Paula Hawkins: Tummiin vesiin

En ollut kovin liekeissä Hawkinsin edellisestä kirjasta, Nainen junassa. Tästä vielä vähemmän. Ihan sama asia ärsyttää kuin aiemmassa kirjassakin, eli luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu joka luvussa. Väkeä on kuin pipoa, ja hyvä ettei naapurin koirakin saa omaa lukuaan. Koska henkilöitä on paljon ja välillä heistä puhutaan etu-, välillä sukunimillä, menin autuaallisesti sekaisin niissä ja sain vähän väliä selata taaksepäin. Kirja olisi kannattanut lukea yhdellä istumalla, jotta henkilöt olisivat pysyneet kirkkaina mielessä. Tämäkin on kuitenkin niin raskassoutuinen kirja, että kauaa en jaksanut yhtäjaksoisesti lukea. Plussaa siitä, että kertojan nimi on aina luvun nimenä. Ei sentään joutunut arvailemaan. Osa kertojista on minäkertojia, mutta sen kohosteisuus ei auennut minulle.

Tapahtumapaikkana on jokivarren pienen kylän Hukkuneiden mutka, jonne on heittänyt henkensä useampi nainen vuosien varrella. Paikkaa pidetään kuuluisana itsemurhapaikkana, mutta totuus paljastuu vähitellen. Kaikilla tuntuu heittävän päästä enemmän tai vähemmän, ja kuolleille jutteleminen on arkipäivää.

Pahis paljastuu vähitellen ja on aika arvattavissa. Loppu jää aika latteaksi. Kirja ei mielestäni ole kovin ihmeellinen.

Stephen King: Mersumies

Kirja on ollut lukupinossani jo jonkin aikaa odottelemassa. En ole kovin suuri Kingin yliluonnollisten tarinoiden ystävä, mutta huhu on kertonut, että Mersumies on "tavallinen" trilleri. Tosin erinomainen tavalliseksi jännäriksi myös minun mielestäni.

Eilen sitten tartuin Mersumieheen ja sehän oli luettava melkein yhdellä istumalla. Mersumiehen päähenkilönä on eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges, paras lajissaan. Hodges on aika sympaattinen tyyppi, ja muistuttaa jonkun verran Kate Atkinsonin Jackson Brodya. Jos siis pidit Hodgesista, lue Atkinsonin kirjat. Ja päinvastoin.

Kuten aina kaikenlaisissa jännäreissä nykyään, joku on päästään vialla ja hänellä on Tourette tai OCD. Tällä kertaa OCD eli pakko-oireinen häiriö oli yllättävää kyllä, hyviksellä.

Kirja oli aivan erinomainen. King totisesti osaa kirjoittaa. Ja millaisia kielikuvia! Lukeminen oli suorastaan nautittavaa.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Jos Tremaynen Jääkaksoset oli hyytävä, Tulilapsi on laimea. Kirja oli alusta lähtien jotenkin itsestään selvä: tämä on asetelma ja tätä on odotettavissa. Odotin jonkunlaista ratkaisevaa käännettä, joka kääntäisi asetelman ylösalaisin tai edes kyljelleen. Ei sellaista oikein tullut.

Köyhistä oloisin lähtöisin oleva Rachel nai rikkaan juristin, jolla on perintölinna jossain maan ääressä (Cornwallissa muistaakseni). Luokkaeroa korostetaan totta kai, koska ollaan Englannissa. Juristilla on poikalapsi, jonka äiti kuoli hämärissä olosuhteissa. Rachel muuttaa linnaan ja asustelee siellä enimmäkseen pojan kanssa, kun isä raataa lisää rahaa.

Kirjassa kerrotaan paljon kaivosalueiden historiaa, mutta koska se sidotaan fiktiiviseen sukuun, on vaikea tietää, mikä on totta. Linnassa kummittelee, tai sitten kaikilla on vain päässä vikaa. Kumpikohan on potentiaalisempi vaihtoehto?

Kirja tuntui aikamoiselta turhakkeelta, ja kliimaksi jäi tulematta. Loppu oli tavanomaisuudessaan ehkä pikkuisen yllättävä, mutta sekin jäi vähän levälleen.

