Tuire Malmstedt: Lintusielu

Lintusielu on Metso ja Vauramo -sarjan viides osa. Aiemmat osat, jotka kaikki olen lukenut, ovat Lasitarha, Lumihauta, Lyijysydän ja Luusaari. 

Mikähän siinä on, että vaikka sarja etenee, Metson ja Vauramon hahmot eivät jää mieleen? En muistanut edes kummankaan etunimeä ennen kirjan aloittamista. Kirjan alussa Elmo käy hautausmaalla jonkun läheisensä haudalla. Ei mitään muistikuvaa, mitä tälle on tapahtunut. Kuolleesta naisystävästä/vaimosta puhutaan useaan otteeseen, muttei sanallakaan siitä, miten tämä kuoli. Matildalla on pieni tytär, joka kutsuu häntä äidiksi. Hämmentyneenä mietin, että muistelen pikkutytön olleen Matildan siskontytär, ja Matildan ottaneen hänet luokseen, kun tytön äiti kuoli. Jossain vaiheessa sitten mainitaankin tyttären olevan adoptoitu. Tutkinnanjohtaja Selma on aiemmassa kirjassa joutunut kokemaan kovia ja kohdannut tragedian, jota ei kuitenkaan avata sen tarkemmin. Rippusia siitäkin paljastuu kirjan loppupuolella. 

Lukiessa ajatus harhautuu ja energiaa kuluu, kun yrittää muistella aiempia tapahtumia. Jossain vaiheessa luovutin ja luin vaan menemään, koska juonihan oli taas hyvää tavaraa. Harmi vain, että hahmot jäävät etäisiksi, kun heidän taustastaan kerrotaan asiat kerran ja se on siinä. Pienellä kertauksella hahmoista tulisi elävämpiä, kun uudet tapahtumat nivoutuisivat vanhoihin. 

Poliisi saa tällä kertaa tutkittavakseen vähissä vaatteissa ulkona harhailevan nuoren tytön, joka ei puhu mitään. Myöhemmin samankaltaisia lapsia löytyy lisää. Löytyy myös miehen ruumis, joten tutkittavaa riittää. Löytyneisiin lapsiin liittyy kammottava tarina, joka sivuutetaan aika vähällä huomiolla. 

Kirjassa onkin aika paljon tavaraa ja liuta poliiseja ahdettuna kolmeensataan sivuun. Väkisinkin käsittely jää pintapuoliseksi. Sinänsä harmi, koska tässäkin juoni on hyvin mielenkiintoinen, samoin poliisien elämään liittyvät käänteet. Kirjan parissa olisi viihtynyt pidempäänkin. 

Arttu Tuominen: Alec

Alec aloittaa uuden Kide-sarjan. Tuomisen aiemmat sarjat, komisario Rautakorvesta kertova sarja ja Delta-sarja, ovat olleet hyvin suosittuja. Kirjojen taso on ollut vaihteleva, johtuen esim. Rautakorpi-sarjan kohdalla kirjailijan kokeilemista erilaisista kirjoitustyyleistä. 

Piti käydä lukemassa vanhat arvioni Tuomisen aiemmista kirjoista, ja tosiaan jo Delta-sarjassa on ollut havaittavissa kovin simppeliä juonikuviota. Nimittäin Alec ei myöskään juonen koukeroisuudella kumartele, vaan tietyt asiat roikkuvat toisteisina vain odottamassa, että niitä niin sanotusti tarvitaan. 

Somessa on näkynyt jo alkukesästä saakka pöhinää Alecin ympärillä, ja taas vähän jännittikin, tykkäänköhän kirjasta. Ja tykkäsinhän minä. Nimihenkilö on juuri sopivan salaperäinen ja epäsovinnainen. 

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1992 tapahtumapaikka on Lapin Salla. Siellä poliisi ja Rajavartiolaitos yrittävät pitää kurissa rajan yli pyrkiviä huumekuriireita. Yhteenottojahan siitä seuraa. Sallan poliisissa keskeisenä hahmona toimii Sami Aho, jonka raskaana oleva vaimo pyörittää kahvilaa. Parilla on 14-vuotias tytär Liina, joka on kaikin tavoin epätyypillinen nuori. Huippuälykkään Liinan ja selkeän juonen takia kirjaa voisi jopa suositella nuortenkirjaksikin. 

