Marko Hautala: Käärinliinat

Erikoinen kirja, joka kertoo vankimielisairaalassa työskentelevästä Mikaelista ja hänen potilaistaan. Toki Mikaelin privaattielämässäkin käydään. Kirjassa oli omituisia viittauksia faaraoiden aikaiseen Egyptiin, jotka eivät oikein kiinnittyneet mihinkään.

Juuri kun olin luopumassa toivosta kirjan suhteen, tuli yllättäviä käänteitä.

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Ihastuttava kirja. Tämä oli minulla lainassa kerran aiemminkin, mutta varausjonon takia jouduin palauttamaan sen jo kuukauden päästä. Ei tullut tartuttua siihen lukumeiningillä, koska oli olevinaan parempaakin luettavaa.

Nyt päätin ottaa härkää sarvista ja lukea Tulenarkoja asioita, koska varausjono kolkuttelee edelleen. Ja nyt ihmettelen, miksen lukenut tätä jo aiemmin. Tulenarkoja asioita kertoo pikkukaupungista ja sen säännöistä, joita ihmiset kyseenalaistamatta noudattavat. Se kertoo varakkaan suurperheen lasten kohtaamisesta köyhän yksinhuoltajan lapsen kanssa. Perinteistä elokuva-ainesta. Kirja tarttuu myös rotukysymykseen mielenkiintoisella tavalla. Kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla Asiat, joista ei puhuta.

Takaliepeestä löytyvä hauska yksityiskohta on, että kirjailija itse on asunut Shaker Heightsin pikkukaupungissa. Juuri siinä kaupungissa, josta kirja kertoo. Tulenarkoja asioita on Ng:n toinen kirja. Hänen esikoisromaaninsa suomennetaan keväällä 2020. Sitä odotellessa.

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Kuudes suomennettu Ruth Galloway -mysteeri. Ruth on erittäin sympaattinen forensisen arkeologian opettaja pienessä yliopistossa. Ruthin ammattitaitoa arvostetaan ja hän onkin aina mukana, kun jossain kaivetaan luita esiin. Kuten aina, tälläkin kertaa löydös johtaa jännittävään seikkailuun.

Kirjan juoni oli samanlainen kuin viimeksi lukemassani kirjassa, Bauerin Kadonneissa lapsissa. Jonkun mielestä vanhemmat eivät rakasta lastaan kylliksi, joten tämä joku katsoo oikeudekseen siepata lapsen. Eikä se siihen yhteen koskaan jää.

Toivoisin näiltä Galloway-kirjoilta, että Ruthin ja Nelsonin romanssi etenisi. Pliis. Toinen salaromanssi sentään hyppäsi harppauksen eteenpäin. Rakastan Ruth Galloway -kirjoja.

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Lukiessani Bauerin Hautanummen en vielä tiennyt, että se on trilogian alku. Se selvisi vasta Tappajan katsetta lukiessani. Pitihän kolmaskin osa sitten lukea. Onneksi Bauerin kirjat ovat ilmestyneet aikaa sitten, joten kolmannen osan pystyi lukemaan, kun aiemmat olivat vielä tuoreessa muistissa.

Jonas palaa poliisiksi Exmooriin järkyttävien tapahtumien jälkeen. Ja taas alkaa tapahtua. Tässäkin kirjassa on yllättäviä käänteitä, mutta valitettavasti ei yhtä kihelmöivää jännitystä kuin aiemmissa osissa. Tästä kirjasta jää surullinen mieli. Maalaisbrittiläiset tuntuvat aika ikäviltä ja itsekkäiltä tyypeiltä.

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut

Kirjan parasta antia on rikoskomisario Juha Muhonen kollegoineen. Poliisien keskinäistä sanailua on hauska seurata. Kirjan tapahtumapaikkana on taas Porvoo, kuten aiemmissakin Lehtiön kirjoissa.

