Mary Kubica: Don't you cry – Menneisyyden varjot

Kirja on alkuun kovin jähmeä. Kaksi päähenkilöä, Quinn ja Alex, kertovat vuoroin elämästään. Eniten päänvaivaa aiheutti Quinn, joka tässä kirjassa onkin naisennimi. Luulin jonkin matkaa, että Quinn on transu tai sukupuolenvaihtaja tai jotain. Hän onkin ihan tavallinen nainen vain.

Tässäkin kirjassa on taas tyyppi, joka ei uskalla astua kotoaan ulos. Niitä on viime aikoina ollut yhdessä sun toisessa kirjassa. Tässä kirjassa on myös tavallista tallukampi henkilö. Niitäkin on nähty.

Vähitellen juoni alkaa aueta. Silti mietin vielä jonkin matkaa, tapahtuvatko eri henkilöiden kertomukset samassa ajassa. Kyllä tapahtuvat. Kun senkin sai selville, alkoi loppu olla ihan kiinnostavaa. Tosin loppuratkaisuun petyin, Alexille olisin toivonut jotain parempaa.

Keskiverto kahlattava. Alussa meinasin jättää kesken, kun en päässyt kyytiin. Onneksi en jättänyt.

Matti Laine: Eksytetty

Matti Laineen kirjat yllättävät joka kerran. Kirjailija on täysin tuntematon, ainakaan minä en ikinä törmää missään häneen tai hänen nimeensäkään. Silti kirjat ovat juoneltaan eheitä, hyvin kirjoitettuja ja yllättäviä. Laineella on kaksi sankaria, tässä kirjassa päähenkilönä oli sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto.

Vaikka Aalto on sarjakuvapiirtäjä, hänen elämänsä on varsin vauhdikasta. Siinä sattuu ja tapahtuu. Silti tapahtumat ovat realistisen rajoissa pysyviä. Kirjoissa on suorastaan hengästyttävä tahti, eikä lopussa pysty sanomaan, mikä oli tällä kertaa päällimmäinen tavoite. Hauskaa kuitenkin on, ja lukija viihtyy.

Pitemmittä palopuheitta: lukekaa Lainetta.

Jussi Kokkonen: Kaksoisvirhe

Kohtalainen juoni, mutta kovin kömpelö toteutus. Kokkosen märät päiväunetko lienevät kirjoittuneet kirjan sivuille. Päähenkilönä häärää poliisi Patrik Nora, joka ylennetään tilapäisesti rikostutkijaksi miehistövajauksen takia. Joensuun poliisissa tuntuu olevan noin kolme poliisia, mutta hommat hoituvat silti. Eniten jäi henkilöissä ärsyttämään sihteerikkö, joka ei koskaan sano sanaakaan. Eli ihannenainen: kaataa kahvia ja passaa miehiä.

Patrik Nora on salskea miesten mies, jota muodokkaat, isotissiset naiset piirittävät. Naiset suorastaan itkevät onnesta saadessaan häneltä huomiota. Voi hyvää päivää. Joka yö sankarimme siivittää naisensa tyydytykseen.

Joensuussa tapahtuu murhia. Murhan kulloisenkin kohteen nimi lähetetään poliisille etukäteen anagrammina. Toki kirja on 2000-luvun alkupuolelta, eikä Joensuussa varmaan ollut silloin vielä tietokoneita, mutta anagrammien selvittely-yritykset ovat silti itkettävän avuttomia. Murhaaja saadaan silti kiinni, kun kirjailija oikoo parissa kohdassa ja poliisi noin vain päättelee muutaman jutun, jotta tutkinta etenee.

Tätä ei kannata lukea. Kirjalle on näköjään ilmestynyt yli kymmenen vuotta myöhemmin jatkoa, jossa sama salskea sankari jatkaa uraputkeaan. Pitänee lukea sekin. En ihan saanut Noran sänkypuuhista tarpeekseni.

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä ja Malin Persson Gioliton kirjassa Suurin kaikista. Eli on koulutyttö, jota epäillään rikoksesta, ja hänet vangitaan.

