Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Kylläpä oli taas intensiivistä luettavaa. Tapahtumat vyöryvät toistensa ylitse hengästyttävällä vauhdilla. Rikostutkija Holger Munch kokoaa erikoisryhmänsä tauon jälkeen, kun uusia murhia ilmaantuu. Mia Krüger, maankuulu erityisen taitava rikosten ratkoja palaa työhön.

Ja voi miten paljon tapahtuukaan. Omituisia käänteitä riittää ja onkin vaikea uskoa niitä yhden henkilön aikaansaannoksiksi.

Tässä kirjassa ärsytti se, että kääntäjä puhuessaan Norjan keskusrikospoliisista kirjoittaa lyhenteen krp. Suomen kielellä on sovittu, kuten Kielikellon 3/2014 artikkelissa mainitaan: 

Keskusrikospoliisin lyhenne KRP on alkukirjaimista muodostettu, kirjaimittain luettava koostelyhenne. Vaikka keskusrikospoliisi kirjoitetaankin pienellä alkukirjaimella, lyhenne on silti isokirjaiminen, koska kaikki julkishallinnon nimien kirjainlyhenteet kirjoitetaan kokonaan isoin kirjaimin.

Kun kerran poliisin instansseista puhutaan suomenkielisin termein, käytettäköön suomalaisen käytännön mukaisia lyhenteitä. Ugh.

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Rikoskomisario Hannu Savolainen selvittelee Hämeenlinnassa 12 vuotta aiemmin kadonneen tytön tapausta. Monenlaiset menneet ja nykyiset tapaukset linkittyvät toisiinsa. Niin vain saa Savolainen kaikki langanpäät solmittua ja ihmissuhteitakin hoideltua.

Hyvin kirjoitettu kirja.

Daniel Cole: Marionetti

Kirja alkaa keskeltä tapahtumia. Ensimmäiset parikymmentä sivua menee aika haparoiden, ennen kuin henkilöistä alkaa saada kiinni. Soppaa sekoittaa amerikkalaisten ja brittien yhteistyö, on MI5, englantilainen poliisilaitos, FBI ja CIA. Ollaan Amerikoissa ja Briteissä vuorotellen.

Päähenkilö Emily Baxter on aika hauska ja kiinnostava tyyppi omapäisyydessään. Tapahtumat kehkeytyvät vähitellen yhä raaemmiksi ja kamalammiksi. Lopusta voi päätellä, että historia toistaa itseään.

Sara Blædel: Kadonnut nainen

Kirjasta ei käy ilmi, että kyseessä on Louise Rick -sarjan päätösosa. Takakannessa se kuitenkin kerrotaan. Harmi, koska olen pitänyt Louise Rickin normaaliudesta.

Louisen työpari ja rakastaja Eik alkaa käyttäytyä oudosti. Se liittyy surmatyöhön Britanniassa. Kaikenlaista kummaa paljastuu Eikin menneisyydestä. Lopuksi kaikki on taas hyvin. Itse jäin kyllä ihmettelemään moista suhdetta, jossa asioista ei liiemmin puhuta saati kysellä.

J. M. Ilves: Sorjonen – Viiden sormen harjoitus

Sorjoset ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niitä lukisi mielellään enemmänkin. Henkilöt ovat kiinnostavia heidän elämässään tapahtuu koko ajan. Kuitenkin hahmot jäävät ohuiksi ja kirjat vaikuttavat enemmänkin tv-sarjakäsikirjoituksen rungoksi laaditulta taustatekstiltä. Sorjos-kirjojen sisällön pirstaleisuus saattaa johtua myös siitä, että asioita on käsitelty hyvin pinnallisesti. Salanimen taakse kätkeytyvät kirjailijat voisivat rohkeasti raapustaa parisataa sivua lisää ja paneutua asioihin kunnolla.

Lappeenrantaan muuttanut rikoskomisario Kari Sorjonen keikkuu autismin kirjolla ollen stereotyyppinen epäkohtelias, hajamielinen poliisi. Muu perhe ymmärtää häntä vähän liikaakin.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Kirja kertoo poliisista, mutta ei ole varsinainen jännäri. Takakannen mukaan se on psykologinen romaani. Vetävästi kirjoitettu joka tapauksessa, koska sain sen parissa tunnissa luettua.

Juhani on poliisi, joka joutuu huomaamaan, miten häilyväinen hyvän ja pahan raja on. Juhani yrittää sovittaa tekosiaan ja jossain määrin onnistuukin siinä.