Kirjassa kuvataan myös tapahtumia Tiibetissä, ja tarinassa onkin keskeisessä asemassa tiibetiläiseen uskonnonharjoittamiseen kuuluvia esineitä. Vaikka Lehtiö on koulutukseltaan uskontotieteilijä, ei hän ole saanut Tiibetin buddhalaisuutta koskevia osuuksia kovin uskottaviksi. Tiibet-pätkät jäävät irrallisiksi, ja Porvoonkin tapahtumat siltä osin hämäriksi. Loppuratkaisukin oli kovin lattea. Kirjastahan olisi aina voinut tehdä vähän paksumman, ja lisätä uskottavuutta tarkemmalla kerronnalla.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Pohjalaisen esikoinen ei ole yhtä hyvä kuin toinen romaani, Valuvika. Esikoisromaani koostuu löyhästi toisiinsa lomittuvista tarinoista Saanan elämästä. Kokonaisuudessaan kirja on Saanan elämäkerta, mutta palaset ovat kovin irrallisia ja sekavassa järjestyksessä. Saanan elämän keskipiste on veljen katoaminen. Tapahtumat ovat tapahtuneet joko ennen sitä tai sen jälkeen. Siinä saa aina arvuutella, kummassa ajassa ollaan.

Saanan isä on autokauppias, joten tapahtumat pyörivät pitkälti autokaupan ympärillä. Jokseenkin tyhjänpäiväinen lukukokemus.

Belinda Bauer: Tappajan katse

Alussa kirja tuntuu jotenkin omituisen kankealta kertoessaan englantilaisen pikkukylän poliisista ja tämän saamista apuvoimista. Sitten kirjoitustyyliin tottuu ja huomaa sen olevan sangen humoristinen kaikessa jäykkyydessään. Jäykkyys kuvaa oivallisesti brittiläisen poliisilaitoksen hierarkiaa. Jos ylempiarvoinen käskee seistä päällään, niin maalaispoliisihan seisoo.

Jossain vaiheessa huomasin kirjassa olevan osin samoja henkilöitä kuin Bauerin aiemmassa kirjassa Hautanummi, jonka luin keväällä.

Vähitellen Tappajan katse käy yhä jännittävämmäksi ja jännittävämmäksi, eikä sen lukemista voi lopettaa, ennen kuin aivan viimeisillä sivuilla selviää, kuka oikeastaan on tappaja.

Kirja on sangen virkistävää luettavaa.

Camilla Grebe: Horros

Tyypillinen ruotsalainen poliisidekkari, jossa tarina etenee omalla painollaan. Vaan kun päästään kyllin pitkälle, kertomus muuttuukin jännittäväksi trilleriksi, joka saa kädet hikoamaan. Lukijalle tulee yhtäkkiä pakottava tarve hokea: "Omg, omg, omg". Niin yllättäviä käänteitä tulee.

Kirjan henkilöistä osa on esiintynyt aiemmissakin Greben kirjoissa. Ei kuitenkaan haittaa, vaikka heitä ei muistaisi: heidät kirjoitetaan hyvin estradille. Ei viittauksia epämääräisiin menneisiin tapahtumiin, toisin kuin useimmissa kirjoissa nykyään, mikä on kovin yleistä ja ärsyttävää.

Loppua kohti tapahtumat muuttuivat ehkä vähän junnaaviksi, muuten kirja oli erinomainen.

Alex North: Kuiskaaja

Olen muutamaan otteeseen miettinyt, onko minusta tullut turhan kriittinen, kun enää ei tunnu hyviä kirjoja osuvan kohdalle lainkaan. Mitä enemmän odotuksia minulla on jonkun kirjailijan tuotosten suhteen, sitä enemmän petyn.

Alex North pyyhkii pois moiset mietteet. Kuiskaaja on aivan älyttömän hyvä kirja. Se on myös erinomaisen pelottava kirja. Kirja kertoo katoavista pikkupojista, heidän löytymättä jäämisestään ja löytymisestäkin. Se kertoo pienestä paikkakunnasta, jonne Tom poikansa kanssa muuttaa traagisen perhetapahtuman jälkeen.

Kirja kuvailee taitavasti pikkupojan mietteitä. Yliluonnolliset tapahtumat eivät ole yliampuvia, vaan voisivat olla myös mielikuvituksen tuotetta. Kuiskaaja myös yllättää juonenkäänteillään. Kirjaa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan se on juuri sopivan mittainen.

