Kristina Ohlsson: Syntitaakka

Pitkästä aikaa Alex Recht ja Fredrika Bergman ratkomassa rikoksia. Niin pitkästä aikaa, etten muistanut aiemmista kirjoista yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa menneet palautuivat mieleen vihjeiden avulla.

Kirjan alussa luku-urakka tuntuu toivottomalta, kun jokaisessa lyhyessä luvussa esitellään uudet henkilöt ja heidän ongelmansa. Onneksi tuota pikaa tapahtumat alkavat nivoutua toisiinsa ja luettuun tulee joku järki.

Kirja sisältää paljon suuria tunteita päähenkilöiden elämässä. Myös kaikki aiemmin tapahtunut välähtelee taustalla. Tapahtumat etenevät hektiseen tahtiin ja jännitys tiivistyy jo kirjan puolivälissä sietämättömäksi. Tekisi mieli selata kirja pikakelauksella eteenpäin.

Lopussa kaikki punotaan sievästi nippuun ja loppusanoissa kirjailija toteaakin, että tämä on mahdollisesti viimeinen Fredrika Bergman -kirja. Harmi, koska näissä on ollut sitä jotakin.

Ehdoton suositus tälle kirjalle!

Rake Tähtinen: Arvottomat

Onpa kiva huomata luettuani kirjan, että järjestys meni sittenkin väärin. Ahkera Tähtinen on julkaissut joinakin vuosina kaksi kirjaa, toisina ei yhtään. Ota sitten selvää, mikä on oikea järjestys. Järjestysfriikille tämä oli kova kolahdus.

Sinänsä Tähtisen kirjoissa ei ole jatkuva juoni, mutta poliisit pysyvät samoina, eli heidän elämäntarinansa kehittyy kirja kirjalta.

Kävin vilkaisemassa, mitä olin kirjoittanut Tähtisen esikoisesta Musta joulu. Enpä sitä kovin korkealle noteerannut. Tämä Arvottomat on siis jo kolmas Tähtisen dekkari, ja edistystä on tapahtunut huomattavasti. Kankeus ja kömpelyys ovat tiessään.

Kirjan juoni ei kovin kummoinen ole, murto kultasepänliikkeeseen ja sen selvittelyä. Kiinnostavampaa on seurata henkilöiden sanailua, etenkin poliisien. Rikoskomisario Petri Petäjämäen jahkailu naisasioissa on kyllä aivan tuskaista tahmailua. Tyypillinen mies.

Nopsasti tämän lukaisi. Tykkäsin. Siitä en tykännyt, että (kirjaston) kirja on jo vanha ja paljon luettu, ja sivut kellastuneet ja reunoistaan pehmenneet.

Karin Erlandsson: Saarretut

En muistanut, että olin jo lukenut Erlandssonin Kuolonkielot, ja olin lainannut senkin kirjastosta. Luin sen kaksi vuotta sitten juhannuksena. Onneksi minulla oli se lainassa, koska Saarretuissa on samoja henkilöitä ja tapahtumat jatkuvat Kuolonkielojen tapahtumista. Plarasin siis pikalukuna aiemman kirjan ensin läpi, mikä teki Saarrettujen lukukokemuksesta huomattavasti miellyttävämmän.

Kirja kertoo toimittaja Sara Kvistista, ja sivujuonteena jatkuu edellisessä kirjassa kuolleen Monikan perheen selviytymistarina. Kirjassa puhutaan todella ärsyttävästi koko ajan Monikan kuolemasta murhana, vaikka edellisessä kirjassa annettiin ymmärtää kuoleman olleen vahinko. Tosin asiaa ei koskaan kunnolla käsitelty loppuun. Samalla tavalla päättyy tämäkin kirja: kaikki jää levälleen. Lukija tuntee itsensä huijatuksi. Kirjalla on pituutta parisataa sivua, joten lisääkin tarinaa olisi helposti kansien väliin mahtunut.

Niin monta narunpätkää jäi tuuleen liehumaan, että eiköhän tällekin tule jatkoa taas muutaman vuoden päästä. Verkkaisesta kirjoitustahdistako johtuu, ettei kirjailija itsekään oikein muista, mitä aiemmin on tapahtunut. Kirja sinänsä on hyvää ja sujuvaa luettavaa.

Kirjan erikoisuus on sen suomenruotsalaisuus. Se on siis ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomennettu.

Ane Riel: Pihka

Bongasin Kodin kuvalehden kirja-arvosteluista Pihkan ja lisäsin lukulistalleni. Olen kuitenkin vetkutellut siihen tarttumista peläten pettyväni. Pelko oli turha, kirja on todella hyvä.

Pihkassa kerrotaan pienen Livin näkökulmasta elämästä vinksahtaneiden vanhempien kanssa. Kirja on yllättävän kiehtova ja kiehtovan yllättävä. Vielä viimeisellä sivullakin tulee yllätys.