Lyhyempiä ajanjaksoja ollaan Helsingissä vuonna 2027 eli 35 vuotta myöhemmin. Rikoskomisario Tommi Kivi joutuu ampumatapauksen myötä kaivamaan vanhat niin sanottujen Sallan surmien aikaiset paperit esiin. Tommi Kiven hahmo on traaginen surullisen hahmon ritari, jonka elämään ei mahdu kuin ikäviä asioita. Hän jää kuitenkin tässä vaiheessa hyvin etäiseksi. 

Ruumiita kirjassa tulee niin, että heikompia huimaa. Keskeinen teesi on, että kehenkään ei voi luottaa. Ampumisen räiske ja nokkela viisikkotyyliin seikkaileva koulutyttö ovat yliampuvan epäuskottavia. 

Alec ei ole paksuudella pilattu, ja sen lukeekin nopeasti, koska vauhdikkaat tapahtumat eivät anna laskea kirjaa kädestä. Pidin kirjan henkilöistä ja Lapin maisemista. Kirja ylitti odotukseni. 

Freida McFadden: Opettaja

McFaddenin kirjoja suomennetaan nyt urakalla. Olen lukenut tähänastiset eli Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki, Sarjamurhaajan tytär, Kotiapulainen valvoo ja Työkaveri. Toisista olen pitänyt enemmän, toisista vähemmän. 

Opettaja tuntui heti alusta lähtien olevan kovin köykäinen ja löyhäjuoninen kirja. Olin mielessäni toivonut psykopaattiopettajaa, jonka kierossa mielessä kirjailija liikkuisi. Vaan kirjassa onkin opettajapariskunta Nate ja Eve, joiden avioliitto sakkaa huolella. Molemmat työskentelevät samassa lukiossa, Nate opettaen äidinkieltä ja Eve matematiikkaa. Keskeisessä roolissa on myös oppilas Addie, joka on tehnyt jotakin kamalaa, minkä takia yksi suosituista opettajista on joutunut lähtemään koulusta. Tämän takia Addien epäsuosio onkin huipussaan. 

Tapahtumista kerrotaan vuoroin Even, vuoroin Addien näkökulmasta. En viitsi paljastaa juonesta sen enempää, koska se on hyvin yksioikoinen ja yksitasoinen. Tapahtumat ovat varsin ennalta arvattavia.

Kirjan lopetus sentään palkitsee lukijan tarjoamalla yllätyksen. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Saila-Mari Kohtala: Kallan lapset

Kallan lapset on jatkoa Kohtalan esikoisdekkarille Kannuksen kadonneet. Helsingissä asuva Liza ottaa kesän vapaaksi ja palaa Kannakseen murha.infossa tutustumansa Nilsin luokse. 

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta kovasti. Toinen osa ei saa minua yhtä haltioituneeksi. Nyt tulee paljastuksia minua ärsyttäneistä asioista. 

Ensinnäkin Nilsin oikea nimi on Niilo, mutta hän käytti murha.info-sivustolla nimimerkkiä Nils, ja tämän takia Liza on alusta asti kutsunut häntä Nilsiksi. Voisi luulla, kun kirjassa murha.info on yhä vähemmässä määrin esillä ja ystävykset koko ajan yhdessä, että kaveria voisi kutsua tämän oikealla nimelläkin. Mutta ei tunnu voivan. 

Toiseksi viisikymppinen Liza tuntuu olevan nainen himokkaimmillaan, koska arvioi jokaisen tapaamansa miehen ulkonäön heti mielessään. Ja käy kuumana yhteen jos toiseenkin. Nilsin kanssa aikaa viettäessäänkin hän vähän väliä mielessään kommentoi tämän ulkonäköä.

Ja vielä sekin ärsyttää, että tapauksia selvitellessään taistelupari hyökkää aina suoraan asiaan, ilman pehmittelypuheita. Ja ihmiset nöyrästi vastaavat, vaikka mitä kysyttäisiin. Toki kirja pitenisi, jos turhaa lätinää olisi enemmän. 