Ja mikä parasta, ikävätkin tapahtumat kirjan lopussa on kuvattu äärettömän kauniisti.

David Lagercrantz: Tyttö joka eli kahdesti

Jokohan nyt Lisbeth Salander saa rauhan ja tarina päättyy? Toivottavasti. Niin hyvä kuin Lagercrantz kirjoittajana onkin, alkaa Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin jännittävä elämä olla loppuun ammennettu.

Tämä kirja voisi olla sarjan viimeinen siksikin, että henkilökuvaus alkaa olla aika väsynyttä. Lisbeth ja Mikael ovat etääntyneet toisistaan, mutta viestittelevät silti toisilleen aika ajoin. Viestiliikenne on moninkertaisesti kryptattua ja salattua, ja meno muutenkin vainoharhaista. Täysin käsittämätön juonenkulku on aasialaisen sherpan tarina. Väkisin ympätyn tuntuinen sivuhenkilö ei istu luontevasti muuhun tarinaan.

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Tahmeaa luettavaa. En tiedä, syyttäisikö kirjailijaa vai kääntäjää. Molempi pahempi. Teksti on kökköistä, ei solju sujuvasti laisinkaan. Jokaisen sivun lukeminen kestää kauan. 

Käännös sitten. Voidaan puhua ovenkarmista tai ovenpielestä, mutta yleensä ei puhuta ovenpokasta. Eräällä henkilöllä on klahvituoli (aika harvoin näkee äffän lievennettynä rahvaanomaiseksi hv:ksi), toisella klaffisohva. Johdonmukaisuutta, kiitos. Entäpä kun sormenjälkitutkija etsii omistajia sormenjäljille? Hän yrittää mätshätä ne jälkiin. Voi hyvää päivää. 

Kirjassa käytettiin myös ilmaisua, jota en ole ennen kuullut: paaninen kauhu. Piti ihan googlettaa. Sanaa paaninen käytetään yleensä vain kauhun yhteydessä, ja se viittaa salaperäiseen luontoon ja metsänhaltija Panin aiheuttamaan kauhuun. Eli kätevämmin voisi käyttää esimerkiksi sanaparia alkukantainen kauhu.

Kirjan sisällöllinen anti jäi ymmärrettävästi kehnon kielen ja käännöksen varjoon. Alussa juoni vaikutti hetken hyvinkin samankaltaiselta kuin Laineen kirjassa Pisto sydämeen. Aika nopeasti tiet kuitenkin erkanivat. Juonenkulku oli kirjan alkuosassa hyvä, loppua kohti se muuttui sangen sekavaksi. Päähenkilön, rikospoliisi Jeppen elämässä tapahtui kuitenkin merkittävää kasvua ihmisenä. 

Pertti Laine: Pisto sydämeen

Mielenkiintoinen juonikuvio, jossa olisi ainesta amerikkalaisen myöhäisilllan rikostutkijasarjankin juoneksi. Loppu jää vähän latteaksi, mutta ei noin ohuelta kirjalta muuta voi odottaakaan.

Kirjassa esiintyy rikoskomisario Simppa, iso ja musta mies. Simppa saa epäuskottavan vähän rasistisia kommentteja osakseen. Kirjan poliisit halailevat aktiivisesti ihmisiä, niin nais- kuin miespoliisitkin. Sekin on vähän teennäisen tuntuista. Mahtaako tapahtua todellisuudessa. En ole pahemmin ollut poliisin kanssa tekemisissä, joten vaikea sanoa.

Ihan luettava kirja, ja jatkoakin pitäisi olla luvassa.

Thomas Erikson: Pelonkylväjät

Olipas sympaattinen kirja. Olen väistellyt sen lukemista, kunnes eräpäivä uhkaavasti lähestyi eikä uusimisoikeutta enää ole. Ihan turhaan olen vetkutellut, kirja on hyvä.