Varoitus lukijalle: Livin perhe on todella vinksahtanut. Liville ei silti tapahdu mitään pahaa, kirja ei ole sillä tavalla inhottava.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Tartuin Mielikuvituspoikaystävään aika skeptisin ajatuksin. Lukulistalle se pääsi, kun sitä useammassa paikassa näin kehuttavan.

Kirjassa minäkertoja kuvailee sangen raadollisesti naisen aivoituksia, kun jokainen kohdattu mies on potentiaalinen tuleva aviomies. Varmuuden vuoksi kannattaa rakastua jokaiseen tapaamaansa mieheen, koska koskaan ei voi tietää, kuka on se oikea. Kirja kuvailee myös hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä sitten tapahtuu, kun otetaan kontaktia siihen oikeaan. Tai johonkuhun.

Ajattelin siis, että varmaan tylsä kirja. Voi kuinka väärässä olinkaan. Yksityiskohtainen seksielämän kuvaaminen alkoi loppua kohti puuduttaa, mutta värikkäät kertomukset todellisuudesta pumpulihattaroiden takana saivat minut repeämään nauruun monta kertaa.

Kirja oli siis todella hauska ja omintakeinen. Kannattaa lukea.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Paksu ja jännittävä kirja. Taas liikutaan sadan vuoden takaisissa tapahtumien ja nykyajan välillä. Teemana on löytölapsen yritykset selvittää, kuka hän oikein oikeasti on. Tapahtumapaikkoina ovat Englanti ja Australia.

Morton osaa kutoa jännittävän ja yllätyksellisen tarinan, joka ei puuduta, vaikka kirja onkin paksu. Hädin tuskin maltoin laskea kirjaa käsistäni.

Suosittelen.

Jaana Lehtiö: Kalliolla kukkulalla kuolema

Rakastettava komisario Juha Muhonen tiimeineen ratkoo taas rikoksia idyllisessä Porvoossa. Kirjassa on paljon hauskaa sanailua, joka nostaa hymyn huulille. Toisaalta kirjassa oli myös joitakin epäjohdonmukaisuuksia, jotka ärsyttivät.

Nopeaa, sujuvaa luettavaa. Ylenpalttinen leivonnaisten kuvailu sai veden herahtamaan kielelle. Tarinan loppu jäi jotenkin aukkoiseksi, eivätkä motiivit ihan auenneet minulle. Tykkäisin, että asiat vietäisiin päätökseen. Olen tainnut sen ennenkin mainita. Arvostan kirjoja, joissa langanpäät viitsitään lopuksi solmia.

Puutteista huolimatta Muhosen puuhat ovat hauskaa seurattavaa.

Anders Roslund & Börge Hellström: Kolme sekuntia

Monta sataa sivua ja pientä pränttiä. Lukeminen kesti kauan.

Kirja lähti jotenkin jähmeästi käyntiin, eikä lukemisesta tahtonut tulla mitään. Leppoisa rikospoliisi Ewert Grens on pitkään ihan sivuroolissa, kun tarinaa kerrotaan rikollisen näkökulmasta. Juoni muuttuukin kiinnostavammaksi, kun oikkuileva Grens pääsee vauhtiin.

Toisaalta mielenkiintoinen, mutta aivan liikaa sivujuonia ja säätämistä.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Eppu Nuotio on sujuvasanainen kirjoittaja, jota lukee ilokseen. Uusi sarja Ellen Lähteen tutkimuksia kertoo turkulaisesta leskirouva Ellenistä, joka on muun muassa puutarhaintoilija, martta ja puuma.

Ellen Lähde on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tekee tutkimustyötä omin päin, omaksi ilokseen. Mitään kytköksiä poliisiin hänellä ei ole. Kirja kertoo siis Ellenin elämästä ja puuhailusta sangen nautittavalla tavalla.

Kirjassa on oivaa juonenkehittelyä ja suorastaan trillerimäisiksi kohoavia piirteitä. Valitettavasti huippukohtien kehittely kliimaksiin jää tekemättä, ja tarina vain katkeaa siirtyäkseen toisaalle. Muutamakin hyvä paikka lukijan yllättämiselle jäi käyttämättä.

Aion silti lukea seuraavankin osan. 

Quentin Bates: Jäätävää tietoa

Kirjassa ei ollut muuta jäätävää kuin henkilöiden määrä. Menin aivan sekaisin moneen kertaan. Paljon henkilöitä ja epämääräisiä tehtäviä. Jos kirjassa jotain hyvää olikin, se hautautui epäselvyyksien alle.

Islannissa ollaan taas, ja Gunna ratkoo rikoksia.