Vesa Vanhanen: Raide seitsemän

Kolmas ja uusin Vanhanen piti lukea samaan pötköön. Kirjoissa kehittyy mielenkiintoisesti rikosylikonstaapeli Pekka Konttisen ja hänen työparinsa Mujusen (liekö etunimeä koskaan mainittu) henkilökohtainen elämä. Samalla toki ratkotaan rikoksia ahkeraan tahtiin.

Tällä kertaa etsitään kadonneita teinityttöjä. Kirja liikkuu nykypäivän nuorisomaailmassa ja on ihmeen ajantasainen sen suhteen. Paljon käänteitä tarvitaan, ennen kuin asiat alkavat selvitä.

Kiinnostavaa luettavaa!

Vesa Vanhanen: Seitsemäs helvetti

Piti sitten lukea perään toinen Vanhasen kirjoittama Pekka Konttinen -dekkari. Tämä oli kovasti paljon parempi kuin ensimmäinen. Tykkäsin.

Kirjassa lähdetään tonkimaan vanhaa, selvitettyä perhesurmaa. Asiassa osoittautuu olevan kaikenlaisia käänteitä ja ongelmia. Lopputulos on kerrassaan ennalta-arvaamaton.

Keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi, koska heistä kerrotaan kaikenlaisia yksityiskohtia. Henkilöitä kirjassa oli taas riittämiin, enkä meinannut laskuissa pysyä.

Suosittelen, tämä kannattaa lukea.

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein

Verkkaisesti alkava kirja. Pääosassa rikosylikonstaapeli Pekka Konttinen ja lukuisa joukko kanssapoliiseja. Konttinen vaikuttaa jahkailunsa ja mietintöjensä puolesta eläkeiän kynnystä koputtelevalta, mutta lienee paljon nuorempi. Hänellä on vaimo Jenna ja pari kouluikäistä lasta.

Pikkukylässä tapahtuu vanhuksen surmatyö, jonka selvittely nostaa monenlaisia sattumuksia päivänvaloon. Menneisyydestä paljastuu asioita, joita on pidetty salassa vuosikymmenet. Kirjassa on paljon eri-ikäisiä henkilöitä, ja onkin välillä vaikea muistaa, kuka on mitäkin ikäluokkaa. Syyllisen selvittelyssä sillä on merkitystä.

Loppua kohti kerronnan tahti kiihtyy ja jääpä sitten pari tärkeää asiaa kertomattakin. Semmoista se on, kun aletaan hosua.

Ei hassumpi tämä Vanhasen esikoisteos kuitenkaan. Aion lukea seuraavankin.

J. M. Ilves: Sorjonen – Loppupeli

Suotta olen viivytellyt tähän Sorjoseen tarttumista. Jotenkin vieroksuin ensimmäisen osan tv-sarjamaisuutta. Tässä se ei tullut ollenkaan niin paljon esille. Telkkasarjaahan en ole katsonut, koska ei ole telkkaria.

Rikoskomisario Sorjonen perheineen muutti ensimmäisessä kirjassa Helsingistä Lappeenrantaan. Edessä oli kokonaan uudet kuviot ja elämänmuutos. Tämän kirjan alussa briiffattiin hyvin juonenkulun kannalta olennaisimmat asiat. Elämä Lappeenrannassa jatkuu työntäyteisenä. Perhekin kietoutuu ikävästi tapahtumiin.

Kirja oli sujuvaa tekstiä ja nopea lukea. Pakko oli lukea nopeasti myös siksi, että tapahtumat veivät mukanaan. Kerronta on myös humoristista sopivissa kohdin.

Lukekaapa ihmeessä.

Matti Laine: Merkitty mies

Pakko oli lukea perään toinen Elias Vitikan elämä ja teot eikun Elias Vitikan elämästä kertova kirja. Tästäkin jäi sellainen olo, että mitään ei oikeastaan tapahtunut. Vitikka-kirjoista puuttuu selkeä rikos. Kaikenlaisia rikoksia kyllä vilisee, mutta kaikki on jotenkin epämääräistä ajelehtimista.

Elias Vitikka -kirjat kerrotaan rikollisen näkökulmasta, mikä ei ole kovin tavanomaista. Tosin Vitikka itse ei pidä itseään kovin kriminaalina. Pikkuhiljaa hän on kuitenkin luisumassa yhä syvemmälle alamaailmaan. Sääli, sillä Vitikassa olisi ollut ainesta hyväksi sankariksikin.

