Minussa piilevä äidinkielenopettaja on kiinnostunut kuolemassa olevasta sukukielestä, liivistä. Teoriassa liivin kieli on jo kuollut, koska viimeinen äidinkielinen liivin puhuja kuoli vuonna 2013. Liivin itse opiskelleita puhujia on kuitenkin parikymmentä. Liivinkielentaitoisiksi heidät määritellään, koska he pystyvät käymään liivinkielisiä keskusteluja.
Antologiaan on kerätty kolmen liiviläisen runoilijan runoja. Pidän eniten Valt Ernštreitin runoista. Muut runoilijat ovat Baiba Damberg ja Ķempi Kãrl. Kirjaan on painettu runot sekä liiviksi että suomeksi. Sukukieliä kun ovat, on sanastossa paljon samaa. Vaikka jotkut sanat kirjoitetaan eri tavalla, kuulostavat ne lukiessa lähes samalta. Runoja onkin antoisaa tarkastella rinnakkain.
Liiviläisessä runoudessa käytetään paljon vertauskuvia. Runot kuvailevat usein aikaa, jolloin liivinkielinen Kuurinmaa oli miehitetty ja asukkaat ohjautuivat Latviaan alkaen puhua myös sen kieltä. Vertauskuvin kerrotut tarinat herättävät paljon ajatuksia ja saavat väkisinkin tilanteen vertautumaan Ukrainaan.
Kirjan runot ovat uusia, nykyrunoutta, mutta ne kertovat ajasta, jolloin kieli tukahdutettiin ja sen annettiin sammua. Ne kertovat myös nykyajasta, kun kieli halutaan herättää. Itsestäänselvästi runoissa on painopiste kielessä, koska liiviläisille kieli on kaikki. Pysyäkseen hengissä kansa ja kulttuuri tarvitsevat äidinkielisiä puhujia.
Kiinnostava kokoelma.
Kiva kun sinäkin luit tämän. Oli todella kiinnostavaa tutustua liivin kieleen, ja kirjassa on upeita runoja. Sääli, että liivin kieli on noin katoamassa, mutta hienoa, että jotkut vielä osaavat runoillakin liiviksi.
VastaaPoistaLiivin nykysanasto on varmaan aika rajallinen. Runouteen riittää vähempikin sanasto.
VastaaPoista