainen kerronta toimii hyvin, kuten Gillian Flynn todisti Kiltillä tytöllään.

Perhe muuttaa surutyön aikana Etelä-Englannista jonnekin pohjoiseen, Skotlantiin kai. Jonnekin, missä puhutaan gaelin kieltä. Kirja vilisee gaelinkielisiä paikannimiä, joita en osaa lausua. Ärsyttävää. Perheen isä on kotoisin Skotlannista ja niinpä he muuttavat hänen perimälleen majakkasaarelle. Idyllistä, eikös.

Kirja on ahdistava ja hyytävä eikä sitä voi suositella ainakaan identtisten kaksosten vanhemmille, paitsi opettavaisena tarinana. Kannattaa lukea.