Leena Nurmi & Kirsi Pesonen (toim.): Elämää Touretten oireyhtymän kanssa

Tarinoita perheistä, joiden perheenjäsenellä on Touretten oireyhtymä. Lämpimiä, elämänmakuisia tarinoita. Tuntuu kirjoitettuna paljon rankemmalta kuin elettynä.

Raine Valli & Leena Isosomppi (toim.): Opetusharjoittelun uudet mahdollisuudet

Mielenkiintoista luettavaa. Varmuus siitä, että luokanopettajakoulutus ei ole mun juttuni, kasvaa. Ehkä seuraavassa elämässä tiedän nuorempana, mitä haluan.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Huomaavainen murhaaja

Takakannen mukaan kirja päättää sairaanhoitaja Nina Borgista kertovan sarjan. En voi sanoa olevani pahoillani, koska en alun alkaenkaan päässyt sarjan makuun.

Nina Borg seikkailee aina jossain kehitysmaassa, tällä kertaa Manilassa. Nina ja poliisi-Søren ovat löytäneet toisensa ja haparoivat parisuhteen aloittamisen kanssa.

Ei tästä keksi oikein mitään sanottavaa, hyvää tai huonoa. Ei hyvällä tahdollakaan. Päähenkilöt ovat suorastaan kuolemattomia ja kykenevät ihmetekoihin. Erittäin epäuskottavaakin siis.

Gabriella Ullberg Westin: Yksinäinen perhonen

Yksinäinen perhonen aloittaa Murha Hudiksvallissa -sarjan. Pääosassa on poliisi Johan Rokka.ja tapahtumapaikkana Hudiksvallin pikkukaupunki Ruotsissa.

Johan Rokka on kotoisin Hudiksvallista, mutta on asunut aikuisikänsä muualla ja muuttanut vastikään takaisin kotikaupunkiinsa. Heti hänen palattuaan murhataan hänen vanhan futiskaverinsa vaimo. Sitä selvitellessä Johan tapaa vanhoja kavereitaan yksi toisensa perään.

Johan ja hänen lähimmät työkaverinsa tulevat tutuiksi ja ovat hyvin kuvailtuja. Todella rasittavaa kirjassa oli se, että Johanilla alkoi seistä kenet tahansa naisen nähdessään ja hän alkoi heti suunnitella, miten saisi naisen sänkyyn kanssaan. Kirjassa myös kuvaillaan sänkyepisodeja seikkaperäisesti, vähempikin olisi riittänyt. Kirja olisi toiminut oikein hyvin ilmankin näitä seksikohtauksia, ehkä se olisi ollut jopa parempi.

Vähän hämmentävää oli myös se, että lähes jokaisella kirjan henkilöllä oli jotain terveysongelmia. Vatsaa väänsi ja oksetti, huimasi ja heikotti. Mielessä välähti jo aavistus joukkomyrkytyksestä.

Mutta oli tämä siis oikein hyvä ja nopsasti luettu kirja. Seuraavaa osaa odotellessa (sen voi jo varata kirjastosta).

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tartuin tähän kirjaan, koska pidin Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Siipien kantamat on vanhempaa perua, ohuehko kirja, joka kertoo lukion äidinkielenopettaja Juhanista. Juhani rakastuu yhteen oppilaistaan, vaikka tietääkin sen olevan kiellettyä. Juhani on hiukan epäuskottava: ei (kai) kukaan miesope juokse kieli vyön alla tyttöoppilaan perässä?

Kirjan ihmissuhteet kiehtovat ja koukuttavat. Aloittavatko Juhani ja Marianne tosiaan suhteen, vai olisiko Juhani onnellisempi ikäisensä naisen kanssa? Miten tarina päättyy?

Valtosen teos Siipien kantamat on vuodelta 2007, liki kymmenen vuoden takaa siis. Kirja on ollut minulla lainassa ja lukupinossani monta kuukautta. Koska palautuspäivä lähestyy, piti siihen tarttua. Kirjassa on kissa nimeltä Antti Ritvanen. Päähenkilö muistelee sen nimisen tyypin osallistuneen joskus kirjoituskilpailuun. Tänään, armon vuonna 2016, käydessäni naapurissa esiintyi juuri televisiossa esikoiskirjailija Antti Ritvanen. Minullahan ei telkkaria ole. Vähän myöhemmin kotona luin Kodin kuvalehteä, jossa esiteltiin Antti Ritvasen esikoisteos Miten muistat minut. Hassua, että juuri nyt, lopulta kirjaan tartuttuani, pomppii Antti Ritvasen nimi esiin joka puolelta. Lienee turha mainita, etten ollut koskaan aiemmin tyypistä kuullutkaan.

