Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Olipa tuskaisa lukukokemus. Kirjan juoni voisi olla hyvä ja kantaa ketterästi, jos toteutus olisi parempi. Melentjeffillä lienee ollut juoni ja tapahtumat selkeinä päässään, mutta unohtui sellainen pikkuseikka, että lukija ei sitä tiedä, jos tapahtumia ei kirjoita auki. Kirjassa oli suuria aukkoja ja jäin useamman kerran suu auki ihmettelemään, että mitäs nyt, kun joku hahmoista töksäytti jotain. Muutenkin kirjassa on kummallisia, joskus käsittämättömiä lauserakenteita, joihin lukeminen aina töksähti. Tässä yksi esimerkki: "...luovuin jo toivosta, että emme löydä huvilaa koskaan.". Toivot siis, että ette löydä huvilaa?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat useampaan maahan: Suomeen, Ruotsiin, Tsekkiin ja Islantiin. Pohjoismaissa poliisit tekevät yhteistyötä, Prahan tapahtumat ovat erillinen tarina toisen tarinan rinnalla. Toki ne yhdistyvät aikanaan. Melentjeff ei selvästikään pidä luomastaan tamperelaisesta poliisista. Muita poliiseja kuvaillaan hyvinkin tarkasti, tamperelainen naispoliisi on "keskipituinen, värjättyhiuksinen ja pukeutui yksinkertaisesti." Värjättyhiuksinen? Kirjailijalle lienee mielessään joku tyypillinen värjätty tukka, mutta lukija ei näe ajatuksia.

Kaksi poliiseista nähtävästi flirttailee keskenään päätellen siitä, että tulevat jatkuvasti toistensa torjumiksi. Valitettavasti flirtti ei näy lukijalle. Ylipäätään henkilöiden dialogi on todella ontuvaa ja aukkoista. Vielä on pakko nostaa yksi kukkanen esiin: "Kadun toisella puolella oli vanhahtava kiviruskeatalo." Kiviruskeatalo???? Ruskea kivitalo? Nyt oikeasti.

Pahaan hajuun tottuu nopeasti, kankeaan kieleen vähän hitaammin. Kirjan tapahtumissa on kuitenkin sen verran puhtia, että loppua kohden lukeminen alkoi luistaa lapsuksista huolimatta. Tapahtumat veivät mennessään ja alkoivat vaikuttaa kiinnostavilta.

Stephen King: Etsivä löytää

Koska Mersumies oli niin erinomainen, piti lukea jatko-osakin. Siitä jäi vähän tyhjä olo. Mersumiehessä oli tosi symppiksiä henkilöitä: eläköitynyt poliisi Bill Hodges, apupoika Jerome, Billin heila, tämän siskontyttö Holly. Tässä kirjassa on toki mukana samoja henkilöitä, mutta pääosassa ovat nyt ihan muut tyypit. Ja he jäävät jotenkin pinnallisemmiksi.

Tämä kirja ammentaa juonensa kirjallisuudesta. Melkeinpä pääosassa on fiktiivinen (?) Jimmy Gold -trilogia, jonka juoni käy niin selväksi, että King lienee kirjoittanut sen huvikseen tämän oikeasti ilmestyneen trilogiansa ohessa.

King ei myöskään malta enää pitää näppejään erossa yliluonnollisuuksista. Mahtanenko haluta lukea kolmatta osaa, kun se joskus ilmestyy.

Jørn Lier Horst: Luolamies

William Wisting on taas täydessä työn touhussa rikoksia ratkomassa. Wistingin tytär Line, joka on toimittaja, kiinnostuu kotonaan kuolleesta yksinäisestä miehestä. Hän haluaa kirjoittaa lehteensä jutun yksinäisyydestä ja alkaa tutkia miehen menneisyyttä. Linen tutkima juttu vaikuttaa aluksi ratkaisulta Wistingin tutkimaan rikokseen, mutta kaikki onkin tietysti paljon monimutkaisempaa. Jännitys tihenee loppua kohti niin, että on pakko suorastaan ahmia kirja loppuun.

Suosittelen.