Keskeisenä henkilönä on käyttäytymisen tutkija ja konsultti Alex King, joka ajautuu auttamaan poliisia murhien selvittelyssä. Poliiseista eniten esiintyvät rikoskomisario Gabriel Hellmark ja rikostutkija Nina Mander. Kirjassa esitellään kiinnostavalla tavalla henkilöiden yksityiselämää. Rikosten polku on niin monisyinen, että sen selvittelyyn kuluu aikaa. Siksi kirja lieneekin niin paksu.

Tämän kirjan kirjoittajaa Thomas Eriksonia kiehtoo ihmisten käyttäytyminen. Hän on kirjoittanut myös suositun Idiootit ympärilläni -kirjan.

Kate Eberlen: Miss you

Vaihteeksi romanttista höttöä mustanpuhuvien murhien väliin. Tess ja Gus tapaavat muutaman kerran elämänsä aikana ohimennen. Kirjassa kerrotaan kummankin elämästä vuorotellen kulloisenkin kertojan toimiessa minäkertojana. Alkuun kirja tuntuu kummalliselta, kun molemmat kertovat elämästään eikä oikein mitään tapahdu. Molempien elämää on kuitenkin kiinnostavaa seurata, ja lukija pysyy virkeänä huomatessaan satunnaiset elämäntarinoiden leikkaamiset.

Kummankaan elämä ei mene nuoruudessa suunniteltua polkua pitkin, eikä kumpikaan onnistu toteuttamaan haaveitaan. Olisinkin toivonut kirjan lopulta enemmän positiivista virettä.

Mitään yllätyksiä kirja ei tarjoa, mutta olihan sitä kiva lukea.

Christoffer Carlsson: Tapaus Vincent Franke

Kirjan kansikuva on luotaantyöntävä. Kirja kertoo narkomaani Vincent Frankesta, joka napsii morfiinitabletteja kuin pastilleja. Koska hän on tehnyt niin vuosia, on sietokyky kasvanut ja Vincent pystyy pilvessä olemisestaan huolimatta pelastamaan kauniin naisen ihmiskaupan kynsistä. Tai ainakin yrittää.

Olin aikeissa palauttaa kirjan kirjastoon lukematta sitä, koska se oli luettava nyt, koska uusimiskynnys oli ylitetty. Tartuin kuitenkin kirjaan ja vilkaisin paria ensimmäistä sivua ja niin Vincentin tarina vei mennessään. Vincent ei kirjassa ole varsinaisesti mikään tapaus, vaan elävä ihminen, jonka tarinaa seurataan yhden ajanjakson verran.

Tapahtumat kerrotaan Vincentin näkökulmasta, joka narkkarin näkökulmaksi on ajoittain yllättävän selväjärkinen. Välillä Vincent palaa menneisyyteen ja muistelee palasia sieltä täältä. Ne eivät varsinaisesti selitä mitään, eikä Vincent yritä puolustella pieleen mennyttä elämäänsä.

Kirja on ihan mukavaa luettavaa, vähän erilainen. Loppu yllätti.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Nopeasti luettu kertomus miehestä, jonka vaimo kuolee syöpään ja jättää miehen selviämään pienen tyttären kanssa kaksin.

Hyvin kirjoitettu tarina. Miehen kuvitelmissa oikean elämän tilanteet muuttuvat vertauskuviksi. Niitä oli mielenkiintoista seurata. Kirjassa oli myös huumoria sopivasti.

Jäin miettimään kirjan funktiota. Tällainen romaani elämän vastoinkäymisistä tuntuu turhalta, kun nykyään ilmestyy niin paljon tosielämän kertomuksia vastaavista tilanteista. Syöpään tai muuhun hivuttavaan sairauteen kuolemisesta ovat kirjoittaneet niin kuolevat kuin jälkeenjääneet.

Jens Henrik Jensen: Oxen – Pimeän miehet

Enpä taida enää seuraavaa Oxen-kirjaa lukea. Jatkuvaa ajojahtia ja pakenemista kirjasta toiseen. Ikinä ei näytä tulevan loppuratkaisua (sori, spoilasin tapojeni vastaisesti tämän, kun niin ärsyttää).