Tästä kirjasta pidin kovasti. Pitäisi useammin lukea muutakin kuin dekkareita.

Anders Roslund & Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys

Luotaantyöntävä nimeltään, ja siksi kirja onkin lojunut pinossa, kunnes sitä ei voinut enää uusia. Viimeinen palautuspäivä meni eilen, joten joudun maksamaan sakkojakin. No, oli se sen arvoinen. Nimestään huolimatta kirja oli mielenkiintoinen ja jännittäväkin.

Päähenkilönä häärää poliisi Ewert Grens Tukholmassa. Aiemman kirjan (Lokero 21) yhteydessä olen sanonut häntä reppanaksi. Tässä kirjassa Ewertille alkaa elämä maistua taas hiukkasen enemmän. Ewertin menneisyys on mielenkiintoinen, mutta siitä tarjotaan vain pieniä palasia. En tietenkään muista yhtään, mitä siitä on aiemmin kerrottu vai onko mitään.

Kirjassa liikutaan taas vankilamaailmassa, amerikkalaisessa kuolemaan tuomittujen vankilassa. Kirjan monet tarinat limittyvät vähitellen toisiinsa. Loppuratkaisu on sangen yllättävä, ja saipa aiemminkin pari kertaa yllättyä.

Tämä oli oikein hyvä kirja.

Caroline Eriksson: Kadonneet

Kirjailija on uusi tuttavuus, kirja oli laihahko. Pariinsataan sivuun oli kuitenkin saatu ahdettua ylenpalttisesti ahdistavaa tunnelmaa.

Kirja lähti oikein hyvin käyntiin psykologisen trillerin tapaan. Greta ja Axel lähtevät mökille tyttärensä Smillan kanssa. Alkumetreillä isä ja tytär katoavat. Ahdistavaa tunnelmaa lisää aavistus siitä, ettei Gretan päässä ole ihan kaikki kohdallaan. Kuka teki kenelle ja mitä, entä miksi? 

Koko ajan ollaan toden ja harhan rajamailla, eikä lukija tiedä, mikä on totta. Jonkin on kuitenkin pakko olla totta. 

Oikein hyvä kirja. 

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Paljon henkilöitä, paljon tapahtumapaikkoja, ahdistavia tilanteita. Kirja oli hidas lukea. Pääosassa taas sairaanhoitaja Nina Borg. Tämä kirja kuuluu siis sarjassa ennen kirjaa Satakielen kuolema. Lukemista ei kyllä yhtään haitannut, vaikka järjestys menikin väärin.

Nina Borg, maailman pelastajana itseään pitävä ja miehensä siksi pilkallisesti nimittämä, yrittää taas pelastaa maailman. Pakollinen ahdinkoon joutuva nuorikin on mukana, samoin romanipakolaiset.

Kirjojen teema alkaa olla kovin itseään toistava. Toki tässä kirjassa on omanlaisensa juoni, mutta tarinoiden pääpiirteet ovat aina samat. Ihan hyvää lukemista, mutta vaatii työtä kärryillä pysymisen takaamiseksi.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Satakielen kuolema

Luettuani kirjan puoleenväliin tajusin harmikseni, että olen missannut edellisen osan ja hypännyt suoraan sarjan kolmanteen osaan. Sinänsä menetys ei ollut suuri, mutta ärsytti kuitenkin. Kirjat ovat "samaa sarjaa", mutteivät kuitenkaan jatkuvajuonisia.

Kirjoissa häärää eräänlaisena päähenkilönä sairaanhoitaja Nina Borg, joka työskentelee Tanskaan tulleiden pakolaisten parissa ja joutuu sitä myötä monenlaisiin selkkauksiin mukaan. Borgin henkilöhahmo jää kuitenkin ohueksi eikä lukijalle herää minkäänlaista myötätuntoa tai kiinnostusta häntä kohtaan. Ylipäätään kirjojen hahmot, myös poliisit, ovat etäisiä ja mieleenpainumattomia. Henkilökuvaus ei ole kummankaan kirjailijan vahva puoli, valitettavasti.