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Taas kävi niin, että varasin uutuuskirjan ja huomasin sitten, että se ei olekaan sarjansa ensimmäinen. Palasin siis lähtöruutuun ja aloitin ensimmäisestä kirjasta. Tässä tapauksessa ensimmäisestä Elias Vitikka -kirjasta.

Elias on taksikuski, elämäänsä leipääntynyt ja selkävaivainen. Elias on myös entinen lätkätähti. Sattuman oikusta Elias joutuu mukaan kaikenlaiseen kummaan säätämiseen ja päätyy yksityisetsiväksi. Samalla löytyy elämänilo uudelleen. Elias ei ole mikään pyhäkoulutyyppi, vaan naisystäväkin on entinen huumeidenkäyttäjä, jolla taas on takanaan suhde vankilakundin kanssa. Eliaksen paras ystäväkin on syvällä suossa, mistä Elias hänet kiskoo kuiville.

Kirja on omituinen. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää tai ole mitään selkeää rikosta. Seurataan vain Eliaksen puuhastelua uusien ystäviensä kanssa. Puuhat ovat jotain hämärän ja puolilaittoman välimailta. Elias vaikuttaa aika hyvältä tyypiltä, josta kaikki pitävät ja joka ajattelee muiden parasta. Kirjan loppu onkin suuri pettymys.

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjalainen dekkari. Rikostutkija William Wisting pidätetään virasta vanhan murhatutkinnan uusien käänteiden takia. Wisting tutkiskelee asiaa sitten omaksi ilokseen kotosalla. Toimittajatytär Line sekaantuu yllättäen samojen tapahtumien käänteisiin ja auttelee isäänsä.

Kirjassa on ihanan viipyilevä tunnelma. Wisting puuhailee omien tutkimustensa parissa, mutta on täysin sivussa hektisestä poliisityöstä. Sivumennen onnistuu hän kuitenkin ratkaisemaan yhden tuoreenkin rikoksen.

Tykkäsin tosi kovasti.

Mary Kubica: Good girl – Kunpa tietäisit

Taas yksi trilleri, jossa asiat ovat muuta kuin miltä näyttävät. Hyvin kirjoitettu ja sujuvaa tekstiä, kyllä tämän luki. Tosin jo puolenvälin tienoilla heräsi aavistus asioiden oikeasta laidasta.

Kirja kertoo rikkaan perheen tyttärestä, joka kidnapataan, ja edessä on pitkä karkumatka. Tapahtumia seurataan niin tytön, kidnappaajan, tytön äidin kuin tapahtumia selvittelevän poliisinkin näkökulmasta. Lukujen alussa on aina sen henkilön nimi, kuka milloinkin on kertojana. Tapahtumien kerronnassa vaihtelee kertojan lisäksi tapahtuma-aika. Välillä ollaan ajassa ennen kuin kidnapattu tyttö on palautettu kotiinsa, välillä sen jälkeen, kun vielä selvitellään tapahtumien kulkua.

Kirja oli aika tusinatavaraa amerikkalaiseen makuun.

N-kirjaimet on kirjoitettu otsikoissa sanoissa aiemmin ja myöhemmin todella ärsyttävästi väärinpäin. Sen lisäksi, että kirjaimet ovat otsikoissa väärinpäin, ne ovat myös aina näiden sanojen esiintyessä tekstissä ISOLLA ja N-kirjaimet väärinpäin. Mitään järkevää selitystä tälle ei anneta. Lähinnä se vaikuttaa erittäin typerältä tehokeinolta.

Kannessa on R väärinpäin. Se ei ärsytä, koska se ei vaikuta olevan pysyvä vamma.

Tero Somppi: Tuomion konsertti

Mikä yhdistää heavy metal -bändin, terroristit, Helsingin, Abu Ghraibin ja Yhdysvaltain presidentin? Tero Somppi tietenkin.

Tuomion konsertti vuodelta 2006 on erittäin tiivistunnelmainen jännityskertomus yhden miehen kostosta, joka muuttuu globaaliksi panttivankidraamaksi. Kirja on pätkitty lukuisiin lyhyihin lukuihin, joiden otsikossa kerrotaan kellonaika ja tapahtumapaikka. Toimiva ratkaisu, tosin Myllylahti ei ole kauheasti jaksanut panostaa oikolukuun, joten aika moni otsikko jää edellisen sivun alalaitaan, mikä on ärsyttävää etenkin aukeaman jälkimmäisellä sivulla. Samaten lukijaa ärsyttää toistuvat tavuviivat keskellä riviä. Niitä on ainakin miljoona. Tai melkein.