Ihan näppärä lukuromaani.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Herää kysymys, miksi luen Mackintoshin kirjoja, kun ne herättävät vain ärtymystä. Juonessa olisi potentiaalia, mutta asiat paljastuvat aina ennen aikojaan. Erityisen ärtynyt olen Gummerukselle, joka paljastaa jo kannessa kaiken oleellisen. Suuri osa lukunautinnosta ja jännityksestä olikin tiessään kansipaljastuksen myötä. Laittakaa ensi kerralla murhaajakin kanteen, niin säästyy lukemisen vaiva.

Arttu Tuominen: Leipuri

Tuomisen neliosaisen Rautakorpi-jännärisarjan päätösosa. Eläkkeellä oleva raihnainen poliisi Janne Rautakorpi tutkii vielä kerran sarjamurhaajan tekosia, jotka viittaavat aiempaan rikossarjaan.

Kirjassa paljastuu mielenkiintoisia seikkoja Rautakorven menneisyydestä, kuten vaiettu toinen vaimo. Tapahtumat sijoittuvat vuoroin vuoteen 2005, aiemman rikossarjan tiimoilta, ja vuoteen 2015, uuteen rikossarjaan. Tällä kertaa lahdataan poliiseja. Tuomisen kirjoissa poliisit eivät automaattisesti ole hyviä, mikä on hämmentävää. Kaikki kurjat saadaan kuitenkin kiinni. Rautakorpi on saanut siipeensä monta kertaa, mutta porskuttaa siitä huolimatta. Kirjan lopussa nähdään myös, miten muistilabyrintti sulkee ovensa viimeisen kerran. Jääkö Rautakorpi sisä- vai ulkopuolelle, jääköön salaisuudeksi.

Tuominen on itse todennut Kirsin kirjanurkka -blogin Facebook-sivun keskustelussa, että hänen tarkoituksenaan on ollut kirjoittaa neljän kirjan sarja, jonka kaikki osat ovat tyyliltään ja teemoiltaan erilaisia. Niinpä sarjan kaikista kirjoista on vaikea pitää. Itseäni miellyttivät eniten ensimmäinen, Muistilabyrintti, ja viimeinen, Leipuri. Tätä tematiikan ja tyylien vaihtelua ei juurikaan ole mainittu kirjojen esittelyteksteissä, vaikka se olisi lukijalle mielenkiintoista tietoa.

Edit: pahoittelen pilkkujen ja pisteiden summittaisuutta blogiteksteissäni. Vaikka olen suurentanut sivua huomattavasti, ei vanha meinaa erottaa pilkkua ja pistettä toisistaan ja huteja tulee.

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Lucia-juhlat ja joulun aika, eli juuri tähän vuodenaikaan sopiva kirja. Anna Glad tiimeineen joutuu selvittelemään kuolemantapausta, joka alkaa vaikuttaa epäilyttävältä. Kuolleen menneisyydestä paljastuu kummia asioita, ja vähitellen ollaan keskellä aikamoista vyyhteä.

Juonessa on paljon hyvää, mutta kirja on ympätty aivan liian täyteen erilaisia käänteitä ja kiemuroita. Sekin jäi minulle epäselväksi, miksi ja kenen toimesta kirjan keskeisin kuolema tapahtuu. Etenkin miksi. Se ohitetaan sivulauseessa, koska on niin paljon selvitettäviä käänteitä. En ihan purematta niele lopussa tapahtuvaa rikostakaan, jonka syytä ei sen kummemmin avata. Liian paljon jää pimentoon. Olen vähän pettynyt, kun kirja ei imaissut minua kunnolla otteeseensa.

Tapahtumat sijoittuvat johonkin suomalaiseen pikkukaupunkiin, jonka väestö on pääosin suomenruotsalaista. Myös poliisilaitoksen väki on ruotsinkielistä. Välillä onkin vaikea muistaa, että ollaan Suomessa.

Matti Laine: Tappajan vaisto

Uusin Laine ja uusin Elias Vitikka. Vitikka on muuttanut perheensä Tallinnaan suojaan kriminaaleilta puuhiltaan. Itse hän häärää yhä Helsingissä ja sen liepeillä.

Koukeroisia kiemuroita rahanpesun tiimoilta. Henkiäkin menetetään. Lopussa yllättäviä käänteitä.