Tässä kirjassa seurataan ukrainalaisen Natašan ja hänen tyttärensä Katerinan taivalta Tanskassa. Takaumissa palataan 1930-luvulle Ukrainaan ja tyhmempikin ymmärtää, että takaumien henkilöillä on jotain tekemistä jonkun Natašan kohtaaman henkilön kanssa.

Juoni on sinänsä hyvä. Lukija jää kuitenkin seuraamaan tapahtumia etäältä sen sijaan, että tempautuisi mukaan.

Christoffer Carlsson: Salaisuudet

Salaisuudet-kirjan pääosassa on jälleen reppana poliisi Leo Junker, hänen mentorinsa Charles Levin ja lukuisia muita poliiseja.

Kirja liikkuu niin monella eri aikakaudella 1970-luvulta nykypäivään, etten pysynyt perässä. Luvut oli aina otsikoitu kulloisellakin vuodella, mutta silti oli vaikea hahmottaa henkilöitä oikeaan aikaan. Menneisyyteen kaivautuminen ei ole järin mielenkiintoista, kun se suuntautuu Berliinin muurin ympärille. Sen ajan salaisuudet ovat tänä päivänä lähinnä naurettavia.

Yllättäen kaikki taas kietoutuu kaikkeen. Ihmiset kytkeytyvät toistensa elämiin, aivan kuin Ruotsi olisi vain pahainen pikkukaupunki.

Kirja oli kuitenkin monin paikoin yllättävä ja hyväkin. Lopussa purettiin salaisuuksia, jotka lukija oli jo arvannut tai tajunnut tapahtumista itsekin.

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Trillerimäinen kertomus Konradin matkasta lapsuutensa asuinsijoille ja omaan menneisyyteensä. Konradin ollessa lapsi hänen äitinsä katosi ja Konrad pääsi asumaan erään pariskunnan luo. Skånelaisessa pikkukylässä elämä ei ollut helppoa etenkään ulkomaalaistaustaiselle.

Kirjassa on erikoinen kerrontatyyli preesensissä. Takaumat ovat sitten mennessä aikamuodossa. Takaumien kautta käydään läpi Konradin lapsuutta ja nuoruutta ja aikuisuuttakin. Konrad itse lähti pikkukylästä jo nuoruusvuosinaan. Konrad on jo keski-ikäinen, joten muisteltavaa riittää. Pikkukylässä asuu yhä Konradin vanhoja tuttuja, joiden kanssa Konradilla on jaettuja muistoja. Konrad joutuu palaamaan kotikyläänsä vanhempiensa kuoltua rikoksen uhreina ja joutuu itsekin epäillyksi.

Kirja oli hidaslukuinen. Jokaiseen aukeamaan mahtui runsaasti pureskeltavaa sisältöä. Konradin menneisyys rakentuu pala palalta. Konrad muistaa jo unohtamiaan asioita.

Mielenkiintoinen ja kiehtova kirja. Suosittelen.

Ikean päditeline on erinomainen kirjateline.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat taas kirjoittaneet yhdessä taattua laatua. Kirjassa henkirikosyksikköä avustava psykologi Sebastian Bergman jatkaa naisten kaatamista ja asioidensa sotkemista. Bergmanin elämä on joskus ollut hetken raiteillaan, mutta vaimon ja lapsen kuoltua tsunamissa Thaimaassa on Bergmanin elämä mennyt alamäkeä.

Bergman on kauan sitten saattanut raskaaksi erään Annan, ja suhteesta syntyi tytär Vanja. Vanja Lithner työskentelee juuri siinä henkirikosyksikössä, jota Sebastian avustaa, ja näiden kahden välien seuraaminen onkin pikku hiljaa käynyt puuduttavaksi. Vanja on vihainen vanhemmilleen ja Sebastianille milloin mistäkin syystä. Vanjan jääräpäisyys tuntuu joskus rasittavalta.