Sekin vähän nyppii, että kun lopulta selviää, mitä Nilsille edelliskesänä tapahtui, se sivuutetaan nopeasti, vaikka sen luulisi vaikuttavan moneen ihmiseen. 

Kallan lapsissa Liza ja Nils viettävät kesää Kallankarien itsehallintoalueen saarella. Kallankarit sijaitsevat Kalajoen hiekkasärkkien tuntumassa. Kirjassa kuolee teini-ikäisiä nuoria, vaikka lapsista siinä puhutaankin. Aika kammottavaa viimekesäisen uutisoinnin kannalta on, että yksi lapsista kuolee hukkumalla hiekkasärkillä, toinen putoamalla kerrostalon katolta. Kirja on kuitenkin ilmestynyt jo toukokuussa, ennen kesän ikäviä todellisia tapahtumia. 

Kirja on taas loistavaa matkailumainosta, tällä kertaa Kalajoen hiekkasärkille ja Kallankarien saarille. Kuolleet lapset jäävät etäisiksi sivuhahmoiksi. Liza on kovin itsekeskeinen, eikä ajattele muiden tunteita. Aikamoinen lokkeilijakin hän tuntuu olevan. En muista, onko Nilsin toimeentulosta puhuttu, mutta eläkkeellähän hän on. Silti Nils ostaa ja myös laittaa ruuat. Liza yleensä istuskelee jossain sivummalla omissa fantasioissaan. Ulkona syödään harva se päivä. 

Ihan viimeisillä riveillä tulee suurin pettymys Lizan hahmoon. Kaiken kaikkiaan olen pettynyt muutenkin: olisin halunnut pitää kirjasta enemmän. 

Jaana Lehtiö: Aamu iltaa julmempi

Porvoon rikospoliisissa työskentelevän kuvitteellisen rikoskomisario Juha Muhosen edesottamuksista kertova sarja on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Kirjassa on mukavan kodikas tunnelma, kun kaikki poliisit ovat ennestään tuttuja. 

Ensin löytyy yksi kuollut mies. Tutkinnan junnatessa paikallaan tulee ruumiita lisää. Mukana pyörii myös piikkinä Muhosen lihassa tunnettu paikallinen opas Hilkka Alatalo, joka saa jälleen kerran sangen keskeisen roolin.

Poliisin työskentelyn suhteen olisi sananen sanottavana. Puolivaloilla mennään. Tutkinnan kannalta olennaiset asiat ja toimet eivät juolahda tutkijoiden mieleen kuin päivien päästä. Toki ei kaikkea voi heti hoksata, mutta jos dekkareita lukemalla jonkinasteisen rikostutkijan pätevyyden saavuttanut lukijakin ihmettelee, miksei tätäkin asiaa nyt hoksata, niin luulisi tiiminkin siihen pystyvän. Kuitenkin pariin otteeseen mainitaan tiimin selvitysprosentin olevan erityisen korkean. Onnea vaan niille kehnommille tutkijoille. 

Muhonen ei ainakaan laihdutuskuurilla ole. Sen verran kyltymättömällä innolla maistelee hän erilaisia leivonnaisia pitkin matkaa. Pitäisi olla itselläkin jokin pulla käden ulottuvilla, niin ei tarvitsisi kadehtia. 

Maria Adolfsson: Vaikene kuin muuri

Vaikene kuin muuri on jo seitsemäs osa kuvitteelliseen Doggerlandiin sijoittuvaa sarjaa.

Komisario Karen Eiken Friisin ja Leo Friisin tytär on jo kolmivuotias. Perhe matkustaa mittumaaria eli juhannusta viettämään Nooröhön Karenin sukulaisten luo. Karen joutuu tietenkin selvittämään katoamistapausta, mikä ei ole helppoa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. 

Kirjan juoni ei ole monimutkaisuudella eikä yllättävyydellä pilattu. Tarina kulkee tasaista tahtia käänteestä toiseen, eikä lukijalla ole vaikeuksia pysyä menossa mukana. Kirja on kuitenkin hyvä ja pitää otteessaan. 

Adolfssonin fiktiivisessä Doggerlandissakin kaikki on kohdallaan, eikä mikään yksityiskohta onnahtele. Doggerland-sarja onkin hyvin tasalaatuinen ja lukija tietää, mitä saa. 