Siitäkin aion nyt rutista, että islantilaisten nimet käyvät hermoille. Kaikkia kutsutaan lempinimillä, eikä niistä ole aina helppo päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Mária on nainen, Már mies. Sif on nainen, Helgi mies. Yhdellä henkilöllä on kaksoset, Alli ja Alda. Kaksi tyttöä siis. No eipä! Myöhemmin lasten koko nimet mainitaan, ja Alli onkin lyhennys Albertista. Kenpä olisi arvannut. Koko nimistä sukupuoli on helppo havaita, pojat ovat -soneja ja tytöt -dottireja.

Juoni oli jotenkin ontuva ja kohokohta jäi tulematta. Harmi. Aiemmat Batesit ovat olleet hyviä.

Stephen King: Viimeinen vartio

Viimeinen osa Kingin Mersumies-trilogiasta. En ole vuosiin lukenut Kingiä, ennen kuin nyt tämän trilogian. En pidä yliluonnollisuuksista, joten King on jäänyt lukulistaltani.

Mersumies on trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisuuksia. Sen sijaan Bill Hodges, eläkkeelle jäänyt poliisi, on hyvinkin sympaattinen. Hodgesin tarina jatkuu kahdessa seuraavassa osassa.

Hodges pääsee viimein Mersumiehen jäljille, ja nyt kolmannessa osassa tulee mukaan myös yliluonnollisuuksia. Ne limittyvät kuitenkin hyvin realistisen tuntuiseen kerrontaan, joten ne pysyvät siedettävän rajoissa. Hodgeskin epäilee yliluonnollisia asioita, ja ne pyritään selittämään tieteen keinoin.

King osaa ihanasti puhaltaa hengen erilaisiin persooniin, kuten Hollyyn ja Jeremyyn.

Sangen jännittävä kirja, ja Kingin taidokas tarinointi vie mukanaan.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kuusisataasivuinen lukuromaani. Ei dekkari, vaan ihan kaunokirjallisuutta. Mutta niin mukanaan vievä! Sujuvaa kirjoittamista ja sopivasti juonenkäänteitä.

Tarinaa kerrotaan lähes satavuotiaan Gracen näkökulmasta, joka muistelee nuoruuttaan Rivertonin kartanon palvelijattarena. Palvelijoita ei ollut herrasväelle olemassa, joten he kuulivat ja näkivät kaikenlaista askareita toimittaessaan. Gracen elämään on mahtunut monenlaisia mielenkiintoisia käänteitä, joihin hän muistoissaan palaa.

Kiehtova kirja, suosittelen!

Petri Tamminen: Elämiä

Lukaisin sitten tämänkin ohuen Tammisen nurkista pyörimästä. Elämiä ei kyllä sovi kerralla luettavaksi. Ennemmin pitäisi lukea yksi tarina ja pureskella sitä rauhassa. Miettiä, mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta. Mitä lukee rivien välissä. Entä alussa ja lopussa.

Halusin nyt kuitenkin katsoa kerralla, millaisia elämiä Elämiä pitää sisällään.

Petri Tamminen: Rikosromaani

Kyllähän mää tiesin, ettei tää mikään dekkari ole. Mut en mää arvannut, että se niin tylsä olisi. Epämääräistä huuhattelua. En tykännyt. Luin kuitenkin urheasti loppuun pettyäkseni siihenkin.

Quentin Bates: Luihin ja ytimiin

Luin heti perään toisen Batesin. Tämän lukeminen kesti kauan, koska opiskeluhommat veivät kaiken aikani. Nyt on opiskelut opiskeltu ja voin taas lukea, mitä huvittaa.

Tämä kirja oli armollinen hitaalle lukemiselle ja lukijalle, joka vain silloin tällöin ehti lukaista sivun, pari. Pysyin silti hyvin kärryillä.

Islannissa ollaan taas, ja Gunnhildur Gisladottir ratkoo rikoksia. Koska hän on niin hyvä, hän on saanut siirron pikkukaupungin poliisista pääkaupungin rikospoliisin ja loistaa tietenkin sielläkin.

Kirjan rikokset ovat kummallisia ja liittyvät Islannin pankkikriisiin. Kirjan loppu oli todella huono: käänsin sivua eikä siellä ollutkaan enää mitään. En tajunnut, että se loppui ilman, että murhaaja selvisi. Höh.

Aion silti lukea seuraavankin.

Quentin Bates: Kylmät käänteet

Kirja on ollut lainassa minulla ties kuinka kauan. Viimein tartuin siihen, enkä pettynyt! Vähän etukäteen mietitytti, millainen on kirja, joka on englantilaisen kirjoittama, vaikka tapahtumapaikkana on Islanti ja päähenkilöinä islantilaiset. Aivan tosi hyvähän se oli. Turhaan vieroksuin.

