Olen lukenut Foleylta aiemmin kirjat Jahti ja Kutsuvieraat. Olen pitänyt kummastakin, mutta Avain ei nyt lähtenyt.
Luin kolmanneksen ja yritin päästä tunnelmaan, mutta ei. Henkilöt ovat irrallisia eikä heihin saa tuntumaa. Tapahtumat ovat liian epämääräisiä, eivätkä herätä kiinnostusta.
Tämä kirja jää kesken.
Suomentanut Elina Koskelin
Mathilda kertoo Hvitträskin kartanon rakentamisesta ja siinä asuneista ihmisistä. Rakennus on todellinen ja olemassa museona tänäkin päivänä, samoin siinä aikoinaan asuivat sen rakennuttaneet todelliset ihmiset. Ollikainen on sukeltanut näiden aikoja sitten kuolleiden, todellisten ihmisten nahkoihin ja luonut värikkään elämän, jota he ehkä elivät aikoinaan Hvitträskissä.
Alun alkaen arkkitehti Eliel Saarinen otti vaimokseen kauniin Mathildan, jolle hän esitteli Kirkkonummella sijaitsevan kauniin paikan, jonne aikoi suunnitella ja rakennuttaa huvilan yhdessä kollegoidensa Hermann Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa.
Nuorikko sai kuitenkin pian keskenmenon ja masentui siitä. Avioliitto kariutui, ja molemmat puolisot löysivät uuden rakkauden. Mathilda rakastui Hermann Geselliukseen, ja Eliel viehättyi Hermannin siskosta Lojasta. Loja oli taiteilija, kuten Hermann ja Elielkin. Molemmat pariskunnat muuttivat asumaan Hvitträskiin. Myös Lindgrenit asuivat jonkin aikaa siellä.
Näiden tosiasioiden ympärille Ollikainen on rakentanut kiehtovan mielikuvitusmaailman. Kirjan minäkertojana toimii kaunis Mathilda, jota hänen oma äitinsäkin pitää tyhjäpäänä, jolla ei ole muuta arvoa kuin kauneutensa. Siitä lienee tullutkin Mathildan elämän tragedia, kun lapsiakaan ei siunaantunut. Loja on toimelias ja reipas, ja pystyy lastenhoidon ohessa pyörittämään kartanon taloutta ja kestitsemään vieraslaumoja, joita aikansa erikoisimmassa rakennuksessa riitti.
Kirja hyppelee ajassa eteenpäin: välillä lukujen välillä on vain kuukausia, välillä vuosia. Se keskittyy naisten, etenkin Mathildan, elämän merkkipaaluihin. Aikoinaan Mathildan ja Lojan miehet olivat kuuluisia ja arvostettuja arkkitehtejä, nyt naiset saavat äänensä kuuluville.
Kirja ei ole kovin paksu, ja se olettaa, että kaikki tietävät, keitä nämä aikansa merkkihenkilöt olivat. Ihmisiä ei taustoiteta tai heitä sen kummemmin esitellä. Mathildan elämässä moni asia jää irralliseksi, epämääräisten vihjausten varaan. Kun keksitään, niin miksei samantien keksitä kunnolla. Ehkä kirjan onkin tarkoitus olla yhtä turhamaisen kepeä kuin kaunis Mathilda.
Täällä vain hetken on kymmenes suomennettu Liane Moriartyn kirja. Pidän hänen kirjoistaan kovasti, ja tämäkin kirja täytti odotukset.
Lentomatkalla Hobartista Sydneyyn nousee paikaltaan vanhahko rouva, joka alkaa osoitella muita matkustajia kertoen heille heidän kuolinpäivänsä ja kuolinsyynsä. Ymmärrettävästi rouvan touhut herättävät muissa matkustajissa pelkoa ja pakokauhua, etenkin, jos oletettu kuolinpäivä on lähitulevaisuudessa.
Kirjassa seurataan matkustajien elämää lennon jälkeen, kun ensimmäiset rouvan ennustuksista valitettavasti toteutuvat. Matkustajien seuraamisen rinnalla kerrotaan rouvan elämäntarinaa, joka sekin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Pidän Moriartyn kirjoitustyylistä, jolle ansiokas suomennos tekee oikeutta.
Halusin palavasti nähdä, miten kirja päättyy. Se päättyy hyvin. Tietyt asiat selviävät ja odottamattomia yhteyksiä löytyy.
Suomentanut Helene Bützow
Saarimurhat-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Yölaulaja, Varjolilja ja Metsämaa. Niittoheinässä ei mainita sen kuulumista kyseiseen sarjaan, mutta koska päähenkilö on sama, niin samaan sarjaanhan se kuuluu.
Kirjassa seurataan rinnan kahta tapausta. Toinen niistä on kuudenkymmenen vuoden takainen murha, josta poliisi Hanna Dunckerin isä istui vankilassa ja jonka takia isä myös tappoi itsensä. Sittemmin on käynyt ilmi, että murhan tekikin Hannan veli Kristoffer, jonka puolesta isä otti syyt niskoilleen. Loppujen lopuksi Kristofferkaan ei ollut oikea syyllinen, vaan siitä käydään nyt oikeutta.
Kirjassa tapahtuu myös uusi murha, jonka uhri on Hannan entisen naapurinrouvan tuttava. Tämän murhan syyllistä etsitään kuumeisesti. Suorastaan erittäin kuumeisesti, koska kirjassa korona rantautuu Ruotsiin ja pandemia alkaa.
Kahden tapauksen aiheuttaman ylettömän henkilömäärän takia minulta meinasi välillä unohtua, kuka kukin on, kun jotakuta taas haettiin kuultavaksi. Tapaukset ja henkilöt sekoittuivat keskenään. Juoni pysyi kyllä hyvin kasassa, vika taisi enemmän olla omassa keskittymiskyvyssäni.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Öölannin saarelle. Paikka on pieni ja idyllinen, vaikkei toki Gotlannin veroinen.
