Anders Roslund & Börge Hellström: Kolme sekuntia

Monta sataa sivua ja pientä pränttiä. Lukeminen kesti kauan.

Kirja lähti jotenkin jähmeästi käyntiin, eikä lukemisesta tahtonut tulla mitään. Leppoisa rikospoliisi Ewert Grens on pitkään ihan sivuroolissa, kun tarinaa kerrotaan rikollisen näkökulmasta. Juoni muuttuukin kiinnostavammaksi, kun oikkuileva Grens pääsee vauhtiin.

Toisaalta mielenkiintoinen, mutta aivan liikaa sivujuonia ja säätämistä.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Eppu Nuotio on sujuvasanainen kirjoittaja, jota lukee ilokseen. Uusi sarja Ellen Lähteen tutkimuksia kertoo turkulaisesta leskirouva Ellenistä, joka on muun muassa puutarhaintoilija, martta ja puuma.

Ellen Lähde on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tekee tutkimustyötä omin päin, omaksi ilokseen. Mitään kytköksiä poliisiin hänellä ei ole. Kirja kertoo siis Ellenin elämästä ja puuhailusta sangen nautittavalla tavalla.

Kirjassa on oivaa juonenkehittelyä ja suorastaan trillerimäisiksi kohoavia piirteitä. Valitettavasti huippukohtien kehittely kliimaksiin jää tekemättä, ja tarina vain katkeaa siirtyäkseen toisaalle. Muutamakin hyvä paikka lukijan yllättämiselle jäi käyttämättä.

Aion silti lukea seuraavankin osan. 

Quentin Bates: Jäätävää tietoa

Kirjassa ei ollut muuta jäätävää kuin henkilöiden määrä. Menin aivan sekaisin moneen kertaan. Paljon henkilöitä ja epämääräisiä tehtäviä. Jos kirjassa jotain hyvää olikin, se hautautui epäselvyyksien alle.

Islannissa ollaan taas, ja Gunna ratkoo rikoksia.

Siitäkin aion nyt rutista, että islantilaisten nimet käyvät hermoille. Kaikkia kutsutaan lempinimillä, eikä niistä ole aina helppo päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Mária on nainen, Már mies. Sif on nainen, Helgi mies. Yhdellä henkilöllä on kaksoset, Alli ja Alda. Kaksi tyttöä siis. No eipä! Myöhemmin lasten koko nimet mainitaan, ja Alli onkin lyhennys Albertista. Kenpä olisi arvannut. Koko nimistä sukupuoli on helppo havaita, pojat ovat -soneja ja tytöt -dottireja.

Juoni oli jotenkin ontuva ja kohokohta jäi tulematta. Harmi. Aiemmat Batesit ovat olleet hyviä.

Stephen King: Viimeinen vartio

Viimeinen osa Kingin Mersumies-trilogiasta. En ole vuosiin lukenut Kingiä, ennen kuin nyt tämän trilogian. En pidä yliluonnollisuuksista, joten King on jäänyt lukulistaltani.

Mersumies on trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisuuksia. Sen sijaan Bill Hodges, eläkkeelle jäänyt poliisi, on hyvinkin sympaattinen. Hodgesin tarina jatkuu kahdessa seuraavassa osassa.

Hodges pääsee viimein Mersumiehen jäljille, ja nyt kolmannessa osassa tulee mukaan myös yliluonnollisuuksia. Ne limittyvät kuitenkin hyvin realistisen tuntuiseen kerrontaan, joten ne pysyvät siedettävän rajoissa. Hodgeskin epäilee yliluonnollisia asioita, ja ne pyritään selittämään tieteen keinoin.

King osaa ihanasti puhaltaa hengen erilaisiin persooniin, kuten Hollyyn ja Jeremyyn.

Sangen jännittävä kirja, ja Kingin taidokas tarinointi vie mukanaan.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kuusisataasivuinen lukuromaani. Ei dekkari, vaan ihan kaunokirjallisuutta. Mutta niin mukanaan vievä! Sujuvaa kirjoittamista ja sopivasti juonenkäänteitä.

Tarinaa kerrotaan lähes satavuotiaan Gracen näkökulmasta, joka muistelee nuoruuttaan Rivertonin kartanon palvelijattarena. Palvelijoita ei ollut herrasväelle olemassa, joten he kuulivat ja näkivät kaikenlaista askareita toimittaessaan. Gracen elämään on mahtunut monenlaisia mielenkiintoisia käänteitä, joihin hän muistoissaan palaa.