Kirjan tekee ontuvaksi mm. sen rakenne. Ensin tapahtumia puidaan pappis-isän näkökulmasta. Isä on pompöösin omahyväinen eikä se valitettavasti ole sarkasmia. Hän tosiaankin kuvittelee olevansa kaikin puolin erinomainen ihminen. Isälle paljastuu aivan liian myöhään, että jos lapsen käyttäytymisessä on haasteita, ne eivät mene ohi maton alle lakaisemalla.

Seuraavaksi tapahtumista kertoo sankaritar Stella itse. Hän tiedostaa oman luonteensa haasteet paremmin kuin hänen isänsä. Stella hyötyisi ADHD-lääkityksestä, voi lukija huomata tuota pikaa. Koska vanhempien mielestä ongelmia ei ole, ei Stellakaan ole saanut oikeanlaista apua. Stella lörpöttelee ajatuksissaan niin avoimesti tapahtuneesta, että lukija voikin jo arvata, mitä todellisuudessa tapahtui.

Lopuksi tapahtumien kulkuun vaikuttaa mielestään dramaattisesti perheen äiti, lakimies. Todellisuudessa hänen panoksensa on varsin mitätön, mutta hän itse kuvittelee pitelevänsä lankoja käsissään. Lukijakin erehtyy kuvittelemaan äidin roolin suuremmaksi kuin se loppujen lopuksi on.

Tapahtumia vatvotaan varsin pitkäveteisesti, eikä mikään hyvältä vaikuttava sivujuoni kestä kauaa. Lopputulemana Stellalla on surkea perhe, eikä se siitä paremmaksi muutu. Hetken jo toivoin, että perhesuhteissa paljastuisi jotain sävähdyttävää, mutta ei. Sekundääristä lapsettomuutta jauhettiin muuten vaan loputtomiin.

Kirja oli luettavaa tekstiä, mutta juoneltaan tylsä.

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kyllä, Arnaldurin uusimman kirjan nimi sijoittuu sodanaikaiseen Pohjois-Suomeen. Islantilaiset laivataan pois sodan ja saksalaisten kynsistä Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista Petsamon kautta.

Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, joista ei heti tajua, etteivät ne tapahdu samassa ajassa. Vähitellen aukenee, että laivamatka on tapahtunut pari vuotta ennen kirjan nykyhetkeä, joka sijoittuu siis toisen maailmansodan aikoihin. Islanti on amerikkalaisten miehittämä.

Kirjan päähenkilöitä ovat lännenamerikkalainen sotapoliisi Thorson, joka sukujuurien ansiosta taitaa islannin kielen, vaikka kanadalainen onkin, ja islantilaispoliisi Flóvent. Miehet ovat jo aiemmista kirjoista tuttuja, ja tekevät hyvää yhteistyötä rikosten selvittelyssä.

Arnaldurin kieli on tavanomaisen vanhahtavaa ja verkkaista. Siksi kirjaa ei voikaan lukea nopeasti. Tapahtumien kulku kirkastuu vähitellen, ja monen mutkan kautta rikokset saadaan ratkaistua.

Niin pidän näistä Arnaldurin kirjoista. Kirjailija itse näyttää sisäliepeen kuvassa Bruce Willisiltä. Ei paha sekään. Kudinkin mätsää nätisti kirjan kanssa.

Tuija Lehtinen: Kuollut jättää jäljen

Tämä Erja Revon tutkimuksia -sarjan kolmas osa eteni liukkaammin kuin edellinen. Tarina oli kuitenkin varsin epärealistinen kaikkine käänteineen, eikä tuollaista taitaisi voida tapahtua todellisuudessa. Arvostan enemmän tarinoita, jotka voisivat aivan hyvin olla suoraan oikeasta elämästä.

Erja Repo joutuu taas tonkimaan menneitä rikoksia ja etsimään jo kuollutta henkilöä. Uusia käänteitä tulee niin liukkaasti, ettei kaikkia edes ehditä pohjustaa mitenkään. Uusia henkilöitäkin putkahtelee tuon tuosta, niissä menee väkisinkin sekaisin.