Yksikön johtaja Torkel Höglund repäisee tässä kirjassa ja näyttää jopa onnelliselta. Billy, jonka sukunimeä en muista, meni viime kirjassa naimisiin Mynsä kanssa. Billy taitaa kuitenkin olla rakastuneempi ystäväänsä Jenniferiin kuin tuoreeseen vaimoonsa. Billyllä on salainen pahe, jonka Sebastian tietenkin tietää.

Kirjan henkilöiden elämän seuraaminen vie välillä voiton muiden juonenkäänteiden seuraamisesta. Tässä kirjassa on kyllä ihan hyvä tarinakin. Hylätty tarkoittaa tässä nelosta, ala-arvoista. Siitä seuraakin mielenkiintoisia käänteitä.

Kyllä tätä suositella voi. Lukekaa ihmeessä.

Sara Blædel: Unohdetut tytöt

Takakansiteksti mainostaa, että tätä kirjaa on ylistetty Blædelin parhaaksi tähänastisista. Ja olihan tämä suorastaan erinomaisen jännittävä. Blædel on uskomattoman kekseliäs juonenkäänteiden punoja.

Unohdettujen tyttöjen teemana on niin sanottu vajaamielishuolto eli kehitysvammaisten laitoshoito menneinä vuosikymmeninä Tanskassa. Tai missä tahansa Pohjoismaassa, tuskinpa ne paljoa toisistaan ovat poikenneet. Tässäkin kirjassa suuressa roolissa ovat kaksostytöt, kuten Tremaynen Jääkaksosissakin.

Blædelin Louise Rick -kirjojen välillä kuluu aina vuosia, ja henkilöille ehtii tapahtua paljon sellaistakin, mitä kirjoissa ei kerrota. Tavallaan se on hämmentävää, koska harva kirjailija toimii näin. Tässä kirjassa Louise Rick on uudessa työpaikassa. Edellisen työpaikan pomo on tässä välissä kuollut, mikä kuitataan yhdellä maininnalla. Louisen ihmissuhteissakin on tapahtunut muutoksia, samoin hänen parhaan ystävänsä Camillan. Molemmat puskevat päin uusia tuulia.

Kirja on yllättävä ja vähän kammottavakin. Tai Blædelin mielikuvitus on kammottava. Suosittelen. Lukekaa koko sarja. Tosin näitä voi lukea yksitellenkin.

Sara Blædel: Hyvästit vapaudelle

Aivan älyttömän jännittävä ja mukanaan vievä kirja! Louise Rick jatkaa poliisinhommia Tanskanmaalla. Teemana tällä kertaa ihmiskauppa ja prostituutio.

Louisen lisäksi keskeisessä roolissa on hänen toimittajaystävänsä Camilla ja tämän poika Markus. Mukana kuvioissa myös sympaattinen pappi ja tämän poika, joka on Markuksen paras kaveri.

Mitäköhän kirjasta nyt voisi kertoa, ettei paljasta liikaa. Prostituoituja tuodaan itäblokin maista, niin kuin yleensäkin kirjallisuudessa ja kai todellisuudessakin on tapana. Yhden prostituoidun murhan selvittely käynnistää pitkän ja monipolvisen tapahtumaketjun, joka vie yllättävien tapahtumien kautta surulliseen ja kyyneltensekaiseen iloiseen loppuratkaisuun.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Jokseenkin hyytävää luettavaa. Sopii siis helteelle erinomaisesti viilentävän vaikutuksensa ansiosta.

Kirja kertoo brittiperheestä, jolla on identtiset kaksoset. Täysin absurdisti uskotellaan, että kaksoset ovat niin samanlaiset, että vanhemmatkaan eivät erota heitä toisistaan. Kyllähän tosielämässä lapsilla on naarmuja, rupia, arpia yms. tuntomerkkejä, vaikkei syntymämerkkejä olisikaan.

No, toinen kaksosista kuitenkin kuolee ja siitä kirjan tapahtumat käynnistyvät. Hyytävyyttä kirjailija lisää kertomalla tapahtumista välillä isän, välillä äidin näkökulmasta. Kumpikin on omalla tavallaan kaunainen ja kajahtanut. Tällainen kerronta toimii hyvin, kuten Gillian Flynn todisti Kiltillä tytöllään.