Paksu järkäle on raskasta luettavaa kaikkine salaliittoteorioineen, väijymisineen ja pakenemisineen. Ihmissuhteet eivät edisty lainkaan.

Sally Salminen: Katrina

Ahvenanmaalaissyntyisestä kirjailija Sally Salmisesta oli heinäkuun Hesarin Kuukausiliitteessa laaja artikkeli, joka innoitti minut lainaamaan kirjastosta hänen teoksensa Katrinan. Annoin Katrinan ensin äidilleni luettavaksi. Hän piti siitä kovasti. Laina-aikaa ei ollut enää paljon jäljellä, ja joku muukin luultavasti Kuukausiliitteen innoittamana oli varannut ainoan Katrinan. Päätin kuitenkin vilkaista, onko kirja kiinnostava, ja luin sen päivässä. Niin mukaansatempaava Katrinan tarina on.

Lainaamani Katrina on itse asiassa uusi suomennos viime vuodelta. Kirjan uudelleen kääntänyt Juha Hurme haukkuu vanhan käännöksen "ihan paskaksi". Katrina (1936) oli aikansa bestseller, jonka ruotsinkielinen alkuteos käännettiin lukuisille kielille.

Kirja kertoo pohjanmaalaisesta Katrinasta, joka naidaan Ahvenanmaalle 1800-luvun lopulla. Katrinan aviomies on köyhä merimies Johan. Kirja on tyypillinen realismin edustaja, joka kuvaa Katrinan elämää ja köyhälistön arkea päivä kerrallaan koko Katrinan elämänkaaren ajan. Kirja on erittäin sujuvaa tekstiä, ja osa kunniasta pitänee antaa uudelle käännökselle. Vaikka kirja on arkinen kuvaus, pitää se otteessaan loppuun saakka.

Lämmin suositus tälle kirjalle.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Tämän uusimman Moriartyn onkin moni jo lukenut. Itse olen kärsivällisesti odotellut sitä kirjaston varausjonossa. Odotellessani olen silmäillyt muiden mielipiteitä kirjasta. En pidä kirja-arviointien lukemisesta, kun en vielä ole lukenut kirjaa itse, koska useimmat arvioijat paljastavat juonesta aivan liikaa. Yleisvaikutelma on kuitenkin ollut negatiivinen: kirjasta ei ole pidetty.

Itse pidin tästäkin Moriartysta kovasti. Kirjassa oli kingmäinen klangi, ja lukiessa olikin välillä vaikea muistaa, että kirja ei ole Stephen Kingin kirjoittama. Kirjassa joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä (ainakin melkein, joukossa on parikin julkkista) ajautuvat samaan terveyskylpylään. Tapahtumia kuvataan vuoroin jokaisen näkökulmasta, samalla henkilöt kertovat paljon itsestään. Luin kirjan liki yhdellä istumalla, niin hyvä imu siinä oli. Tai ehkä olen viime aikoina lukenut paljon tosi huonoja kirjoja, ja tämä nousi niiden yläpuolelle.

Tykkäsin siitäkin, että lopussa kerrottiin henkilöiden myöhemmistä vaiheista.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Kirjan alkupuolella äidinkielenopettaja Ingridin elämä on tuskaisen vaikeaa. Niin vaikeaa, että ainakin minua hihitytti lukiessa monta kertaa. Ingrid osaa elämänsä ulkoa ja antaakin ruumiinsa kulkea automaattiohjauksella samalla, kun hän itse miettii aivan muita asioita. Ingrid on kirjan alkupuolella oikein samaistuttava persoona.

Kirjaa kerrotaan Ingridin lisäksi hänen aviomiehensä Janin ja tämän alaisen Hannen näkökulmasta. Yhteistä kaikille on tyytymättömyys vallitsevaan olotilaan, mutta kyvyttömyys muuttaa asioita mieleisekseen. Ingrid, Hanne ja Jan pyristelevät kirjan läpi ja lopussa roolit ovatkin kääntyneet päälaelleen. Se, joka uskoi hyötyvänsä muutoksesta vähiten, hyötyikin siitä eniten.

Bonuksena mainittakoon, että kirjassa on harvinaisen kaunis kansi.