Annika Eronen: Kaivo

Kotimainen esikoiskirjailija, eikä yhtään hassumpi. Rikoskomisario Hannu Savolainen ratkoo rikoksia verkkaiseen tahtiinsa. Henkilöiden rakentamisessa on nähty vaivaa ja he ovatkin kiinnostavia. Kirja etenee leppoisan hyväntahtoisesti vielä rikosten selvittyäkin.

Hannu Savolaisen tapaisin kernaasti vielä uudelleen. Savolainen on leski ja kahden aikuisen lapsen isä. On hauskaa yrittää päätellä, kuka teki mitäkin, samoilla tiedoilla kuin Savolainen. Kirja pitää tiukasti otteessaan ja loppua kohti käy suorastaan jännittäväksi.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Mä niin rakastan Mortonin kirjoja. Tässä oli pitkälti yli 700 sivua, ja silti toivoin, ettei se vielä loppuisi.

Kirjan nykypäivä oli 1990-luvulla, menneet tapahtumat 1900-luvun alussa ja sotavuosina. Merkittävin tapahtuma sijoittui vuoteen 1941, ja siihen vaikutti kaikki sitä ennen tapahtunut. Se taas jätti jälkensä kaikkeen sen jälkeen tapahtuvaan.

Kirja kertoo nuoresta kustannustoimittajasta Edithistä, joka sattuman kautta kohtaa linnamaisessa talossa asuvat kolme sisarusta, jotka ovat jo hyvin vanhoja. Edithin äidilläkin on osuutensa tapahtumiin, ja kirjassa käydäänkin läpi nykypäivää ja sotavuosia eri henkilöiden näkökulmista. Ihan lopuksi kerrotaan, mitä todella tapahtui.

Ei siis kummoisen kuuloinen juoni, mutta Mortonin tapa kertoa on ihastuttava. Henkilöiden voi nähdä liikkuvan, tunnelma on lähes käsinkosketeltava.

Suosittelen lämpimästi Mortonin kirjoja.

Filip Alexanderson: Tulikaste

Nyt kävi sillai, että mulla on ollut Alexandersonin Esikoinen kahdesti lainassa. Olen lainannut sen, kun sitä on jossain ensin kehuttu. Lukeminen on aina tyssännyt siihen, että kirjassa on vahvasti mukana fantasiaa, josta en tyylilajina pidä. Nyt olin sitten lainannut Alexandersonin toisen kirjan, Tulikasteen, muistamatta lainkaan tätä fantasia-aspektia. Huomasin, että Tulikaste on varattu seuraavalle lukijalle, joten laitoin sen suoraan palautettavien pinoon. Selasin kuitenkin sitä vähän uteliaisuuttani, ja jäin koukkuun! Päätin kokeilla, saisinko kirjan luettua kokonaan. Todellakin sain.

Alexanderson on todella taitava kirjoittaja. Niin taitava, ettei oikeastaan haittaa lainkaan, ettei kirjassa kuole kukaan päähenkilöistä ja he ovat Erityisiä. Yleensä kaikenlainen isolla kirjoitettu Omituisuus nostaa minulla karvat pystyyn. Tulikasteen luin kuitenkin ahmimalla. Ei haitannut lainkaan, etten ollut lukenut aiempaa kirjaa, koska tapahtumia taustoitettiin riittävästi.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, toinen alkaa 1800-luvun puolivälistä edeten nykypäivään, jossa toinen tarina on koko ajan. Tähän liittyy monia hämmentäviä seikkoja.

Täytyy varmaan lainata se Esikoinenkin kerran vielä.

J. S. Monroe: Löydä minut

Rasittavan tylsää jaarittelua jumalattoman paksussa kirjassa. Neljäsataa sivua on aivan liikaa.