Perhe muuttaa surutyön aikana Etelä-Englannista jonnekin pohjoiseen, Skotlantiin kai. Jonnekin, missä puhutaan gaelin kieltä. Kirja vilisee gaelinkielisiä paikannimiä, joita en osaa lausua. Ärsyttävää. Perheen isä on kotoisin Skotlannista ja niinpä he muuttavat hänen perimälleen majakkasaarelle. Idyllistä, eikös.

Kirja on ahdistava ja hyytävä eikä sitä voi suositella ainakaan identtisten kaksosten vanhemmille, paitsi opettavaisena tarinana. Kannattaa lukea.

Sara Blædel: Vain yksi elämä

Luin heti perään toisen Louise Rick -kirjan. Kirjan alkulehdillä viitataan monesti erinäisiin menneisiin tapahtumiin, jotka saivat minut jo vahvasti epäilemään, että välistä on jäänyt suomentamatta pari osaa. Jonkun ajan päästä viitattiin kuitenkin selvästi edellisen kirjan tapahtumiin. Nähtävästi kirjailija haluaa vain syventää henkilöitään tuomalla esiin, että heillä on elämää kirjan ulkopuolellakin. Ei välttämättä toimi pitemmittä puheitta, eli asiaa pitäisi selventää jotenkin.

Tässä kirjassa teemana ovat kunniamurhat. Ruotsissahan niitä on tapahtunut, koska on paljon maahanmuuttajiakin. Kirjassa valotetaan hyvin myös kunniamurhien taustaa, sitä, miksi niitä tehdään. Kirjan tapahtumien keskiössä ovat yläkouluikäiset tytöt haaveineen. Myös luokkaerot ovat aihe, jota kirjassa sivutaan.

Louise Rickin yksityiselämässäkin tapahtuu mielenkiintoisia asioita.

Ällöttävää oli, että kirjastokirjan välissä oli hiuksia. Paljon hiuksia. Yäk.

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Blædel on minulle uusi tuttavuus. Olin varannut hänen uusimman kirjansa kirjastosta, ja aloittaessani lukemista huomasin alkulehdellä luettelon kolmesta aiemmasta kirjasta, jotka kuuluvat samaan sarjaan. Koska haluan lukea kirjat mieluiten aina järjestyksessä, hommasin ensin aiemmat kirjat ja aloitin ykkösosasta.

Nimimerkki Prinsessa kertoo nettideittailusta. Kirja on ilmestynyt vuonna 2013, eli uusimpia sosiaalisen median kotkotuksia ei silloin vielä tainnut olla käytössä. Blædel on tanskalainen ja kirjakin tapahtuu Kööpenhaminan nurkilla. 

Pääosassa on poliisi nimeltä Louise Rick. Kirja oli aika hyvä ja tapahtumat hyvin kerrottu. Monessa kohtaa mainittiin Louisen tai hänen parhaan ystävänsä Camillan aiemmasta elämästä välähdyksiä ja tapauksia, joista herää epäilys, että sarjaa on julkaistu tanskankielellä enemmänkin jo aiemmin. 

Kirja oli siis muuten luettava, ainoastaan loppu oli täysin lattea. Odottelin vielä viime hetken oivallusta ja paljastusta, mutta kirjailija ei ollut ollut ihan niin nokkela. Kyllä tätä suositella voi kuitenkin. Älkää laittako odotuksia niin korkealle kuin minä tein :D. 

Tällä kertaa kutimen sijasta tarjolla mokkapaloja ja vaniljajäätelöä :). 

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Olen viehättynyt Adler-Olsenin poliisihahmoon, Carl Mørckiin, joka on kaikkea muuta kuin sovinnainen ja tavanomainen poliisi. Mørckissä on erityisen viehättävää se, että hän ajattelee lähimmäisistään kaikkea muuta kuin kaunista ja hyvää. Adler-Olsen kuvailee Mørckin värikkäitä ajatuksia huolella. Mørck oli tavanomaisen omintakeinen tälläkin kertaa.