Pieniä, ärsyttäviä asioita: eräässä virkkeessä todettiin "jotain, joka...". Jotain on pronomini, joten sen jälkeen tuleva relatiivilause alkaa sanalla mikä. Nih. Kirjailija käyttää sekä tässä että edellisessä kirjassaan ilmausta "Rahat kaikki.", mikä tarkoittanee, että rahat on loppu. En ole tuollaista sanontaa ennen kuullut, ja ensimmäisellä kerralla jouduinkin miettimään, mitä sillä haetaan.

Erja Repokin ärsyttää. Hän on varsinainen ankeuttaja ja latistaja. Kaikki elämän kohokohdat latistuvat, koska Erjaa ei vaan kiinnosta.

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä

Toinen osa sarjasta Erja Revon tutkimuksia.

Varhaiseläkkeelle jäänyt poliisi Erja Repo joutuu taas yksityisetsivän hommiin vasten tahtoaan. Repo on perusnegatiivinen nainen, joka ajattelee lähtökohtaisesti pahaa kaikista ihmisistä, joiden kanssa joutuu tekemisiin. Ei liene yllätys, että ihmisvihaaja asuu yksin.

Tällä kertaa Repo joutuu etsiskelemään kadonnutta tutun tuttua ja selvittelemään tämän saamaa outoa perintöä. Kirjan lukeminen takkusi, meinasi mennä Kallet ja Ollit sekaisin. Erittäin ärsyttävä on keskeinen henkilö Iikka, jonka nimen luin aina ensin likka. Rasittavaa.

Lehtisen teksti on muuten sujuvaa, mutta Erja Revon hahmo on vähän liian kärjistetty.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

Tässä kirjassa on monia samoja elementtejä kuin edellisessä lukemassani kirjassa, Ruth Waren Valhepelissä: taitava piirtäjä, takaumat nuoruusvuosiin ja sanan cliffhanger käyttö. Valheita tässä kirjassa on enemmän kuin Valhepelissä.

Liitu-ukkoa kuvataan kirjan kannessa vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Se on ehkä liioittelua. Jännitystä Liitu-ukossa kyllä on, samoin yllättäviä käänteitä. Minäkertojana toimiva päähenkilö on myös mukavan sarkastinen, Stephen King -maiseen tapaan.

Näin vanhaa ihmistä ilahduttaa kirjan suuri fonttikoko, vaikkei selkokirjasta olekaan kyse. Välillä tuntui, että kudinta saa laskea syrjään ja sivua käännellä liiankin tiuhaan. Kirja etenee jouhevasti ja on mukavaa luettavaa. Lopussa paljastuu pari yllättävää asiaa.

Ruth Ware: Valhepeli

Kirjan nimenäkin olevasta valhepelistä olisi voinut saada enemmänkin irti. Nyt kyse on vain enimmäkseen siitä, että tyttöporukka valehtelee muille ihmisille tietyistä asioista.

Neljä samaan aikaan sisäoppilaitosta käynyttä tyttöä ystävystyivät keskenään, ja satunnaisesti tapaavat aikuisinakin. Tarinassa on paljon aukkoja, eikä kertomuksen jännite jaksa kantaa. Kirja onkin aika tylsä kertomus tapaamisesta uudelleen vuosien jälkeen. Samaan aikaan tyttöjen muistojen kautta käydään läpi menneitä tapahtumia takaumina. Lopun katastrofi on arvattavissa jo hyvissä ajoin.

Yksi päähenkilöistä, Isa, retuuttaa mukanaan pulleaa vauvaansa. Se on vaivatonta, koska hän imettää vauvaa. Kirja onkin oikea imetysmyönteisyyden puolestapuhuja. Siitä erikoinen vauva, että vaikka se on rinnalla koko ajan, se ei koskaan kakkaa. Vaippa sentään vaihdetaan pari kertaa.

Aika turhanpäiväinen kirja.

Geir Tangen: Maestro

Norjalaisessa pikkukaupungissa murhataan ihmisiä. Poliisi kompuroi tutkimuksissaan ja monta ihmistä ehtii kuolla. Kirjan päähenkilöinä ovat pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä poliisi Lotte Skeisvoll ja tympääntynyt toimittaja Viljar Ravn Gudmunsson.