Kiehtova kirja, suosittelen!

Petri Tamminen: Elämiä

Lukaisin sitten tämänkin ohuen Tammisen nurkista pyörimästä. Elämiä ei kyllä sovi kerralla luettavaksi. Ennemmin pitäisi lukea yksi tarina ja pureskella sitä rauhassa. Miettiä, mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta. Mitä lukee rivien välissä. Entä alussa ja lopussa.

Halusin nyt kuitenkin katsoa kerralla, millaisia elämiä Elämiä pitää sisällään.

Petri Tamminen: Rikosromaani

Kyllähän mää tiesin, ettei tää mikään dekkari ole. Mut en mää arvannut, että se niin tylsä olisi. Epämääräistä huuhattelua. En tykännyt. Luin kuitenkin urheasti loppuun pettyäkseni siihenkin.

Quentin Bates: Luihin ja ytimiin

Luin heti perään toisen Batesin. Tämän lukeminen kesti kauan, koska opiskeluhommat veivät kaiken aikani. Nyt on opiskelut opiskeltu ja voin taas lukea, mitä huvittaa.

Tämä kirja oli armollinen hitaalle lukemiselle ja lukijalle, joka vain silloin tällöin ehti lukaista sivun, pari. Pysyin silti hyvin kärryillä.

Islannissa ollaan taas, ja Gunnhildur Gisladottir ratkoo rikoksia. Koska hän on niin hyvä, hän on saanut siirron pikkukaupungin poliisista pääkaupungin rikospoliisin ja loistaa tietenkin sielläkin.

Kirjan rikokset ovat kummallisia ja liittyvät Islannin pankkikriisiin. Kirjan loppu oli todella huono: käänsin sivua eikä siellä ollutkaan enää mitään. En tajunnut, että se loppui ilman, että murhaaja selvisi. Höh.

Aion silti lukea seuraavankin.

Quentin Bates: Kylmät käänteet

Kirja on ollut lainassa minulla ties kuinka kauan. Viimein tartuin siihen, enkä pettynyt! Vähän etukäteen mietitytti, millainen on kirja, joka on englantilaisen kirjoittama, vaikka tapahtumapaikkana on Islanti ja päähenkilöinä islantilaiset. Aivan tosi hyvähän se oli. Turhaan vieroksuin.

Naispoliisi Gunna, jota paksuksi tai lihavaksi kirjassa mainitaan, ei varmaan kovin pönäkkä ole, koska miehet häntä kuitenkin halukkaasti katselevat. Gunna on kerrassaan näppärä pikkukaupungin poliisi, joka sanoo suoraan, mikä mieltä kaihertaa. Mukavan sivujuonen tuo hänen työtään seuraava reportteri, jonka kanssa Gunna tulee hyvin toimeen.

Kerrassaan oivallista islantilaiselämää, eikä ihan niin synkkää kuin aitojen islantilaisten kirjoittamissa dekkareissa.

Näitä on ilmestynyt enemmänkin, pitää lukea nekin, kunhan opiskeluilta kerkiän. Verkkaisesti käy hupilukeminen, kun on niin kiire.

Törkeän ankea kansi. Ei houkuta lukemaan. Sisältö on onneksi monin verroin parempi.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka

Olipa väkisintehdyn makuinen kirja. Mielensäpahoittaja mukamas matkasi spontaanisti Etelä-Koreaan. Minulle ei kyllä valjennut, keitä hänen matkaseuransa olivat ja miksi he olivat Helsingistä matkalla Etelä-Koreaan.

Parasta antia kirjassa olivat "tarinat", eli kertaalleen julkaistut vanhat jutut, joita oli ängetty sopiviin kohtiin elävöittämään kirjaa. Aikamoista höpöhöpöä koko kirja.

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Sarjan edellinen kirja oli vähän tylsänpuoleinen, mutta tämä oli paljon parempi. Päärooleissa poliisit Walter Gröhn (tai jotain sinnepäin) ja Jonna de Brugge.

Kirjassa paneudutaan erityisesti Jonnan yksityiselämään, joka onkin varsin mielenkiintoista. Jonna saa selville yllättäviä asioita taustastaan. Samalla ratkotaan nuorten tyttöjen surmia. Ovelasti heti ei paljasteta, kuka kuoli, mikä kyllä kertoo lukijalle, kuka se ei ainakaan ollut. Kömpelöhkö ratkaisu.

