Stuart MacBride: Kolean maan povessa

Mielenkiintoinen kirja. Myös siten, että paljon tuntui tapahtuneen aiemmin, ja niistä olisi pitänyt tietää jotain. Luettuani kirjan googlettelin ja jouduin toteamaan, että kyseinen kirja on 11-osaisen Logan McRae -sarjan VIIMEINEN. Ihan helvetin hienoa, että aiempia osia ei ole vaivauduttu kääntämään. 

Ilmankos kirjaa oli paikoin työläs lukea. Juoni oli kyllä kelvollinen, mutta muuten kirja sivujuonineen oli aika pitkä ja polveileva. Vähempikin olisi riittänyt. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, sorateiden erikoispainos

Pääkirjastossa oli joulukuussa esittelypöydällä kaikenlaisia suomalaisuuteen liittyviä kirjoja. Piipahdin kirjastossa hakemassa pari varauskirjaa. Muuten en olisi pöytään vilkaissutkaan, mutta koska olin varsinaisella asialla lukiolaista kyytiin hakemassa, ja joutoaikaa oli, niin katselin tarjonnan huolella. Ja sehän kannatti.

Mielensäpahoittajasta on julkaistu sorateiden erikoispainos. Kirjan alussa on muutama viitisenkymmentä sivua jatkuvajuonisia pikku tarinoita liittyen ralliin (Jyväskylän ralli varmaan) ja Mielensäpahoittajan seikkailuihin rallin tiimoilta. Oikein hauskoja tarinoita!

Tietenkin luin koko kirjan samantien. Mielensäpahoittajia ei koskaan voi lukea liian usein.

Tein tästä päivityksen siksi, että muutkin voivat etsiskellä tällaista erikoispainosta kirjastoistaan. Ralliosiossa on kuvituksena vanhoja Teboilin mainoskuvia.

Lars Pettersson: Kaamosmurhat

Hidasta luettavaa. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, ihmiset ovat verkkaisia. Lapissa on tolkuttoman kylmä. Aina ei tiedä, ollaanko Suomen, Ruotsin vai Norjan Lapissa. Ei kai sillä väliäkään ole. Kirjan alussa on Lapin kartta, josta voi mittailla etäisyyksiä. Pääasiassa kai ollaan Ruotsissa.

Koko ajan on pakkasta ja pimeää. Kirjan henkilöitä se ei kuitenkaan haittaa. Tarpeeksi vaan päälle, niin tarkenee. Entinen juristi ja syyttäjä Anna Marit on palannut kotikonnuilleen poroisännäksi ja elelee kaksin pienen poikansa kanssa. Kiirunaan on saatu uusi poliisi, Melker, sijaiseksi. Melker on tosi symppis tyyppi. 

Ihana kirja. Murhista huolimatta.

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

Piiroisen kirjassa puhuttiin Tuonen käkösestä, tässä Tuonen korpista. Korppi on onneksi vain pienessä sivuroolissa.

Komisario Antti Hautalehto on niin symppis, että. Porvoossa murhataan taas ihmisiä, ja Hautalehto joutuu porukoineen setvimään rikoksia. Läppä lentää työn lomassa ja osa on kyllä sen verran onnistunutta, että lukijaakin naurattaa. Välillä vähän häiritseekin jatkuva läpänheitto. Kai sitä joskus voisi asiallisestikin olla, edes viran puolesta. 

Arvasin murhaajan melko varhaisessa vaiheessa, lie varmaan ollut kirjailijan tarkoituskin. Motiivi sentään säilyi piilossa loppumetreille saakka. 

Aivan loistavaa luettavaa. 

Gard Sveen: Verikarkelot

Tässä kirjassa taas oletuksena, että lukija on kartalla aiemman kirjan tapahtumista. Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Enpä muistanut mitään, ja kyllä se vähän vaivasi.