Muuten kirja oli varsin sekava ja suorastaan pettymys. Kirjan epilogi sijoittui synkimpään Afrikkaan, bantujen ja pygmien maille. Sitten hypättiin Tanskaan ja päähenkilöksi nousikin 15-vuotias romanikerjäläinen Marco. Marcon kautta lukija pääsi romanikerjäläisen nahkoihin, näkemään millaista elämä on, kun ei ole mitään omaa. Vain kerjääminen ja senkin tuotto menee muille.

Marcon hahmosta oli tehty oikein sympaattinen. Poika halusi pois klaanin luota, opiskeli ja luki salaa, kaipasi oikeaa elämää. Marcon lähdettyä omille teilleen seurasi kirjassa loputon määrä takaa-ajoja ja ällistyttäviä kaksintaisteluita, joissa nälkäinen viisitoistavuotias pärjää aseistetuille gansgtereille leikiten. Lukija toivoi Marcolle kaikkea hyvää ja ihanaa, ja moiset tappelut olivat kovin hermostuttavia. Onneksi lopussa pahikset tappoivat toisensa ja Marconkin elämä kääntyi kai parhain päin.

Ennen loppua kirja oli kuitenkin aivan liian pitkä ja sekava. Ja myös erittäin epäuskottava. En oikein tykännyt.

Mørckin yksityiselämä on kuitenkin niin kiintoisassa vaiheessa, että sarjan seuraajan pitää lukea tämäkin kirja.

Cilla & Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto

Olen lukenut Börjlindien kaksi aiempaa, Nousuvesi ja Kolmas ääni, maaliskuussa, mutta enpä muistanut niistä enää mitään. Vähitellen mieleen palasi yhtä ja toista. Päärooleissa ovat nuori poliisi, poliisin tytär Olivia Rönning ja ex-poliisi Tom Stilton. Olivian omaa elämää on ruodittu aiemmissa kirjoissa, kaikenlaista hänen alkuperästään ja perheestä on tullut julki. Stilton on ollut hyvä poliisi, mutta ajautunut sittemmin asunnottomaksi ja kadulla elelijäksi. Osin varmaan omasta tahdostaan, koska rahaa ei tältä kulkurilta tunnu puuttuvan. Stilton ei halua palata poliisiksi, mutta tekee kuitenkin poliisinhommia, kun se hänelle sopii.

Tässäkin kirjassa kaivellaan vanhoja tapauksia ja samalla ratkotaan uusia. Pieniä lapsia kuolee, mutta vanhemmat ottavat asian turhan lungisti. Ei vaikuta aivan uskottavalta. Kirjan kantavia teemoja ovat jälleen Ruotsin maahanmuuttokriittiset puolueet ja uusnatsit. Aihe tuntuu olevan ruotsalaisessa kirjallisuudessa kovin pinnalla juuri nyt.

Takakansitietojen mukaan Yleltä tulee syksyllä ekasta osasta, Nousuvedestä, sovitettu tv-sarja.

Muuten hyvin kirjoitettu ja hyvin otteessaan pitävä kirja. Suosittelen.

Christoffer Carlsson: Ääret

En ymmärrä, miksen tykännyt Carlssonin ekasta, Varjot-nimisestä kirjasta. Tässä tokassa kirjassa seikkailee minä-kertojana sama poliisi, Leo Junker. Alkuun en yhtään muistanut, mitä aiemmassa kirjassa oli tapahtunut, mutta pikku hiljaa, vähän autettuna, tapahtumat palasivat mieleen.

Junker on tosiaan minä-kertoja, mikä on aika harvinaista dekkareissa. Kirjassa kerrottiin tapahtumista välillä muidenkin näkökulmasta. Pääjuonen ohella kerrottiin joidenkin henkilöiden, rikollisten, aiemman elämän tapahtumia ja välillä oli hankala pysyä kärryillä siitä, ollaanko nykyajassa vai menneisyydessä. Kirjan tapahtumat nivoutuivat uusnatsi-tyyppiseen liikehdintään Ruotsissa. En paljonkaan jaksanut pohtia poliittista osuutta saati ymmärtänyt siitä, mutta muuten kirja oli hyvä.

Kannattaa lukea, ja aloittaa siitä ekasta osasta!

Melkein kirjan kannen kanssa mätsäävä kudin oli samassa kuvassa kirjan kanssa, mutta kuva katosi jonnekin, joten kuvat ovat nyt erillään :).