Suomentanut Terhi Vartia

Ruth Jones: Mikä jäi kertomatta

Paksu kirja, josta on kovin vähän sanottavaa. Kirjassa seurataan neljän sukupolven naisten elämää jossain Britanniassa, ehkä Walesissa. Keskeinen henkilö on yhdeksänkymppinen Grace, joka asuu entisessä täysihoitolassa miehensä ja tämän siskon kanssa. Tai asui, kunnes mies ja tämän sisko joutuivat vanhuuden vaivojen takia siirtymään hoitokotiin asumaan. Grace sen sijaan on terveyden perikuva ja käy yhä meressä uimassa säännöllisesti. 

Gracen tytär Alys on seitsenkymppinen hippi ja entinen alkoholisti, joka on ollut riidoissa äitinsä ja tyttärensä kanssa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Alysin tytär Elin on avioliitossa Gregin kanssa. Heillä on tytär Beca, joka on yhtä onneton kuin suvun muutkin naiset. 

Minun oli hirveän vaikea muistaa Alysin ja Elinin kohdalla, kumpi on äiti ja kumpi tytär. Välillä kirjassa palattiin ajassa taaksepäin, jotta selvisi, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. 

Kirjan pointti jäi saavuttamatta minulta. Luin sen kuitenkin loppuun, joka oli yhtä lattea kuin muukin kirja. Kirjan nimi Mikä jäi kertomatta viittaa ylisukupolviseen puhumattomuuteen kaikista asioista. 

Suomentanut Helene Bützow

Karoliina Timonen: Laina

Laina kertoo kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. En ole lukenut yhtään Päätalon kirjaa, mutta tartuin silti Lainaan. Kirja olisi ehkä antanut minulle enemmän, jos olisin lukenut Päätaloni. Iijoki-sarjassa Päätalo kuulemma kirjoittaa ensimmäisestä vaimostaan, jolle hän kirjoissa on antanut nimen Laina. 

Timosen Laina on yhdenpäivänromaani, jossa Laina työssään linja-auton rahastajana viettää samalla viimeistä päiväänsä Kallen vihittynä vaimona. Eletään tammikuun viimeistä päivää vuonna 1955.  Illalla Kalle muuttaisi pois yhteisestä, itse rakennetusta talosta. Lainan ajatukset palaavat menneisiin, nuoruuden tapahtumiin, Kalleen tutustumiseen, kymmenvuotiseen avioliittoon. Välillä kirjailija vie lukijaa myös ajassa eteenpäin, Lainan vanhuuteen ja hautapaikkaankin. Tämä oli mielestäni vähän hämmentävää. Eihän Laina itse tiedä, mihin hänet haudataan, kuten kirjailijakin toteaa. 

Kirjassa on paljon toistoa. Samoja asioita toistellaan pari kertaa peräjälkeen. Jos olisin lukenut Päätalon kirjoja, tietäisin, pyritäänkö tällä hakemaan Päätalon tyyliä. 

Hassua kyllä, Lainan tuntema Kalle kirjoittelee vasta iltaisin jaksaessaan juttuja lehtiin. Suuri kirjailija ei ole vielä syntynyt. Kallella on kuitenkin jo kova polte kirjoittamiseen. 

Kalle on komea ja kovin naisiin menevä. Tämä aiheuttaa avioparin välille paljon riitoja ja eripuraa. Laina kuitenkin sietää ja antaa anteeksi yhä uudelleen. Vilkkuupa Lainankin silmä komealle Veikolle, mutta Laina ei ole valmis uhraamaan huonoakaan avioliittoa. 

Kirja kertoo Lainasta, Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta, eikä kuitenkaan kerro. Lainan nimi ei ollut oikeasti Laina, eikä Lainan kaikkia ajatuksia tiedä kukaan muu kuin Laina itse. Timonen pyrkii kuitenkin tuomaan Lainan näkökulman elämästä Kalle Päätalon, tulevan kuuluisan kirjailijan kanssa. Kalle oli Lainan ensirakkaus, joka ei koskaan päättynyt, vaikka ero tulikin.