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen

Entinen poliisi Tom Stilton palaa hetkeksi poliisinhommiin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin aiempien kirjojen tapahtumat palasivat mieleen. Ensimmäisessä kirjassa päähenkilöltä vaikutti nuori poliisi Olivia Rönning, joka nytkin oli keskeisessä roolissa. Päähenkilön asemaa pitää kuitenkin kiistatta hallussaan Tom Stilton.

Poliisintyössä siitä on etua, että Stilton on aiemmin asunut kadulla ja pyörinyt kodittomien kanssa. Kodittomat ja asunnottomat ovatkin aina Börjlindien kirjoissa runsaasti esillä. Tässä kirjassa myös pakolaiset ovat isossa roolissa, mutta heidän asemaansa ei ruodita poliittisella tasolla.

Todella hyvä ja mukaansa tempaava kirja. Lopetus on sangen yllättävä ja pakottaa palaamaan alkuun.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

En ollut kovin liekeissä Hawkinsin edellisestä kirjasta, Nainen junassa. Tästä vielä vähemmän. Ihan sama asia ärsyttää kuin aiemmassa kirjassakin, eli luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu joka luvussa. Väkeä on kuin pipoa, ja hyvä ettei naapurin koirakin saa omaa lukuaan. Koska henkilöitä on paljon ja välillä heistä puhutaan etu-, välillä sukunimillä, menin autuaallisesti sekaisin niissä ja sain vähän väliä selata taaksepäin. Kirja olisi kannattanut lukea yhdellä istumalla, jotta henkilöt olisivat pysyneet kirkkaina mielessä. Tämäkin on kuitenkin niin raskassoutuinen kirja, että kauaa en jaksanut yhtäjaksoisesti lukea. Plussaa siitä, että kertojan nimi on aina luvun nimenä. Ei sentään joutunut arvailemaan. Osa kertojista on minäkertojia, mutta sen kohosteisuus ei auennut minulle.

Tapahtumapaikkana on jokivarren pienen kylän Hukkuneiden mutka, jonne on heittänyt henkensä useampi nainen vuosien varrella. Paikkaa pidetään kuuluisana itsemurhapaikkana, mutta totuus paljastuu vähitellen. Kaikilla tuntuu heittävän päästä enemmän tai vähemmän, ja kuolleille jutteleminen on arkipäivää.

Pahis paljastuu vähitellen ja on aika arvattavissa. Loppu jää aika latteaksi. Kirja ei mielestäni ole kovin ihmeellinen.

Stephen King: Mersumies

Kirja on ollut lukupinossani jo jonkin aikaa odottelemassa. En ole kovin suuri Kingin yliluonnollisten tarinoiden ystävä, mutta huhu on kertonut, että Mersumies on "tavallinen" trilleri. Tosin erinomainen tavalliseksi jännäriksi myös minun mielestäni.

Eilen sitten tartuin Mersumieheen ja sehän oli luettava melkein yhdellä istumalla. Mersumiehen päähenkilönä on eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges, paras lajissaan. Hodges on aika sympaattinen tyyppi, ja muistuttaa jonkun verran Kate Atkinsonin Jackson Brodya. Jos siis pidit Hodgesista, lue Atkinsonin kirjat. Ja päinvastoin.

Kuten aina kaikenlaisissa jännäreissä nykyään, joku on päästään vialla ja hänellä on Tourette tai OCD. Tällä kertaa OCD eli pakko-oireinen häiriö oli yllättävää kyllä, hyviksellä.

Kirja oli aivan erinomainen. King totisesti osaa kirjoittaa. Ja millaisia kielikuvia! Lukeminen oli suorastaan nautittavaa.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Jos Tremaynen Jääkaksoset oli hyytävä, Tulilapsi on laimea. Kirja oli alusta lähtien jotenkin itsestään selvä: tämä on asetelma ja tätä on odotettavissa. Odotin jonkunlaista ratkaisevaa käännettä, joka kääntäisi asetelman ylösalaisin tai edes kyljelleen. Ei sellaista oikein tullut.

Köyhistä oloisin lähtöisin oleva Rachel nai rikkaan juristin, jolla on perintölinna jossain maan ääressä (Cornwallissa muistaakseni). Luokkaeroa korostetaan totta kai, koska ollaan Englannissa. Juristilla on poikalapsi, jonka äiti kuoli hämärissä olosuhteissa. Rachel muuttaa linnaan ja asustelee siellä enimmäkseen pojan kanssa, kun isä raataa lisää rahaa.