Naispoliisi Gunna, jota paksuksi tai lihavaksi kirjassa mainitaan, ei varmaan kovin pönäkkä ole, koska miehet häntä kuitenkin halukkaasti katselevat. Gunna on kerrassaan näppärä pikkukaupungin poliisi, joka sanoo suoraan, mikä mieltä kaihertaa. Mukavan sivujuonen tuo hänen työtään seuraava reportteri, jonka kanssa Gunna tulee hyvin toimeen.

Kerrassaan oivallista islantilaiselämää, eikä ihan niin synkkää kuin aitojen islantilaisten kirjoittamissa dekkareissa.

Näitä on ilmestynyt enemmänkin, pitää lukea nekin, kunhan opiskeluilta kerkiän. Verkkaisesti käy hupilukeminen, kun on niin kiire.

Törkeän ankea kansi. Ei houkuta lukemaan. Sisältö on onneksi monin verroin parempi.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka

Olipa väkisintehdyn makuinen kirja. Mielensäpahoittaja mukamas matkasi spontaanisti Etelä-Koreaan. Minulle ei kyllä valjennut, keitä hänen matkaseuransa olivat ja miksi he olivat Helsingistä matkalla Etelä-Koreaan.

Parasta antia kirjassa olivat "tarinat", eli kertaalleen julkaistut vanhat jutut, joita oli ängetty sopiviin kohtiin elävöittämään kirjaa. Aikamoista höpöhöpöä koko kirja.

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Sarjan edellinen kirja oli vähän tylsänpuoleinen, mutta tämä oli paljon parempi. Päärooleissa poliisit Walter Gröhn (tai jotain sinnepäin) ja Jonna de Brugge.

Kirjassa paneudutaan erityisesti Jonnan yksityiselämään, joka onkin varsin mielenkiintoista. Jonna saa selville yllättäviä asioita taustastaan. Samalla ratkotaan nuorten tyttöjen surmia. Ovelasti heti ei paljasteta, kuka kuoli, mikä kyllä kertoo lukijalle, kuka se ei ainakaan ollut. Kömpelöhkö ratkaisu.

Kirja on kuitenkin kohtalaisen kiinnostava joistakin kömpelyyksistä huolimatta.

Jessica Knoll: Onnentyttö

Aikamoista chick litiä. Kantavana teemana laihduttaminen tai pikemminkin syömättömyys.

Alusta alkaen oli selvää, miten kirjassa tulee käymään. Loppuratkaisu ei siis ollut yllättävä, kuten takakannessa sanotaan. Jos nyt mitään loppuratkaisua edes oli. Kirja lässähti takakanteensa.

Newyorkilainen toimittaja, jolla on todella omituinen nimi (Suomessa sanottaisiin lähiönimeksi) pyrkii epätoivoisesti parempiin piireihin. Takaumina muistellaan kouluaikoja ja silloista pyrkyryyttä.

Jos pimu haluaa naimisiin vain päästäkseen ylemmälle oksalle ja tullakseen rikkaaksi, niin eikös se aika tuhoontuomittua ole.

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään

Jo kolmastoista brittiläisestä rikoskomisario Roy Gracesta kertova kirja! Masokistin lailla luen joka ikisen, vaikka kirjat ovat äärettömän puisevia kerronnaltaan. Jotain kiehtovaa niissä silti on.

Royn ammoisina aikoina kadonnut ja kuolleeksi julistettu vaimo Sandy putkahti esiin Saksassa muutama kirja sitten, heti Royn mentyä uudelleen naimisiin Cleon kanssa. Sittemmin Sandy kuoli oikeasti ja on nyt myös kuopattu. Roylla ja Sandylla on yhteinen poika, Bruno, josta Roy ei tiennyt mitään ennen kuin Sandy kuoli. Bruno on nyt muuttanut asumaan Englantiin Royn ja Cleon luo.

Jotain salamyhkäistä leijuu Brunon ympärillä. Mitä, se ehkä selviää seuraavissa kirjoissa. Tuskin sarja tähän päättyy.

Tässä kirjassa pahis oli arvattavissa jo hyvissä ajoin. Ikävä kyllä pahiksen pahikseksi alkamisen syitä ei mitenkään valotettu, vaikka ne olisivat olleet kiinnostavia. Pahiksen ajatusmaailmaa kyllä esiteltiin pikkuluvuissa, mutta se oli vain tuskaista pohdintaa.

Kirja jää vähän latteaksi. Hirveän paljon tylsää jaarittelua. Ihmisten kuvailu on aivan järkkyä. Kirjailijan kuivan ulosannin huomioon ottaen olen joskus pohdiskellutkin, millainen on "lyhyt, tyylikkäästi muotoiltu, vähän taipuisa" tukka. Varmaan joku Diana-kampaus.

Tämä sarja voisi vähitellen hiipua. Luen silti seuraavankin aikanaan.