Jenny Rogneby: Leona – Kortit on jaettu

Esikoiskirjailija Jenny Rogneby ylittää odotukset. Kirja on kerrassaan eriskummallisen yllättävä.

Pääosassa on poliisi Leona Lindberg, hänen perheensä ja työkaverinsa. Leonan lapsuudenperhe on lievästi sanottuna oudohko, puoliso taasen tylsä. Leonalla tuntuu olevan keskivaikea asperger eli tunteiden ilmaisussa on haastetta kerrakseen.

Kirja on todellakin yllättävä ja onnistuu yllättämään vieläpä moneen kertaan. Loppuratkaisussakin olisi voinut olla vielä joku koukku. Kirjalle on tulossa jatkoakin ensi vuonna suomeksi.

Kääntäjä ei ihan joka kohdassa ole onnistunut muuttamaan ruotsinkielisiä ilmaisuja suomen kielelle. Pari eniten ärsyttänyttä kirjasin ylös. Alussa pieni tyttö ryöstää pankin. Poliisit miettivät, kuka tyttö mahtaa olla, ja kirjoittavat valkotaululle luultavasti "Vem är flickan?". Kääntäjän mukaan he pohtivat: "Kuka on tyttö?". Nyt oikeesti hei, eiköhän siellä lukisi esim. "Tytön henkilöllisyys?". Tai edes "Kuka tyttö on?".

Toinen ärsyttävä juttu, joka esiintyi kirjassa ainakin puolen tusinaa kertaa, oli savu. Siellä sun täällä haisi esim. olut ja savu. Tai joku haisi inhottavasti savulle. Savunhaju ja tupakan haju ovat nyt menneet vähän sekaisin kääntäjältä. Savun haju olisi täysin irrallinen sivuseikka, mutta tupakan haju sopisi kontekstiin.

Kirja on kuitenkin loistava kaikessa kummallisuudessaan.

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Itsenäinen jatko-osa Ekholmin edelliselle romaanille, jossa myös seikkailivat yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Poliisi Reinikkakin on ainakin hengessä mukana.

Edellinen romaani oli parempi. Hauska tämäkin oli, mutta kovin laihanlainen. Ohkaisuudestako johtunee, että aukkopaikkoja tuntui jäävän paljon. Moni asia tuntui myös kovin epärealistiselta. Tapahtumapaikkana Helsinki ja Suomenlinna. Toki muuallakin piipahdettiin, mutta en muista enää, missä. Ei siis mainitsemisen arvoinen juttu.

Lukemisen arvoinen kuitenkin.

Arttu Tuominen: Murtumispiste

Jatkoa Tuomisen Muistilabyrintille. Odottelin kirjaa ilmestyväksi kirjastoon, turhaan. Lopulta lähestyin kirjastovirkailijaa kysyen, onko kirjaa tilattu. Jo toinen virkailija otti toiveeni tosissaan, ja jo muutaman päivän päästä sain käydä lainaamassa Murtumispisteen.

Rikosylikonstaapeli Janne Rautakorpi on viettänyt viimeisen vuoden mielisairaalassa, koska hän sekosi edellisen kirjan lopussa. Kirja ottaa hienovaraisesti kantaa siihen, miten mielenterveyspotilaat kotiutetaan heppoisin perustein, ilman kummoisempaa seurantaa. Rautakorpikin on vähällä ottaa hengen itseltään heti kotiinpäästyään.

Nuorella poliisilla Liisa Sarajärvellä on vakavantuntuinen suhde toiseen poliisiin ja hääkellot melkein jo kumisevat. Harmi, sillä elättelin toiveita Sarajärven ja Rautakorven suhteutumisesta.

Kirjassa seikkaillaan niin Suomessa kuin Afrikassa, Itä-Euroopassa  ja Atlantin valtamerellä. Suomessa tapahtumat sijoittuvat virkistävästi Poriin. Helsinki ei olekaan tässä kirjassa maailman napa.

Suosittelen.

RIKOS - 7 rikostarinaa

Nimensä mukaisesti kirja pitää sisällään seitsemän rikostarinaa, kaikki kotimaisilta jännityskirjailijoilta. Kertomukset ovat lyhyitä, novellinomaisia.

Yllätyin kertomusten korkeasta tasosta. Yksikään ei aiheuttanut myötähäpeää. Paras ja yllättävin oli Paulus Maasalon pankkiryöstötarina Ryöstö.