Norjalaispoliisi Tommy Bergmann jahtaa kuollutta kriminaalia, joka on tehnyt kaikenlaista (tarkemmin määrittelemätöntä) aiemmassa kirjassa. Eipä tästä oikein otetta saanut, koska kaikki tapahtumat pohjautuvat niin vahvasti aiempiin tapahtumiin. No, tulipa luettua.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

Olipas se. Olen ihan sanaton suljettuani kirjan.

Päähenkilöinä poliisit Rob Peura ja Väinö Rossi. Edelleen ihmettelen, miten ihmisellä, jonka nimi on Rob, ei ole lempinimeä. Tässä kirjassa selviää, että Rob on oikeasti Robert. No, mutta silti??
Robin tyttärellä Lotella on kaksi kissaa, joista toisen nimeksi annettiin Robin. Se olikin hämäävän samanlainen isän nimen kanssa, joten kissaa alettiin kutsua Roopeksi. Nimistä kiinnostuneena tekisi mieli kiljua, että entäs Rob?? Joensuussa ilman lempinimeä?

No, onneksi muilta osin kirja on sitäkin parempi. Kirja alkaa sangen järkyttävällä tavalla. Vähitellen järkytys laantuu, kunnes päästään loppuun, jossa taas ihan sydän pysähtyy.

Tarina on tuttu koulukiusaamiskertomus ja sen seuraukset. Hyvin kerrottuna kuitenkin. Kannattaa lukea.

Viveca Sten: Vallan varjoissa

Kovin epähoukutteleva nimi on pidätellyt minua tarttumasta kirjaan aiemmin. Vaan se oli virhe! Kun lopulta aloitin Stenin uusimman Sandhamnin murhat -sarjan kirjan, en malttanut sitä käsistäni laskea.

Nora Linde asustaa Sandhamnissa edelleen onnellisena Jonaksensa kanssa. Perhekin on kasvanut. Thomas Andreasson sen sijaan ei vaikuta kovinkaan onnelliselta. Perheen kanssa asiat sujuvat, mutta työ tökkii. Siitä huolimatta Thomas saa näppärän työparinsa Aramin kanssa selvitettyä hankalat tapahtumat Sandhamnissa.

Erittäin hyvää luettavaa. Sten ei petä.

Stuart MacBride: Kuoleman sävel

Kirjan lukeminen on kestänyt kauan, koska on pitänyt hoidella opiskeluhommia välissä. Jotenkin tämä kirja oli hirveän hidas luettava muutenkin. Tapahtuu niin paljon ja intensiivisesti, että heikompaa hengästyttää.

Kirjan alussa häiritsi se, ettei asioita aina pohjusteta kylliksi, vaan osa tapahtumista vaan jätetään tylysti kertomatta. Kirjan edetessä siihen tottui eikä kiinnittänyt enää huomiota.

Ash Henderson, entinen poliisi, on kirjan alussa vankilassa syistä, jotka eivät aivan palanneet mieleeni. Pikkuhiljaa Ashin kurja elämä muistui mieleen pienten vihjeiden avulla. Koska Ash on erinomainen poliisi, kaivetaan hänet esiin vankilasta töitä tekemään. Kirjassa kulkee monta tarinaa päällekkäin, ja senkin takia kirja on niin kovin intensiivinen.

Tykkäsin ja suosittelen.

Sara Blædel: Uhrilehto

Ah, pitkästä aikaa hyvä kirja. Luulin jo, että jokin on vialla, kun kaikki kirjat tuntuvat niin tylsiltä ja väljähtyneiltä. Viimeaikaiset lukemiseni vaan ovat näköjään olleet tylsiä ja väljähtyneitä.

Blædelin sankaritar Louise Rick on tanskalainen poliisi, joka on virkistävän normaali. Louisella on ottopoika Jonas, jonka tarinaa en kyllä aiemmasta kirjasta muista, mutta Louise on Jonakseen hyvin kiintynyt. Tässä kirjassa selviää ikävä tapahtuma Louisen menneisyydestä ja samalla muutama muukin keissi saa päätöksensä.