Kirjan tapahtumat etenevät erittäin intensiivisesti useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Kirjan alku on aika ahdistava yhden keskeisen henkilön muisteloiden takia, mutta pitemmälle päästyä jännitys vie mukanaan. Tuomion konsertti on pakko lukea loppuun, jotta näkee, kuka selviytyy ja miten.

Huvittava yksityiskohta on, että poliisin "maija" esitetään lainausmerkeissä, sen sijaan roskikset ovat itsestäänselvästi suloja.

Myös tämä kohta ärsytti, koska ei minulla ole aavistustakaan, millaisia ovat normaalit laskeutumiskasit. Saati epänormaalit. Ja minkä himputin kärjen ympärille ne kiedotaan, häh? Ymmärrän kyllä, millaisesta toimesta tuossa on kyse. Silti ammattilaistermien käyttö ärsyttää, koska tuo tieto ei taatusti ole ihan yleissivistystä.

Aion lukea muutkin Sompin kirjat, kunhan ehdin. Niissä on potkua. Tämä kirja tosin oli intensiivisyydessään niin vauhdikas, ettei sen ääreen ehtinyt kunnolla asettua, kun koko ajan kiidettiin paikasta toiseen.

Myllylahdelle myös terveisiä: miksi kirjasta ei löydy etsimälläkään alkuperäistä ilmestymisvuotta, vaan se pitää googlettaa?

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Taas aivan huikea kirja Adler-Olsenilta! Ratkaisemattomia rikoksia tutkivat Carl Mørck, hänen apulaisensa Rose ja Assad sekä pomon veljenpoika Gordon, joka on tuupattu edellämainittujen muodostaman Osasto Q:n vaivoiksi.

Tällä kertaa sankarimme seikkailevat kirjan alkuosan Bornholmin saarella, joka sijainnistaan huolimatta kuuluu Tanskalle. Myöhemmin kuvioon tulee mukaan myös Mørckin luona asustava entinen kollega Hardy, joka jää kyllä valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Toisaalta ihan helpottavaa, että Mørckin sotkuiset koti- ja naisasiat eivät aina ole keskiössä.

Mørck itse on tavanomaisen kyyninen ja hauska. Tässä kirjassa hän ehkä sietää työkavereitaan aavistuksen enemmän kuin ennen, mikä on kyllä huolestuttavaa.

Tämän kirjan huonoin puoli oli se, että se loppui.

Tero Somppi: Kuka murhasi Asikaisen?

Uusi tuttavuus, muttei kovin uusi kirja. Sompin esikoisteos Kuka murhasi Asikaisen? on vuodelta 2005. Kännykät on jo keksitty, mutta somea ei. Kirjaa on varmaan kirjoitettu parinkin vuoden ajan, koska euroistakaan ei ole tietoakaan.

Kuka murhasi Asikaisen? on yllättävän sujuva ja viihdyttävä kirja. Päähenkilönä pyörii helsinkiläinen rikostutkija Mikko Vuori, jolla on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Vuorella on ärsyttävä tapa miettiä, ketä elokuvasankaria hänen tapaamansa ihmiset muistuttavat.

Vuori on uusi työpaikallaan, ja tuntee itsensä muiden aliarvioimaksi. Onneksi hän on erinomaisen etevä ja pätevä ja pääseekin näyttämään taitonsa murhaajan etsimisessä. Poliisin Ford Mondeoita ylistetään siihen malliin, että ne olivat silloin varmaan uusinta uutta.

Kirjassa kuvaillaan muutaman luvun alussa murhaajan ajatuksia kerrassaan lumoavalla tavalla.

Kyllä tämä kannattaa lukea.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

43. luettu kirja tänä vuonna. Ja oli hyvä!!

Jos olet lukenut Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, saat häivähdyksen kirjan tunnelmasta, kun sanon, että tämä oli kuin jatkoa sille. Poikani Kevinissähän Kevinin äiti käy läpi Kevinin elämää lapsuudesta aina kouluampumiseen saakka. Suurin kaikista taas alkaa kouluampumisesta, ja sen jälkeen syylliseksi nimetty Maja odottaa tuomiotaan, ja muistelee samalla tragediaan johtaneita tapahtumia.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Kaikki on jo tapahtunut, ja nyt vain istutaan oikeutta ja odotellaan, onko Maja syyllinen vai ei. Silti kirja vie mukanaan yläluokkaisten ruotsalaisnuorten ylelliseen elämään, eikä sitä malta laskea käsistään.