Sen enempää en lähde tarinoita luonnehtimaan. Lukekaa itse. Ohuehko kirja, kevyttä kesälukemista!

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Onneksi Jungstedt jatkaa myös tutuksi tulleen komisario Anders Knutaksen kanssa puuhailua, vaikka aloitti uudenkin sarjan. Knutaksen rakkaus kauniin Karinin kanssa kukoistaa. Kaikki rikokset kirjassa tehdään silkasta rakkaudesta. Niin on herkkää ja ihanaa, vaikka veri lentää ja luut ryskää.

Todella hyvä kirja ja ihanat henkilöt. Sympaattinen tarina ja onnellinen loppu.

Kati Hiekkapelto: Tumma

Suomalaisessa poliisissa työskentelevä maahanmuuttaja Anna Fekete on tässä kirjassa kotimaisemissaan, entisessä Jugoslaviassa. Tosin Annan äidinkieli on unkari. Tietoni keskisen Euroopan valtioista ja niiden suhteista ovat kovin hajanaiset. Kirjassa vilisevät unkarinkieliset lausahdukset lähinnä ärsyttävät, koska en osaa edes lausua niitä, saati ymmärrä.

Anna joutuu kotiseudullaan pikku seikkailuun, mutta ratkaisee rikoksen ja pari menneisyyden rikostakin näppärästi. Anna myös rakastuu ja pettyy.

Kirjan nimi Tumma viitannee romaneihin, jotka ovat kirjassa aika keskeisessä roolissa.

Suosittelen. Kevyttä, hyvin kirjoitettua lukemista.

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Tämä on ollut lainassa minulla pienen ikuisuuden. Nyt viimeinen palautuspäivä häämöttää, uusia ei enää voi. Plarasin vähän sillä mielellä, että jos en lukisikaan, vaan palauttaisin ja lainaisin joskus uudelleen. Plaratessa kirja näytti sekavalta, hajanaiselta. Emmin. Tartuin sitten kuitenkin ja aloin lukea. Ja voi, miten se veikään mukanaan.

Yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana on Kansalliskirjaston kupolisali. Kirjan kirjoittaja Kai Ekholm on itse Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja (http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016030321209189_uu.shtml). Kirjat näyttelevätkin kirjassa keskeistä roolia. Kirjassa työskentelevää poliisia, juroa Reinikkaa, auttelevat yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Mm. näiden typerien nimien vuoksi olin vähällä jättää kirjan lukematta.

Ekholm kirjoittaa hyvin ja luonnehtii henkilöitä taitavasti parilla siveltimenvedon tapaisella toteamuksella. Hahmoista on surullista erota kirjan loppuessa. Kalju, Kihara ja Reinikka ovat todella sympaattisia tyyppejä. Onneksi Kalju ja Kihara hääräävät myös Ekholmin uudessa romaanissa Tähtisilmä, jonka pistin juuri varaukseen kirjastosta. Tätä on saatava lukea lisää!

Kai Ekholm on aika mielenkiintoinen tyyppi myös. Googleta vaikka.

Kirja on tosi hyvä. Lukekaa!

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

Uusi, kiinnostava kirjailija Saksanmaalta. Valitettavasti kirja on hänen neljäs teoksensa tätä sarjaa eikä suinkaan ensimmäinen osa. Lukija pysyy silti hyvin kärryillä. Sarjassa kerrotaan tapahtumista kahden poliisin, Bodensteinin ja Kirchhofin näkökulmasta.

Todella monisäikeinen kirja ja paksu kuin tiiliskivi. Silti erittäin koukuttava. Tobias on istunut vankilassa kymmenen vuotta kahden ikäisensä, silloin 17-vuotiaan teinitytön murhasta. Ruumiita ei koskaan löydetty eikä Tobias muista tapahtuneesta mitään, mutta tuomittiin silti. Vapauduttuaan Tobias palaa pieneen kotikyläänsä, jossa kaikki on kuin ennenkin.

Vähä vähältä kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin alkaa tulla selkoa nuoren Amelie-tyttösen ihmetellessä yhtä sun toista. Kuten kaikissa nykyaikaisissa, aikaansa seuraavissa rikoskertomuksissa, mukana pitää olla joku, jolla on neuropsykiatrinen oireyhtymä. Tässä kirjassa se on autistinen poika, jolla on onkin iso rooli tapahtumissa.