Kirjassa kerrotaan paljon kaivosalueiden historiaa, mutta koska se sidotaan fiktiiviseen sukuun, on vaikea tietää, mikä on totta. Linnassa kummittelee, tai sitten kaikilla on vain päässä vikaa. Kumpikohan on potentiaalisempi vaihtoehto?

Kirja tuntui aikamoiselta turhakkeelta, ja kliimaksi jäi tulematta. Loppu oli tavanomaisuudessaan ehkä pikkuisen yllättävä, mutta sekin jäi vähän levälleen.

Vesa Vanhanen: Raide seitsemän

Kolmas ja uusin Vanhanen piti lukea samaan pötköön. Kirjoissa kehittyy mielenkiintoisesti rikosylikonstaapeli Pekka Konttisen ja hänen työparinsa Mujusen (liekö etunimeä koskaan mainittu) henkilökohtainen elämä. Samalla toki ratkotaan rikoksia ahkeraan tahtiin.

Tällä kertaa etsitään kadonneita teinityttöjä. Kirja liikkuu nykypäivän nuorisomaailmassa ja on ihmeen ajantasainen sen suhteen. Paljon käänteitä tarvitaan, ennen kuin asiat alkavat selvitä.

Kiinnostavaa luettavaa!

Vesa Vanhanen: Seitsemäs helvetti

Piti sitten lukea perään toinen Vanhasen kirjoittama Pekka Konttinen -dekkari. Tämä oli kovasti paljon parempi kuin ensimmäinen. Tykkäsin.

Kirjassa lähdetään tonkimaan vanhaa, selvitettyä perhesurmaa. Asiassa osoittautuu olevan kaikenlaisia käänteitä ja ongelmia. Lopputulos on kerrassaan ennalta-arvaamaton.

Keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi, koska heistä kerrotaan kaikenlaisia yksityiskohtia. Henkilöitä kirjassa oli taas riittämiin, enkä meinannut laskuissa pysyä.

Suosittelen, tämä kannattaa lukea.

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein

Verkkaisesti alkava kirja. Pääosassa rikosylikonstaapeli Pekka Konttinen ja lukuisa joukko kanssapoliiseja. Konttinen vaikuttaa jahkailunsa ja mietintöjensä puolesta eläkeiän kynnystä koputtelevalta, mutta lienee paljon nuorempi. Hänellä on vaimo Jenna ja pari kouluikäistä lasta.

Pikkukylässä tapahtuu vanhuksen surmatyö, jonka selvittely nostaa monenlaisia sattumuksia päivänvaloon. Menneisyydestä paljastuu asioita, joita on pidetty salassa vuosikymmenet. Kirjassa on paljon eri-ikäisiä henkilöitä, ja onkin välillä vaikea muistaa, kuka on mitäkin ikäluokkaa. Syyllisen selvittelyssä sillä on merkitystä.

Loppua kohti kerronnan tahti kiihtyy ja jääpä sitten pari tärkeää asiaa kertomattakin. Semmoista se on, kun aletaan hosua.

Ei hassumpi tämä Vanhasen esikoisteos kuitenkaan. Aion lukea seuraavankin.

J. M. Ilves: Sorjonen – Loppupeli

Suotta olen viivytellyt tähän Sorjoseen tarttumista. Jotenkin vieroksuin ensimmäisen osan tv-sarjamaisuutta. Tässä se ei tullut ollenkaan niin paljon esille. Telkkasarjaahan en ole katsonut, koska ei ole telkkaria.

Rikoskomisario Sorjonen perheineen muutti ensimmäisessä kirjassa Helsingistä Lappeenrantaan. Edessä oli kokonaan uudet kuviot ja elämänmuutos. Tämän kirjan alussa briiffattiin hyvin juonenkulun kannalta olennaisimmat asiat. Elämä Lappeenrannassa jatkuu työntäyteisenä. Perhekin kietoutuu ikävästi tapahtumiin.

Kirja oli sujuvaa tekstiä ja nopea lukea. Pakko oli lukea nopeasti myös siksi, että tapahtumat veivät mukanaan. Kerronta on myös humoristista sopivissa kohdin.