Jan-Erik Fjell: Kostaja

Päähenkilönä peliongelmainen rikoskomisario Anton Brekke, joka peliriippuvuutensa takia joutuu rangaistukseksi palaamaan järjestyspoliisiin vuodeksi. Nähtävästi mistään hoidollisesta ratkaisusta ei ole Norjan poliisissa kuultukaan.

Kirjassa kulkee päällekkäin monta tarinaa. Välillä ollaan nykypäivän Norjassa, välillä 1990-luvun alun Yhdysvalloissa turistina ja välillä 1960-luvun Yhdysvalloissa. Alcatrazin vankila nousee keskeiseen rooliin. Kirjassa kerrottavat tarinat ovat kiehtovasti koottuja ja kutoutuvat vähitellen päällekkäin.

Tapahtumat kulminoituvat nykypäivän Norjassa, missä joku tappaa aikoinaan Yhdysvaltoihin matkanneita norjalaisia. Miten Alzatraz liittyy tarinaan, selviää vähän kerrallaan. Loppuratkaisu on silti täysin odottamaton ja yllättävä. En malta odottaa seuraavaa osaa lopun tapahtumien takia.

Tykkäsin tästä kovasti.

Matti Laine: Pahuuden hinta

Meinasin myöhästyä aamulla töistä, kun kirja oli niin jännittävässä loppuhuipennuksessa, että se oli pakko lukea ensin loppuun. 

Viimeksi luin Laineelta kirjan, jossa päähenkilönä kekkaloivat sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto ja juorutoimittaja Eero Räsänen. Tässä kirjassa esiintyy Laineen toinen päähenkilöpari: entinen huippujääkiekkoilija, nykyinen pikkurikollinen Elias Vitikka ja hänen siskonsa mies, KRP:n rikospoliisi Kyttä-Siirilä. Vitikka taisi aiemmin ajaa taksia, nyt hän on laajentanut bisnestään. Laineella on mielenkiintoisia henkilöitä, jotka eivät ole ihan tavallisia jännäreiden tallaajia. 

Elias Vitikka liikkuu harmaalla alueella ja tekee kaikenlaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Vaimollakin on menneisyytensä, joten hän sietää Eliaksen puuhia. Pari ihmistä kuolee ja Eliasta epäillään, joten hän joutuu vedetyksi mukaan kuvioihin. 

Kirja meni sukkelaan, koska koko ajan tapahtui. Elias Vitikka on omalla tavallaan symppis. 

Mary Kubica: Don't you cry – Menneisyyden varjot

Kirja on alkuun kovin jähmeä. Kaksi päähenkilöä, Quinn ja Alex, kertovat vuoroin elämästään. Eniten päänvaivaa aiheutti Quinn, joka tässä kirjassa onkin naisennimi. Luulin jonkin matkaa, että Quinn on transu tai sukupuolenvaihtaja tai jotain. Hän onkin ihan tavallinen nainen vain.

Tässäkin kirjassa on taas tyyppi, joka ei uskalla astua kotoaan ulos. Niitä on viime aikoina ollut yhdessä sun toisessa kirjassa. Tässä kirjassa on myös tavallista tallukampi henkilö. Niitäkin on nähty.

Vähitellen juoni alkaa aueta. Silti mietin vielä jonkin matkaa, tapahtuvatko eri henkilöiden kertomukset samassa ajassa. Kyllä tapahtuvat. Kun senkin sai selville, alkoi loppu olla ihan kiinnostavaa. Tosin loppuratkaisuun petyin, Alexille olisin toivonut jotain parempaa.

Keskiverto kahlattava. Alussa meinasin jättää kesken, kun en päässyt kyytiin. Onneksi en jättänyt.

Matti Laine: Eksytetty

Matti Laineen kirjat yllättävät joka kerran. Kirjailija on täysin tuntematon, ainakaan minä en ikinä törmää missään häneen tai hänen nimeensäkään. Silti kirjat ovat juoneltaan eheitä, hyvin kirjoitettuja ja yllättäviä. Laineella on kaksi sankaria, tässä kirjassa päähenkilönä oli sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto.

Vaikka Aalto on sarjakuvapiirtäjä, hänen elämänsä on varsin vauhdikasta. Siinä sattuu ja tapahtuu. Silti tapahtumat ovat realistisen rajoissa pysyviä. Kirjoissa on suorastaan hengästyttävä tahti, eikä lopussa pysty sanomaan, mikä oli tällä kertaa päällimmäinen tavoite. Hauskaa kuitenkin on, ja lukija viihtyy.