Kirjan alkuosassa poika kaipaa tyttöystäväänsä, joka on tehnyt itsemurhan ja kadonnut. Poika ei usko tytön kuolleen, joten hän näkee harhoja ja kuvittelee kaikenlaista. Välipaloina on pätkiä tytön päiväkirjasta. Aivan älyttömän tylsää luettavaa, eikä tapahdu oikein mitään.

Puolenvälin tienoilla alkaa toinen osa ja kaikki kiepsahtaa (arvattavasti) toisin päin. Loppu onkin selvää pässinlihaa, ja sitten vaan odotellaan, että kirja loppuu. Ihan viimeisiin lukuihin on saatu vähän jännitystäkin tiivistymään.

Ärsyttävintä kirjassa oli päähenkilön kutsumanimi Jar (oikeasti Jarleth). Niinpä kirjassa sanotaan Jarin, Jarilla, Jarille, Jarilta jne. ja suomalainen tietysti ajattelee aina siinä kohdassa nimen olevan Jari. Ja se olisi helkutin pöllö nimi englantilaisessa kirjassa. Toinen ärsyttävä juttu kirjassa on oletus, että lukija on britti, joka tietää kaiken maailman jutut (Oxbridge yms.). No ei tiedä ja piti googlettaa. Kaikkea en edes viitsinyt.

Kirja oli siis tylsä pettymys.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Kirjassa on ahdistava tunnelma. Alun asetelma on vähän niin kuin Kymmenessä pienessä neekeripojassa, jonka myös henkilöt itse havaitsevat. Kaikki eivät kuitenkaan kuole.

Kirjan minäkertojalla ei kaikki ole kohdallaan, tosin siihen ei juuri kiinnitetä huomiota. Minäkertoja itse kyllä huomaa, ettei ole kaikin osin ihan normaali. Ahdistuneen, pälyilevän, änkyttävän minäkertojan kautta kirja muuttuu astetta ahdistavammaksi.

Kirja on pakko lukea nopeasti, jotta näkee, miten käy, kun tapahtumat alkavat eskaloitua. Jotenkin huippukohdat jäävät kuitenkin vähän laimeiksi.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Tämän ja kahden aiemman kirjan lukemisjärjestystä sanelevat kirjaston varaukset. Joku muukin haluaa nämä kirjat, joten ne on luettava pois alta. Muutoin en ehkä olisi vielä tarttunutkaan Sherlock Holmesin tyttäreen, koska pelkäsin sen olevan pitkäveteinen. Vastoin odotuksiani kirja oli sangen kiehtova.

Kirjassa ollaan 1900-luvun alussa ja liikutaan hevosten vetämillä vaunuilla. Mennyt aika tuo tiettyä eksotiikkaa, kun esimerkiksi dna-tutkimusta ei ole käytettävissä. Päähenkilöinä ovat jo manan majoille menneen itse Sherlock Holmesin uskollinen apuri tohtori Watson ja hänen poikansa John, joka niin ikään on lääkäri. He tapaavat ällistyttävän terävän nuoren kauniin leskirouvan nimeltä Joanna, ja selvittävät yhdessä kinkkisen rikoksen.

Kirjassa käytetään vanhahtavaa kieltä, mikä tekee siitä aidon tuntuisen Sherlock Holmesin ystäville. Kirja kulkee muutoin samantapaista latua kuin aidot Holmesitkin, mutta Joannan mukaan tulo tuo tiettyä jännitettä peliin. Etenkin nuorempi Watson on erittäin ihastunut nuoreen leskirouvaan. Kirjassa paljastetaan myös Joannan tausta.

Heti alkumetreillä tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin elokuvana tai tv-sarjana. Se johdatti miettimään, miksi pidän kirjoista enemmän kuin tv-sarjoista. Minullahan ei nykyään ole tv:tä. Kirjassa on selkeä alku ja loppu. Jos kirja on hyvä, sille toivoo jatkoa, jota tulee ehkä aikaisintaan puolen vuoden, mutta yhtä hyvin useammankin vuoden päästä. Siihen asti pitää malttaa odotella ja lukea muita kirjoja. Tv-sarjoissa on yleensä 24 osaa, ja ne on tietysti katsottava kaikki, jotta pysyy mukana taustatarinan ihmissuhdekuvioiden juonenkäänteissä. Katsomisesta tulee helposti pakkopullaa ja alun innostus vesittyy sarjan pitkittyessä. Tämän takia en saa aloitettua Netflixistäkään sarjojen katselua. Yksi jakso menisi, 24 ei.