Kirjan ihmiset ovat mutkattomia ja menneisyyksistään huolimatta ihastuttavan tavallisia. Kukaan ei kuule ääniä tai ryve ongelmissaan. Louisekaan ei saa kiperissä tilanteissa yliluonnollisia voimia tai muita kykyjä. Tykkään. Kirjassa ei myöskään ole typeriä kirjoitusvirheitä tai asiavirheitä. Ainakaan sellaisia, että minä olisin huomannut.

Mari Jungstedt: Luvattu maa

Jungstedtin Kanaria-sarjan uusin teos. Kanarialla asustaa plutoona ruotsalaisia ja norjalaisia eläkeläisiä ja muita auringonpalvojia lomailijoiden lisäksi. Kirjan päähenkilöinä ovatkin saarilla vakituisesti asustavat skandinaavit, toimittaja Sara, hänen miehensä Lasse ja entinen poliisi Kristian. Mahtuu keskeisiin henkilöihin muutama kanarialainenkin.

Saarella murhataan julmasti ruotsalaisia ja siinäpä riittää selvitettävää. Kirjan alku on uneliaan leppoisa, mutta vähitellen vauhti kiihtyy. Paljon yllättäviä ihmissuhteita ja käänteitä tarvitaan, ennen kuin murhaaja löytyy. Keskeisten henkilöiden ihmissuhteita puidaan huolella, ja Saran puolesta lukija tuntee välillä myötähäpeääkin.

Kirjassa kulkee useampi tarina, ja taustatarina Kristianin lapsena kadonneesta siskosta jääkin jännään kohtaan.

Stefan Tegenfalk: Koston vanki

Olen nyt ihan kypsä näihin dekkareihin, joiden kirjoittajat kuvittelevat, ettei lukija lue vuoden aikana mitään muuta, vaan muistaa kaiken edellisessä kirjassa tapahtuneen. Pieni vinkki: jos et osaa tai viitsi briiffata aiempia tapahtumia, älä kirjoita jatkuvajuonisia tarinoita.

Taasen pitäisi siis tietää, kuka kukin on. Katsoin blogistani, mitä olen kirjoittanut edellisestä kirjasta. Hämmästyin päähenkilöiden sukunimistä. Niitä ei taidettu tässä kirjassa mainita kuin kerran. Walter Gröhn ja Jonna de Brugge työskentelevät taas yhdessä, vaikka oikeasti Jonna taitaa kuulua jollekin muulle osastolle. Asiaa koskeva luku oli niin epäselvä, että tavasin sen useampaan kertaan tulematta silti hullua hurskaammaksi.

Kirjassa jahdattiin vissiin samaa tyyppiä kuin viime kirjassakin. Tarina oli pitkä ja puiseva, eikä oikein lähtenyt lentoon. Epilogi oli aika käsittämätön. Jotenkin se liittyi kirjan juonen mielikuvituksellisimpaan keksintöön, mutta miten, jäi aika epäselväksi kuitenkin sekin.

Ei tämä nyt oikein napannut, vaikka urheasti tavasinkin sen loppuun saakka.

Arttu Tuominen: Silmitön

Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön. Edellisestä Rautakorpi-kirjasta on jo aikaa, joten olisi ollut paikallaan saattaa lukija ajan tasalle. Vaan Tuominen ei selittele mitään. Alusta saakka hypätään tapahtumien kyytiin ja minua kyllä ärsytti kovasti se, etten muistanut monia pikkujuttuja tai henkilöiden aiempia edesottamuksia.

Kirjassa teemana on luonnonsuojelu ja varsinkin aktivistit. Useammallakin henkilöllä tuntuu olevan ruuvit löysällä ja he näkevät kaikenlaisia eläinhahmoja. Joskus huuhaa-kuvaukset ovat uuvuttavan pitkiä. Samoin erilaiset henkiinjäämiskamppailut.