Pitemmittä palopuheitta: lukekaa Lainetta.

Jussi Kokkonen: Kaksoisvirhe

Kohtalainen juoni, mutta kovin kömpelö toteutus. Kokkosen märät päiväunetko lienevät kirjoittuneet kirjan sivuille. Päähenkilönä häärää poliisi Patrik Nora, joka ylennetään tilapäisesti rikostutkijaksi miehistövajauksen takia. Joensuun poliisissa tuntuu olevan noin kolme poliisia, mutta hommat hoituvat silti. Eniten jäi henkilöissä ärsyttämään sihteerikkö, joka ei koskaan sano sanaakaan. Eli ihannenainen: kaataa kahvia ja passaa miehiä.

Patrik Nora on salskea miesten mies, jota muodokkaat, isotissiset naiset piirittävät. Naiset suorastaan itkevät onnesta saadessaan häneltä huomiota. Voi hyvää päivää. Joka yö sankarimme siivittää naisensa tyydytykseen.

Joensuussa tapahtuu murhia. Murhan kulloisenkin kohteen nimi lähetetään poliisille etukäteen anagrammina. Toki kirja on 2000-luvun alkupuolelta, eikä Joensuussa varmaan ollut silloin vielä tietokoneita, mutta anagrammien selvittely-yritykset ovat silti itkettävän avuttomia. Murhaaja saadaan silti kiinni, kun kirjailija oikoo parissa kohdassa ja poliisi noin vain päättelee muutaman jutun, jotta tutkinta etenee.

Tätä ei kannata lukea. Kirjalle on näköjään ilmestynyt yli kymmenen vuotta myöhemmin jatkoa, jossa sama salskea sankari jatkaa uraputkeaan. Pitänee lukea sekin. En ihan saanut Noran sänkypuuhista tarpeekseni.

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä ja Malin Persson Gioliton kirjassa Suurin kaikista. Eli on koulutyttö, jota epäillään rikoksesta, ja hänet vangitaan.

Kirjan tekee ontuvaksi mm. sen rakenne. Ensin tapahtumia puidaan pappis-isän näkökulmasta. Isä on pompöösin omahyväinen eikä se valitettavasti ole sarkasmia. Hän tosiaankin kuvittelee olevansa kaikin puolin erinomainen ihminen. Isälle paljastuu aivan liian myöhään, että jos lapsen käyttäytymisessä on haasteita, ne eivät mene ohi maton alle lakaisemalla.

Seuraavaksi tapahtumista kertoo sankaritar Stella itse. Hän tiedostaa oman luonteensa haasteet paremmin kuin hänen isänsä. Stella hyötyisi ADHD-lääkityksestä, voi lukija huomata tuota pikaa. Koska vanhempien mielestä ongelmia ei ole, ei Stellakaan ole saanut oikeanlaista apua. Stella lörpöttelee ajatuksissaan niin avoimesti tapahtuneesta, että lukija voikin jo arvata, mitä todellisuudessa tapahtui.

Lopuksi tapahtumien kulkuun vaikuttaa mielestään dramaattisesti perheen äiti, lakimies. Todellisuudessa hänen panoksensa on varsin mitätön, mutta hän itse kuvittelee pitelevänsä lankoja käsissään. Lukijakin erehtyy kuvittelemaan äidin roolin suuremmaksi kuin se loppujen lopuksi on.

Tapahtumia vatvotaan varsin pitkäveteisesti, eikä mikään hyvältä vaikuttava sivujuoni kestä kauaa. Lopputulemana Stellalla on surkea perhe, eikä se siitä paremmaksi muutu. Hetken jo toivoin, että perhesuhteissa paljastuisi jotain sävähdyttävää, mutta ei. Sekundääristä lapsettomuutta jauhettiin muuten vaan loputtomiin.

Kirja oli luettavaa tekstiä, mutta juoneltaan tylsä.

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kyllä, Arnaldurin uusimman kirjan nimi sijoittuu sodanaikaiseen Pohjois-Suomeen. Islantilaiset laivataan pois sodan ja saksalaisten kynsistä Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista Petsamon kautta.

Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, joista ei heti tajua, etteivät ne tapahdu samassa ajassa. Vähitellen aukenee, että laivamatka on tapahtunut pari vuotta ennen kirjan nykyhetkeä, joka sijoittuu siis toisen maailmansodan aikoihin. Islanti on amerikkalaisten miehittämä.