Kirja on kuitenkin kohtalaisen kiinnostava joistakin kömpelyyksistä huolimatta.

Jessica Knoll: Onnentyttö

Aikamoista chick litiä. Kantavana teemana laihduttaminen tai pikemminkin syömättömyys.

Alusta alkaen oli selvää, miten kirjassa tulee käymään. Loppuratkaisu ei siis ollut yllättävä, kuten takakannessa sanotaan. Jos nyt mitään loppuratkaisua edes oli. Kirja lässähti takakanteensa.

Newyorkilainen toimittaja, jolla on todella omituinen nimi (Suomessa sanottaisiin lähiönimeksi) pyrkii epätoivoisesti parempiin piireihin. Takaumina muistellaan kouluaikoja ja silloista pyrkyryyttä.

Jos pimu haluaa naimisiin vain päästäkseen ylemmälle oksalle ja tullakseen rikkaaksi, niin eikös se aika tuhoontuomittua ole.

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään

Jo kolmastoista brittiläisestä rikoskomisario Roy Gracesta kertova kirja! Masokistin lailla luen joka ikisen, vaikka kirjat ovat äärettömän puisevia kerronnaltaan. Jotain kiehtovaa niissä silti on.

Royn ammoisina aikoina kadonnut ja kuolleeksi julistettu vaimo Sandy putkahti esiin Saksassa muutama kirja sitten, heti Royn mentyä uudelleen naimisiin Cleon kanssa. Sittemmin Sandy kuoli oikeasti ja on nyt myös kuopattu. Roylla ja Sandylla on yhteinen poika, Bruno, josta Roy ei tiennyt mitään ennen kuin Sandy kuoli. Bruno on nyt muuttanut asumaan Englantiin Royn ja Cleon luo.

Jotain salamyhkäistä leijuu Brunon ympärillä. Mitä, se ehkä selviää seuraavissa kirjoissa. Tuskin sarja tähän päättyy.

Tässä kirjassa pahis oli arvattavissa jo hyvissä ajoin. Ikävä kyllä pahiksen pahikseksi alkamisen syitä ei mitenkään valotettu, vaikka ne olisivat olleet kiinnostavia. Pahiksen ajatusmaailmaa kyllä esiteltiin pikkuluvuissa, mutta se oli vain tuskaista pohdintaa.

Kirja jää vähän latteaksi. Hirveän paljon tylsää jaarittelua. Ihmisten kuvailu on aivan järkkyä. Kirjailijan kuivan ulosannin huomioon ottaen olen joskus pohdiskellutkin, millainen on "lyhyt, tyylikkäästi muotoiltu, vähän taipuisa" tukka. Varmaan joku Diana-kampaus.

Tämä sarja voisi vähitellen hiipua. Luen silti seuraavankin aikanaan.

Stuart MacBride: Kolean maan povessa

Mielenkiintoinen kirja. Myös siten, että paljon tuntui tapahtuneen aiemmin, ja niistä olisi pitänyt tietää jotain. Luettuani kirjan googlettelin ja jouduin toteamaan, että kyseinen kirja on 11-osaisen Logan McRae -sarjan VIIMEINEN. Ihan helvetin hienoa, että aiempia osia ei ole vaivauduttu kääntämään. 

Ilmankos kirjaa oli paikoin työläs lukea. Juoni oli kyllä kelvollinen, mutta muuten kirja sivujuonineen oli aika pitkä ja polveileva. Vähempikin olisi riittänyt. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, sorateiden erikoispainos

Pääkirjastossa oli joulukuussa esittelypöydällä kaikenlaisia suomalaisuuteen liittyviä kirjoja. Piipahdin kirjastossa hakemassa pari varauskirjaa. Muuten en olisi pöytään vilkaissutkaan, mutta koska olin varsinaisella asialla lukiolaista kyytiin hakemassa, ja joutoaikaa oli, niin katselin tarjonnan huolella. Ja sehän kannatti.

Mielensäpahoittajasta on julkaistu sorateiden erikoispainos. Kirjan alussa on muutama viitisenkymmentä sivua jatkuvajuonisia pikku tarinoita liittyen ralliin (Jyväskylän ralli varmaan) ja Mielensäpahoittajan seikkailuihin rallin tiimoilta. Oikein hauskoja tarinoita!

Tietenkin luin koko kirjan samantien. Mielensäpahoittajia ei koskaan voi lukea liian usein.