Vähitellen paljastuu täysin poikkeuksellinen asetelma, jota ei juurikaan ole lukemissani dekkareissa käytetty. Aivan ennenkuulumaton on lopussa paljastuva seikka, joka sai minut nyökyttelemään hyväksyvästi: kerrankin jotain uutta!

Geir Tangen ottaa homman haltuun. Silta-sarjan kanssa en tosin yhteneväisyyksiä löytänyt, tosin olen katsonut vain ensimmäisen kauden vuosia sitten.

Peter James: Kuolema sanelee ehdot

Luettuani Jamesin Kirotun talon tartuin uusin silmiin neljänteentoista Roy Grace -sarjan dekkariin.

Tässä tyyli onkin vähän muuttunut sarjan aiemmista kirjoista: enää ei kuvailla brittiläistä poliisitoimintaa niin jäykän yksityiskohtaisesti, eikä Roy Gracekaan tartu kertaakaan rikoksenselvityskäsikirjaansa, jota hän aiemmissa kirjoissa on tavannut tuskastumiseen saakka. Toki hän kerran katsoo nettioppaasta toimintamallin, mutta se sallittakoon. Myös Leena Lumi on huomannut ylioperatiivisuuden hiipuneen ja Roy Gracen inhimillistyneen.

Tällä kertaa Grace selvittelee kidnappausta, josta ei uusia käänteitä puutu. Jännitys tiivistyy loppuun saakka, ja paha saa palkkansa jälleen kerran. Sen voinee sanoa tekemättä juonipaljastusta, koska se on tässä sarjassa vakiintunutta rutiinia.

Tasapaksua tavaraa, ei mitään uutta, mutta kyllähän tämän luki. Gracen entinen vaimo Sandy on kuollut ja kuopattu, mutta onko pojallakaan kaikki kunnossa? Käänteitä tullee jatkossakin olemaan niin työpaikalla kuin kotona.

Arne Dahl: Sydänmaa

En yhtään tykkää Dahlin tyylistä syöksähtää keskelle kaoottisia tapahtumia. Dahl kyllä briiffaa aiemman kirjan tapahtumat hyvin alkusivuilla, mutta nykyisistä tapahtumista kerrotaan vain juuri tapahtumien keskipisteessä oleva oleellinen. Koko ajan sännätään paikasta toiseen, kehenkään ei voi luottaa, mennään vaarasta toiseen.

Entiset poliisit Sam Berger ja Molly Blom tekevät sujuvasti poliisintyötä ilman valtuuksia. Kirjassa jahdataan murhaajaa ja ajetaan uskomaton määrä kilometrejä ympäri Ruotsinmaata. Kukaan ei palellu kuoliaaksi lumesta ja pakkasesta huolimatta.

Dahl kirjoittaa hyvin, siksi kirjan jaksaa lukea, vaikka tapahtumien sekavuus ärsyttääkin. Kirja ei ala eikä lopu, vaan on leikattu keskeltä tapahtumien virtaa.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Mielenkiintoisella tavalla kulkee kolme tarinaa rinnan. Vanhin kertoo 1880-luvun Alaskasta, uusin nykypäivän Savonlinnassa. Välissä ollaan 1940-luvulla Naarajärvellä. Minäkertojina toimivat alaskalainen Naalnish-poika ja savonlinnalainen poliisi Isa. Naalnishin elämässä tapahtuu järkyttäviä asioita, jotka toistuvat suvun jälkeläisten elämässä tähän päivään.

Isan elämässä on tapahtunut niin ikään järkyttäviä asioita, jotka aukeavat vähitellen. Työparinsa Niileksen kanssa Isa joutuu tutkimaan kaamealla tavalla murhattujen pikkutyttöjen surmia. Yhtä jos toistakin epäillään, ennen kuin loppumetreillä todellinen syyllinen löytyy.

Todella hyvin kirjoitettu tarina. Loppu oli kovin surullinen, mutta itse asiassa takakannen ensi sanat paljastavat, että sarjaan tulee jatkoa. Ehkä tällä kertaa loppu ei ollutkaan onneton.

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Hirveän jännittävä kirja kymmenen vuotta aiemmin kadonneista nuorista. Yksi nuorista aikoinaan löytyi muistinsa menettäneenä, ja hän palaa nyt kotiseudulleen kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Hän alkaa selvittää unohtamiaan asioita ja muiden kadonneiden arvoitusta.