En tykännyt. Meni väkisinlukemiseksi. Kaiken kukkuraksi Tuomisella on ilmiselviä vaikeuksia kirjoittaa lukusanoja yhdyssanoiksi ("kuusi ja puolimetrinen", "kaksikymmentäkaksi kaliiperinen"). Kannattaisi merkitä numeroin tai kysyä vaikka Kielipoliisilta. Samaten jäi hämmentämään kohta, jossa "tähdet paloivat". Taivaalla ne olivat, ja yleensä todetaan tähtien loistavan tai tuikkivan. Harvemmin ne palavat. Ärsytti sekin, että kirjailija ei tunne kranaatteja, vaan puhuu granaateista.

Jan-Erik Fjell: Vaaran varjo

Fjellin uusimman pääosassa on taas peliaddikti rikostutkija Anton Brekke. Brekke olisi hyvä tyyppi, jos hän ei olisi niin tolkuttoman lyhytnäköinen itsekkyydessään ja itserakkaudessaan, kun puhutaan hänen yksityiselämästään. Yksityiselämä onkin Brekken heikko kohta ja ihan pielessä.

Kirjan alku ei ole kovin mukaansatempaava, ja mietinkin jo kesken jättämistä. Alku junnasi paikallaan, eikä lukija oikein aina tiennyt, missä maassa edes ollaan. Vaan sitten tapahtumat lähtivät lentoon ja loppuratkaisu oli kyllä todella yllättävä. Jopa vähän järkyttäväkin.

Kannattaa lukea, kunhan jaksaa rämpiä alun yli.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensäpahoittaja on aina yhtä symppis. Kirja lähtee liikkeelle sadan vuoden takaa, itsenäistymisvuodesta. Alku on kuivakka, eihän Ittekään ollut silloin vielä syntynyt. Kun Mielensäpahoittaja on putkahtanut maailmaan, alkaa kirjaan tulla potkua. Mielensäpahoittaja kertoo elämänsä tarinaa Likalle, käymässä olevalle pojantyttärelle. Toista näkökulmaa tuovat vintiltä löytyneet emännän päiväkirjat, joissa katsotaan asioita eri vinkkelistä.

Ihana kirja, mutta surullista huomata Mielensäpahoittajan alkavan olla kovin vanha jo. Toivottavasti tarinat eivät silti tähän lopu.

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Emelie Scheppin uusin on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle, joka oli nimeltään Ikuisesti merkitty. Sen luin jo helmikuussa, mutta onneksi tässä uudessa briiffattiin lukija sisään tapahtumiin heti alkulehdillä.

Schepp kirjoittaa ihan hyvin, mutta juonessa tökkii sen mielikuvituksellisuus. Ruotsissa tuskin on tai on ollut huumekuningasta, joka kouluttaisi orpolapsista tappamaan pystyviä lapsisotilaita. Kirjan päähenkilö, syyttäjä Jana Berzelius, on juurikin tällainen entinen taistelija.

Tässä kirjassa tapahtumat paketoitiin siihen malliin, että saapa nähdä, seuraako Janan seikkailuille vielä jatkoa. Tuskin ainakaan tavanomaisesta syyttäjän elämästä kertovaa, olisihan se aika laimeaa.

David Lagercrantz: Tyttö joka etsi varjoaan

Ensinnä pitää ihmetellä kirjan nimen suomennosta. Ruotsiksi se nimittäin on Mannen som sökte sin skugga, joka sopiikin juoneen hyvin. No, tyttö tai mies, melkein sama asiahan se on, vai mitä WSOY?

Lagercrantz venyttää Millennium-trilogiaa ja tekee sen törkeän hyvin! Toivottavasti jotain jäi vielä kertomatta, jotta Lisbeth Salanderin tarina saa jatkua.

Kun kirjassa mainittiin ensimmäisen kerran toimittaja Mikael Blomqvist, tuli hölmö olo: eihän se voi olla kirjassa, kun se on kuollut. No Blomqvistin näyttelijä Michael Nyqvist valitettavasti kuoli äskettäin, mutta kirjan Mikael porskuttaa yhä.

Pala palalta Lisbethin menneisyyden salaisuudet aukeavat ja samalla paljastuu paljon muutakin. Lagercrantz on armoitettu tarinankertoja. Lue ja nauti.