Lukekaa kuitenkin tämä kirja! Sopii myös nuorille, koska sisältö on hyvin "siistiä" ja perustuu pitkälti nokkeluuden kuvailuun.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Jos oli Mielikuvituspoikaystävä hauska, niin kyllä tätäkin lukiessa saa nauraa vedet silmissä. Aikuisten pieru-pissa-kakka-panohuumoria tulvii tämäkin kirja. Toivottavasti kirjoittaja pysyy sinkkuna ja jatkaa kirjoittamista. Toisaalta parisuhteestakin varmaan riittäisi samalla tyylillä kerrottavaa.

Kannattaa lukea. Ehdottomasti.

Nele Neuhaus: Susihukka

Kammottava kertomus saksalaisesta valtaapitävien pedofiiliringistä. Kirjassa kulkee monta tarinaa, jotka tietysti lopulta kietoutuvat yhteen. Henkilöitä on tuhottomasti, ja kaikki tuntuvat olleen naimisissa tai ainakin suhteissa toistensa kanssa joskus.

Kirja on tiiliskiven paksuinen, mutta nopeasti luettava sujuvuutensa takia. Poliisit ovat tuttuja Neuhausin aiemmista kirjoista. Heidän keskinäiset suhteensa vaan eivät meinaa aueta juuri siksi, että kaikki tuntevat toisensa liian hyvin. On vaikea päästä mukaan kuvioihin.

Saksalainen jäykkyys häiritsee myös vähän, teitittely yms. muodollisuus.

Hyvin kirjoitettu kirja kuitenkin.

Rake Tähtinen: Kylmä käsi

Rikoskomisario Petri Petäjämäen seikkailut jatkuvat. Petäjämäen yksityiselämässä tapahtuu dramaattisia asioita, ja päähuomio onkin melkeinpä niissä. Kirjan rikostarina jää sivuseikaksi, eikä ole edes järin kiinnostava. Paljon kiinnostavampaa on seurata Petäjämäen kriisiä ja Laatikaisen naisseikkailua. Sivutuotteena rikoskin selviää.

Rake Tähtinen: Tapettu illuusio

Komisario Petri Petäjämäki jatkaa jahkailevaa elämäänsä Uudessakaupungissa. Naisasiat alkavat olla kunnossa, kiitos pontevan Anne-Marin.

Kirja soljuu mukavasti eteenpäin. Turkkilaisen ravintoloitsijan vainoajan etsiskely katkeaa, kun tapahtuu murha. Vai liittyvätkö tapahtumat toisiinsa?

Kirjan nimi on aika kaukaa haettu.

J. P. Delaney: Edellinen asukas

Taas samantyyppinen kirja kuin Kiltti tyttö. Tämä lajityyppi, jossa eri henkilöt vuoroin kertovat samoista tai samankaltaisista tapahtumista, alkaa olla nähty.

Tässä kirjassa kiinnostusta herättää pakkomielteinen arkkitehti omituisine taloineen. Muut henkilöt ovat tylsänpuoleisia.

Nopeasti luettu, mutta ei kovin kaksinen kirja.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Lina Bengtsdotter on uusi, raikas kirjailija. Kirjassa huippuetevä naispoliisi Charlie Lager palaa kotikonnuilleen tutkimaan kadonneen tytön arvoitusta. Menneisyydestä nousee kaikenlaista kummaa. Ruotsalainen pikkukylä muistuttaa heikkoine sosiaaliturvineen englantilaista syrjäytyvää teollisuusaluetta. Tapahtumissakin on jotain samaa englantilaisen tunnetun tapauksen kanssa.