Tein tästä päivityksen siksi, että muutkin voivat etsiskellä tällaista erikoispainosta kirjastoistaan. Ralliosiossa on kuvituksena vanhoja Teboilin mainoskuvia.

Lars Pettersson: Kaamosmurhat

Hidasta luettavaa. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, ihmiset ovat verkkaisia. Lapissa on tolkuttoman kylmä. Aina ei tiedä, ollaanko Suomen, Ruotsin vai Norjan Lapissa. Ei kai sillä väliäkään ole. Kirjan alussa on Lapin kartta, josta voi mittailla etäisyyksiä. Pääasiassa kai ollaan Ruotsissa.

Koko ajan on pakkasta ja pimeää. Kirjan henkilöitä se ei kuitenkaan haittaa. Tarpeeksi vaan päälle, niin tarkenee. Entinen juristi ja syyttäjä Anna Marit on palannut kotikonnuilleen poroisännäksi ja elelee kaksin pienen poikansa kanssa. Kiirunaan on saatu uusi poliisi, Melker, sijaiseksi. Melker on tosi symppis tyyppi. 

Ihana kirja. Murhista huolimatta.

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

Piiroisen kirjassa puhuttiin Tuonen käkösestä, tässä Tuonen korpista. Korppi on onneksi vain pienessä sivuroolissa.

Komisario Antti Hautalehto on niin symppis, että. Porvoossa murhataan taas ihmisiä, ja Hautalehto joutuu porukoineen setvimään rikoksia. Läppä lentää työn lomassa ja osa on kyllä sen verran onnistunutta, että lukijaakin naurattaa. Välillä vähän häiritseekin jatkuva läpänheitto. Kai sitä joskus voisi asiallisestikin olla, edes viran puolesta. 

Arvasin murhaajan melko varhaisessa vaiheessa, lie varmaan ollut kirjailijan tarkoituskin. Motiivi sentään säilyi piilossa loppumetreille saakka. 

Aivan loistavaa luettavaa. 

Gard Sveen: Verikarkelot

Tässä kirjassa taas oletuksena, että lukija on kartalla aiemman kirjan tapahtumista. Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Enpä muistanut mitään, ja kyllä se vähän vaivasi.

Norjalaispoliisi Tommy Bergmann jahtaa kuollutta kriminaalia, joka on tehnyt kaikenlaista (tarkemmin määrittelemätöntä) aiemmassa kirjassa. Eipä tästä oikein otetta saanut, koska kaikki tapahtumat pohjautuvat niin vahvasti aiempiin tapahtumiin. No, tulipa luettua.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

Olipas se. Olen ihan sanaton suljettuani kirjan.

Päähenkilöinä poliisit Rob Peura ja Väinö Rossi. Edelleen ihmettelen, miten ihmisellä, jonka nimi on Rob, ei ole lempinimeä. Tässä kirjassa selviää, että Rob on oikeasti Robert. No, mutta silti??
Robin tyttärellä Lotella on kaksi kissaa, joista toisen nimeksi annettiin Robin. Se olikin hämäävän samanlainen isän nimen kanssa, joten kissaa alettiin kutsua Roopeksi. Nimistä kiinnostuneena tekisi mieli kiljua, että entäs Rob?? Joensuussa ilman lempinimeä?

No, onneksi muilta osin kirja on sitäkin parempi. Kirja alkaa sangen järkyttävällä tavalla. Vähitellen järkytys laantuu, kunnes päästään loppuun, jossa taas ihan sydän pysähtyy.

Tarina on tuttu koulukiusaamiskertomus ja sen seuraukset. Hyvin kerrottuna kuitenkin. Kannattaa lukea.

Viveca Sten: Vallan varjoissa

Kovin epähoukutteleva nimi on pidätellyt minua tarttumasta kirjaan aiemmin. Vaan se oli virhe! Kun lopulta aloitin Stenin uusimman Sandhamnin murhat -sarjan kirjan, en malttanut sitä käsistäni laskea.

Nora Linde asustaa Sandhamnissa edelleen onnellisena Jonaksensa kanssa. Perhekin on kasvanut. Thomas Andreasson sen sijaan ei vaikuta kovinkaan onnelliselta. Perheen kanssa asiat sujuvat, mutta työ tökkii. Siitä huolimatta Thomas saa näppärän työparinsa Aramin kanssa selvitettyä hankalat tapahtumat Sandhamnissa.

Erittäin hyvää luettavaa. Sten ei petä.