Lone Theils: Runoilijan vaimo

Tässäkin kirjassa toimittaja seikkailee hämärän rajamailla ja osallistuu aktiivisesti rikosten selvittämiseen. Sinänsä toimiva juoni-idea, mutta puisevoituu, kun sitä on useammassa kirjassa perä perää.

Nora Sand on tanskalaistoimittaja, joka työskentelee tanskalaislehden Iso-Britannian kirjeenvaihtajana. Kas siinäpä muinaisjäännös sanaksi ja etenkin tekijäksi: kirjeenvaihtaja. Nokkela Nora joutuu itsekin vaaraan etsiessään kadonneita naisia. Rakkausasiatkin ovat aivan sotkussa, ja se tietysti aiheuttaa lisää juonenkäänteitä.

Sujuvasti kirjoitettu dekkari, joskin vähän itsestäänselvästi etenevä.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Kirja on vuodelta 2010, mitä ei kyllä lukiessa huomaa. Toivottavasti sarjan muutkin osat suomennetaan, koska tämä on aivan loistava jännäri!

Pääosassa on toimittaja Magdalena, joka avioeron jälkeen muuttaa Tukholmasta takaisin kotiseudulleen maalle poikansa Nilsin kanssa. Uudella kotipaikkakunnalla ovat kaikki vanhat tutut, ja uusiakin ystäviä löytyy. Poliiseista Christer on vanha ystävä, Petra ja Folke uusia.

Pikkukaupungissa tapahtuu heti alkajaisiksi teinitytön katoaminen ja toisen murha. Magda osallistuu aktiivisesti selvittelyyn. Luvassa on moninaisia, yllättäviä käänteitä. Jännitys säilyy loppuun saakka. Kirjaa ei meinaa malttaa laskea käsistään, kun tapahtumat pääsevät vauhtiin.

Ainoa miinus on ohkainen raamattupaperi, jolle sivut on painettu. Tammi nuukailee.

Camilla Läckberg: Noita

Läckberg on uskomattoman tuottelias, vaikka talossa on uusi mies ja vauva. Kun seuraa Läckbergin Instagram-tiliä, huomaa kirjassa paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Kirjassa esim. erään vanhan rouvan lapsenlapsi harrastaa vapaapainia, joka siis täysin irrallisena yksityiskohtana kerrotaan. Läckbergin puoliso on vapaapainija. Kirjassa kaikki pikkutytöt ovat aivan äitinsä näköisiä. Niin on Läckbergin iltatähtikin suurine silmineen.

Noidassa kerrotaan kolmea päällekkäistä tarinaa: Nykyhetki, aiempi rikos ja 1600-luvulla tapahtuneet asiat. 1600-luvun tarina jää irralliseksi, ja kirjan lopussa onkin ylimääräinen luku, jolla yritetään nivoa se kiinni nykyhetkeen. Muuten kirja on sujuva ja looginen, nopeaa luettavaa. Taas jäätiin jännään kohtaan, joten seuraavaa kirjaa odotellessa.

Läckbergin kirjat ovat aina laadukkaita, kovan työn tuloksia. Tosin kirjan nimi ei mitenkään tunnu liittyvän nykyhetken tapahtumiin.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Aivan loistava trilleri. Todella yllätyksellinen. Vaikka kirja on paksu, se oli luettava yhdellä istumalla.

Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja persoonallisia. Rikospoliisi Peter Lindgren selvittää erikoista murhaa profiloija Hanne Lagerlind-Schönin kanssa. Murhatutkimus tuo eteen yllättäviä asioita, ja vähitellen asiat selviävät. Kirjassa kerrotaan tapahtumista vuoroin eri henkilöiden äänellä. Luku on aina selkeästi nimetty kertojan mukaan, joten kärryillä pysyminen on helppoa.

Tästä erinomaisesta trilleristä olisi kiva kertoa enemmänkin, ja etenkin niistä yllätyksellisistä kohdista. Vaan se ei olisi kovin reilua tulevia lukijoita kohtaan. Joten lue itse!

Kirjan kansi on kovin kaunis.