Kirjan henkilögalleria on laaja, mukana ovat tavalla tai toisella kaikki pikkukylän asukkaat plus liuta poliiseja. Jäykähkö, saksalainen teitittely ärsyttää alkuun, mutta siihen tottuu. Kirja ei ole likimainkaan niin jäykkä kuin der Alte :D.

Suosittelen vahvasti! Aivan loistava kirja ja odotan innolla lisää suomennoksia Nelehausilta. Tämän jälkeen on ilmestynyt jo muutama kirja samaa sarjaa, kertoo luotettava ystäväni Wikipedia.

Denise Rudberg: Toinen toista pahempi

Mielenkiintoinen ja koukuttava trilleri. Syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff auttelee muutamaa poliisia rikosten selvittelyssä. Kaikki tyypit tulevat ihanan tutuiksi, Rudbergin kerronnan tyyli on aivan täydellinen.

Kirjan alussa aletaan selvitellä tapahtunutta pahoinpitelyä, joka jää sivujuoneksi. Pääjuonena seurataan paremman väen edesottamuksia. Rikkaassa suvussa riittää vaimonhakkaajia. Lukija seuraa jännityksellä, miten käy yhden rikkaan liikemiehen vaimon. Trillerimainen juonenkulku.

Aivan ihanaa luettavaa sujuvuutensa ja aukottoman juonen ansiosta. Suosittelen.

Lars Kepler: Playground

Seuraava kirja olikin nopeasti vilkaistu. Odotin Keplerin eli Ahndorilin avioparin uusimman olevan jatkoa Joona Linnan jännittäviin seikkailuihin. Sen sijaan se onkin Stephen King -tyyppistä huuhaata. Käydään kuoleman takana ja reissataan eestaas Tuonelan ja nykypäivän välillä.

Evvk tämä lajityyppi, joten kirja lähtee takaisin kirjastoon seuraavalle varaajalle, joka toivottavasti tietää, mitä odottaa.

Anna Karolina Larsson: Sinulle ei jää ketään

Itsenäinen jatko Larssonin esikoisdekkarille. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kolme vuotta. Siitä, kun sen luin, ei paljoakaan, mutta enhän minä enää muista. Kirjassa onneksi briiffataan lukija hyvin aiemmista tapahtumista.

Edellisessä kirjassa poliisi Amanda rakastui rikolliseen arabiin Adnaniin selvitellessään siskonsa kuolemaa. Amanda on erilainen poliisi, joka voi välillä hyppiä laittomuuksiinkin, jos tilanne niin vaatii. Kirjan lopussa Adnan ja Amanda erosivat ja kaikenlaista ikävää tapahtui.

Uudessa kirjassa Amanda jatkaa työtään poliisina ja kolmivuotiaiden, ruskeasilmäisten kaksosten yksinhuoltajana. Adnan ei tiedä lapsista mitään, koska asustaa ulkomailla maanpaossa, kunnes entinen rikostoveri houkuttelee Adnanin takaisin Ruotsiin uusiin rötöksiin. Adnan päättää samalla kostaa Amandalle vanhat kalavelat, vaan kuinkas sitten kävikään...

Kauheasti on taas henkilöitä ja päällekkäisiä juonia. Meinaa heikompaa heikottaa.

Hyvä kirja. Suosittelen ehdottomasti.

Jari Peltola: Kuolleen miehen asento

Kirjailija kertoo nettisivullaan tekevänsä kaiken väärinpäin. Kirjan kirjoittamisprosessista (yleensä) hän kertoo näin:

Ennen varsinaisen kirjoittamisvaiheen alkua suunnittelen tarinaa muutaman kuukauden ajan ja luonnostelen sille alustavan rakenteen. Pyrin myös kehittelemään mahdollisimman pitkälle tarinan lopun, koska tuolloin siihen pyrkimisestä – itse tarinan luomisesta – tulee helpompaa, koska tietää mihin suuntaan pitää kulloinkin kääntyä.

Romaanin ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle suhteellisen nopea prosessi: nopeimmillaan siihen on kulunut kymmenen työpäivää. Tässä vaiheessa tavoitteeni ei ole kirjoittaa ”valmista” kirjaa vaan ikään kuin selata romaani läpi kirjoittamalla se. Kun tarina on pääpiirteissään paperilla, sen muokkaaminen valmiin teoksen muotoon on minulle helpompaa kuin vain ajatuksen tasolla olevien juonenkäänteiden muuttelu.