Majan pohdintojen kautta herää miettimään, mikä oikeastaan on tärkeää. Ja miten voisi auttaa sellaista kaveria, joka ei voi hyvin. Missä vaiheessa pitää puuttua, milloin on liian myöhäistä?

Maja on itsekin tapahtuneesta niin järkyttynyt, että alistuu oikeudenkäyntiä odotellessa vankilaelämään tyynen rauhallisena. Ehkä hän katsoo ansainneensa sen. Väistämättä mieleen tulee kahdeksasluokkalainen suomalaistyttö, joka puukotti kaverinsa ja luultavasti viettää kohtalaisen samanlaista elämää.

Kirjassa on siis paljon tarttumapintaa. Ehkä se on siksikin niin hyvä.

Olisin halunnut lukea pari sanaa kirjailijasta. Valitettavasti Karkkilan kaupunginkirjasto on liimannut viivakoodilappunsa takakanteen juuri niiden sanojen päälle. Onneksi on Google, joka kertoo myös sen, että Malin Persson Giolito on kuuluisan ruotsalaiskirjailija Leif G. W. Perssonin tytär.

Älyttömän kaunis kansi.

Daniel Cole: Räsynukke

Kohuttu esikoisromaani käsissäni. Iskin tietysti innoissani kiinni, vaikka ikävästi kannessa onkin kirjan nimeen viittaava juonipaljastus. En lue kirjojen takakansia saati muiden kirja-arvioita, ennen kuin olen itse lukenut kirjan. En tahdo tietää etukäteen mitään ratkaisevaa. Siksi en itsekään selosta juonta juuri koskaan, koska se latistaa lukunautinnon muilta.

Räsynuken juoni on onneksi paljon enemmän kuin se, mitä kansi paljastaa. Paljon enemmän, hullumpaa ja pahempaa.

Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia, suorastaan pulleita. Heillä on ollut elämää ennen kirjan alkamista, ja kirjassakin setvitään monenlaisia ihmissuhteita kaiken karmeuden ohessa. Kirjassa on myös aika lailla huumoria, mikä on aina positiivinen yllätys. Räsynukke oli tuskastuttavan pitkä, olisin jo halunnut nähdä, miten lopussa käy.

Loppu olikin sitten jonkinasteinen pettymys. Latautunut jännitys latistui. No, ehkä tälle tulee jatkoa ja se pelastaa jotakin.

Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessan oikein miellyttävä. Kirja oli hyvää kieltä lukuun ottamatta omituista sanavalintaa "forensinen valvomo". Forensinen ei kyllä mielestäni ole vielä kotiutunut lainasanana muualle kuin ehkä tieteen piirissä.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Olipas jännä kirja. Pariskunnan vauva katoaa kirjan alussa, ja sitten pitääkin jännätä koko kirjan ajan, löytyykö vauva elävänä jostain vai eikö löydy ollenkaan.

Anne ja Marco ovat ihan tavallinen nuoripari. He joutuvat ikävän rikoksen kohteeksi, ja sitä sitten selvitellään kirjan läpi. Kaikenlaista yllätyksellistä tietenkin paljastuu, mutta ei kuitenkaan mitään kovin mullistavaa. Vaikea keksiä mitään sanottavaa paljastamatta liikaa. Yllätyksellisyys on tämän kirjan valtti.

Hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä kirja. Kannattaa lukaista.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Edellinen lukemani kirja, Jukka Laajarinteen tänä vuonna ilmestynyt Pinnan alla pimeä, maalaili kauhukuvia maailmanlaajuisista joukkopsykoosiepidemioista. Kirjassa epidemia siis syntyy, kun ihminen vaikkapa näkee ensin unta jostain katastrofista, ja sitten lukee lehdestä samanlaisesta livetapahtumasta. Ja kun useammalle ihmiselle tapahtuu samantapaisia sattumuksia, niin sehän on epidemia. Kirjassa pudotaan kovasti koko ajan, ja sivutaan myös metropolien alla viemäritunneliverkostoissa asuvia kodittomia. Lopulta kaikki oli päättyvä suureen vedenpaisumukseen (pitäisikö kirjoittaa isoilla alkukirjaimilla?) ja sillai.