Lukekaapa ihmeessä.

Matti Laine: Merkitty mies

Pakko oli lukea perään toinen Elias Vitikan elämä ja teot eikun Elias Vitikan elämästä kertova kirja. Tästäkin jäi sellainen olo, että mitään ei oikeastaan tapahtunut. Vitikka-kirjoista puuttuu selkeä rikos. Kaikenlaisia rikoksia kyllä vilisee, mutta kaikki on jotenkin epämääräistä ajelehtimista.

Elias Vitikka -kirjat kerrotaan rikollisen näkökulmasta, mikä ei ole kovin tavanomaista. Tosin Vitikka itse ei pidä itseään kovin kriminaalina. Pikkuhiljaa hän on kuitenkin luisumassa yhä syvemmälle alamaailmaan. Sääli, sillä Vitikassa olisi ollut ainesta hyväksi sankariksikin.

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Taas kävi niin, että varasin uutuuskirjan ja huomasin sitten, että se ei olekaan sarjansa ensimmäinen. Palasin siis lähtöruutuun ja aloitin ensimmäisestä kirjasta. Tässä tapauksessa ensimmäisestä Elias Vitikka -kirjasta.

Elias on taksikuski, elämäänsä leipääntynyt ja selkävaivainen. Elias on myös entinen lätkätähti. Sattuman oikusta Elias joutuu mukaan kaikenlaiseen kummaan säätämiseen ja päätyy yksityisetsiväksi. Samalla löytyy elämänilo uudelleen. Elias ei ole mikään pyhäkoulutyyppi, vaan naisystäväkin on entinen huumeidenkäyttäjä, jolla taas on takanaan suhde vankilakundin kanssa. Eliaksen paras ystäväkin on syvällä suossa, mistä Elias hänet kiskoo kuiville.

Kirja on omituinen. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää tai ole mitään selkeää rikosta. Seurataan vain Eliaksen puuhastelua uusien ystäviensä kanssa. Puuhat ovat jotain hämärän ja puolilaittoman välimailta. Elias vaikuttaa aika hyvältä tyypiltä, josta kaikki pitävät ja joka ajattelee muiden parasta. Kirjan loppu onkin suuri pettymys.

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjalainen dekkari. Rikostutkija William Wisting pidätetään virasta vanhan murhatutkinnan uusien käänteiden takia. Wisting tutkiskelee asiaa sitten omaksi ilokseen kotosalla. Toimittajatytär Line sekaantuu yllättäen samojen tapahtumien käänteisiin ja auttelee isäänsä.

Kirjassa on ihanan viipyilevä tunnelma. Wisting puuhailee omien tutkimustensa parissa, mutta on täysin sivussa hektisestä poliisityöstä. Sivumennen onnistuu hän kuitenkin ratkaisemaan yhden tuoreenkin rikoksen.

Tykkäsin tosi kovasti.

Mary Kubica: Good girl – Kunpa tietäisit

Taas yksi trilleri, jossa asiat ovat muuta kuin miltä näyttävät. Hyvin kirjoitettu ja sujuvaa tekstiä, kyllä tämän luki. Tosin jo puolenvälin tienoilla heräsi aavistus asioiden oikeasta laidasta.

Kirja kertoo rikkaan perheen tyttärestä, joka kidnapataan, ja edessä on pitkä karkumatka. Tapahtumia seurataan niin tytön, kidnappaajan, tytön äidin kuin tapahtumia selvittelevän poliisinkin näkökulmasta. Lukujen alussa on aina sen henkilön nimi, kuka milloinkin on kertojana. Tapahtumien kerronnassa vaihtelee kertojan lisäksi tapahtuma-aika. Välillä ollaan ajassa ennen kuin kidnapattu tyttö on palautettu kotiinsa, välillä sen jälkeen, kun vielä selvitellään tapahtumien kulkua.

Kirja oli aika tusinatavaraa amerikkalaiseen makuun.

N-kirjaimet on kirjoitettu otsikoissa sanoissa aiemmin ja myöhemmin todella ärsyttävästi väärinpäin. Sen lisäksi, että kirjaimet ovat otsikoissa väärinpäin, ne ovat myös aina näiden sanojen esiintyessä tekstissä ISOLLA ja N-kirjaimet väärinpäin. Mitään järkevää selitystä tälle ei anneta. Lähinnä se vaikuttaa erittäin typerältä tehokeinolta.