Pari työvaihetta on tainnut unohtua välistä, sen verran sekava oli kirja, jota yritin lukea. En myöskään pitänyt siitä, että kirjan paikannimet olivat keksittyjä, kun ne olisivat yhtä hyvin voineet olla oikeita. Lapissa oli Lapinkylä ja luultavasti Itä-Suomessa Jääkylä. Jääkylä lienee rajan pinnassa, venäläisturisteista ainakin puhuttiin. 

Netin pelisivustolla, jonka nimi jätettiin mainitsematta, oli kirjassa suuri rooli. Sinänsä omituista, ettei pelisivuston nimeä kerrottu, kun kuitenkin pelistä ja sen hahmoista luriteltiin sivutolkulla. Tapahtuneita rikoksia yrittää ratkoa omissa neurooseissaan rypevä naispoliisi. Samantapaisia neurooseja oli myös yhdellä päähenkilöistä. Tyypillisiä suomalaisia: pelkäävät ihmisten kohtaamista ja tuntevat olonsa epämukavaksi siihen jouduttuaan. 

Santeri-niminen keskeinen henkilö osoittautui yllättävän kiinnostavaksi, kun selailin kirjan loppuun. Eipä tätä silti voi suositella. 

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Norjalainen esikoisdekkari Samuel Bjørkiltä, jonka oikea nimi on Frode Sander Øien. Ei nimi miestä pahenna, ja kirjakin on aivan loistava!

Pääosissa poliisit Holger Munch ja Mia Krüger. Molemmista on tehty erittäin kiinnostavia persoonia ja taustaa avataan aika lailla. Bjørk kuvailee ihmisiä taitavasti ja puhaltaa heidät eloon. Kirja etenee polveilevasti ja Bjørk tuo tarinan rakosissa pienissä luvuissa esiin irrallisia henkilöitä, jotka liittyvät tarinaan myöhemmin. Tai jäävät sivurooliin. 

Pikkutyttöjä katoaa ja löytyy kuolleena. Poliisin pitäisi selvittää, kuka ja miksi. Vähitellen se selviääkin.

Kirja on aivan törkeän hyvin ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Tälle toivoisi jatkoa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Viikon laina -hyllystä tarttui ohimennessäni hihaan Lipastin uudehko, kenties jopa uusin, Linnan juhlat. Tematiikka on Miikka Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta tuttu pakkomielteinen halu saavuttaa jotain omituista. Lipasti voisi joskus ideoida omin päinkin.

Kirjan alku oli aika puuduttava ja läppä kulahtanutta. Vähitellen tuli yllättäviäkin käänteitä ja loppua kohti vähän jännitystäkin. Kertojina toimivat vuoroin päähenkilö Hannu, joka tahtoisi niin kovasti päästä Linnan juhliin ja jonka elämä menee muuten aika alamäkeä, ja vuoroin Hannun vaimo Marja. Usein tällainen samojen tapahtumien kertominen eri henkilön näkökulmasta tuo kirjaan jännitettä ja kantaa juonta kivasti. Tässä kirjassa ei.

Hannu tuntuu olevan erityisen yksinkertainen tyyppi, joka ei itse ihan tiedosta sitä. Samantyyppinen päähenkilö oli Graeme Simsionin kirjassa Vaimotesti.  Siinä lukija tosin heti hoksasi, että päähenkilöllä on asperger ja se oli olennainen osa kirjan juonta. Lipastin Hannu on ihan vaan tomppeli. Niin tyhmä, ettei se jaksa edes naurattaa.

Lukujen välissä on "lääkärinlausuntoja" sun muita virallisia papereita, jotka kertovat jonkun nimeltä mainitsemattoman henkilön elämänvaiheista. Vähitellen käy ilmi, kenestä ne kertovat. Niiden funktio jää vähän epäselväksi.

Jotain positiivista: Lipastin kirjat ovat nopealukuisia. Teksti on sujuvaa ja kirjan lukee päivässä.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimestään huolimatta kirjailija on paljasjalkainen helsinkiläinen. Veikkaan kirjan sisällön perusteella, että kirjailijalla saattaisi olla juutalaiset sukujuuret.

Kirjassa reppana poliisi Leo Asko on ihan eksyksissä ja samalla yrittää tehdä hommia. Nekään eivät ole viime aikoina oikein sujuneet. Nainenkin Askolla ehkä olisi, mutta kumpikaan ei oikein tunnu syttyvän. Siitä erikoinen kirja, että ei tippaakaan seksiä. Ei yhtä ainutta sänkykohtausta.

Hahmoilla on paljon ajatuksia ja viisaita mietteitä, mutta filosofointi jää hajanaiseksi mutinaksi.