Kirjassa kerrotaan henkilöistä sopivasti, jotta heihin tutustuu ja heistä tulee kiinnostavia. Kirjan loppuessa olisin halunnut jäädä vielä katsomaan, mitä sitten tapahtuu. Loppu ei jäänyt auki, mutta henkilöistä ei raaskisi luopua. Charlie on ihanan rento ja inhimillinen.

Kirja piti ahmia lähes yhdellä istumalla, jotta näkisi, mitä Annabellelle tapahtui ja mitä Charlien elämässä tapahtuu.

Pernilla Ericson: Löydän sinut

Kirjan nimi on aika harhaanjohtava. Kirjassa ei edes ole minäkertojaa, joka etsisi jotakuta. Enemmänkin kirjassa piilotellaan henkilöä.

Kirjan alku junnaa tylsästi slaavilaisen rikollispomon ympärillä. Äärettömän tylsää ja kulunutta väkivallalla mässäilyä. Jotenkin en päässyt itse kirjan imuun lainkaan, vaan meni ennemminkin väkisinlukemiseksi.

Kirja on toinen osa Erla-ryhmä-sarjaa. Erla on salainen poliisin tapaan toimiva ryhmä, jonka jäsenet ovat tietenkin huipputaitavia kukin sarallaan. Yksi on poliisi, yksi dataaja, yksi järjestelijä (mikä se sitten lieneekään) ja yksi eläkkeellä oleva, pyörätuoliin sidottu rikosoikeuden professori. Kirjan ongelma onkin sen monta päähenkilöä, jotka ovat lähes yhtä tärkeitä.

Erityisen ärsyttävä tyyppi on Rickard, jonka silmät tuikkivat lämpöisesti joka toisella sivulla. Myös Rickardin ääni on lämmin. Kirjassa myös hymyillään paljon lämpimästi. Sangen lämmintä sakkia kaiken verenvuodatuksen ja aseiden räiskinnän lomassa. Niin ikään vihreät ja harmaat silmät, ja niissä tuikkiva ilo ja niillä luodut lämpimät katseet saavat lukuisia mainintoja. Argh.

Kirjan loppukin oli kulunut. Muistelen jonkun muunkin uudehkon kirjan loppuneen samaan tapaan. Puskista tulee yllättäjä, joka putsaa pöydän.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Kirja kertoo kahdesta pariskunnasta, joista kummallakin on yksi poika. Pariskuntien elämä ei näennäisesti liity toisiinsa mitenkään. Olin vähän ihmeissäni, kun jo kirjan puolivälissä selvisi, mitä kenenkään ei pitänyt tietää. Sen jälkeen asiaa vatvottiin ympäri ämpäri, ja juuri kun olin tuskastua, paljastui aivan uusia asioita. Mielenkiinto säilyi siis loppuun asti. Oikeastaan vasta loppupuolella alkoi tapahtua.

Kyllähän tämä ihan hyvä oli.

Matti Laine: Sivukuja

Sarjakuvapiirtäjä Ari Aallosta kertovan trilogian toinen osa. Sarjakuvapiirtäjä joutuu aina huimiin seikkailuihin, joissa nyrkit heiluvat ja laukaukset suihkivat. Naisasiat ovat sekaisin eikä moottoripyöräjengiläisiltäkään vältytä.

Hyvin kirjoitettua jännitystä.

Katarina Wennstam: Hämärän tyttö

Wennstamin kirjat ovat aina yhtä laadukkaita. Naiset jylläävät, pääosassa rikoskomisario Charlotta Lugn, syyttäjä Madeleine Edwards ja asianajaja Shirin Sundin. Kirjassa paneudutaan rikosten ohella kiinnostavasti päähenkilöiden yksityiselämään.