Kirjan päähenkilöitä ovat lännenamerikkalainen sotapoliisi Thorson, joka sukujuurien ansiosta taitaa islannin kielen, vaikka kanadalainen onkin, ja islantilaispoliisi Flóvent. Miehet ovat jo aiemmista kirjoista tuttuja, ja tekevät hyvää yhteistyötä rikosten selvittelyssä.

Arnaldurin kieli on tavanomaisen vanhahtavaa ja verkkaista. Siksi kirjaa ei voikaan lukea nopeasti. Tapahtumien kulku kirkastuu vähitellen, ja monen mutkan kautta rikokset saadaan ratkaistua.

Niin pidän näistä Arnaldurin kirjoista. Kirjailija itse näyttää sisäliepeen kuvassa Bruce Willisiltä. Ei paha sekään. Kudinkin mätsää nätisti kirjan kanssa.

Tuija Lehtinen: Kuollut jättää jäljen

Tämä Erja Revon tutkimuksia -sarjan kolmas osa eteni liukkaammin kuin edellinen. Tarina oli kuitenkin varsin epärealistinen kaikkine käänteineen, eikä tuollaista taitaisi voida tapahtua todellisuudessa. Arvostan enemmän tarinoita, jotka voisivat aivan hyvin olla suoraan oikeasta elämästä.

Erja Repo joutuu taas tonkimaan menneitä rikoksia ja etsimään jo kuollutta henkilöä. Uusia käänteitä tulee niin liukkaasti, ettei kaikkia edes ehditä pohjustaa mitenkään. Uusia henkilöitäkin putkahtelee tuon tuosta, niissä menee väkisinkin sekaisin.

Pieniä, ärsyttäviä asioita: eräässä virkkeessä todettiin "jotain, joka...". Jotain on pronomini, joten sen jälkeen tuleva relatiivilause alkaa sanalla mikä. Nih. Kirjailija käyttää sekä tässä että edellisessä kirjassaan ilmausta "Rahat kaikki.", mikä tarkoittanee, että rahat on loppu. En ole tuollaista sanontaa ennen kuullut, ja ensimmäisellä kerralla jouduinkin miettimään, mitä sillä haetaan.

Erja Repokin ärsyttää. Hän on varsinainen ankeuttaja ja latistaja. Kaikki elämän kohokohdat latistuvat, koska Erjaa ei vaan kiinnosta.

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä

Toinen osa sarjasta Erja Revon tutkimuksia.

Varhaiseläkkeelle jäänyt poliisi Erja Repo joutuu taas yksityisetsivän hommiin vasten tahtoaan. Repo on perusnegatiivinen nainen, joka ajattelee lähtökohtaisesti pahaa kaikista ihmisistä, joiden kanssa joutuu tekemisiin. Ei liene yllätys, että ihmisvihaaja asuu yksin.

Tällä kertaa Repo joutuu etsiskelemään kadonnutta tutun tuttua ja selvittelemään tämän saamaa outoa perintöä. Kirjan lukeminen takkusi, meinasi mennä Kallet ja Ollit sekaisin. Erittäin ärsyttävä on keskeinen henkilö Iikka, jonka nimen luin aina ensin likka. Rasittavaa.

Lehtisen teksti on muuten sujuvaa, mutta Erja Revon hahmo on vähän liian kärjistetty.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

Tässä kirjassa on monia samoja elementtejä kuin edellisessä lukemassani kirjassa, Ruth Waren Valhepelissä: taitava piirtäjä, takaumat nuoruusvuosiin ja sanan cliffhanger käyttö. Valheita tässä kirjassa on enemmän kuin Valhepelissä.

Liitu-ukkoa kuvataan kirjan kannessa vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Se on ehkä liioittelua. Jännitystä Liitu-ukossa kyllä on, samoin yllättäviä käänteitä. Minäkertojana toimiva päähenkilö on myös mukavan sarkastinen, Stephen King -maiseen tapaan.

Näin vanhaa ihmistä ilahduttaa kirjan suuri fonttikoko, vaikkei selkokirjasta olekaan kyse. Välillä tuntui, että kudinta saa laskea syrjään ja sivua käännellä liiankin tiuhaan. Kirja etenee jouhevasti ja on mukavaa luettavaa. Lopussa paljastuu pari yllättävää asiaa.