Kirjassa seikkaillaan Helsingin ytimessä Katajanokalla ja Kampissa. Tarina pyörii juutalaisen seurakunnan ja sen pyhäin muinaismuistojen ympärillä. Poliisityö tuntuu jäävän kakkossijalle pyhien papereiden etsinnän vallatessa mielet. Mitään murtoja kummempia rikoksiakaan ei alkuun tapahdu.

Kiinnostava kirja, jos tuntee vetoa juutalaisuutta kohtaan.

Nykyään uutuusdekkareiden suosikkisankari tuntuu usein olevan jotenkin vajavainen ja reppana poliisi. Minne ovat jääneet karskit urokset, kuten Gunvald Larsson?

Sivulla 161 kuvailtu talo oli pakko etsiä Google Mapsista. On se jännä ja hieno. Ei olisi uskonut, että sellainen oikeasti on olemassa.

https://www.google.fi/maps/@60.1679753,24.9682991,3a,90y,317.69h,103.47t/data=!3m6!1e1!3m4!1siFyg9180j-JWVTfknSjDdA!2e0!7i13312!8i6656?hl=fi

https://www.google.fi/maps/@60.168382,24.9682569,3a,75y,235.39h,88.45t/data=!3m6!1e1!3m4!1s5rtII5dChhQgWaQkxDYovA!2e0!7i13312!8i6656?hl=fi

Katarina Wennstam: Kivisydän

Täydellisen yllättämätön kirja.

Pikkuvauvaa on ravisteltu niin, että vauva on saanut aivovaurion. Tapahtumista kerrotaan oikeusavustaja Shirin Sundinin näkökulmasta. Niinpä vauvan perheenjäsenet jäävät hyvin etäisiksi eikä heistä kerrota mitään oikeasti kiinnostavaa. Molemmat anopit kyllä kuvailevat perheen dynamiikkaa omista näkökulmistaan. Lapsenhoitajaa yritetään tavoittaa pitkin matkaa ja annetaan ymmärtää, että hänellä on jotain erityistä kerrottavaa. No ei oikeastaan ollut.

Kirjassa edetään tutkinnasta oikeudenkäyntiin. Äärettömän tylsää. Asiaa ei auta se, että syyttäjä ja oikeusavustaja kuksivat keskenään, vaikka ovat tahoillaan naimisissa.

Loppuratkaisu ei yllättänyt. Lattea lukukokemus.

Kristina Ohlsson: Lotus blues

Tylsähkö kirja. Aiemmat Ohlssonin sankarit eivät olleet mukana tässä kirjassa, vaan hän esitteli uuden sankariparin, kaksi asianajajaa.
Minäkertojana toimii omahyväinen naistenmies, omasta mielestään vastustamaton, lukijan mielestä niljainen. Joillakin minäkertojan havainnoilla itsestään Ohlsson luultavasti yrittää naurattaa lukijaa. Minä en nauranut kertaakaan, oli niin onneton esitys.

Asianajaja Martin Benner ja työparinsa Lucy (tyypillisiä ruotsalaisia nimiä, jo vain) työskentelevät yhdessä ja yllättäen Martin nai kaikkea, mikä eteen sattuu. Suhde Lucyn kanssa kukoistaa silti, koska tietenkin nainen on onnellinen rippeistäkin. Gaah.

Kirja kääntyy tuotapikaa amerikkalaiseksi kovaksikeitetyksi dekkariksi, tosin ilman ammuskeluja ja pahoinpitelyjä. Kehno esitys vaikeuksiin joutuneesta yksityisetsivästä, joka lentää business-luokassa ja asuu huippuhotellissa. Omalla kustannuksellaan.

Kirjassa oli ärsyttävä rakenne, jossa toimittaja haastattelee sivun, parin verran päähenkilöä tapahtumista, sitten päähenkilö kertoo, mitä todellisuudessa tapahtui. Kirja päättyy aivan kesken yhteen tällaiseen haastatteluun, onneksi jotkut asiat sentään selvisivät. Jatko-osa, Mion blues, ilmestyy kesällä. Kirjan typerähkö nimi Lotus blues sai selityksensä loppupuolella.

En nyt kauheasti kykene suosittelemaan. Valvoin yötä myöten saadakseni luettua kirjan loppuun. Onneksi en jättänyt loppuratkaisua aamuun, kyllä olisi harmittanut. Aamua ei sovi aloittaa kehnolla kirjalla.