Kannessa on R väärinpäin. Se ei ärsytä, koska se ei vaikuta olevan pysyvä vamma.

Tero Somppi: Tuomion konsertti

Mikä yhdistää heavy metal -bändin, terroristit, Helsingin, Abu Ghraibin ja Yhdysvaltain presidentin? Tero Somppi tietenkin.

Tuomion konsertti vuodelta 2006 on erittäin tiivistunnelmainen jännityskertomus yhden miehen kostosta, joka muuttuu globaaliksi panttivankidraamaksi. Kirja on pätkitty lukuisiin lyhyihin lukuihin, joiden otsikossa kerrotaan kellonaika ja tapahtumapaikka. Toimiva ratkaisu, tosin Myllylahti ei ole kauheasti jaksanut panostaa oikolukuun, joten aika moni otsikko jää edellisen sivun alalaitaan, mikä on ärsyttävää etenkin aukeaman jälkimmäisellä sivulla. Samaten lukijaa ärsyttää toistuvat tavuviivat keskellä riviä. Niitä on ainakin miljoona. Tai melkein.

Kirjan tapahtumat etenevät erittäin intensiivisesti useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Kirjan alku on aika ahdistava yhden keskeisen henkilön muisteloiden takia, mutta pitemmälle päästyä jännitys vie mukanaan. Tuomion konsertti on pakko lukea loppuun, jotta näkee, kuka selviytyy ja miten.

Huvittava yksityiskohta on, että poliisin "maija" esitetään lainausmerkeissä, sen sijaan roskikset ovat itsestäänselvästi suloja.

Myös tämä kohta ärsytti, koska ei minulla ole aavistustakaan, millaisia ovat normaalit laskeutumiskasit. Saati epänormaalit. Ja minkä himputin kärjen ympärille ne kiedotaan, häh? Ymmärrän kyllä, millaisesta toimesta tuossa on kyse. Silti ammattilaistermien käyttö ärsyttää, koska tuo tieto ei taatusti ole ihan yleissivistystä.

Aion lukea muutkin Sompin kirjat, kunhan ehdin. Niissä on potkua. Tämä kirja tosin oli intensiivisyydessään niin vauhdikas, ettei sen ääreen ehtinyt kunnolla asettua, kun koko ajan kiidettiin paikasta toiseen.

Myllylahdelle myös terveisiä: miksi kirjasta ei löydy etsimälläkään alkuperäistä ilmestymisvuotta, vaan se pitää googlettaa?

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Taas aivan huikea kirja Adler-Olsenilta! Ratkaisemattomia rikoksia tutkivat Carl Mørck, hänen apulaisensa Rose ja Assad sekä pomon veljenpoika Gordon, joka on tuupattu edellämainittujen muodostaman Osasto Q:n vaivoiksi.

Tällä kertaa sankarimme seikkailevat kirjan alkuosan Bornholmin saarella, joka sijainnistaan huolimatta kuuluu Tanskalle. Myöhemmin kuvioon tulee mukaan myös Mørckin luona asustava entinen kollega Hardy, joka jää kyllä valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Toisaalta ihan helpottavaa, että Mørckin sotkuiset koti- ja naisasiat eivät aina ole keskiössä.

Mørck itse on tavanomaisen kyyninen ja hauska. Tässä kirjassa hän ehkä sietää työkavereitaan aavistuksen enemmän kuin ennen, mikä on kyllä huolestuttavaa.

Tämän kirjan huonoin puoli oli se, että se loppui.

Tero Somppi: Kuka murhasi Asikaisen?

Uusi tuttavuus, muttei kovin uusi kirja. Sompin esikoisteos Kuka murhasi Asikaisen? on vuodelta 2005. Kännykät on jo keksitty, mutta somea ei. Kirjaa on varmaan kirjoitettu parinkin vuoden ajan, koska euroistakaan ei ole tietoakaan.

