Väitöskirjatutkija Leea Lakka istuu yhden lukuvuoden ajan yhdeksännen luokan takarivissä seuraamassa, miksi nuorten luku- ja kirjoitustaito yhä heikkenee. Lakalla on kaksi keskikokoista tutkimuskoulua, joista kummassakin hän viettää kaksi päivää viikossa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä peruskoulussa oikein tapahtuu, kun nuoret eivät enää lue eivätkä osaa kunnolla kirjoittaakaan. Tämä kirja on yleistajuinen lyhennelmä tutkimuksesta ja sen tuloksista. Varsinainen väitöskirja löytyy verkosta.
Lakka onnistuu varsin hyvin pysymään asiassa eli lukemiseen liittyvien tehtävien kuvailussa. Koulussa ja luokissa tapahtuu varmasti paljon muutakin, mutta Lakka ei käy taivastelemaan asiaan liittymättömiä tapahtumia. Mikä parasta, Lakka ei myöskään mollaa yhdenkään opettajan opetustapaa tai -tyyliä.
Näin opettajana ja etenkin äidinkielenopettajana vähän jänskätti, kenen niskoille syy nuorten hiipuvasta lukutaidosta kaadetaan. Koulumaailmassa työskentelevänä itselläni on aika selvä visio lukuhaluttomuuteen johtavista syistä.
Lakka rinnastaa lukuhaluttomuuden ja heikon lukutaidon heikkoon yleissivistykseen. On mahdotonta tietää, johtuvatko luetun ymmärtämisen vaikeudet siitä, että kyseessä on oppimisvaikeus vai siitä, että tekstissä puhutaan oppilaalle tuntemattomista asioista. Lasten ja nuorten sanavaraston kapeneminen on tosiasia. Se taas johtunee yleistiedon kapenemisesta, minkä näen itse olevan seurausta siitä, että kodeissa ei edes jutella entiseen tapaan lasten kanssa. Saati lueta mitään.
Tutkimuksen mielestäni tärkein löytö tuo yksinkertaisen ratkaisun lasten ja nuorten heikkenevän lukutaidon ratkaisemiseen: vanhempien on opetettava lapset sietämään epämukavuutta ja patistettava lapset lukemaan. Lukemaan opettaminen on kasvattamista ja rajojen asettamista. Lakka toteaa myös, että kodin rooli on arka aihe, koska kaikissa kodeissa ei ole tarvittavia resursseja. Tämä tekee lukemisesta myös sosiaalipoliittisen kysymyksen.
Toivottavasti tämä väitöskirja poikii resursseja sinne, missä niitä eniten tarvitaan.