Peter James: Rikoksen merkit

Kirja sisältää "Roy Gracen ensimmäisen tapauksen ja muita tarinoita". Koska pidän Peter Jamesin Kuolema-sarjasta, lainasin tietysti tämänkin. Ei olisi pitänyt.

Kirja koostuu kolmestakymmenestä (!!) novellista. Koska James on aikamoinen jaarittelija, novellien kirjoittaminen ei oikein sovi hänelle. Useampi novelleista tuntuu etäisesti tutulta ja onkin varmaan ilmestynyt aiemmin romaanin sisällä, osana tarinaa.

Määrä ei korvaa laatua. Se pitäisi Jamesinkin muistaa. Novelleissa on aika paljon toistoa, mm. useammassa novellissa päähenkilö intoili tilastoista, harrasti nettisuhteita, petti aviopuolisoaan, matkusti ulkomaille pettääkseen aviopuolisoaan, tappoi puolisonsa ollakseen rakastajansa kanssa. Harvinaisen tylsää. Jopa irtileikkautunut pää toistuu kahdessa novellissa!

James käyttää myös maailman kuluneinta lopetusta, jota olen oppilaita kieltänyt ehdottomasti käyttämästä: Ja sitten hän heräsi. Argh.

Kehno oikoluku kruunasi lukukokemuksen. Erään tarinan päähenkilö Rod muuttui jännittävimmässä kohdassa ensin Robiksi, sitten Roniksi.

Kirjan viimeinen osio koostuu tositapahtumiin perustuvista kummitustarinoista. Luin ensimmäisen ja totesin, että nyt riittää. Kirjan kannet kiinni. Päällimmäiseksi jäi myötähäpeän tunne.

En suosittele.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Ihana, ihana, ihana kirja!

Miltä tuntuisi, kun kopauttaisi päänsä ja herättyään olisi menettänyt viimeiset kymmenen vuotta? Päähenkilö Alicelle käypi näin. Kymmenen vuotta aiemmin Alice on ollut raskaana ja onnellisesti naimisissa. Nyt lapsia onkin yhtäkkiä kolme, vaikkei Alice muistakaan nähneensä heitä aiemmin.

Hyvin oivaltavasti ja nerokkaasti kirjoitettu kirja – niin kuin muutkin Moriartyt – saa miettimään, paljonko olen itse muuttunut kymmenen vuoden aikana. Tai kahden- tai kolmenkymmenen. Inhoaisiko kymmenen vuotta nuorempi minäni nykyminää? Kun muutos tapahtuu vähitellen, ei sitä tiedosta eikä ajattele, koska se kuuluu arkeen ja elämään. Kun joutuu yhtäkkiä katsomaan uutta minäänsä, voi nähdä asioita, joista ei pidä. Olisipa omituista tarkastella nykypäivän minää kymmenen vuoden takaisin silmin.

Oman jännitysmomenttinsa kirjalle antaa Alicen avioliiton seuraaminen. Viimeiseen asti saa jännittää, miten siinä käy.

Paksu tiiliskivi, joka loppuu silti liian aikaisin.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Taas piinallisen jännittävä kirja. Alusta alkaen on selvää, että jotakin ikävää on tapahtunut. Takaumissa palataan aikaan ennen h-hetkeä ja edetään nykyhetkeen vähitellen. Välissä esitetyissä haastattelunpätkissä selvenee pikku hiljaa, että joku on kuollut.

Henkilögalleria on henkeäsalpaava: australialaisen esikoululuokan äitien keskinäisiä kähinöitä ja valtasuhteita kuvaillaan taitavasti. Lähes jokaisella on tietenkin jotain salattavaa. Huomion keskipisteeksi nousee vasta seudulle muuttanut yksinhuoltajaäiti, joka erottuu joukosta monella tapaa.

Tapahtumien kehittyessä lukija miettii ahdistuneena, kuka tulee kuolemaan. Kaikki tuntuvat niin tutuilta.

Moriarty osaa kuvailla ihmisten ajatuksia, sanomatta jääviä asioita, todella tarkasti ja osuvasti. Tämä näkyy erityisesti uusperheestä kertovissa kohdissa. Haastattelunpätkistä taas käy ilmeiseksi, että ihmiset kuvittelevat näkemänsä ja kuulemansa perusteella paljon lisää ja uskovat omaan mielikuvitukseensa. Kun on joku on pahansuopa, hän myrkyttää muidenkin mielet.

Suosittelen.