Kuka murhasi Asikaisen? on yllättävän sujuva ja viihdyttävä kirja. Päähenkilönä pyörii helsinkiläinen rikostutkija Mikko Vuori, jolla on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Vuorella on ärsyttävä tapa miettiä, ketä elokuvasankaria hänen tapaamansa ihmiset muistuttavat.

Vuori on uusi työpaikallaan, ja tuntee itsensä muiden aliarvioimaksi. Onneksi hän on erinomaisen etevä ja pätevä ja pääseekin näyttämään taitonsa murhaajan etsimisessä. Poliisin Ford Mondeoita ylistetään siihen malliin, että ne olivat silloin varmaan uusinta uutta.

Kirjassa kuvaillaan muutaman luvun alussa murhaajan ajatuksia kerrassaan lumoavalla tavalla.

Kyllä tämä kannattaa lukea.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

43. luettu kirja tänä vuonna. Ja oli hyvä!!

Jos olet lukenut Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, saat häivähdyksen kirjan tunnelmasta, kun sanon, että tämä oli kuin jatkoa sille. Poikani Kevinissähän Kevinin äiti käy läpi Kevinin elämää lapsuudesta aina kouluampumiseen saakka. Suurin kaikista taas alkaa kouluampumisesta, ja sen jälkeen syylliseksi nimetty Maja odottaa tuomiotaan, ja muistelee samalla tragediaan johtaneita tapahtumia.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Kaikki on jo tapahtunut, ja nyt vain istutaan oikeutta ja odotellaan, onko Maja syyllinen vai ei. Silti kirja vie mukanaan yläluokkaisten ruotsalaisnuorten ylelliseen elämään, eikä sitä malta laskea käsistään.

Majan pohdintojen kautta herää miettimään, mikä oikeastaan on tärkeää. Ja miten voisi auttaa sellaista kaveria, joka ei voi hyvin. Missä vaiheessa pitää puuttua, milloin on liian myöhäistä?

Maja on itsekin tapahtuneesta niin järkyttynyt, että alistuu oikeudenkäyntiä odotellessa vankilaelämään tyynen rauhallisena. Ehkä hän katsoo ansainneensa sen. Väistämättä mieleen tulee kahdeksasluokkalainen suomalaistyttö, joka puukotti kaverinsa ja luultavasti viettää kohtalaisen samanlaista elämää.

Kirjassa on siis paljon tarttumapintaa. Ehkä se on siksikin niin hyvä.

Olisin halunnut lukea pari sanaa kirjailijasta. Valitettavasti Karkkilan kaupunginkirjasto on liimannut viivakoodilappunsa takakanteen juuri niiden sanojen päälle. Onneksi on Google, joka kertoo myös sen, että Malin Persson Giolito on kuuluisan ruotsalaiskirjailija Leif G. W. Perssonin tytär.

Älyttömän kaunis kansi.

Daniel Cole: Räsynukke

Kohuttu esikoisromaani käsissäni. Iskin tietysti innoissani kiinni, vaikka ikävästi kannessa onkin kirjan nimeen viittaava juonipaljastus. En lue kirjojen takakansia saati muiden kirja-arvioita, ennen kuin olen itse lukenut kirjan. En tahdo tietää etukäteen mitään ratkaisevaa. Siksi en itsekään selosta juonta juuri koskaan, koska se latistaa lukunautinnon muilta.

Räsynuken juoni on onneksi paljon enemmän kuin se, mitä kansi paljastaa. Paljon enemmän, hullumpaa ja pahempaa.

Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia, suorastaan pulleita. Heillä on ollut elämää ennen kirjan alkamista, ja kirjassakin setvitään monenlaisia ihmissuhteita kaiken karmeuden ohessa. Kirjassa on myös aika lailla huumoria, mikä on aina positiivinen yllätys. Räsynukke oli tuskastuttavan pitkä, olisin jo halunnut nähdä, miten lopussa käy.

Loppu olikin sitten jonkinasteinen pettymys. Latautunut jännitys latistui. No, ehkä tälle tulee jatkoa ja se pelastaa jotakin.

Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessan oikein miellyttävä. Kirja oli hyvää kieltä lukuun ottamatta omituista sanavalintaa "forensinen valvomo". Forensinen ei kyllä mielestäni ole vielä kotiutunut lainasanana muualle kuin ehkä tieteen piirissä.