Tässä kirjassa edetään kouluampumisdraaman kautta nuorten tyttöjen hyväksikäyttäjän kiinnisaamiseen. Tapahtumia siis riittää, ennen kuin kaikki on kasassa. Jotain jää silti vähän auki. Loppukaneetti ei kyllä minulle valaissut yhtään, mitä tapahtui.

Erittäin hyvää luettavaa siitä huolimatta.

Denise Rudberg: Neljä kertaa kosto

Marianne Jidhoff, Torsten Ehn ja Augustin Madrid eli salainen tutkintaryhmä selvittelevät arvostetun yksityiskoulun henkilökunnan murhaa ja ongelmia. Rudhoffin kirjoitustyyli saa lukijan luulemaan, että on tuntenut kirjan henkilöt jo iät ja ajat. Kaikki sankarit ovat epävarmoja viehätysvoimastaan ja avuttomia rakkaussuhteissaan, mikä on välillä sangen ärsyttävääkin. Kaikki kirjassa ja sen ulkopuolella tietävät, että Mariannesta ja Torstenista tulisi hyvä pari, mutta asianosaiset eivät saa tehtyä aloitetta, kumpikaan. Voi onnetonta.

Kirja on vetävästi kirjoitettu ja juonikin on sopivan mielenkiintoinen. Kašmirneuleita on vähän liikaa, mutta minkäs sille tekee, kun kaikki ovat rikkaita ja pukeutuvat ylellisesti.

Erityisesti pidin kirjan alkulehdillä olevasta henkilögalleriasta, jossa esitellään lyhyesti kaikki edellisistä kirjoista tutut keskeiset henkilöt. Miten vaivaton tapa palauttaa lukijan mieliin, kuka kukin on, ja missä vaiheessa kenenkin elämä on!

Matti Laine: Pudotus

Pudotus on Laineen Ari Aalto -trilogian ensimmäinen osa. Huomattavasti hauskempaa ja sujuvampaa luettavaa kuin Elias Vitikat.

Ari Aalto on sarjakuvapiirtäjä, joka joutuu nuoruudenystävänsä vetämänä mukaan huimiin seikkailuihin niin Helsingissä kuin monessa muussakin paikassa. Kovaksikeitetyn dekkarin elkeet, paitsi ettei päähenkilönä ole yksityisetsivä vaan viaton sivullinen, sarjakuvapiirtäjä.

Vastoin odotuksia kirja oli yllättävän vetävä ja mukaansa tempaava.

Mary Kubica: Pretty Baby – Kuinka pitkälle olet valmis menemään

Olipas taas koukuttava kirja. Clairen onnellinen lapsuus päättyy vanhempien kuolemaan. Tyttö joutuu surkeaan sijaiskotiin, jossa hän viettää aivan liian monta vuotta. Claire ikävöi muualle sijoitettua pikkusiskoaan.

Willow hengailee pienen vauvan kanssa Chicagon kaduilla, asunnottomana. Vapaaehtoistyöntekijä pelastaa ressukat kadulta ja ottaa heidät vähäksi aikaa omaan kotiinsa.

Kaikki ei ole, miltä näyttää. Kirja pitää ahmia, jotta näkee, miten kullekin käy. Osan tapahtumista pystyi arvaamaan jo hyvissä ajoin. Kirja on kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, ettei se haittaa.

Rake Tähtinen: Hiljaisuuteen haudattu

Tässä siis toinen Tähtisen dekkareista. Luin vahingossa kolmannen ennen toista. Vaan eipä se haitannut, mitään ihmeellistä ei paljastunut.

Tähtinen on ihan tasokas kirjoittaja, ja kirjat ovat leppoisaa luettavaa. Henkilökemioista irtoaa enemmän juttua kuin rikoksista, mikä on ihan piristävää.

Ainoa negatiivinen asia lukukokemuksessa oli kirjastosta lainatun kirjan ällöttävä tähmäisyys. Joka aukeamalla oli jotain kuivunutta röhnää. Yäk.