Minähän en tuollaiseen hupatukseen usko. Silti vähän kouraisi, kun aloitin lukupinostani seuraavan kirjan, Roslundin ja Hellströmin Tyttö katujen alta, joka on ilmestynyt ruotsiksi 2007 ja suomeksi 2010. Tässä kirjassa tapahtumien keskipisteessä ovat Tukholman alla viemäri- ja huoltotunneliverkostoissa asuvat ihmiset, jotka eivät halua itseään löydettävän. Creepy, eikös?



Kirjan päähenkilönä on aina ihanan äreä rikoskomisario Ewert Grens, jonka elämän suuri tragedia on hoitokodissa asuva syvästi aivovammainen vaimo. Aivovaurion aiheuttanut onnettomuus oli Ewertin syytä, ja se ohjaa hänen elämäänsä joka sekunti. Tässä kirjassa Ewert vihdoin vapautuu ikeestä.

Ewertillä on apunaan etevä ja pätevä romanialaissukuista syntyperää oleva naisrikostutkija Mariana Hermansson. Yhdessä he onnistuvat selvittämään romanialaisten katulasten arvoituksen. Kirjassa käy kiusallisen selkeästi ilmi, miten avuttomia poliisi ja sosiaalitoimikin ovat kodittomien ja katulasten kanssa, jos nämä eivät halua ottaa apua vastaan, tai jos se ei sovi valtion ulkopolitiikalle.

Oikein hyvä kirja ja sujuvaa tekstiä. Muiden kuin Grensin yksityiselämää kirjassa ei juurikaan avata, mutta ei se tunnu olevan tarpeenkaan. Grens täyttää tehokkaasti tilan, ja tapahtumat vievät muassaan intensiivisesti.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Nyt täytyy myöntää, etten tainnut olla aivan kohderyhmää. Kirjan piti olla psykologinen trilleri, minulle se avautui aivan täytenä huuhaana ja höpöhöpönä.

Eri puolilla tapahtuu onnettomuuksia, joissa vesi on pääosassa. Päähenkilö näkee myös unta samankaltaisesta tapahtumasta, josta hänen asiakkaansakin puhuu. Tämähän on selvä merkki pandemiana leviävästä joukkopsykoosista. Foliohatut esiin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja uuden luvun alkaessa pitääkin ensinnä arvailla, kuka nyt puhuu. Se on pääteltävissä ennen pitkää puhujan mainitsemista muista henkilöistä. Se, kenen nimeä ei mainita, puhuu. Tämä ei mitenkään paranna lukukokemusta. Kirjassa esitellään myös mielenkiintoisia ammatteja, joista en ole kuullutkaan, kuten kaukokatsoja.

Lukujen välissä on fiktiivisiä tapauskertomuksia, joissa ei ole oikein päätä, ei häntää. Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Kirja vilisee tieteellisiä termejä ja tieteenfilosofioiden avainkäsitteitä. Hirveän raskasta luettavaa.

Eniten ärsytti kuitenkin se, että tässäkin kirjassa kaikkein hulluimmilla tyypeillä arveltiin olevan touretten syndrooma. Itse asiassa touretten oireyhtymä esitellään yhtenä joukkopsykoosipandemioista. Anna mun kaikki kestää.

En nyt keksi muuta positiivista sanottavaa tästä kirjasta, kuin että onneksi se ei ollut pitkä.

Omppu Martin on näköjään tykännyt tästä kirjasta, ja on saanut siitä paljon enemmän irti kuin minä.

Samuel Bjørk: Yölintu

Rikostutkija Holger Munch joutuu jälleen ratkomaan kiperiä rikoksia. Apunaan hänellä on Mia Krüger, jonka poliisinura pätkii menneisyyden tapahtumien takia. Mian elämänhalu on heikoissa kantimissa, mutta erinomaista poliisintyötä se ei estä.

Kirjan tapahtumat kulkevat monessa kerroksessa, mutta pysyvät hyvin kasassa. Tapahtumat alkavat selvitä pikkuhiljaa, kun kirjan loppupuolella paljastuu uusia käänteitä. Jännitys säilyy silti loppuun saakka. Loppu antaa lupauksen myös jatkosta.

Tykkäsin kovasti! Henkilöt on kuvailtu hyvin ja elävästi, ja heissä on luonnetta. Bjørk on ehdoton uusi suosikkini!