Kirjassa on tosi paljon yllättäviä ja kammottavia juonenkäänteitä. Kovasti saa arvailla, kuka on se pahis. Aina kun luulee tietävänsä, tapahtuu jotain uutta. Kirjan loppukin oli puistattava.

Kirjassa on myös aika paljon yhtymäkohtia muihin viime aikoina lukemiini kirjoihin. Silti tämä on ihan omanlaisensa, ja todella hyvin kirjoitettu.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Ihan erilainen kirja kuin mitä yleensä luen. Kaiken kukkuraksi historiallinen lukuromaani.

Nukkekaappi kertoo 1600-luvun Amsterdamista. Päähenkilö on nuori Nella Oortman, joka muuttaa maalta Amsterdamiin mennessään naimisiin rikkaan kauppiaan kanssa. Avioliitto on ajan hengen mukaisesti järjestetty, eikä se ole aivan sitä, mitä Nella odotti. Nuorikko saa aviomieheltään häälahjaksi valtavan nukkekaapin, joka on heidän kotitalonsa toisinto. Nukkekaappi pitää tietysti kalustaa, ja sitä varten kuvaan astuu miniatyristi. Aivan uusi tekijännimi minulle tuo miniatyristi, joka tietysti tekee pikkuruisia tavaroita nukkekaappiin.

Avioparin lisäksi kotitalossa asuvat aviomiehen naimaton sisko Marin sekä kaksi palvelijaa. Kirjassa kerrotaan kiehtovalla tavalla 1600-luvun elämästä ja nuorikon ajatuksista. Paljon yllättäviä asioita tapahtuu, ennen kuin ollaan viimeisellä sivulla.

Tämä kirja kannattaa lukea.

Peter James: Kirottu talo

Kirottu talo on ollut minulla jo pitkään lainassa, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea sitä ennen kuin nyt, palautuspäivän uhkaavasti lähestyessä. Uusimiskerrat on jo käytetty.

Peter James on kirjoittanut myös rikoskomisario Roy Gracesta kertovan mammuttimaisiin mittoihin yltävän Kuolema-kirjasarjan, jonka kaikki osat olen lukenut uusinta lukuun ottamatta. Kerronta näissä kirjoissa on brittiläisen jäykkää ja usein kankeaakin. Kuitenkin niissä on oma viehätyksensä, minkä takia sarjan uusin kirja pitää aina lukea.

Kirottu talo ei siis kuulu edellä mainittuun sarjaan. Se on kirjoitettu 2015, muun tuotannon välissä. Tyyliltäänkin Kirottu talo on aivan eri maata kuin Roy Grace -sarja. Tämä teos kulkee paljon notkeammin, ja jäykkyys puuttuu täysin. Kirjassa on loppua kohti jopa Stephen Kingin kirjoille luonteenomainen tunnelma.

Kirottu talo kertoo nuorenparin ostamasta ihanasta, vanhasta kartanosta. Sangen pian nuoripari saa huomata, että kartanossa kummittelee. Lukijaa tietysti kiehtoo jännittävästi se, kummitteleeko kartanossa oikeasti vai onko se jonkun kiusantekoa. Loppua kohti kirja käy yhä jännittävämmäksi ja kummallisemmaksi. Kirja loppuu juuri niin kuin sen pitääkin loppua.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

Taas yksi kohuaan pienempi kirja.

Anna sairastaa agorafobiaa, eli hän ei voi poistua kotoaan lainkaan. Aikansa kuluksi Anna on kunnon naapurikyttääjä, ja kyllähän sen arvaa, mitä naapurit siitä tykkäävät. Klassiseen tapaan hän tietenkin näkee myös murhan kyttäillessään.

Naapurit ramppaavat Annan luona, ja poistuupa hän pari kertaa kotoaankin. Seuraa hänellä siis riittää. Vähitellen selviää, mikä on aiheuttanut Annan agorafobian. Naapureistakin paljastuu kaikenlaista.

Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin varsin yllätyksetön. Sujuvasti kirjoitettu toki, mutta jotenkin lattea. Kun päähenkilö on alkoholin suurkuluttaja ja lääkkeiden väärinkäyttäjä, on ilmeistä, että osa juonesta perustuu päähenkilön epäluotettavuuteen. Sitten vaan jännäillään, mikä ei ole totta.

Päiväkirjamaiseen rakenteeseen saadaan kivasti lisää volyymia uhraamalla jokaisen uuden luvun aloitukselle tyhjä aukeama.

Niklas Leavy: Veren maku

Ensimmäinen osa Stockholm calling -trilogiasta. Alkuun juoni tuntuu vähän tunkkaiselta, mutta paranee vähitellen. Trilogian päätarina lienee ihmissusi-ilmentymä Tukholmassa, koska se jää kirjan lopussakin auki. Pienempiä sivujuonnetarinoita kääritään kokoon ja ratkaistaan jo tämän kirjan puitteissa.

Jos herra Leavy olisi jättänyt kuvailematta kaikki päähenkilön dominaseksisessiot, olisi kirja puolta lyhyempi. Ne kuvaillaan todella värikkäästi ja verta säästelemättä. Kirjailijan fantasiat tulevat kyllä selviksi.

Päähenkilönä on sisäisestä poliisista eronnut Ebba Lindh, joka alkaa yksityisetsiväksi ja saakin heti toimeksiannon. Juoni on sangen koukeroinen, mutta eiköhän trilogian kolmannessa osassa kaikki ole jo hanskassa.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

Takakannen teksti alkaa: Suositun dekkarisarjan toisessa osassa... Voiko dekkari"sarja" olla suosittu, jos siitä on aiemmin ilmestynyt yksi osa? Huokaus.

Schulmanin henkilöt ovat ilahduttavan elämänmakuisia. Paikallislehden angstinen toimittaja Magdalena Hansson ja hänen poikansa Nils (joka on adoptoitu tai jotain, en enää muista aiemmasta kirjasta) asustavat pienessä Hagforsin kaupungissa. Kaupungissa riehuu pelottava tuhopolttaja, jota poliisit Christer Berglund ja Petra Wilander yrittävät saada kiinni. Yhdellä poliiseista on vallaton nimi, Folke Natt och dag, joka on ruotsalaisen aatelissuvun nimi. Googlasin viimeksi ja yllätyin, että nimi on oikeasti olemassa.

Christer on niin ongelmaisen oloinen, että hänen on helppo epäillä syyllistyneen muuhunkin kuin mammanpoikuuteen. Ehdin epäillä vähän kaikkia matkan varrella. Oikeaa syyllistä ei kuitenkaan pysty päättelemään lukijalle annetuilla tiedoilla. Eikä toki tarvitsekaan.

Tässäkin kirjassa toimittaja on niin näppärä, että poliisia ei tarvittaisi lain.

Sen verran tehokkaasti roihuavia taloja kuvataan, että illalla nukkumaan mennessä pelotti.

Lone Theils: Noitapoika

Päähenkilönä häärii tanskalaisen lehden Lontoossa asuva kirjeenvaihtaja, jolla on omituinen ja epäuskottava tapa ratkoa rikoksia sen sijaan, että tekisi työtään. Etenkin tässä kirjassa tuntuu kummalta, ettei Nora Sand saa edes kehuja onkimistaan tiedoista, saati että niitä julkaistaisiin. Ehkä alanvaihto yksityisetsiväksi voisi olla paikallaan. Poliisitkin aina tuntuvat soittavan Noralle ja kutsuvan tämän paikalle, kun jotain tapahtuu.

Joko kirjailija tai suomentaja käyttää todella ärsyttävänä tehokeinona virkkeiden pätkimistä.

"Hän nukahti sohvalle. Kesken Midsomerin murhien jakson, jossa Barnaby selvitti jotain hevoskilpailuihin liittyvää murhaa."

Joissain kohdissa suomennos on luvattoman kömpelöä kieltä. Siihen kyllä kannattaisi panostaa ihan lukemisen sujuvuuden kannalta. Huono käännös pilaa hyvän kirjan, saati keskinkertaista.

Kokonaisuus oli kuivahko, eikä juonikaan tuonut mitään uutta dekkarimaailmaan.