Suomentanut Kristiina Vaara
Rudberg aloittaa uuden sarjan, jossa keskeisessä roolissa on väkivaltarikososaston poliisi Karin Johansson. Sarja sijoittuu 1970-luvun Tukholmaan. Toinen keskeinen henkilö on räjähdyksessä loukkaantunut poliisi Agneta Thorèn. Agneta on pienen tyttären yksinhuoltaja, joka on maalta kotoisin, mutta muuttaa työnsä takia Tukholmaan asumaan tyttärensä kanssa. Kirja muistuttaakin ikävällä tavalla 1970-luvun ajankuvasta lapsen näkökulmasta. Lastenhoito oli hankalaa järjestää, se ei ollut välttämättä kovin tasokasta, lasten odotettiin huolehtivan itse itsestään, tupakkaa poltettiin sisällä. Myös naisiin kohdistuva käytös on aivan ala-arvoista ja nostaa karvat pystyyn.
Kirja on mainio ja nopealukuinen, mutta alle kolmesataasivuinen ja loppuu aivan kesken. Olisin suonut pituutta puolet lisää, jotta asiat olisi saatu päätökseen. Kun seuraava osa aikanaan ilmestyy, ovat tämän kirjan kuviot jo unohtuneet ja paras terä taittunut. Kaikki tapahtumat jäävät vaiheeseen. Se oli havaittavissa jo, kun sivuja oli enää pieni nippu jäljellä ja kaikki aivan levällään.
Rudberg on sangen tuottelias: Marianne Jidhoff -sarjassa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa (Yksi tappava syrjähyppy, Toinen toista pahempi, Kolmen kohtalokas leikki, Neljä kertaa kosto, Kun kello lyö viisi, Kuuden metrin syvyydessä, Seitsemän syytä kuolla, Kahdeksan askelta pimeässä ja Yhdeksän yön piina. Liittolaiset-sarjassa puolestaan on ilmestynyt neljä osaa (Salainen koodi, Vaarallinen yhteys, Vieras joukossa ja Tehtävä Berliinissä).
Suomentanut Anu Koivunen
Kirja on Saana Havas -sarjan viides osa. Saana on potkut saanut toimittaja, joka jokaisessa kirjassa kiinnostuu vanhasta, usein selvittämättömästä rikoksesta ja alkaa tehdä siitä podcastia. Samalla Saana näppäränä tyttönä selvittää rikoksen ja joutuu itse vaaraan. Saanan poikaystävä, nykyinen avomies Jan puolestaan on rikostutkija, jonka tutkimat rikokset usein yhtyvät Saanan tutkimusten kanssa. Paitsi tällä kertaa.
Aiempien kirjojen kohdalla olen valitellut tiettyjä maneereita, joista kirjailija on nyt suurimmaksi osaksi päässyt. Edelleen kuitenkin kirjojen teksti on töksähtelevää ja tekstikappaleissa asioiden järjestys viimeistelemätön. Myös turhaa sanojen toistoa on. Esimerkiksi ensin kello lähestyy kymmentä, seuraavassa kappaleessa kello on lähemmäs kymmenen. Myös henkilöiden nimissä on sekaannusta. Kirja kaipaisikin topakkaa oikolukua.
Koska juoni kuitenkin vaikutti kiinnostavalta, jatkoin kirjan parissa sen raskaslukuisesta kielestä huolimatta. Tällä kertaa Saana matkustaa Mathildedaliin koiravahdiksi. Melkein heti Saana kiinnostuu muutamaa vuotta aikaisemmin kadonneen paikallisen nuoren tytön tapauksesta ja alkaa suunnitella siitä podcastia. Saana ei kokemuksestaan huolimatta tunnu vaistoavan vaaraa, vaan töksäyttelee kysymyksiään kenelle tahansa. Mathildedalin kaunista seutua kuvaillaan ylenpalttisesti.
Jan puolestaan tutkii Helsingissä varakkaiden nuorukaisten kuolemia. Nuoret miehet ovat kohdelleet naisia huonosti ja ilmassa leijuukin koston tuntua. Kirjan paksuudesta huolimatta poliisitutkimuksen esittely jää ylimalkaiseksi, mutta selvitettyä murhat lopulta saadaan joka tapauksessa.
Kirjan lopussa taputellaan tulevaisuutta pakettiin. Seuraavassa kirjassa lieneekin pääroolissa Janin kollega Susanna eli Rynkky.
Sylvi, hänen serbialaissyntyinen miehensä Miele ja heidän pieni poikansa Elias yöpyvät jostain syystä hotellissa. Aamulla, kun he heräävät, poika on pudonnut parvekkeelta ja kuollut. Molemmat vanhemmat syyttelevät toisiaan. Syytettä ei nosteta, koska poliisi ei pysty selvittämään, mitä on tapahtunut. Vanhemmilla on omat ongelmansa, ja he käyttävät toistensa ongelmia aseina taistelussaan.
Vanhemmat jatkavat elämäänsä erillään syytellen edelleen toisiaan. Rikoskomisario Konrad Sejer vierailee vuoroin kummankin luona pyrkien saamaan jotain uutta selville. Aikaa kuluu ja asioita tapahtuu, ja lopulta tuleekin eteen päätepiste. Jommankumman on kuoltava.
Hyvin hidastempoinen ja raskas kirja. Olematon poliisitutkinta matelee eteenpäin. Kirja on raskas lukea myös siksi, että vuorosanoja ei ole erityisesti merkitty mitenkään. Ne huomaa vuorosanoiksi vain johtolauseista.
Suomentanut Tarja Teva
